hänen kädestään.
-- En missään... Olen jo kuukauden ajan tullut ihan yksikseni toimeen.
-- Mutta missä sinä nukut öisin?
-- Porttikäytävissä.
-- Nyt on jo liian kylmä... Tule minun luokseni. Siellä on peite, jonka
saat lainata, ja Lionkin sua siellä vähän lämmittää.
Poika hypähti korkealle ilosta.
-- Saanko todellakin tulla? Saanko olla sinun ja Lionin luona joka yö?
Kjeld nyökkäsi myöntävästi, ja newsboyn pienet, viisaat, smaragdille
vivahtavat silmät loistivat ihastuksesta.
-- No, hyvä! -- sanoi hän. -- Sitä ei sinun tarvitse tehdä ilmaiseksi.
Minä kyllä maksan puolestani; pencen saat joka yöstä.
Kjeld hymyili ylpeänä.
-- Noin juuri olisi _minunkin_ poikani puhunut! -- sanoi hän.
-- _Sinun_ poikasi! Onko sulia poikaa? Missä hän on? Ja minkä näköinen
hän on?
Nämä pikaiset kysymykset seurasivat niin kiireesti peräkkäin, että
Kjeldin oli mahdoton vastata niihin. Mutta innokas, pieni kyselijä
liitti taas hengästyneenä:
-- Elääkö hän? -- Silloin vastasi Kjeld melkein kiivaasti:
-- Elää tietystikin.
-- Missä sitten?
-- Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko
Jupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä...
Sielu ei voi kuolla, muista se poikani! _Se elää_... se on varmempi
kuin maa, jonka päällä astut.
-- Mutta minkä näköinen hän on? -- kysyi newsboy, itsepintaisesti
pysyen kiinni omassa ajatuksessaan.
-- Hän muistuttaa sinua... Hänellä on mustat silmät ja kiharainen
tukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin
joku Rafaelin enkeleistä... ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin
kepeästi kuin lentäisi hän.
-- Niin, mutta _nyt_, minä tarkoitan. Minkä näköinen hän nyt on?
Pojan itsepintaiset tiedustelut palauttivat Kjeldin takaisin
todellisuuteen.
-- Sitä en tiedä, -- sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään
otsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. -- Kun ajattelen häntä, on
hän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin... Toisinaan taas tuntuu
minusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja
kylmänä... Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei
olekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni
siitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi --
tässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista
selvää, -- sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä
-- _hänestä!_
Poikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen
enempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä
oven suussa, virkkoi hän taasen:
-- Tässäkö sinulla on poikasi kuva?
Kjeld nyökkäsi päätään ääneti. -- Kerro minulle hänestä! -- sanoi
newsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: -- ja siitä
toisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.
Kjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on
hänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies,
joka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen
kumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!
Vasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: "kerro minulle hänestä!"
vasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on
loukatuita tunteita... Se oli pakahtumaisillaan... Sen täytyy saada
tyhjentyä... Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat
sanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut
kertomista; se oli -- _maalaamista_.
Eikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä,
jokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä
tuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli
Rafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna!
Hän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi
nyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku,
syvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.
Poika istui kuunnellen... hämmästyneenä, äänettömänä.
Kjeld oli hänet kokonaan unhottanut.
Hän vaan haasteli... haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru
ja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta
hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua
hänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan
tunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri
taiteilija... ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät
solukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.
Kjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi
olemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: "Die edlen,
grossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken
am demüthigsten... am meisten in sich gesammelt." [Jalot, suuret
luonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään... itseensä
sulkeutuneimmat.]
Kjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja
tuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana
ollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään
suloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei
tunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli
hänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys
oli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden
aikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa
sydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin
koskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua,
aivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.
The newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei
ollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista
juhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän
juhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet,
karkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen
käynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja
kuunteleisi sielumessua vainajalle.
-- Oi, sir! -- sanoi hän. -- Olipa se kauhean surullista, että hän
kuoli.
Kjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti,
että hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa
päätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:
-- Niin, se oli kauhean surullista, että hän kuoli.
Hän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän
puolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi _nähnyt_ vaimonsa
jälleen... Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain -- vainajana.
Eikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin
raittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran
tanssi Kjeldille vastaan, -- sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.
Pari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän
ajatteli Sannya... Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella
voimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran,
sitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:
"Es ist bestimmt in Gottes Rath,
Dass man vom liebsten, was man hat,
Muss scheiden..."
[Niin Herra taivaan määräsi,
Sun että rakkaimmastasi Erota täytyy...]
The newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä
Kjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti
ja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti
Kjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:
-- Sielu ei _voi_ kuolla! Sen täytyy elää!
Kjeld nyökkäsi hänelle kiitollisena.
-- Syö nyt! -- sanoi hän sitten, siirtäen maidon ja leivän pojan eteen.
Äänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.
Herättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja
laski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.
Eipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva
lapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan _hänen_ poikansa... _hänen_
tulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja
hankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden
tarkoituksen ja uusia voimia.
Hän herätti pojan niin lempeällä kädellä kuin äiti lapsensa.
-- Kello on viisi, -- sanoi hän. -- Sinun täytynee mennä
sanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä.
_Minun_ poikani ei saa olla juoksupoikana.
The newsboy nousi istumaan vuoteelleen ja hieroi unet silmistään.
Ei hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei
hän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.
Vikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän
seisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan
ja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.
-- Hyvästi, isä! -- sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita
myöten.
Muutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa
hän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput
seisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.
Kjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt
valtasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa
heräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi;
jokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi
ääneen:
-- Mitä minä sitten teen, kun kevät tulee?
Hän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut
lääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte
kyllä elää.
Niin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain
haaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää
epätoivoisuutta!
Verkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli
tuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen
suonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.
Tuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti,
alakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä
huomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui
akkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku
tyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken
perästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen,
melkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.
Kjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti
poikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen
polveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden
rauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.
Kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana,
eikä hän raatsinut ajaa sitä pois.
-- Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, -- ajatteli hän. -- Ja
kodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, -- liitti hän, astuessaan
ylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.
Sanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan
näki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien
tuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi
hänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle --
puhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, -- niin
jää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi... Hän tunsi jo
omituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut
kyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa
suurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan
enää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille... Poikanen on
tulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin
riemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi...
Seuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta,
melkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään,
laskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta
nousta siitä enää milloinkaan.
Kissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan
porttikäytävään.
Kova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi
hatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi
kilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään
aikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt
ja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä
kuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa
mielessään liikkui.
Piirrellessään näin "con amore", hän alotti aina Mustasta tintistä.
Myötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa
ja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja
lapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa.
Ja jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen
piirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten
kuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen
päälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa
hihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet -- ne olivat _hänen_
piirteitänsä.
"Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch!..."
Joulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut
itsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä
tulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän
kuopalleen.
The newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän
ymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan
leimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä
murtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset
posket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan
pienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut
koskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä
tuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä
valoa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan
huokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian
oli kadottava paraimman ystävänsä... ainoan, joka moneen vuoteen oli
osottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa... Ei tässä
valitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä -- tai kenties kuolema -- jo
tehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä.
Hän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä
jotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos
lähtemistään, sanoi Kjeldille:
-- Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt.
Antakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.
Kjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka
vilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille
paperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä,
semmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla
syvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä
puusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun
ympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen
taaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:
Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella
Ja maalaella...
Ois puhuja -- linnasta mökkiin asti,
-- Sä, poikan', _kuuntele_ vain hartahasti!
Ja hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa... se on
erityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei
ole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.
Kjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi
pyytäen:
-- Niin, niin! Sinä et ymmärrä minua, mutta ethän kuitenkaan minua
unohda.
The newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen
Kjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita
myöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä
kaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle
rinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.
* * * * *
Jouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi
niitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa.
Muutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli
liike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa
kuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä
varustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.
Oli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja
ilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.
Kjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet
kylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan...
Sanny palasi kotiin tanssiaisista... Sanny vaihtoi sormusta hänen
kanssaan... Sanny tuuditteli kehtoa... Musta tintti kiikutteli lasta
käsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka
niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran
oli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa
hänen rintaansa.
Lyhyt, vihlova huuto kuului hänen takanaan. Kjeld kääntyi sitä kohti,
mutta ei nähnyt kuin vilahduksen pois kiiruhtavasta herrasta ja
rouvasta.
Saavuttuaan seuraavalle kadulle, he pysähtyivät kumpikin, -- rouva
säpsähdellen.
-- Kuinka sinä noin kauheasti säikähdyit? -- sanoi herra, ja hänen
kätensä, moitteettoman hienossa hansikkaassa, laskeusi rouvan
käsivarrelle.
Rouva -- se oli Musta tintti -- ei vastannut. Hän värisi vielä kuin
haavanlehti ja vilkasi arasti taakseen. Mutta sitten hän rohkasi
itsensä ja sanoi pakotetulla välinpitämättömyydellä:
-- Enpä tosiaan oikein itsekkään ymmärrä, mitä minä säikähdin.
Mielikuvittelua se varmaankin oli... Mutta minä taidankin olla
nälissäni. Lähtekäämme takaisin hotelliin.
Herra hymyili, paljastaen rivin loistavan valkoisia hampaitaan; sitten
hän otti rouvaansa käsivarresta, ja he läksivät astumaan eteenpäin.
Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä hyvin varustetun pöydän
ääressä, leikkiä laskien ja nauraen, kuten tavallisestikin.
Sanny pakotti itseään syömään, mutta kun ateria oli lopussa, sanoi hän:
--- Kas tässä on sanomalehti ja tässä sikarisi. Lueskele ja polttele
nyt sillä aikaa, kun minä käyn ostamassa sinulle joululahjan. En tahdo
sua mukaan. Siitä pitää tulla äkki-ilo sinulle.
Vastaväitteitä tehtiin, mutta kun Sanny juhlallisesti lupasi pysyä
sillä kadulla, missä hotelli oli, sai hän vihdoin luvan lähteä.
Sanny kulki kuin unissa-kävelijä kadun päästä päähän, kääntyi sitten
viimeisestä kolkasta ja seisoi hetken perästä sillä paikalla, missä
Kjeld loikoi.
Ilta oli alkanut hämärtää, ja Kjeld aikoi juuri pistää
punaliitu-palasensa taskuun ja nousta, mennäkseen kotiin.
Porttikäytävässä siinä vierellä makasi Lion, pää painuksissa pienen
arkun kantta vasten, ja murisi. Mutta Sanny ei välittänyt siitä, vaikka
se hypähti haukkuen pystyyn. Hän heittäytyi heti alas kivilaatoille
Kjeldin viereen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
-- Kjeld! Kjeld! Miks'et ilmoittanut olevasi elossa?
Kjeld hätkähti ja ojensi molemmat kätensä Sannya vastaan, mutta päästi
ne taas kohta hervahtaneina alas.
-- Sinäkö täällä? -- sanoi hän. -- Oletko taasen häämatkalla?
Sanny nyökkäsi myöntävästi, tohtimatta kohottaa päätään.
-- Onneksi olkoon! -- sanoi Kjeld katkeralla ivalla.
Musta tintti tyrskähti itkuun. Hän oli kuin moni muu pieni, köykäinen
nykyajan ihminen, vailla syviä ja kestäviä tunteita, mutta kuitenkin
oli olemassa jotain, mikä oli hänelle rakkaampi kaikkia muita. Se
unohtui häneltä kyllä, kun hän ei nähnyt Kjeldiä, mutta pieni vilauskin
hänestä johdatti sen jälleen hänen mieleensä. Ja hänen itkunsa oli
vilpitöntä, sen huomasi Kjeld.
Ponnistellen hän nousi pystyyn, otti hiljaa Sannya kädestä, suuteli
sitä kiihkeästi ja päästi sen jälleen irti, vihelsi koiran luokseen,
nosti arkun selkäänsä ja läksi verkalleen astumaan kotiansa.
Sanny seurasi häntä muutaman askeleen päässä.
Kuullessaan Sannyn askeleita portaissa, Kjeld pysähtyi ja avasi hänelle
oven.
-- Täällä ei ole katto kaukana, -- sanoi hän ja raapasi tulta, -- varo,
ettet loukkaa itseäsi.
Sanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat
kasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.
-- Sinä olet sairas, -- sanoi hän, -- miksikä kannatkaan tuota raskasta
arkkua, vaikka olet niin väsynyt?
Läähättäen laski Kjeld arkun lattialle.
-- Mitä sinä et tahtonut kantaa, kannan minä.
Sanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin.
Mutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.
-- Yhäkö tuo mieliluulo sinua vaivaa? -- virkkoi hän.
Kjeld kääntyi ja katsahti häneen.
-- En tiedä, -- vastasi hän, -- mutta se ajatus minussa aina on ollut,
että lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut
kärsiä lapsen tähden... kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä
suuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.
Sanny ei tiennyt, mitä vastata. Vihdoin hän sanoi vapisevalla äänellä:
-- Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä,
että sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa
paikasta toiseen?
Kjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan
ei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi
laulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:
Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch!...
Mutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin
nyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja veti hänet luokseen.
-- Hiljaa! -- sanoi hän, -- ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä
itseään. -- Ole hiljaa!...
Mutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään
rintaansa vasten.
-- Miksi sinä matkustit pois? -- kuiskasi hän. -- Miksi uskottelit
meille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä,
ettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta
minun ylitseni kuin sinulla.
-- Minä tiesin sen, -- sanoi Kjeld, -- mutta nähtyäni, että tuo valta
oli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.
-- Sitä minä en käsitä, -- virkkoi Sanny.
-- Niin -- sanoi Kjeld, -- sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri
suurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan
löytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät
sattuman varaan... Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että
minun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut,
on hän minulle kuollut.
Sanny kätki kasvonsa käsiinsä.
-- Sinä olet kova, -- sanoi hän.
Mutta Kjeld hymyili surullisesti.
-- Se on parasta sinulle, että min olen, -- sanoi hän -- Jos minä
olisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin
ennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti
ollut minulle uskoton.
Sanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa.
Hetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:
-- Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka
on rakkain kaikista.
Kjeld katsoi häneen vakavasti.