pojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa
kolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun
pehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut
koiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja
etsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld
avasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto
siitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä
hyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen
poveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona
takin alta.
Kjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä
unessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella,
pisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän
laski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti
uutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli
nähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld
kutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen
kiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen
ja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen
häntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja
tuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos
Kjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin
olisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.
Kjeld istui tuolilla akkunan luona, naurusuin katsellen koiran hommia.
Hän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon
kasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin
tarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä,
millä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.
Hänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta
hän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi
kasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti
kaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat,
kävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat "the newsboyn", oli
heidän riemunsa suuri.
Poikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi
pienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet
silmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin,
tunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten
sairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut
poikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle -- sehän olisi ollut
rikosta hänen luontoansa vastaan, -- mutta poikanen ei enää ollut
pelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa
mukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja
tomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.
Ja poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi
sateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä
sanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä
ja piirteli isälleen, -- ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä
Kjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.
Poikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa
väitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin
me hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta,
koska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.
Samalla tavalla, -- ajatteli hän, -- mutta ei millään muulla tavalla,
tuntee sielu olevansa heimoa hajoavalle tomulleen...
Kun Kjeld, loikoessaan kivilaatoilla kadulla, kuuli sanomalehti-pojan
reippaita askelia takanaan -- hän erotti ne aina joukosta, -- kuvitteli
hän huvikseen, että nyt tulee _hänen_ poikansa. Ja kuitenkin tiesi hän
kyllä samalla aikaa, että hänen poikansa oli "über allen Gipfeln", eikä
hän mitään laulun säkeitä hyräillytkään niin useasti kuin näitä.
"Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch..."
[Kohta vaan,
Kohta vaan,
Uinua myös sa saat!]
Mutta sittenkin hän riemuitsi aina joka kerta, kun newsboy tuli
katsomaan koiraa.
-- Sinä olet hyvä poika, -- sanoi hän, -- sillä sinä olet uskollinen.
Vaikka tulisitkin tehneeksi paljon muuta pahaa täällä maailmassa, et
saata toki pettää sitä, joka uskoo sinuun.
Ja newsboy kohotti päätään, ylpeänä kuin mikäkin kuningas.
Eräänä päivänä hän, ohi juostessaan, kuiskasi Kjeldille:
-- Koiralle pannaan nimeksi Lion, sillä se on sievin kaikista nimistä,
mitä tunnen.
Enempää hän ei ehtinyt, vaan riensi taas eteenpäin.
Kjeld hymyili itsekseen.
-- Lion! -- sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. -- Nimi on kyllä komea,
mutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme
yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin
meistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen
jäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta
aikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin
tajunta olisi lopussa... Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!
Ja Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja
irvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin
vallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin
kädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.
Kjeld nauroi ääneen, tätä nähdessään.
-- Sinä otat asiat oikealta kannalta! -- sanoi hän. -- Me käytämme
pallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani.
Mutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä
jotain täytyisi panna alttiiksi...
* * * * *
Outside the door.
Ensimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely.
Nuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin
loistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.
Tuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä
viikkoina tässä näyttelyssä.
Kjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei
rohjennut astua sisään.
Hänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään,
ja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon
kaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä
poltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.
Aikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän
ulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä
väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.
Koira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä
juoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin,
mutta tänään se oli nälästä masentunut.
Se työnsi vaan pari kertaa kuonoaan herransa keppiin ja huokasi syvään.
Kjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan
sisäänkäytävän edustalla... Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.
-- Käy maata! -- sanoi hän, osottaen kiviportaita. -- Sinä ja minä
olemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat,
jos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa,
mutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä... me emme saa rauhaa,
ennenkuin se on koetettu.
Tottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja
Kjeld meni sisään.
Verkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen
nurkissa.
Mutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla
kuin hän.
Hän katseli niitä asiantuntijana... hän katseli niitä kuolemaan
tuomitun silmillä.
Ja hänen silmänsä kirkastuivat kirkastumistaan, poskien yhä kalvetessa.
Jo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen.
Niissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa,
ja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota
häneltä itseltään oli puuttunut.
Siksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä
väsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin
oli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta
ahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat
häneltä voimat.
Hän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa,
on jonkunlaista taidetta... Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä
tietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään
syyn takia.
Mutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan
hänessä.
Jokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät
hänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä
voimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos
hänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.
-- Katso, tämä on taidetta! -- huusivat ne hänelle. -- Katso, mihinkä
saattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin _voimaa!_ Kyvyllä
he kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he
kaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.
Kjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään
hän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä,
pala palalta, jäsen jäseneltä.
-- On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, -- puheli hän itsekseen:
-- toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin.
Jälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.
Hän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä
pettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei
ylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa
itseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun
hän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille
ja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain:
-- Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin... me olemme jo
kuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui
kotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa
edessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät
kaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan,
viimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen
viimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.
Tunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen
koiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja
hän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten
hän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.
-- Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, -- sanoi hän
katkerasti itsekseen.
Joku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi.
Reippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo
oli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta
taulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut
moninkertaisella voimalla...
Seuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen.
Hän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä
ihastusta, niitä katsellessaan.
-- Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? -- kysyi muuan
vanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.
-- Ainoastaan kerran, sir!
-- Kerranko vaan? Sitten on teillä todellakin hyvä muisti.
Kjeld katsahti ylös.
-- Niin, -- sanoi hän, -- minulla on hyvä muisti; se on juuri
onnettomuuteni.
Herra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen
eteenpäin.
Mutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja
sinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.
Siitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli
shillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin.
Hän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai
hiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.
Mutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo
entuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.
Hän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan,
on vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan,
että siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan
tahtonut erota tästä arkusta.
Sillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld
poliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä
sitä paikkaa, missä hän aina maalasi.
Lionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä
poistunut vartiopaikaltaan.
Itse hän meni aina vapaahetkinään puhelemaan heidän kanssaan.
-- Se on hyvä, -- sanoi hän, -- että teitä on kaksi, niin voitte pitää
seuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?
Ja hän silitteli kädellään koiran tuuheata turkkia...
-- Mitä teillä on arkussa? -- kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään
Kjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. -- Lion vartioitsee sitä
kuin olisi siinä kultaa!
Ja Kjeld nyökkäsi päätään.
-- Siinä onkin kultaa, -- sanoi hän, -- oman sydämeni kultaa...
* * * * *
"Über allen Gipfeln ist Ruh..."
[Rauha ompi laaksoissa nyt. --]
Ensimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina
päivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi
taasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.
Talossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki
hän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha
ja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet,
hennot ja läpikuultavat.
Musta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan.
Tyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan
leikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta
akkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld
tottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän
aivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.
Kahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen
äkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.
Tyttönen kosketti pienellä, hennolla kädellään Kjeldiä.
-- Minähän se asun tuolla vastapäätä, -- sanoi hän, osottaen kädellään
toiselle puolen katua. -- Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä,
ja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi
oikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on
opettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona
palvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.
Kjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat
luonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään
rintaonteloon.
Kyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen
ajatuksensa.
-- Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, -- sanoi hän, --
mutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.
Tyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli
piirtänyt lintuja ja muita eläimiä.
Kjeld katseli sitä.
-- Tämä ei ole hullumpaa, -- sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti
tytölle, -- sinusta tulee vielä jotain maailmassa.
Tyttönen punastui ilosta, ja hänen silmänsä loistivat.
-- Saanko tulla joka päivä katsomaan sinun kuviasi? -- sanoi hän.
-- Niin usein kuin tahdot.
Tyttönen oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkalleen:
-- Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja
pienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän
seisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä
olen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan
olet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti...
Mutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään
muitten katumaalarien näköinen... -- Tyttönen alensi äänensä vienoksi
kuiskaukseksi. -- Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?
Kjeld kääntyi poispäin.
-- Löytyy asioita, joihin ei voi vastata... -- sanoi hän soinnuttomalla
äänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:
-- Sano sinä, miksi olet kipeä?
Pienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja
surumielisyys.
-- En oikein varmaan sitä tiedä, -- sanoi hän, mutta usein minä
sitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan
tanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli
tällainen... Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin
mukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.
Kjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut
kuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija
oli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa.
Sen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.
Tyttö pudisti surullisesti päätään.
-- Ei ole, -- vastasi hän, -- minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat
aina poissa.
Kjeld painoi päänsä alemmaksi, ettei tyttönen näkisi hänen kasvojaan.
Hänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin
kokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.
"Minulla on vain isä ja äiti... ja ne ovat aina poissa."
Pieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän
rohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin
käsivartta.
-- Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, -- sanoi lapsi. -- Minä
ajattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla
varmaan on ollut paljon suruja.
Kjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän
kyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä... Täytyi
pysyä lujana.
Mutta tyttönen kuiskasi itku kurkussa:
-- Ethän liene suuttunut minuun?... Miksi et virka mitään?
Silloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui
tyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.
-- Kiitos, armas lapsi! -- sanoi hän. -- Kiitos, kiitos!
Tämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että
Kjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:
-- Sinä saat minun Robbyni! --
Tyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin
asti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan
kissan.
-- Sinä saat Robbyn, -- liitti hän toistamiseen itku kurkussa...
Hänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen
tarvis lohduttaa.
Mutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista
kysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut
itse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin,
mutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.
Vasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut
sille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse,
mutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.
-- Kiitos lahjastasi! -- sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. -- Mutta
näethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa
eivät sovi yhteen, senhän tiedät.
Lapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen
poskiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen
jo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että
tässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.
-- Miksi sinä tahdot antaa minulle kissasi? -- kysyi hän.
-- Siksi, siksi... -- änkytti tyttönen, -- kun minusta näyttää, että
sinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby
on niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu
kuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi... Minusta näyttää kuin
sinun olisi kylmä.
Kjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä
sanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa
kohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin
muistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja
tahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui
voimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin
epäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein
käpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.
Viisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen
näköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja
hänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi
heiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn
ja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö
niin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta
sitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä...
Koko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään
avata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien
sieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki
hetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä
päivä päivältä kummallisemmilta.
Mutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui
surupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla
koristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.
Kjeld tunsi oikein iloitsevansa, tätä nähdessään.
-- Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä
ulos, -- ajatteli Kjeld. -- Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka
ahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!... Hänelle alkaa
varsinainen elämä kuoleman perästä.
Ja Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja
nostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.
-- Jos voisi seurata! -- huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. -- Jos voisi
seurata! "Hiljaa ompi laaksoissa nyt!..."
Hän otti juhlallisesti ja äänetönnä hatun päästään, surusaaton
kulkiessa sen paikan ohi, missä hän loikoi. Sitten hän hypähti pystyyn,
vihelsi koiran luokseen ja läksi verkalleen astumaan hautauskulkueen
perästä.
Matkalla tuli heille newsboy vihellellen vastaan.
-- Tule mukaan! -- sanoi Kjeld hänelle.
Sanomalehti-poika pysähtyi, lykkäsi hatun niskaansa ja juoksi takaperin
Kjeldin edessä, koira kintereillään.
-- Ketä ne vievät tuossa? -- sanoi poika, tehden päällään pienen,
äkkinäisen keikauksen siihen suuntaan, missä ruumissaatto kulki.
-- Pientä tyttöä, punaisesta talosta tuolla. Häntä, joka aina nyökkäsi
meille akkunasta.
Newsboy lakkasi viheltämästä.
-- Mitä? -- sanoi hän. -- Häntäkö, jolla oli kissa? -- Poika näkyi
enimmiten kiintyneen tähän elukkaan.
Kjeld nyökäytti päätään ja otti poikaa kädestä kiinni.
-- Me kolme saatamme häntä, -- sanoi Kjeld, -- sillä hän oli ainoa koko
tässä suuressa kaupungissa, joka piti meistä.
Kjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan,
että poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi
kiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti
ponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli
heidän jäljessään häntä lyyhyssä.
Näin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista
kirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa
pienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä
hevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat
toistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.
Ensimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa
vaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä
hän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian
kuivuvat.
Ja kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut
kuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut
ponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.
-- Tiedätkös? -- sanoi hän Kjeldille. -- Elämä on pelkkää roskaa, mutta
se on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin
vain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.
Hiljaa ja ääneti he astuivat takaisin kaupunkiin.