on, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi,
puuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo
ja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että
mätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi,
elleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on
uskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset
pysyvät aina totuudessa... Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe
halpamaisin.
Sanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut
kuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan,
ja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin
tultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin
hotelliin.
Näissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun
hän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla,
valtasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys
taistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut
kuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.
-- Kutsu minua Kjeld, -- sanoi hän, -- niin tulen heti. Muista Kjeld,
ettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.
Hän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä,
punaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna
käsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei
kavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:
-- Minun sinä olet! Minun, minun etkä kenenkään muun.
Mutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia
ruumiissaan.
-- Vait! -- sanoi hän ja kumartui eteenpäin, kuullahdellen.
-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi Sanny tuskaisena.
Kjeld nosti kalpeat kasvonsa häntä kohti.
-- Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, -- sanoi hän.
-- Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:
"Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch!..."
Sanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä --
jo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen.
Hänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin
sanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla
alkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.
Hän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti
Kjeldille viimeisen antimensa, -- hän tiesi nyt, että se oli oleva
viimeinen.
-- Kjeld! -- sanoi hän. -- Anna minulle sana, milloin kaipaat minua.
Ja ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa
luottaa hänen sanoihinsa.
Hän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa
otsaansa vasten.
-- Tule huomenna jälleen, -- sanoi hän, -- niin... niin... -- hän oli
sanomaisillaan: "niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut
ainaiseksi täällä," mutta sanoikin: -- niin näytän sinulle pienen
pojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos
hän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole... Anna
hänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko
tehdä sen?
Kjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan
myöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: "Saatanhan minä antaa
hänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään." Kjeld näki vain
hänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli
Sannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli
vihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.
Hän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku
sellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi
ollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut,
että siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen
jalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt
häntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat
ovat nälissään.
Hän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät
niiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.
Hän seisoi, katsellen heitä. Itse hän ei tuntenut nälkää.
Puolen tunnin kuluttua tulla ryntäsi newsboy sisään.
-- Hei! -- huusi hän, -- minua on pyydetty joulujuhlaan tänä iltana!
-- Ja poikanen heilutti pientä, valkoista paperilappua päänsä päällä.
Mutta katsahdettuaan Kjeldiin, hän tunsi ikään kuin mikä olisi pistänyt
häntä rintaan ja lisäsi häveten:
-- Mutta minä en mene sinne.
-- Tietysti sinä menet! -- sanoi Kjeld päättävästi. -- Sinun pitää
iloita silloin kun saat. Sitäpaitsi on minun mieluista olla yksin,
ajatuksineni, senhän tiedät. Etkähän sinä kauan siellä olekkaan.
-- Kaksi tuntia vaan.
-- Sepä se! Ja kun tulet, niin juomme sitten kupin lämmintä teetä
yhdessä. Mene nyt ja pidä lystiä.
Hän lykkäsi pojan hiljaa ulos ovesta ja kuuli hänen vihellellen
juoksevan katua pitkin. Sitten hän otti päällystakkinsa ylleen ja läksi
ulos... Hän ei saattanut pysyä huoneessaan tänä iltana.
Ulkona pieksi lumi häntä kasvoihin, mutta hän painoi vaan hatun
syvemmälle päähänsä ja jatkoi kulkuaan.
Hän ei huomannut, että kissa oli tullut mukaan ja hyppi hänen
jäljessään lumessa, ja että koira juoksi hänen rinnallaan, vaarinottaen
viisailla silmillään jokaista hänen liikettänsä. Vihdoinkin hän sattui
vilkasemaan niihin, taputti silloin koiraa ja nosti kissan syliinsä.
Hän tunsi, kuinka se tunkeusi hänen takkinsa alle, hakien lämmintä
hänen kainalossaan.
Hän meni kukkakauppaan, ainoaan, mikä vielä oli auki, ja osti suuren
vihkon jouluruusuja. Puutarhuri antoi sen hänelle puolesta hinnasta, se
kun oli viimeinen, ja kääräsi sen huolellisesti silkkipaperiin.
* * * * *
Musta tintti pitää niin paljon jouluruusuista, muisteli Kjeld.
Huomenna, tullessaan, hän saa nähdä, että Kjeld oli ajatellut häntä.
Niin _jos_ hän tulee, -- silloin hän pitää minusta enemmän kuin
olen luullutkaan... Ja Kjeldin sydämessä tuntui niin hyvältä. Mutta
sitten hänen päänsä painui alas... Musta tintti on häämatkalla toisen
kanssa... ja silloin Kjeld tunsi, kuinka veri nousee hänen poskiinsa ja
suonissa polttaa.
Musta tintti seisoi sillä välin hotellin komeasti valaistussa
huoneessa, vilkkaasti kuvaillen harhailujansa Lontoon kaduilla.
Leikillisesti hän kertoi, kuinka hän oli joutunut harhaan
poikkikaduilla, haeskellessaan juuri _sitä_ lahjaa, minkä hän aikoi
antaa miehellensä jouluksi, -- hän kertoi, kuinka hän myötäänsä oli
puhunut päättömiä, koettaessaan saada ihmisiä ymmärtämään häntä, mutta
turhaan, ja kuinka vihdoin muuan pieni poika oli häntä armahtanut
ja saattanut hänet hotelliin, jonka nimen hän kaikeksi onneksi oli
muistanut.
Hänen miehensä rupesi laveasti selittelemään, kuinka kauhean
ajattelematon hän oli ollut, mutta päätti nuhdesaarnansa siihen,
että sieppasi hänet syliinsä, vakuuttaen, että Sanny oli suloisin ja
hurmaavin nuori rouva kaikista nuorista rouvista koko maailmassa. Ja
Sannysta tuntui niin omituisen turvalliselta hänen sylissään.
He söivät päivällistä yhdessä, heillä oli hyviä ruokia ja hyvää viiniä
pöydässä, ja tämä aineellinen puoli teki Sannysta pian varsin järkevän
ihmisen. Hän alkoi huomata olleensa koko lailla hermostunut ja katui
kovasti antautuneensa tänä jouluaattona niin hillittömästi tunteittensa
valtaan.
Kjeld on mielisairas, ja eihän kukaan voine vaatia, että hän, Sanny,
viettäisi elämänsä mielisairaan miehen kanssa; hän, nuori, terve,
elämänhaluinen... mitä hänellä on tekemistä Kjeldin tautiperäisten
houreitten kanssa?... Miksikä hän oli käynyt hänen luonaan? Hänelle on
Kjeld kuollut, vaikkapa vielä hengissäkin on. Ei vainkaan voi kukaan
vaatia häntä palajamaan mielisairaan miehen luokse.
Hän tallentaa vuotuisen summan. Sen turvissa Kjeld saattaa elää
huolettomasti, ilman taloudellisia ahdinkoja, tuossa suuressa
kaupungissa... Sannyn omatunto on silloin rauhassa. Hän tiesi kyllä,
että ennemmin Kjeld nälkään kuolee kuin ottaa lahjoja häneltä. Mutta
sitten hänen mieleensä juohtui poika, joka oli uskottu hänen hoitoonsa:
_pojan_ tähden hän ei hyljänne apua.
Ja Sanny pani pyöreät, valkoiset kätensä ristiin syliinsä ja huokasi
helpotuksen huokauksen.
Kello löi kahdeksan maailmankaupungin lukemattomista torneista.
Kjeld käveli vielä edestakaisin ilman määrää, ilman tarkotusta. Hän
pysähtyi erään katolisen kirkon edustalle. Sen kirjavista ikkunoista
heijasteli kirkas valo ulos.
Mielihyvällä hän hengitti suitsutusten tuoksua, aina kun ovessa
liikuttiin, ja hengitystään pidätellen kuunteli nunnain laulua... Hän
tunsi vastustamattoman halun astua sisään, mutta kissa alkoi kynsiä
takin alla, ja koira haukkui joka kerta, kun hän seisahtui. Siksipä hän
ei rohjennut pysähtyä.
Hän hyräili vaan hiljaa itseksensä, eteenpäin astuessaan:
"Joulu yö,
Juhlaisa yö!
Enkeleill' on ihana työ..."
Siinä astuessaan, hän tunsi olevansa niin tuiki hyljätty, niin
yksinänsä muitten ihmisten joukossa, ja silloin hänen mieleensä muistui
muuan vanha lause:
"Avoin on Iankaikkisen syli!"
Me ihmiset olemme niin kummallisen kylmiä. Me saatamme lukea koko
Raamatun kannesta kanteen, tuntematta mitään vaikutusta siitä... Monet
murheet ja ilot saattavat kohdata meitä, jälkeäkään jättämättä... Ja
äkkiä saattaa joku varsin vähäinen sana iskeä meihin niin, ettei se
milloinkaan unohdu!
Kjeld toisti toistamiseen itsekseen näitä sanoja, astuessaan Lontoon
autioita katuja pitkin. "Avoin on Iankaikkisen syli..." Ja hänelle
muistui mieleen muuan päivä noin kolmekymmentä vuotta sitten.
Koulupoikana hän oli lähtenyt kaupungista kotiansa maalle. Matkalla
hänet yllätti lumimyrsky, ja hän eksyi kokonaan tieltä. Sillä kertaa
hän ei voinut muistaa Isämeitää eikä äitinsä opettamia virrenvärssyjä,
mutta silloin olivat juuri nämä vanhat sanat muistuneet hänen
mieleensä: "Avoin on Iankaikkisen syli." Iankaikkisen sylissä saattaa
elpyä eloon, ja Iankaikkisen sylissä saattaa rutistua kuolijaksi,
sen hän tiesi siitä asti, kun hän silloin oli eksyksissä samoillut,
kunnes äkkiä oli tullut kotiveräjälle... palvelusväki oli juuri
lähtemäisillään häntä hakemaan.
Kjeld tunsi äkkiä niin omituista väsymystä. Saavuttuaan eräälle
Thamesin siltapylväistä, hän istahti maahan.
Hänestä tuntui paikka tutulta, mutta siitä hän ei ollut selvillä, että
hän puoli vuotta sitten oli juuri tässä taistellut kovan taistelun oman
itsensä kanssa ja pelastunut virtaan heittäytymästä.
Hän kietousi päällystakkiinsa, ja koira ja kissa hakivat suojaa sen
alla... Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin heidän päälleen.
Hän katsahti kelloaan.
-- Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, -- arveli hän
ja nojasi päänsä pylvästä vasten.
Tuokion kuluttua hän nukkui.
Hän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa
rintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä
tyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan
olleet kotona.
Tyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi
kehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia
myöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin... Sormen
päitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan,
kunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta
nyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.
Eikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi
seisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli "Iankaikkisen syli."
Kylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään... kaksi pehmosta käpälää
pyyhkäsi häntä rintaan... kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi
ja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.
Hänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen
yllensä... ja hän myhähti... sievistä, valkeista hursteista piti äiti
aina huolen... kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja
laittoi.
Mutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen
kasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen
kaulalleen.
-- Voi, elukka parka! Sua palelee... -- sanoi hän ja pani jääkylmän
käsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää
selkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.
Hän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla
Englantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan
taivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut
maalaamisen... kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän
ei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki
toisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens
lainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä... Hän tarttui
niihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee...
Ja hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain
tunti jäljellä elonaikaa.
Verkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä
lumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä
palelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat
kuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:
Musta tintti tuli kotia... Musta tintti palasi hänen luokseen,
jouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja
Sannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.
Mutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan
päälle.
Ja silloin hän heittäysi alas kylmään lumeen, suojellakseen kuvaansa.
Jouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean
käden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin
sivellintä pidellen...
Ja huomenissa
Työns' astujan jalka häntä:
Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei!
Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei.
Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas...
Ei vilua tuntenut kalpea haamu...
Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu...