kuin nyt, kun pitelet lasta käsivarrellasi? Ihmiset kyllä väittävät
onnea löytyvän kaikkialla,... luulkoot he niin, vaan syvemmältä
katsottuna saavuttaa nainen onnensa vasta silloin kun lapsen huulet
painautuvat hänen huuliinsa... Kuinka onnellinen oletkaan nyt, Sanny...
ja kuinka ylpeä! Kokonainen valtakunta on sun käsivarrellasi... Ja sinä
poikani, armas poikani! Enhän minä _sinua_ käärinyt kuolinvaatteisiin
enkä laskenut maahan enkä kaivanut ylös jälleen... Sinä olet terve
ja iloinen, lämmin ja elävä!... Noin suloisesti kurottelet pieniä
kätösiäsi ylös aurinkoa kohti... Mutta aurinko on laskenut, katsos
armaani... Malta, minä heti... heti...
Hän vaipui uupuneena toisen kyynäspäänsä varaan ja tuli silloin
katsahtaneeksi ylös.
Paikka hänen ympärillään oli täynnään ihmisiä, jotka uteliaasti
tirkistelivät häneen.
Hän ei ollut huomannut heidän tuloaan, ja nyt peitti hän kauhistuen
takkinsa hihalla kasvojaan. Haavotetun otuksen tavoin hän lyyhistyi
kokoon ja koetti kätkeytyä joukon silmiltä... Remakka naurun hohotus
kuului hänen ympäriltään... Raivostuen kavahti Kjeld pystyyn.
-- Kuka nauroi? -- kysyi hän uhkaavasti.
Vallaton teurastajapoika, kädet syvällä housun taskuissa, vastasi:
-- Kysy paremmin: kuka _ei_ nauranut! Minulta saat muuten heti
vastauksen kysymykseesi, sillä minussa vieläkin naurusuonet hytkyy.
Kjeld hyökkäsi puhujaa vastaan, ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi
aikonut käydä käsiksi häneen, mutta sitten hän kohotti korskeasti
päätään ja, luoden ylenkatseellisen silmäniskun teurastajaan, sanoi
vaan:
-- Saatpa naurun aihetta vieläkin.
Yks' kaks' oli hän pyyhkinyt pois ensimäisen kuvansa ja piirtänyt
sen sijaan pilakuvan teurastajapojasta, suu virnallaan, kädet housun
taskuissa.
Kansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman
kerrassaan.
-- Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, -- sanoivat ihmiset hänelle.
-- Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!
Ja Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät
kunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä
ilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva
seurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset
hajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten
joutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein
loikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi
vieressä, katsellen häntä.
-- Te onnenlapsi, -- sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. --
Katsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.
Kjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat
täynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä
niitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput
liitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.
-- Mikä teitä naurattaa? -- kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni
hartioista.
-- Kun tämä on niin hassua kaikkityyni -- sanoi hän, -- niin kerrassaan
hassua! -- Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut
irvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen
pilkkakuvia.
Hän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan.
Sitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.
-- Malttakaa, huusi poliisimies, -- te unohdatte rahat.
-- Jääkööt huomiseksi! -- huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa
hetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.
The policeman katsoi hänen jälkeensä, päätään pyörittäen, ja jupisi:
-- Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista
penniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos
mieli elää täällä.
Mutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt
hän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan
astumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi
siltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.
Tuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa... Se tuntuu
kutsuvan luokseen.
"Taistelua, taistelua!" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen
takanansa... "Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!" huokailee syvä,
musta vesi hänen edessään. "Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten
rakkaitten kanssa!" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä,
kirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.
Kjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä
jo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä
edestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen "Der Wanderer"
laulua uudestaan ja uudestaan.
Hän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken
iloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä
juohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin
hänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla.
Mutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän
yksinäiseksi kuin tänä iltana.
Hänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui
kuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata
heitä ja haastella heidän kanssaan...
Sannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen!
Poikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen
sielunsa sinne, missä poikasen sielu on...
Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui
paalutuksen äärimmäiselle reunalle, -- valmiina hyppäämään.
Silloin iski häneen äkkiä ajatus: Mutta kenties et pääsekään sinne,
missä poikanen on, jos nyt murhaat itsesi, ja silloin täytyy sinun olla
yksin kautta iankaikkisuuden...
Hän lyyhistyi kokoon, tätä ajatellessaan.
Hitaasti hän veti sitten jalkansa takaisinpäin. Veri oli jähmettynyt
hänen suonissaan, ja hänen täytyi käyttää kaikki tahtonsa lujuus,
ollakseen uudestaan ojentamatta jalkaansa eteenpäin. Mutta ikuisen
yksinäisyyden ajatus pidätti hänet. Ja hän päätti olla menemättä
kuolemaan, vaikkapa onkin vaikea elää, sillä vaikeahan on elää täällä
sen, joka on uskollinen.
Seuraavana päivänä pakotti nälkä Kjeldiä käyttämään niitä rahoja, joita
ohikulkijat viskasivat hänelle. Mutta hän odotti aina pimeän tuloa,
ennenkuin kävi niitä maasta keräämään. Kun sitten hämärissä sattui
hetki, jolloin ei näkynyt ihmisiä lähimailla, heittäytyi hän kiivaasti
kivilaatoille, keräsi tuokiossa rahat kokoon ja katosi sitten lähimpään
ruokakauppaan, hankkimaan itselleen ruokaa, jota ei ollut saanut koko
päivään.
Kun hän joskus sattui saamaan ruokaa enemmän kuin yhdeksi kerraksi, oli
hän seuraavana päivänä kotona ja nautti vapaudestaan kuin mikä kuningas.
Silloin hän istahti tuon laatikon kannelle, johon hän oli kätkenyt
pienen poikasensa ruumiin, ja sepitteli elämänsä tarinaa...
Rikasvaiheinen, kirjava se oli... Lämminvärinen, loistava epos...
elämä, jossa oli runsaasti päivänpaistetta, mutta myöskin paljon
synkkiä varjoja.
Ja kaiken sen, mitä hän itse ei ollut elämässään saavuttanut, sen saa
hänen poikansa. Jokainen keväisen onnen päivä, josta isä on jäänyt
osattomaksi, se on tuleva pojalle ja kantava korkoja korolle.
Kjeld eli poikansa voitoissa ja upotti itsensä hänen onneensa.
Hän saattoi poikaansa kouluun, jossa tämä aina oli etevimpiä, ja hänen
sydämensä oli riemua tulvillaan, kun rehtori antoi ahkeruusmitalin
hänen pojalleen... Sitten hän saattoi poikansa ylioppilastutkintoon,
ja siellä hän luonnollisestikin sai kiitettävät arvolauseet... sitten
he kulkivat yhdessä ensimäisiin tanssijaisiin, missä immyt ihanainen,
nuori, iloinen, kukoistava, kohtasi poikasen ensi kerran. Tuo immyt,
joka sitten antoi aarteensa paraimmat poikaselle, antoi oman _itsensä_,
kokonaan, täydellisesti! Päivä päivältä hän seurasi heidän onneaan
ja riemuitsi, nähdessään sen yhä kasvavan. Häissäkin oli hän läsnä.
Hiljaisesti ne vietettiin, syrjäisessä paikassa, kaukana uteliailta
silmäyksiltä. Ja hän haasteli heille hiljaisesti, puoliääneen. Hän
toivoi heidän tulevan onnellisiksi, iloisemmiksi päivä päivältä, minkä
saavat elää yhdessä. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että he ovat monessa
suhteessa erilaisia, mutta hän käski heidän pysymään semmoisina, sillä
siitä juuri riippuu heidän kehittymisensä. Rakkaus oli kyllä kuitenkin
lopulta tekevä heidät toistensa kaltaisiksi, siitä hän oli varma.
Hän toivoi, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä kuihtuneena sitä,
mikä kerran oli ihanasti orastanut... Mutta ennen kaikkea ja hartaimmin
hän toivoi, että he aina pysyisivät uskollisina toisilleen. Häntä
ilahutti nähdessään, miten he hymyilevät ja nyökkäävät toisilleen, tätä
kuullessaan: -- _hekö_ eivät olisi uskollisia!
Mutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli
sylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten
sille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä...
Näin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että
oli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen
lämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa... Mutta
sattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin
ja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.
Ja silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua
vasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt...
* * * * *
Kjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli
ainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli
jonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana
lämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon
kaupunkia usvien pesäksi.
Vaan nyt oli syksy tullut. Päivät alkoivat olla lyhyitä ja illat pitkiä.
Myrskytuulet vinkuivat katujen kolkissa, ja sadevesi valui alas
katoilta.
Kahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä
ullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, -- mitäpä olisi hänellä
hyötyä ulos menemisestä?
Ne viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten
viikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän
jo nähnyt nälkää.
Kerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä,
pyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt
kuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä
annettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja
johonkin taulunäyttelyyn.
Tähän asti hän ei ollut puutetta kärsinyt, mutta hän ei ollut muistanut
ottaa syksyä laskuihinsa, syksyä, joka Lontoossa on talveakin pahempi.
Nyt oli syksy saapunut ja alkanut jo kiusata häntä nälällä.
Aluksi hän ei ollut sitä huomaavinaan, mutta eipä löydy mitään, joka
murtaa ja lannistaa niin kuin nälkä.
Monet kerrat yössä hän nousi vuoteeltaan, avasi akkunan ja pisti
kätensä ulos, koetellakseen, vieläkö sadetta jatkuu. Monet kerrat
päivässä vilutti häntä niin, että täytyi kömpiä vuoteeseen lämmintä
hakemaan. Välistä hän oli jo kirjottamaisillaan Tanskaan sisarelleen,
mutta seuraavassa hetkessä tunsi hän taas, että tämä on oleva viimeinen
keino, johon hän ryhtyy... Sitten hän aikoi ottaa palttinata ja maalia
velaksi ja käydä taasen maalaamaan tauluja ja tarjoskella niitä
kaupaksi. Mutta tämänkin tuuman hän hylkäsi heti.
-- Kukapa ostaisi kuvia, joissa värit ovat elottomia? -- virkkoi hän
katkerasti itsekseen. -- Eikä minussa värit enää milloinkaan virkoa
eloon.
Tuli vihdoin viimeinkin taas kirkas, helakka päivä. Nälästä nääntyneenä
kulki Kjeld hoiperrellen entiselle työpaikalleen. Liitupalanen tärisi
hänen kädessään, kun hän alkoi piirustaa, mutta sitten hän myhähti
pilkallisesti itsekseen, ja tämän purevan ivan taustalle syntyi nyt
omituinen kuva. Siinä esiintyi pörhöinen, rääsyinen olento, kruunu
päässä ja valtikka kädessä, toinen käsi almua pyytämässä, mutta
kasvoilla käskevä, ylevä ilme. Ihmiset pysähtyivät ja haastelivat tästä.
Yksi katsojista innostui niin, että viskasi puolen shillingin rahan
Kjeldille. Se pyörähti aivan hänen jalkainsa eteen.
Ja niin nälissään oli Kjeld, että hän heti sieppasi rahan, hypähti
pystyyn ja, raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi, riensi hankkimaan
itselleen leipää.
Nuori mies, sirokierteiset viikset ylähuulessa, oli jo kauan aikaa
tarkastellut Kjeldiä. Nyt hän laski takaapäin kätensä hänen olalleen.
-- Vahinko on, että tuhlaatte taitoanne tuolla tavalla, -- sanoi hän;
-- minä hankin teille vakinaisen toimen erään pilalehden toimituksessa.
Kaiketi otatte ilolla vastaan tarjoukseni.
Kjeld mittaili puhujaa hetkisen silmillään.
-- Saanenhan viivyttää vastausta siksi, kunnes olen ensin syönyt? --
sanoi hän.
Toinen kumarsi hymyillen.
-- Sallitte kenties, että seuraan mukana, -- virkkoi vieras.
Kjeld ei vastannut. Hillittömästi hän juoksi kadun poikki ja hyökkäsi
sisään lähimpään ruokapaikkaan. Siellä hän iski kiinni bifsteekiin
tavalla, joka kyllin selvästi osotti, kuinka nälistynyt hän oli. Sitten
hän tilasi vielä leipää ja seidelin olutta.
Vasta sitten, kun hän oli syönyt ja juonut ja tunsi jo melkein
jähmettyneen verensä jälleen virtaavan lämpimänä hänen suonissaan,
vasta silloin hän katsahti ylös lautasestaan ja silmäili ympärilleen.
Tuo nuori, alituisesti hymyilevä gentleman istui hänen vastapäätään
odottavassa asennossa. Äsken, tarkastellessaan Kjeldin piirtämiä kuvia,
hän oli aikonut tarjota tosin varsin vaatimattoman, mutta kuitenkin
sievosen summan hänen työstään. Nyt, istuessaan ja katsellessaan
Kjeidin syömistä, hän tuli siihen päätökseen, että riittää puoletkin,
jopa kenties neljäsosa, sillä _noin_ nälkäistä ihmistä ei liene vaikea
ostaa.
Hän astuikin nyt huoneen poikki ja istahti, ystävällisesti hymyillen,
tuolille Kjeidin viereen.
-- Sir, -- sanoi hän, -- nyt kun olette ruokailleet, sallitte kenties
minun palata äskeiseen kysymykseeni. Tarjoan teille paikan pilalehden
toimituksessa. Palkka ei tosin ole suuri, vaan kuitenkin aina suurempi
kuin se, minkä te...
-- Anteeksi, sir! -- Kjeld laski keskeyttäen kätensä hänen
käsivarrelleen. -- Vaaditteko määrätyn luvun työtunteja, toisin sanoin,
tehdastyötä?
-- Kyllä, sir.
-- Silloin en voi suostua tarjoukseenne.
Vieras istui kuin kivettyneenä. Hän yskähti pari kertaa, peittääksensä
hämillään oloaan, mutta sanoi sitten äkisti suopealla äänen soinnulla:
-- Saattaahan palkka helposti nousta jonkun verran, jos olemme
tyytyväisiä teihin...
Kjeld nousi ylös ja käänsi selkänsä puhujalle.
-- Sir, -- sanoi hän, -- minä en myö vapauttani.
Nyt suuttui ystävällinen gentleman.
-- Mies, oletteko hullu! -- sanoi hän. -- Ymmärrättekö, mitä te
työnnätte luotanne?
Kjeld nyökäytti päätään, tyynesti ja välinpitämättömästi; ilmestyipä
vielä pieni hymykin hänen huulilleen, hänen vastatessaan:
-- Kyllä, sir. Siksipä juuri pyysinkin saada ensin ruokailla. Nälissäni
ei olisi mulla ollut rohkeutta kieltäytyä; nyt on. Älkää minua sen
enempää ajatelko. Te löydätte kyllä jonkun toisen, jonka kanssa voitte
tehdä kauppojanne paremmalla onnella, jonkun, jolle vapaus on vähemmän
kallisarvoinen kuin minulle. Hyvästi, sir, ja kiitos tarjouksesta!
Kjeld otti hattunsa ja läksi, mutta toinen, harmistuneena kiellosta ja
vimmoissaan siitä, että Kjeld oli lukenut hänen ajatuksensa, seurasi
myös ulos kadulle.
-- Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä,
-- sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. --
Lienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä
sitä kaduilta.
Kjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli
likistyä kivimuuria vasten.
-- Minä en koskaan kerjää! -- sanoi hän. -- Pankaa se mieleenne. Ne,
jotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman
pencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä,
siinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta
tiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin
minä olen!... Huomatkaa tämä, sir!
Kjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin.
Sitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua.
Takki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat
loksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa
eteenpäin... mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli
päätään.
* * * * *
Lähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista.
Kjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa.
Mutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi
toisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja:
illathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan,
kirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi
yksinäisyytensä.
Kjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia
ja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä
yhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.
Idealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin
siihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja
siksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään
häntä.
Nykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos
kysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä,
niin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat
ihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää
idealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.
Kjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli
Mortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä
perää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa.
Siinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.
Kjeld otti Mortonin lihavan käden omaansa.
-- Kiitoksia pilanteosta, -- sanoi hän.
Isäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita
myöten.
-- Mitä te oikein tarkotitte? -- huusi Kjeld hänen jälkeensä.
-- Minä tarkotin, -- mr Morton rykäsi hiukan hämillään, -- niin, minä
tarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.
Samana iltana koputti Kjeld mr Mortonin ovelle.
-- Anteeksi! -- virkkoi hän. -- Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte
häätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en
kuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.
Mr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen,
Kjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen
sitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:
-- Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä... On olemassa
yksi laji ihmisiä, johon ainoastaan _tämän_ tapaiset kuvat vaikuttavat.
Mutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki
ne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt
tyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!... Ettekö luule,
sir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka
saattaa hävittää, ovat _minulle_ yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset
taulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, -- köyhää,
alastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.
Mr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui
ovea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi:
-- Tahtoisin kernaasti tietää, häädättekö minut ulos?
Mr Morton rykäsi taasen; niin hän aina teki, kun joutui hämilleen.
-- En millään tavalla! Se ei ollut tarkotukseni, -- sanoi hän. --
Olettehan siivo mies, ja minä pidän arvossa hiljaisia hyyryläisiä! Minä
tarkotin vaan... hm! tarkotin vaan, että kun tulonne suurenevat, sopisi
kenties vähän kohottaa vuokrasummaakin.
Kjeld tarttui taasen mr Mortonin käteen, joka paksuna ja painavana
nojasi pöytään hänen edessään.
-- Kuinka minä rakastan teitä, teidän avomielisen herttaisuutenne
tähden! -- sanoi hän. -- Mutta älkää odottako tulojen lisääntymistä,
sillä sitä ei tule.
Mr Morton katseli moittivasti hänen jälkeensä ja nimittikin häntä siitä
päivin aina "the folly danishmaniksi", hupsuksi tanskalaiseksi.
* * * * *
Daily news! Daily news!
Oli jääkylmä syyspäivä.
Tuuli vinkui katujen kolkissa, eikä kyennyt aurinkokaan lämmintä
luomaan.
Kjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa
oli huono suoja pakkasta vastaan.
Mutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä,
pää nuokallaan.
Hän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei
jaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan
tietänyt hänen tappioistaan.
Silloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja
vakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:
-- Katsokaa, sir! Eikö tämä ole kovasti soma?
Kjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika,
toisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni,
pehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa,
korvia ja kasvoja.
-- Eikö se ole soma? -- uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. --
Kuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!
Kjeld myhähti ja kohottautui kyynäspäänsä varaan.
-- Onhan se soma, -- sanoi hän. -- Mistä sinä sen sait?
-- Hiljaa! -- poika silmäili arasti ympärilleen. -- Minä varastin sen
lääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen
puhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä
kuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin,
hyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa,
luisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran
ja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt
minä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä?
Sitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä
sitä katsomassa, eikö niin?... Te _ette_ tietysti tiedä, keneltä
sen ostitte... Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään.
Tiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se,
sir! Luvatkaa toki!
Kjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta
silmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät
säteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa
häntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.
Kjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet
tähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.
-- Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? -- sanoi hän verkalleen,
kääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.
-- Te pidätte sen omananne, -- sanoi poika päättäväisesti, laskien
turvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.
Kjeld katsahti pikaisesti koiraan.
-- Onko se koditon? -- kysyi hän sitten.
-- On, sir.
-- Jääköön sitten minulle... Olen itsekin koditon. Jos minulla on
leipää, riittäneehän palanen sillekin.
Poika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin
hyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle
kadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.
-- Odota vähän! -- huusi hän. -- Sinä unhotat pencen, jolla ostin
koiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee
minut koiran oikeutetuksi omistajaksi... Kas niin! Ja muista huomenna
tulla meitä katsomaan.
Sanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa
voitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: _Daily news! Daily
news!_
Kjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea "newsboy"-tyyppi,
sitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja
viisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva
hävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja
gentlemanin tapainen...