suurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa... hänen
huostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä
lapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.
Keski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän
muistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.
Häntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin
äkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista.
Siskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.
Mutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa
luokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi,
niin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti
luullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin
Middelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun
Kjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan
voi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan
piirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin
konttoriin.
Ei, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen
liitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin
tyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!... Ennemmin
hän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on
maalaamatta.
Totta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on
kuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on
jäljellä lapsensa skeletti... Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan
on hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan
hän ei aio siitä luopua.
Muuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän
tahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti
tuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli
kaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei
tulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi
reippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä
itselleen yöksi.
-- Minä kyllä siirrän matkakapineet, -- sanoi perämies, joka samalla
kulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti,
muitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita
myöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja
käheä ääni kuiskasi:
-- Siihen älä koske, mies! Sen tahdon itse kantaa. Laske se paikalla
maahan!
Perämies suuttui.
-- Senkin paholainen! -- jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi
ja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka
mukanaan.
Kjeld hymyili, mutta tavalla, jota perämies ei käsittänyt.
-- Vähäisen tomua vaan, -- sanoi hän ja kantoi laatikon ylös portaista.
Perämies laahusti miettiväisenä jäljestä, matkalaukku kädessä.
-- Nyt teen _minä_ pienen sieppauksen! -- sanoi hän, heidän tullessaan
toisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.
Silloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä
päivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti
heti hämmästyneenä hänen kätensä.
-- Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, -- jupisi hän itsekseen,
astuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.
Kjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien
monet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut
hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet
sairaaksi.
Hän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten
konsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään,
meni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut;
hän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli,
vaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään
aluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.
Turisti, jota hän aamulla oli epäillyt, herätti hänet.
-- Anteeksi, hyvä herra! -- sanoi hän, -- tahtoisin vaan päästä tästä
ohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. -- Hän osotti paikkaa
Kjeldin yläpuolella.
Kjeld kavahti pystyyn.
-- Mikä on esteenä? -- soperti hän.
-- Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin!
Paljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.
Hän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja
hyppäsi vuoteelleen.
-- Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, -- sanoi hän, silmäisten
syrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.
Kjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua
kohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan
liikkeen kädellään:
-- Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.
Kjeld katsahti äkisti ylös.
-- Ettekö _te_ sitten sitä tee?
-- Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en
ottaisikaan sitä matkalle mukaan.
-- Sittenpä teillä ei semmoista olekaan.
-- Miksi niin luulette?
-- Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä... Sitä kuljettaa kanssaan
kaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta,
olkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta...
Matkustaja nyökäytti päätään.
-- Tosiaankin! -- sanoi hän. -- Siinä saattaa olla perää. Mutta se
koskee kumminkin vaan syväaatteista väkeä. Me, köykäiset ihmiset, emme
ota asioita noin vakavasti. Tiedättehän että: -- --
"Saa köykäiset kyllä köykäisen.
He kosivat sattuman varaan. -- --"
Kjeld hypähti pystyyn.
-- Mistä te tuon laulun tunnette? -- kysyi hän.
Toinen naurahti hiljaa.
-- Luultavasti samasta lähteestä kuin tekin, -- sanoi hän ja veti
peitteen yllensä.
Kymmenen minuttia myöhemmin hän nukkui jo raskaasti.
Kjeld hiipi hiljaa hänen vuoteensa luo ja tarkasteli tyystin hänen
kasvojaan, olisiko niissä kenties jokunen tuttu piirre. Mutta ilokseen
hän ei mitään semmoista löytänyt.
Hän tyyntyi siis ja laskeutui taas lepäämään entiselle paikalleen.
Mutta hänen korvissaan soi yhä tuon vieraan lause ja kirveltävä,
pistelevä, pilkkaava sointu sanoissa:
"Saa köykäiset kyllä köykäisen.
He kosivat sattuman varaan. -- --"
* * * * *
Sanny palasi myöhään kotiin teatterista sinä iltana, jolloin Kjeld
oli käynyt häntä kysymässä. Hän oli syönyt illallista yhdessä
yli-asianajajan kanssa näytelmän perästä, ja yli-asianajaja oli sitten
saattanut hänet kotiin.
Nyt hän seisoi etehisessä ja päästi untuvakaapunsa solumaan
hartioiltaan odottavan palvelijattaren käsivarrelle.
Sanny oli tullut nuorekkaammaksi ja sievemmäksi niiden kahden vuoden
kuluessa, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun hän saattoi miestään
Middelfartiin. Hänen suloinen, notkea olentonsa liiteli salongeissa
hienoin, verkallisin liikkein, jotka äänettömyytensä vuoksi
muistuttivat käärmettä. Eikä hän olisi ollut nainen, ellei hän olisi
huomannut, että juuri ne kiinnittivät miesten katseet häneen.
Yli-asianajajalla ja Sannylla oli ollut erittäin hupainen ilta yhdessä.
Muutamat herrat, sulhasen tuttavapiiristä, olivat liittyneet heihin
ja olivat kilvanneet keskenään kohteliaisuuden osoituksissa nuorelle
rouvalle.
Yksi heistä, jonka erittäin hellä sydän heti herahteli yli laiteitten,
kun hän vaan maistoi lasillisen viiniä, oli kumartunut nuoren rouvan
puoleen ja hiljaisuudessa juonut hänen kanssaan "poissa olevan raukan"
maljan. Ja Sannyn silmät olivat heti täyttyneet kyynelillä... Muutamat
niistä olivat päälle päätteeksi vierähtäneet hänen viinilasiinsa, jossa
vielä oli tippanen viiniä, ja kun Sanny sittemmin maistoi sitä, huomasi
hän mielihyväkseen sen olevan suolaista.
Vaan nyt seisoi Sanny etehisessään ja ojenteli pyöreitä valkoisia
käsivarsiaan, jotka olivat kyynäspäitä myöten paljaina, ja haukotteli
hiukan välistä.
-- Olen kauheasti uninen, -- sanoi hän. -- Onko täällä ketään käynyt
minun poissa ollessani?
-- Onpa niinkin, Jumala paratkoon! -- sanoi palvelijatar ja laski
kaapun käsistään. -- Täällä kävi herra, jolla oli matkalaukku ja hattu
ja oikein kummalliset silmät semmoiset. Hän sanoi olevansa meidän
herran ystäviä ja tulleensa noutamaan jotain tavaraa hänelle ateliasta
ja kellarista.
Sanny kääntyi reippaasti.
-- Ethän vaan liene ollut niin tuhma, että laskit hänet sisään? --
sanoi hän.
-- En toki! Ei hän semmoista tahtonutkaan. Hän pyysi vaan saada
avaimet, kyllä hän sitten tulee yksinkin toimeen, niin hän sanoi.
-- Ja sinä annoit?
-- Annoin.
-- No, sinä olet auttamaton houkka!
Tyttö näytti loukkaantuneelta.
-- Olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias niin hienolle
herrasmiehelle? -- sanoi hän. -- Hänhän kysyikin rouvaa ja vasta sitten
kun oli kuullut rouvan olevan teatterissa, pyysi hän saada avaimet.
Eikä hän sitä paitsi ole ottanut täältä mitään muuta kuin sen pienen,
mustuneen laatikon kellarista.
Sanny hätkähti, niinkuin olisi ampiainen pistänyt häntä.
Kiireesti hän viskasi taas kaapun hartioilleen.
-- Ota lamppu! Mennään kellariin katsomaan, -- sanoi hän.
Hän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton
voima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.
Palvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi,
vaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä
kellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön
hiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli
seisonut... Se oli poissa. -- Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja
veri palasi taas hänen poskiinsa.
Hän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta
jonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.
Merkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella
ollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: "Avattava vasta
kuoltuani..." Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety
pois? --
Sanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi
etehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.
-- Anna atelian avaimet minulle, -- sanoi hän. -- Sinä saat kyllä mennä
levolle.
Palvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa
ylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin
rohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne
sisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.
Sanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi
nyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi
hänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä
mustempina.
Ensi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita,
sillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita
puitteita.
Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset
kirjaimet kuulsivat häntä vastaan.
"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut
minun elämäni," -- luki hän siitä... "sillä ilman uskollisuutta on
minun mahdoton elää..."
Sanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään.
Kirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen
päälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta
syyttäjältä.
"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä..."
Hän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki
maalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta
ilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.
-- -- "Niin olet sinä murskannut minun elämäni." -- --
Sanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton
häpeäntunne valtasi hänet.
-- -- "Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää"... luki hän
edelleen.
Sanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli
ensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. -- -- Hän muisti,
miten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista
kädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen
koiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut...
Kuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?... Sydämessään
hän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt
Kjeldiä,... sen hän käsitti nyt...
Sanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan,
poistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä
tehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen
mielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää
kiinni siitä.
Sanny tutkisteli tällä hetkellä itseään ja ymmärsi nyt, että Kjeld ja
hän eivät edustaneet ainoastaan _kahta ihmistä_, vaan _kahdenlaisia
ihmisiä_. Ylipäänsä näyttikin hänestä löytyvän vaan kaksi laatua
ihmisiä: uskollisia ja muistamattomia, ja hän kuuluu jälkimmäisiin. Ei
hänellä koskaan elämässään ole ollut voimaa pysyä uskollisena, eikä hän
pyri sitä voimaa saavuttamaankaan.
Jos vaan Kjeld olisi pysynyt terveenä, olisi Sanny ollut onnellinen
hänen kanssaan, sillä ei todellakaan ollut ketään, jonka kanssa Sanny
olisi tahtonut elämäänsä elää niin kernaasti kuin juuri Kjeldin.
-- Mutta nyt oli Kjeld sairas, ja senvuoksi kiintyi Musta tintti
arvelematta toiseen.
Vaistomaisesti sammutti Sanny lampun ja meni alas asuinhuoneisiin. Hän
riisuutui ja laskeusi vuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Hän antoi
kynttilän palaa kaiken yötä, mutta hätkähti kuitenkin joka kerta, kun
uutimet ilmanvedosta hiukan liikahtivat, tahi joku akkunakoukku ulkona
vingahti.
Sanny oli kyllin älykäs huomaamaan, kuinka katkera iva siinä piili,
että hänen oli täytynyt kätkeä miehensä lempimää ruumista, Kjeldin
ollessa sairaalassa... Eikä ajatus Kjeldin kohtalosta ollutkaan
pääsyynä hänen unettomuuteensa, vaan enemmän vielä tieto siitä, mitä
hän näinä vuosina aavistamattaan oli säilytellyt luonaan. Sillä siitä
hetkestä asti, kun Sanny oli saanut tiedon Kjeldin käynnistä siellä,
ja kun hän tuli vakuutetuksi siitä, että kellariin kätketty laatikko
oli ainoa, minkä Kjeld lähtiessään oli ottanut mukaansa kodista, --
siitä hetkestä asti Sanny myös varmasti tiesi, mitä laatikko sisälsi.
Sanny tunsi miehensä luonteen ja tiesi, ettei Kjeld, sillä hetkellä,
kun kaikki häneltä murskautui, kun syvin haava oli häneen isketty ja
katkerin pettymys häntä kohdannut, suinkaan saattanut ajatella rahoja
eikä arvopapereita, vaikka niitä olisi ollutkin; tässä tuskassaan ja
yksinäisyydessään hän oli ajatellut vaan poikaansa. Jos poikanen olisi
elänyt ja terveenä ja lämpöisenä nukkunut vuoteellaan, olisi Kjeld
varmaan nostanut hänet sieltä ja vienyt hänet pois, pois äitinsä luota!
Nyt, kun hän oli kuollut, otti Kjeld hänen arkkunsa.
Sannyn täytyi purra lakanaansa, sillä tuskan huuto oli päästä hänen
huuliltaan, niin nöyryytetyksi hän tunsi itsensä. Hänessä, joka
perhoselämässään tuskin kymmenisen kertaa lienee muistanut lastaan,
sittenkun hän sen oli synnyttänyt maailmaan, hänessä heräsi nyt,
yksinäinen yön tuskallisina hetkinä, ensimäisen ja ainoan kerran
äidinrakkauden tunne. Ja hän ymmärsi, että valkeilla kirjaimilla tuolla
ylhäällä oli Kjeld tuominnut hänet, mutta viemällä pois heidän poikansa
arkun, oli Kjeld pyyhkäissyt jäljettömiin hänen äidinnimensä, ja
jälkimäinen tieto se haavotti syvemmin hänen sydäntään kuin edellinen.
Seuraavana päivä kirjotti Sanny Kjeldin sisarelle. Muutamalla rivillä
vastasi sisar saaneensa Middelfartin ylilääkäriltä tiedon, että Kjeld
edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, ja olleensa sen vuoksi
asemalla häntä vastassa, mutta ettei Kjeldiä näkynytkään. Tiedusteluja
sähköteitse oli laitettu ympäri maata.
Sannyn kysymykseen, miksi ei hänelle ilmoitettu Kjeldin pääsemisestä
sairaalasta, vastattiin pisteliäästi, että arveltiin hänellä olevan
hommaa kyllin häiden valmistamisessa.
Seuraava kuukausi kului alituisessa epätietoisuudessa ja jännityksessä,
mutta ei huolellisimmistakaan tiedusteluista ollut mitään tulosta, ja
poliisit jättivät viimein asian sikseen, katsoen sen selville saamisen
mahdottomaksi. Yleisesti luultiin, että Kjeld oli uudestaan tullut
hourupäiseksi ja heittäytynyt mereen. Ihmeteltiin vaan, ettei vielä
tähän asti ole onnistunut löytää hänen ruumistaan.
Sanny vietti häitään yli-asianajajan kanssa pari kuukautta myöhemmin.
Ja häämatka määrättiin tapahtuvaksi loppupuolella syksyä. He aikoivat
käydä Berlinissä ja Parisissa sekä Lontoon kautta palata kotiinsa.
Vastanaineitten aika kului alituisissa seurusteluissa. He olivat nuoria
ja iloisia, heille juhlittiin, heitä kadehdittiin. Ja he hymyilivät
toisilleen iloisesti, niinkuin eivät koskaan olisi nähneet mitään
varjoa elämänsä polulla tahi niinkuin yksinäisen ihmisen huuto ei
konsaan olisi heidän korvaansa sattunut.
Korkeissa, valoisissa saleissa kuului milt'ei joka ilta laulua ja
leikkejä, lasien kilahduksia ja iloisen puhelun surinaa.
Mutta atelian ovi pysyi lukittuna, ja kellarissa vilahti vaan silloin
tällöin nälkäinen rotta sen paikan ohi, missä pieni vainaja kerran oli
maannut.
* * * * *
Tähti loistaa, irtautuu;
Kukka kasvaa, sen vie tuuli, --
Siinä kuva siitä, johon
Sydän kiintyneensä luuli.
Kjeld saapui Lontooseen myöhään iltapäivällä. Hän vuokrasi itselleen
pienen huoneen erään syrjäkadun varrella Cityssä ja läksi aikaisin
seuraavana aamuna kaupungille.
Melkein nautinnonomaisella katkeruudella hän johdatti mieleensä,
mitenkä hän noin neljä vuotta sitten oli ollut häämatkalla täällä,
ja kuinka hän silloin oli tilannut huoneen itselleen ja nuorelle
rouvalleen kaupungin hienoimmassa hotellissa.
Hän kulki sille kadulle, missä hotelli sijaitsi, ja seisoi kauan
käytävällä, katsoen ylös rakennuksen päätyä kohti.
Tuossa oli akkuna, mistä Sanny oli heiluttanut liinaansa hänelle, hänen
lähtiessään kaupungille, ja josta valo oli säteillyt häntä vastaan, kun
hän iltasin taas palasi kotiinsa.
Hän tuijotti niin kauan tuonne ylös, kunnes hänet valtasi vastustamaton
halu päästä näkemään huonetta sisästäpäin.
Sen enempää arvelematta hän astui sisään porttikäytävään ja soitti
portierin kelloa.
-- Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi
kerroksessa. Kukaties vuokraan sen.
-- Weil, sir. (Kyllä, herra).
Portieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon
huoneen ovella.
-- Täällä ei asu ketään nykyään, -- virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.
-- Ei ketään, sir. -- Portieri avasi oven, ja he astuivat sisään.
Huone oli aivan samanlainen kuin silloin... Samat mahonkipuiset
sängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine
pitsiverhoineen.
-- Minä näen, -- sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki
Mustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä
varataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen... Hän
näki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla
ja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä
heräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut,
mutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois
nykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.
Portieri tuli kärsimättömäksi ja helisti avainkimppuaan.
-- Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? -- kysyi hän huolettomasti, ja
kun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.
Kjeld hätkähti ja nosti kätensä otsalleen.
-- Minä ilmoitan kirjallisesti illalla, -- sanoi hän ja hiipi hiljaa
alas portaita myöten.
Mutta ei hän milloinkaan enää mennyt sille kadulle. Hän karttoi
vaistomaisesti kaikkea, mikä saattaisi muistuttaa hänelle entistä oloa
Lontoossa.
Sen sijaan hän haki seuraavana päivänä paikan, missä hän neljä vuotta
sitten oli nähnyt katutaiteilijan piirtelevän kivilaatoille, mutta
paikka oli tyhjä. Kjeld kysyi syytä tähän eräältä poliisilta.
Katumaalari oli kuollut pari kuukautta sitten, kertoi poliisi, eikä
ollut vielä uutta hakijaa tullut tähän paikkaan.
Kjeld otti palasen punaliitua taskustaan ja sanoi aikoneensa hakea sitä.
"The policeman" hymyili epäilevästi. Hän katseli Kjeldin päällystakkia;
se oli hienointa verkaa.
-- Eihän se sovi -- sanoi hän. -- Te laskette leikkiä, mylord.
Vastauksen sijasta heittäytyi Kjeld alas kivilaatoille ja piirsi
parissa minuutissa sisäosan Towerin linnan pihasta ja St. Jamesin
palatsin.
-- Hyljätäänkö hakemus? -- kysyi hän, katsahtaen ylös poliisimieheen,
joka hämmästyksestä äänettömänä silmäili piirroksia.
-- Mylord! -- sanoi hän. -- Te olette ulkomaalainen. Miksi ette
helkkarissa käytä kykyänne taulujen maalaamiseen, vaan tahdotte loikoa
tässä piirtelemässä käytävillä?... Oletteko tekin värisokea, niinkuin
tuo vainaja?
Kjeld nyökäytti päätään.
-- Olen, -- sanoi hän, -- tavallani olen värisokea. Minä olen sokea
elämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä
sanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.
"The policeman" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras
tarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt
tanskankieltä.
Mutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa.
Ja kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle
oikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei
olisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen
herra, vaikka etsittäisi ympäri maan.
Viikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman
lupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He
tahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi
eikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli
pennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka
oli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta
teoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä
oikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja
uteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.
Kuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä
iltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle.
Hattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään,
hän heittäytyi kivilaatoille.
Hän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja
unhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää
ryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.
Kolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt
sivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita
tulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista.
Hän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.
Neitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin,
varmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen
mielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin
hulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli
tarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina
kuljetti mukanaan.
Hänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään,
ja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.