tyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti
nokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun
sai veden oikein sameaksi.
-- Se muistuttaa ihmisiä -- ajatteli Kjeld. -- Missä hekin näkevät
jotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.
Samassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se
oli sairas viereisestä suojasta.
-- Olen niin äärettömän iloinen, -- sanoi hän, silmät onnesta
säteilevinä. -- Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään.
Luulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.
Kjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi
hän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.
Yksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen
kerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.
"Armas" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja
suuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi
järkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen
kaulaan ja suuteli häntä reippaasti.
Kjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli
terveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.
Silloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny
tule käymään, -- ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa
tinttiä.
-- Miksi hän ei tule? -- puheli Kjeld itsekseen. -- Häntähän minä vaan
olen odottanut, tullakseni terveeksi.
-- Eikö vaimoni ole käynyt täällä? -- kysyi hän sairaanhoitajalta, joka
kulki ohitse.
-- Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu
sisään silloin.
-- Eikö laskettu? -- kiivasteli Kjeld. -- Eikö häntä nytkään lasketa?
-- Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, -- kuului lyhyt vastaus, ja
hoitajatar kulki eteenpäin.
Kjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui
yksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen
luokseen.
-- Minä tahdon puhutella vaimoani, -- sanoi Kjeld. -- Kirjottakaa
hänelle, että hän tulisi tänne.
Lääkäri taputteli häntä rauhoittavasti olkapäälle ja sanoi:
-- Kyllä, kun tulette terveemmäksi.
Mutta Kjeld ei päästänyt lääkärin kättä.
-- _Hän_ on tekevä minut terveeksi, -- sanoi hän. -- Ettehän raatsine
olla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi
mitään tehdä!
Lääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki
eteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän
muuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja
se olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld
taas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa
kenellekään muulle.
Hän pyysi lyijykynän ja paperia. Tuntimäärin istui hän sitten, skitsejä
piirrellen. Sanny se oli, joka loi häneen intoa!
Päästyään kotiin, hän aikoo maalata mustalaistytön, ja Sannyn pitää
olla modellina, kukoistavine muotoineen ja kiiltävine, sysimustine
hiuksineen... Kevään hän myös maalaa, ja suloisen viehkeä Sanny on
istuva hänelle mallina. -- Ilon hengettärenkin hän maalaa ja elämään
heräjämisen, ja Sannyn loistavat silmät, notkeat jäsenet ja ihanan
suloinen nuorteus antavat hänelle aihetta kyllin.
Hän teki luonnoksia, luonnoksien perästä, ja aika riensi. Silloin hän
alkoi kaivata värejä.
-- Minä tahdon lähteä kotia, -- sanoi hän lääkäreille, -- sillä nyt
osaan maalata.
He nyökkäsivät päätään, vaan eivät vastanneet mitään.
Hän ei vielä ollut kypsynyt uloskirjotettavaksi, sanoi
sairaanhoitajatar, jolta hän kysyi tätä asiaa.
Silloin suuttui Kjeld.
-- Houruinhuoneet ovat laitoksia, joissa aivoja koetellaan, -- sanoi
hän. -- Heikot aivot räjähtävät heti, mutta ne, jotka täällä kestävät,
ne kyllä sitten kestävät tuimemmissakin elämän taisteluissa.
Hoitajatar ei kuunnellut hänen sanojaan tai ei ainakaan ollut
kuulevinaan, eikä Kjeld enää ottanut asiaa uudestaan puheeksi.
-- Kun kestän vielä neljännesvuoden, -- sanoi hän itsekseen, -- niin
tottahan laskenevat minut pois täältä.
Ja ylilääkäri nyökkäsi myöntävästi päätään.
-- Parin kuukauden perästä toivon voivani kirjottaa teidät ulos täältä.
Ja Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut
jaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä.
Niin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen
päässään suunnitelmat, pyrkien eloon...
-- Miksi en minä saa mitään postia? -- sanoi hän eräänä päivänä
hoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.
-- Sopii kyllä saada, -- vastasi tämä.
-- Ilmottakaa sitten vaimolleni, että hän kirjottaisi minulle.
Hoitaja joutui hämilleen.
-- Kohtahan te jo pääsette kotiin, -- sanoi hän, -- sehän on vielä
paljon parempaa.
Hoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen
ollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään.
Eikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma
onnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa
asemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään
epäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo
kokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli
ryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä
niissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin
suuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi...
Sinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri
hänelle:
-- Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana,
varsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua.
Eikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut... Pankaa se mieleenne!
Kjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta
riemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, --
kaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.
Kjeld itse oli aivan suunniltaan ilosta.
Hän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon
huumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi
melkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän
on luonnollisesti asemalla.
Kun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään,
valtasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö
hänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.
Passari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi,
huomatessaan sen käyneen kosteaksi.
-- Kirjotettu on, ihan varmasti -- sanoi hän, vaan lisäsi heti: --
mutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se
pantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä,
mutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. -- -- --
Älkää suuttuko, hyvä herra. -- -- --
Mies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun,
mutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden
työstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.
Hän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld
heilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja
iloiseksi.
Fynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti
päänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin
ei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. -- -- Ja matkalla Nyborgista
Korsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat
laivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.
Mutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin
valtasi hänet todellinen, kova tuska.
Mitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut... ilosta... saanut
sydänhalvauksen! -- -- Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut...
vaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.
Kiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa
kuljettiin kotia kohti.
Ei näkynyt valoa akkunoista, heidän pysähtyessään portille.
Kjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä,
ja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. -- Ja sydän
jyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.
Kjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei
tuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen,
ja luuli näkevänsä kummituksen.
-- Hyvä Isä! -- huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen,
mutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.
-- Missä rouva on? -- kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö
tohtinut olla vastaamatta.
-- Rouva -- rouva on teatterissa, -- soperteli hän siis.
-- Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui
ovipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.
-- Sen, sen... yli-asianajajan kanssa.
-- Minkä yli-asianajajan?
-- No, hyvänen aika! Sen, jonka kanssa rouva aikoo mennä naimisiin
tietysti. Ettekö ole kuullut, että tänään annetaan niin erinomaisen
kaunis kappale Dagmarteatterissa?
Kjeld katsoi hetkisen tyttöön. Sitten hän naurahti äkkiä ääneen.
-- Mitäs te nauratte? -- sanoi palvelijatar loukkautuneena ja astui
vaistomaisesti pari askelta taaksepäin.
-- Minä vaan ajattelin sitä hupaista näytelmää, -- sanoi Kjeld. --
Siitä tulee oikein iloinen ilveily... Rouvan tulee varmaankin hyvin
hauska olla.
-- Niin, herranen aika! Rouva on aina niin iloisella tuulella, kun
tulee kotiin teatterista.
Kjeld tarttui kiinni oven ripaan.
-- Milloinka häät on? -- kysyi hän.
-- Ei sitä vielä tiedetä... Ihmiset haastavat, että on hankittava
lupakirja kuninkaalta, sillä mies kuuluu vielä elävän, mutta hän on
parantumaton.
Kjeld oli hetkisen ääneti, hänen käsivartensa hervahtivat alas kupeille.
-- Niin! -- sanoi hän sitten kolealla äänellä. -- Nyt hän on
parantumaton...
Kjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että
sairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan
Kjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli
luultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.
Nyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli
nähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien
väkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.
Hän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä
alkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä
äkkiä ja jännitti aatoksensa.
-- Minä olen herra Kjeldin ystävä, -- sanoi hän. -- Hän lähetti minut
noutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.
Palvelijatar nyökkäsi myöntyvästi ja toi hänelle avaimen.
-- Niin, ja sitten... -- Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi,
miten hänen huulensa vapisevat, -- sitten kuuluu kellarissa olevan
pieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.
Palvelijatar katsoi uteliaasti ja kysyvästi Kjeldiin.
-- Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran
kuoltua? -- sanoi hän.
-- Juuri se.
-- No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! -- lörpötteli tyttö,
avaimia etsiessään. -- Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin
kammottavalta -- --. "Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun
näen tuon", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.
Kjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar
tuskin huomasi sen.
-- Niinkö vainen hän sanoi! -- sopersi hän sitten. -- Rouva parka! Nyt
hän pääsee ruumisarkusta... Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja
avaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.
Hän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten
ylös ateliaan ja aukasi itse oven.
Raskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi
oltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä
entisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen
taulujen yli vaan oli pantu katteet.
Hän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa
halki, ristin rastin, -- hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut
hetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.
Sitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle
lattialle suurilla kirjaimilla:
"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut
minun elämäni... ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä
minä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, --
taiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta
osattomana."
Tämän tehtyään, hän kiersi oven lukkoon ja astui verkalleen alas
portaita.
-- Tässä on atelian avain, -- sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä
seisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia
hänen liikkeitään. -- Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.
Ja Kjeld läksi astumaan kellariin päin.
Täälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin
tuntea, että täällä oli liikuttu.
Kjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään
hapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun.
Hellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän
poskensa sen kantta vastaan.
Se ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä
sairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi
taas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan,
hänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.
Hänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun
sisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni
puulaatikon kanteen ja kuiskasi:
-- Lapseni! Lapseni! -- Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan...
Kuuletko? -- -- Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi... Sekä sinä että
minä olemme kuolleet hänelle... Ja hänellä on muuta tekemistä kuin
hoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin
minä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas
pois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan
huomaa, että olemme kodittomia!
Hän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon
hartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin
vaunuihin.
-- Lamppu on kellarissa! -- sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle,
joka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti
kiinni vaununoven perässään.
-- Anna mennä! -- sanoi hän.
-- Minne, hyvä herra? -- kysyi ajuri, kääntyen vaunuihin päin.
-- Satamaan! -- ja akkuna paiskautui äkkiä kiinni.
Ajuri murisi jotain epäselvistä ohjeista, joita ei kukaan ymmärrä.
Mutta kun hän lienee käsittänyt, että enempi tiedusteleminen tässä
olisi turhaa, niin antoi hän hevosensa juosta hölköttää läpi kaupungin
ja alas satamakadulle.
Täällä hän pysähtyi ja kysyi, mille laivalle herra tahtoo.
-- Ensimäiselle, joka vaan menee Lontooseen, -- kuului lyhyt vastaus.
-- Tänä iltana ei enää mene laivaa, -- selitti ajuri.
-- Sitten olen yötä laivalla. Aja eteenpäin!
Ja ajuri ajoi, kunnes pysähti suuren englantilaisen höyrylaivan luo.
Miehistöllä oli ollut lupa käydä maissa. He olivat sieltä palattuaan
juuri astumaisillaan taas laivaan.
Kjeld hyppäsi ulos vaunuista, maksoi ajurin ja tunkeutui merimiesten
joukkoon, kantaen laatikkoa selässään ja matkalaukkua kädessä.
-- Milloin lähdette? -- kysyi Kjeld lähimmältä mieheltä.
-- Aikaisin huomisaamuna.
-- Minä matkustan Lontooseen. Saanhan kaiketikin olla yötä laivalla?
Ensimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta
toinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen,
selitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei
välitä nukkumisesta tänä yönä.
Ja niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi
oven huolellisesti jälkeensä.
Hän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei
tuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan
hiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten
kyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään,
ikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.
Mutta sitten tuntui hänestä kuin itkisi pienonen tuolla arkussaan.
-- Pikku raukka! -- sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien
väliin. -- Sinä olet väsynyt. -- -- Minä olen itsekin väsynyt... Mutta
minä laulan kehtolaulun meille molemmille:
"Tuuti tuuti lastani!
Uinu armas, uinu kauan,
Vaikka untuvat puuttuvi
Eikä keinu vuode vauvan."
Kjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan
siitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:
"Als ich Abschied nahm,
als ich Abschied nahm,
waren Kisten und Kasten schwer. --
Als ich wieder kam,
als ich wieder kam,
war allés leer --!"
-- Oletteko sairas, herra? -- kuului perämiehen ääni, ja hän koputti
samassa kovilla rystysillään hytin ovea.
Kjeld kavahti pystyyn, hypähti vaistomaisesti oven luo ja ponnistautui
hartioillaan sitä vastaan, muistamatta, että hän hetki sitten itse oli
lukinnut oven huolellisesti.
-- En ole, -- sai hän vaivoin sanotuksi. -- Ei minua mikään vaivaa.
Mutta oven luota hän ei poistunut, ennenkuin kuuli perämiehen
raskaitten askelien kaiun kuolevan pois kannen etäisimpiin osiin.
Tuskallinen ajatus iski äkisti Kjeldiin. Mitähän, jos hänet löydetään
täältä ja viedään väkisin takaisin sairaalaan? -- Hän huomasi nyt
itsekin olevansa sairas jälleen, sairaampi kuin koskaan ennen, mutta
ponnistamalla tahdonvoimaansa hän pakotti itseään olemaan hiljaa.
Hän otti esille lompakkonsa ja laski sen sisällyksen. Siitä kertyi noin
kaksi sataa kruunua. Sillä summalla hän pääsee Englantiin ja kenties
tulee toimeen Lontoossa noin kuukauden tai vähän päälle. Onhan sekin
ajan voittamista, pääseehän hän ainakin piiloon, ja muusta hän ei tällä
hetkellä välittänytkään.
Hän heittäytyi täysissä pukimissaan levolle hyttiinsä ja vaipui
raskaaseen uneen.
Hän nukkui niin sikeästi ja näki niin eläviä unia, ettei hän,
seuraavana aamuna hoiperrellessaan ylös vuoteeltaan, itsekään tiennyt,
mikä oli ollut unta, mikä todellisuutta.
Hän oli uneksinut seisovansa taivaan valtakunnan ovella, ja hänen tuli
maalata elämänsä suurin teos, se, josta hän oli unelmoinut hamasta
siitä asti, kun saattoi pitää pensseliä kädessään!... Sateenkaari oli
hänellä stafliana, rientävät hattarat kankaana ja aurinko puitteena.
Hänen silmäinsä edessä väikkyi tuhansia säteileviä värejä ja kuvia.
Mielikuvitus laajeni laajenemistaan, aatokset kasvoivat suuriksi,
muodot tulivat niin eläviksi. Hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa
vähitellen hajoamistaan hajoaisi. Aurinko paistoi. Hän ei voinut sen
voimaa vastustaa.
Tämän kaiken hän tahtoi maalata!... kaiken sen, minkä hän tunsi,
ja kaiken, mikä hänen aatteissaan aaltoeli, mutta hänellä ei ollut
sivellintä eikä palettia, ja epätoivoisena hän silmäili ympärilleen,
löytääkseen niitä...
Silloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla
sisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän
näki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän
ympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän
kuulla...
Hän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta,
sirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen
vanhain mestarien eteen ja rukoili:
-- Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!...
yhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!
He eivät vastanneet, mutta heidän silmänsä katsoivat häneen.
-- Mitä annat sinä meille sijaan? -- puhuivat silmät, -- ja Kjeld
vastasi:
-- Minä annan ainoani, mitä minulla on, -- mutta myöskin parhaimpani,
-- minä annan elämäni!
Silloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens
lainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.
Ja Kjeld huudahti riemusta niin ääneen, että hän heräsi.
Hän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat
kiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.
Vasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana
tunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo
kaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.
-- Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, --
sanoi hän.
Hän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva
oli liikkeellä.
Selittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa
korkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.
-- Lienee vainenkin ihmisiä, -- sanoi hän puoliääneen, -- jotka kaipaus
nuorentaa ja suru parantaa... ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä
haavotetaan... Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa... Kjeld tunsi
nyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin
siemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai
voimattomuuden tunne taas hänessä vallan.
-- Ei, -- ajatteli hän, -- ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta
vasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka
päälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren... minä olen
alasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani...
Uuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni
riippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat
myöskin voimani.
Hän kääntyi ovessa ja katsoi poikansa arkkua hytissä.
-- Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä,
-- sanoi hän, -- jos olisimme saaneet elää!
-- Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja
leikkinyt minun käsivarrellani ja _hän_ olisi leijaillut ympärillämme!
Se olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa
siveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet... Sinä olet hiukan
hiljaisempi kuin minä, -- siinä kaikki.
Kjeld painoi verkalleen kiinni hytin oven takanaan ja kiipesi ylös
kannelle.
Hän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi,
ettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.
Ruotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään,
vaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut
hänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld
hiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja
huomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti
vapaammin.
Hän istahti keulaan ja katseli aavaa, siintävää ulappaa.
Nyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin
palajavan häiritsemään heidän hääiloaan... Sähkösanomilla tiedustellaan
häntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, -- hänen
jälkiään eivät koskaan löydä... Kun sitten vierähtää kuukausi tai
pari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, -- silloin he kaikki
luulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse
lopettaneen päivänsä. -- Ja siihen se tarina päättyy... Mustaa tinttiä
kyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän
taas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti... kevyesti!
Jonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä,
mutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen
tuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle...
Kellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut
laatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli
kätkettynä.
Mikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt
lapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!...