Oli kerran onni meillä
erinomainen --
kalat taisi tahtoin tulla
veneen vierehen.
Siitä, minkä siiman ehti
veteen vierittää,
alkoi kohta konkkuroida
esiin kalan pää.
Säkit saatiin täytehen ja
jopa taskutkin...
Mielet hyppi hykkyrällä,
luisti laskutkin.
"Kymmenen ja viisitoista?"
Muru arveli:
"Viisikolmatta lie kalaa
siinä varmasti."
"Entäpä jos kissa söisi
kalaa kahdeksan?
Laske, että vastauksen
annat oikean!"
Muru nauroi; "Eipä kissa
kahdeksata saa,
kun jo äiti patukalla
pois sen karkottaa!"
"Vaan jos yhden veisi, jäisi
neljäkolmatta,"
Aivan niin, sä keveästi
pääsit pulmasta.
Nopsa poika ketterästi
solmun katkaisi.
Sedän laskut leikillänsä
vain hän ratkaisi?
Mitä suuri kala teki pienelle miehelle.
Kerran meille jo sattui suru:
veteen polskahti Kullan Muru.
Oltiin veneellä onkimassa
mitä parhaassa apajassa:
Nousi ahventa perän perään --
Muru muhkuran nosti erään.
Otti onkehen vielä toinen,
kyhmyniska lie ollut moinen!
Muru kiskovi väärin vavoin
hajasäärenä miehen tavoin.
Kala luiskahti omaan valtaan,
siitä Murukin seisoaltaan
heti molskahti veden varaan,
päästi parkunan aivan paraan:
"Auta, armahin setä kulta!
Kalat syövät jo silmät multa!"
Niin se vedessä poika porui,
kotiin tultua äiti torui:
"Kilpakaupalla kalaa nostaa --
vesi viisaasti moisen kostaa."
Muru, muistathan tämän jutun,
kuvan kumman ja sulle tutun?
Paras istua venehessä
aimo ahventa vetäessä!
Souda taidoin elon merta!
Elämämme kulku on kuin
veneen veessä viilletystä.
Muru, muista: eipä paljon
siinä siedä erehdystä.
Mielen maltti, miehen kunto
joka hetkin tiellä elon,
ettei syytä sydämellä
painua ois alle pelon!
Ettei elon pursi kaadu
eikä vaivu aallon alle,
ei myös sydäntuskaa tuota
kaunoiselle kaitsijalle.
Veikeät kun viettelykset
milloin kohtaat, muista, Muru:
"Pysyn poissa, niin ei äidin
sydänjuurta särje suru!"
Satujen mailla.
Kilkatellen, kalkatellen
soivat karjan kellot,
heiluu heinät helpehiset,
tähkii toukopellot.
Vaaran vartta varvastellen
käyvät kera karjan
savileivän leipojat ja
maiskuttajat marjan.
Siinä Sirkat, Lillit, Liinat,
Mikot, Maurit, Matit,
isän, äidin äkäpussit
sekä marakatit.
Äkäpussit? Älä sano,
vaanpa "tuulihatut" --
Tuuli heille helkyttävi
metsän sorjat sadut.
Ilman pitkät pihtipielet,
autereiset aamut
näkee näiden lasten tiellä
satuprinssein haamut.
Siellä sitä kummat kulkee,
ihmehet jos mitkä!
Niistä saatais satukirja
vaikka kuinka pitkä...
Salon sadut joka kesä
meidän lasten eessä.
Niistä haastaa sinisilmät
ilon kyyneleessä.
Kuka sotatorvin soitti?
Erään kerran paimentiellä
Kullan Muru kummat kuuli;
pelosta jo poika polo
jääksi jähmettyvään luuli.
Soivathan nyt sotatorvet
aivan tuossa korvan alla.
"Kuka kumma siellä silleen
kaijuttelee kankahalla?"
Vaiti! Kuules, nyt se tulee
kummun viertä, kangasmaata!
Muisti Muru: vaaraa vastaan
pienet eivät mennä saata.
Nousi nopsaan mäntyrähjään,
jätti lehmät surman suuhun.
Vähät muusta, kunpa itse
pääsi pakosalle puuhun!
Keksi sieltä kumman kulun:
virkaveljet suolla soitti
tuohitorvin, toisiansa
joukkoon joudutella koitti.
Nenän pitkän palkaksensa
sankareilta sai jo Muru:
"Kehno, kellä hädän hetkin
yksin itsestään on suru!
Oisit äidin omenaiset
pahan periä sä suonut,
palkaksesi, piilohousu,
olisit vain vettä juonut!"
Satuväen häissä.
Kotikarjoa kaitsiessa
Muru taas kerran kummat näki,
kuinka ilmosen ilomiellä
häissä hääräsi metsänväki.
Oli siinä jo syömät, juomat:
mesileivät ja rieskamaidot,
voit ja vehnäset kera kerman,
kulta-astiat ihka aidot.
Entäs vierahat! Ne ne vasta
oli oikeat herkkuniekat,
yllä puhtahat silkkipuvut,
kupehillansa kultamiekat.
Oli prinsessat sekä prinssit,
hovikansoa kaikenlaista,
tämän ylhäisön ympärillä
sinipiikoa pikkaraista.
Kaiken keskellä, yli muiden
vanha valtias kruunupäinen,
tämän rinnalla prinssin äiti,
hyvänhaltia hymyväinen.
"Kelpo kekkerit kerran nähdä!"
mielihyvällä mietti Muru.
Siloherkkuja siinä syötiin --
Eikös Murulle siitä suru?
Mietti: "Miekkonen, kenpä saisi
armon tuon olla asunnoissa,
saisi silkissä sipsutella
sekä kylpeä vaikka voissa!"
Mutta kuulepas! Eikös vainen
ihmelapsonen siellä laula,
kuka koulitsi pienokaisen,
kun niin kirkasna soi sen kaula?
Uusi ihme! Jo juoksi joku
käsi suorana Murun luoksi:
"Etkö, pilttini pieno, saapuis
iloon vaikkapa seuran vuoksi?"
Muru hierasi silmiänsä:
"Kuhun kaikkosi kaunis väki,
josta äsken hän mesi-mielin
unen ihmehen ilmi näki?"
Oravainen, se sipsuttaja,
viisti viivana Murun tieltä --
Muru kuunteli uudellensa
ihmelaulajaa -- satakieltä.
Muru, Mirri ja valhe.
Äidin kaunoinen kukkamalja
kerran keikahti ikkunalta.
Murun olka näet siihen otti;
siruiks syöksi sen sattumalta.
Ketään muita ei ollut läsnä
paitsi keltainen Mirri parka...
Elon valhetta ensimäistä
syti Murulla sydän arka.
Ja hän väitteli äidin kanssa:
"Mirri, Mirri sen maljan särki!"
Niin se onneton lapsi teki,
kun sen sumeni sydän, järki!
Mirri hyrräsi huoletonna,
katsoi Murua suurin silmin,
niinkuin kuiskaten: "Eikö kerran
varma valehes tulle ilmi?"
Lapsen rinnassa sulku särkyi,
itkein riensi hän äidin luoksi.
"Äiti, anteheks anna valhe;
tein sen tietäen, -- pelon vuoksi!"
Siitä Murulle kevyt mieli,
äidin rintahan onnen kukka:
"Elä konsanaan elämässä
haudo valhetta, lapsi rukka!"
Hyvä lapsi aina sanoo
rikoksensa, anteeks' anoo.
Valhe vaarallinen aivan,
tuopi rintaan tuskan, vaivan,
tuhoo lailla tulipalon
povestamme hyvän, jalon.
Kultahelmet.
Kerran Muru kurillansa
kurkisteli kaivon veteen.
Silloin kultahelmet sieltä
selkenivät silmäin eteen.
Tupaan juoksi tuskitellen:
"Kuka helmet heitti kaivoon?"
Mutta itsellensä hälle
aatos ahne syttyi aivoon:
"Ne kun saisi, ne kun saisi!
rikas, onnellinen oisi,
uljaan satuprinssin lailla
aina astuskella voisi!"
Siitä uudellensa juoksi
helmiänsä hellimähän --
Isä hätä sydämessä
jopa joutui vaaraan tähän.
"Mitä, mitä teet sä, Muru?
Näinkö isän tahdon täytät?
Varsin vaarassa oot itse,
muille tavat huonot näytät."
Mikä ihme! Kultahelmet,
jotka lumoin välkkyi vasta,
hiljallensa himmenivät,
lakkasivat loistamasta.
Nytpä vasta muisti Muru
isän vakaan varotuksen:
"Silmät usein ihmisellä
näyttää sielun olemuksen.
Kun sa tahran tuntohosi
lasket, lapsi, silmäs somat
siitä sumenevat, kunnes
lopult' ovat loistottomat!"
Silmäin kirkkaat kultahelmet
aarre arvokas on aivan,
satuprinssin kukkakulku --
varjella ne maksaa vaivan!
Kuka löytää satuja?
Uteli Muru mummolta kerran,
mistä lie mummo löytänyt satuja?
Vastasi vanha: "Sieltä ja täältä,
kun minä kuljin elämän latuja!"
"Eivätpä kaikki satuja löydä,
joskin ne kulkevat johonkin asti!"
-- "Eivät ne löydä, -- eivät ne löydä!"
vastasi mummo niin varovasti.
"Satuja täytyvi etsiä taidoin,
sydämen tunnolla puhtahalla,
vaalien valvoa, varansa pitää,
muuten, ne hennot, sortavi halla."
"Satuja kerran sinäkin etsit;
kukapa tietää, löydätkö noita?
Saat sadun yhden: elämänsadun --
Helmiksi kulta sen helliä koita!"
Muru lääkärinä.
Siinä valtakunnassa,
jossa elää Muru,
onpi joskus vallalla
haikeakin suru. --
Kerran siellä sairastui
melkein koko suku --
ja sen suvun, arvaathan,
loputon on luku.
Kuka tietää, mistä lie
tullut tauti moinen?
Yksi yhtä arvelee,
toista sanoo toinen.
Kaikki kanat kaakatti
ihan itkusuulla,
kukkokulta vapisi
ometan yöpuulla.
Loppui laulut lintujen,
kuihtui nurmen kukat,
lojui nuket nurkassaan,
armaat lapsi rukat!
Muru itse lääkärin
toimihin jo tarttui --
Kyllä poika paralle
potilaita karttui!
Ketä vitsoin virvottiin,
kelle lääkkeet tuotiin,
kenen ulkoilmassa
oleskella suotiin.
Kenen rieskamaidolla
hyvitettiin mieltä,
keltä taasen tarvittiin
herkkupalat kieltää.
Niin on laita lääkärin;
taidoin toista tue,
taudin synnyt tarkasta,
lääkekirjat lue!
Ylin oma itsesi
pidä puhtahana,
vasta sitten selviät,
toisten auttajana!
Muru kirjottaa runoja.
Usein Murun pöydän päässä
näin mä lomahetkillänsä
eessä pala paperia,
lyijykynä kädessänsä.
"Mitähän se siinä teki?"
tuota joskus tuumaelin --
Malttanut en, salaa Murun
olan yli kurkistelin.
Muru virkkoi: "Kurkistella
toisen työhön ei saa salaa!
Luvan jälkeen tulkoon luokse,
jos sen teon tietää halaa!"
Viikot vieri, tuli sitten
perhejuhlain pyhäpäivä,
niin sain salaisuuden ilmi,
haihtui epäilyni häivä.
Nuru oli muodostellut
isälleen ja äidillensä
suurin tuskin, tuumin, touhuin
nämä runokirjehensä:
Isälle: Kun kasvan suureksi,
niin autan sinua
palkaksi siitä, kun
opetit minua!
Äidille: Sai isä runosen
saakoon äiti myös.
Niin suuri ollut on
tähteni huoles, työs!
Oi kiitos, äiti, sun
monista vaivoistas!
Aina olla tahtoisin
sun lapses kelvokas!