XI.

Huutokauppa.

Sallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas

Sven Stool oli majoitettu. Kaarina, -- se oli töllin iäkkään

omistajattaren nimi, -- oli torpparin leski ja hankki niukan

elantonsa kähertämällä "pellavasta" seudun naispuolisille eläjille.

Hän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt

köyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden _raskainta_

taakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä

ja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon.

Monena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa

oli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun

tullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan

tuoden "pellavansa" ja maksaen hänen työnsä.

Vaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja

saattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen

värvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko

ei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni

kukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa,

valmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta

miestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa

lapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin

harvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja

puhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista

tarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli

häntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa

taakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa

lääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven

oli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen

lamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja

pastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas

oli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori

häneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti

hän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.

Kirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana

päivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin

heidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi

ja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi

mökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä

aamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon

tuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä

ehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen.

Hän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä

hirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa.

Kun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen

rauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän

syvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki

hän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti

muori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut

eksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää

Kerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat

soimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia

senjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali

kaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti

mihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa

pysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin

astuvan korpraalin matalaiseen majaan.

Patruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen

juhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen

alkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli

sattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista

ymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja

pidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä

räikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen

sitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän

kunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka

tietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa

armon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän

suhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi

piileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon

että kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä

nykyä Jönköpingin seuduilla, -- joka tieto silminnähtävästi huvitti

patruunaa sanomattomasti.

-- Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, -- huomaattehan nyt kuinka

suuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää

ja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja

rakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä

hetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää

koskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin

on siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti

minun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne

kautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen

anomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen

vakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan

omalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle

pitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne

lähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän

kasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen

yhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.

-- Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.

Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli

saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään

halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin

puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento,

joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa

hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti

ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla

käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna

antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen

olihan ansainnut.

Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen

tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi

sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta

juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia

päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen

nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:

-- Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä

saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä

olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia

ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet

tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja

sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi.

Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan... ole _sinä_ jos olet

kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan _minä_ en ole; _minä_ en

kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan

käsiksi... kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään...

saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan

tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden

mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.

Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät

siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla

tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa

ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa

kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti

kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli

yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä

nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi

ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen

kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän

että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin

ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen

johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi

itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti

tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.

Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet

heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut

hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä

Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi,

ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa

siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne

sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän

ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan;

korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi

hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua,

mutta Kersti vastusti viipymistä.

-- Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii

perille, sanoi eukko vesissä silmin.

-- Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että

minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut

hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä

selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti

kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se

seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän

varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni,

lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla

on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen.

Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä,

lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää

sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!

Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti

Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi

yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli

Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa.

Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus,

että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen

askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi

häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan;

väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia

maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat

ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä

oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat

raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan

ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon

tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä

ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.

Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan

nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja

Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa

houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä,

jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt

Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja

Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa

yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä

tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli

taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui

noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen

otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja

niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus

kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan

kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä

avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko

nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi

nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja

ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna

hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana

ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.

Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin

parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut

itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.

Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi,

että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven

nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet

vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi

laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset

huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla

poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat,

että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä

korpraali Brantin luo.

-- Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; -- sanokaa sitten isälle ja äidille

ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole

mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa

te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin

tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä

ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää

kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he

jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille

niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa

kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät

ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden

pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan

sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan,

nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää

uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne

minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja

paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi

niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos

vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan

kanna... Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka

sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin.

Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo

Kaarina saava.

Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa

kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan

ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset,

jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa.

Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain

pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset

lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot

ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät

sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä

Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni.

Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu,

oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun

teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi

se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he

vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen

matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt

lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon

he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata

hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten

unien kirjavaan maailmaan.

He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat

matkaansa, puhellen vakavista asioista.

-- Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta

kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani

ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, -- että ne ihmiset ovat

onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä

elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista

olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii

terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä

povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti

hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin

kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet

sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että

koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että

ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa,

suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten

uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla

huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän

haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet

tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten

tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa

mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä

määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan

korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön

hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa

tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat

erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä

tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.

Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät

tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä

päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat

masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa

tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan

olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson,

jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat

kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma

teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten

peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja

lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia,

jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen,

haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten

silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten

kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen

kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.

-- Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen

punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä

vilahti näkyviin; -- mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon

kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?

Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:

-- Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!

Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi

näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut

asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan

joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.

Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät

edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat

niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä

näyttelijöinä murhenäytelmässä.

Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana

heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan

herrastalosta -- juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran

tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas

miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä

määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä

ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna

Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies,

jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä

huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja,

vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa,

toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa

tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla,

jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin

näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies

räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että

koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin

haljakkoihin silmiinsä.

Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka

istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen,

nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki

sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut

selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita

Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin

se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa

ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.

Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen

sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen

näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun

oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan

koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.

Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu

kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt

isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja

kuolinpäivät oli merkitty... se oli se kirja, josta äijävanhus oli

hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan,

saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti

lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. -- Muuan torppari

talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän,

Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja

ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien

läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista,

jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin

jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin

pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello,

joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä

majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin

riemuiten pois.

Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen

kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet

todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi

oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella

niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla

laadituksi kostonsa.

Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä

korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut

paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian

käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa

oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut

"mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen

vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja

lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän

jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies

anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa

ansainnut.

Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin

kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla

olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän

mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit

olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika

vain erottamassa _silloin_ ja _nyt_ toisistaan! Ja nuorukaisista,

joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla

kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita

ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla

kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän

mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja

tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten

keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista,

liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan.

Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia

herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä

Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa

välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan

halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti

pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti

irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn,

tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin

renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt

patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen

yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi

liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun

ja mielihaikeaan.

-- Yrjö, sanoi hän tälle, -- seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä

ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!

Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he

pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä

vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen

liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä

rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän

hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin

viiksiin... ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky

pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä

viljavina vuotaa.

-- Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen

toverinsa kaulaan.

Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään

hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään.

He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle

korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli

taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan,

urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta

oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.

-- Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, -- hi, hi, hi, Borup

menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä

kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät

ihmiset... Seitsemän skillinkiä... Se on ollut mukana kaikkialla,

missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi... Kahdeksan

skillinkiä... Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä...

Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä

musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika

niin ketterästi oikaisi pakoon...

-- Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno,

suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli

kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon

uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta

säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan

pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti

hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet

värähtelivät suonenvedon tapaisesti.

-- Te valehtelette, jatkoi poika. -- Ruotsin poika ei paennut Ratanin

luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon

kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla

käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut

ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta...

Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna

Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist

katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia

teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä

ja lausui:

-- Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet?

Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen

toimittaessaan virkaansa?

-- Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.

-- Nappapoika? äänsi Spökvist...

-- Maankulkija? uudisti Brackander.

-- Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle

miehelle, -- pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä

karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.

-- Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; -- minä vastaan pojan

puolesta... hän on toverini... me olemme teinejä Veksiöstä...

-- Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; -- tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun

persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?

-- Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander

tuimistuneena; -- etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä

roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan...

Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen

hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui

väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.

-- Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; --

rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla

ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.

Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin

kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi

antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei

Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen

huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään

kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.

Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut

että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa

sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi

luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin

mahtipontiseen asentoon kuin suinkin -- se on: levitti jalkansa ja

pani kultaponnen nenälleen -- ja lausui arvoisan juhlallisesti:

-- Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?

-- No välipä tuolla?

-- Nimeni on Brackander.

Patruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin

vastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf,

jonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:

-- Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille

sattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin

persoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista... [Brackander

= suomeksi Pakarainen.]

Yrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander

kelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta,

että hän patruunalle antaisi "niin että töppöset heilahtaa", ei

tohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen

puoleen ja sanoi:

-- Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta

henkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina

solvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen

omilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä

kehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä...

-- Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, -- minä en

jätä asiata sillensä.

-- Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.

-- Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle

rangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.

-- Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; -- mutta kaikissa

tapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla

siihen tyytyväinen... [Spökvist = suomeksi Raippanen.]

-- Irtolainen, ärjyi Spökvist, -- kuka sinä olet? Mikä nimesi on?

Mistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja

lähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.

-- Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.

-- Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.

-- Niin, passia, säesti Brackanderkin; -- ellei sulla ole passia,

saat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa

ensi yönä.

-- Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi

Yrjö -- teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä.

Kaihan herrat uskotte sanaani.

-- Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä;

-- heillä ei ole passia, se on ilmeistä.

-- Varsin ikävää on, lausui Spökvist, -- vaan kun teillä ei ole

kirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia

henkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani.

Neljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan

valvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.

-- Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies!

pyyteli Aadolf ivaten.

-- Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi

Spökvist.

Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin

esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan

muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien

eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon

laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen

ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf

Sparrfältille.

-- Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, -- poikanulikka

on Sparrfält nimeltään... luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni

Sparrfältin poika... niinmuodoin läheistä sukua korkealle

päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin

pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä

imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun

aikaa ja lausui sitten:

-- Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan

väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista

laatua, että minun...

-- Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, -- ei ainakaan ole minun

puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra

Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.

-- Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, --

te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte,

että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän... sydän, joka

verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää... Mutta mitäs tehdä?

Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että...

-- Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot,

Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: -- pitääkö sun

seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät

vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä

herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä

asti halveksin sinua... peräytän keskinäisen velittelemisemme... en

tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella... lopeta

nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!

Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen

ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi

musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.

Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois.

Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset

jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen

kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta

sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen

perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona

ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.

-- Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali

Brantin olalle, -- nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä

aiot maata ensi yönä.

Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:

-- Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra

patruuna.

-- Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. -- Mutta täällä

sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei

vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. -- Ja huone on nyt minun. Minä

salpaan oven kiinni... Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet

pannut akkasi ja tyttäresi?

-- Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka

olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin

luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.

-- Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna;

-- minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla

tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta...

Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan

kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä,

kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä

säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies

Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?

-- Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.

-- Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako

hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja?

Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes

nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa

että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa?

Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja

menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan

hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen,

karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi

tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan?

Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän

yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla

työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole

kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä

yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?

-- Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; -- hän on nyttemmin niin

kutsuttu _suojeluton_ henkilö...

-- Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna

puheeseen; -- hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä;

asianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta

hänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä

tahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että

hän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin

asetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan

sellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka

tekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen

ikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies

köyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos

vaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni... Ja kiitä sinä

Herraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota

sinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi

ja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi

patruuna, -- pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta

kaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää

enää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.

-- Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään

rintaansa; -- tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja

työssä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta

kantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!... Ystäväni,

lausui hän sitte ääneen, -- kovalta tuntuu kun mies, joka aina on

otsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin

päätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna

mainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon

se lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä

ennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.

Nyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui:

-- Kiitos viimeellisestä, korpraali!

-- Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; -- te tulette

ilottomaan aikaan.

-- Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka

kasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; -- minulla

on kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat

terveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut

heidän kanssaan.

Ilon loiste sävähti ukon kasvoille.

-- Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; -- Johanna onkin vaalinut

häntä sydämellisimmällä huolella...

Nämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen,

kuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa

lieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime

aikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan

lemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan

liekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä

ei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin

paljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin

täytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa

ehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.

-- Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö,

-- mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun

esiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille,

korpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään,

minulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen

harkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä

isävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen

tuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta

voisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on,

että te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja

neuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan.

Jospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa

karjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle

tervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?

Ilonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut

ainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että

milloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan

valvovaa kaitselmusta, -- ei ketään, sanomme, paitsi patruuna

Nikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen

ja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän

sielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.

Korpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat

ilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä,

kiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla

mielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja

saattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.

-- Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, -- oletteko tarkoin miettinyt

asiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka

olette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja

tullaksenne papiksi?

-- Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö:

-- minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu

menetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja

te olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo

puhuaksemme heidän kanssaan... Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?

Siten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt

täydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin

siihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä

huonoimmalla päällä.

* * * * *

Seuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa

kalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää

tavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja

lausuu: -- Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku,

joka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa

sitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään,

saattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan.

Mielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa

katsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen

ja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin

ahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä

tahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää,

joka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin

tuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein

leivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle,

mieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän

itsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.

-- Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia...

-- Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme

puhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan

elämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit

ole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän

päivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä

estää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi,

filosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.

-- Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, -- se on siis mennyttä, mennyttä

kaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta,

jonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani,

Yrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut

veljeni...

-- Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että

suurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun

katkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin

täytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi

ei aina voi olla yksi... heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit,

ellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja

tulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä

viittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää

vierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen

veljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna

rakkauden ikilähteen reunalla... Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme

toisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja

tultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja

loma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.

Teinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta,

mutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf

itkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään,

mutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja

riensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin

hänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf,

viittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten

runkojen keskeen.