XII.

Loppu.

Kertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta

on kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä

haeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan

miehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän

koulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän

tuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän

merellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään

kokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi

puskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme

sanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat

ponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja

kompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat

yhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää

ankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.

Näinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten

henkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet

kuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa

päämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle

hyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten

loppuvaiheista.

Sven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä

ja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä

kasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä -- kirjeitä, joissa

kerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta

hyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje,

tuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt

kristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia

yksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf

Sparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan

virkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys

Svenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista

Johannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi,

teki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä

koeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet

yhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta

ja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän

uutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi,

oli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille,

vaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa.

Yrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän

tuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki

kunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen

asumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten

viivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat

kaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi

korpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa

aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan

horisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.

Irtaumme vastahakoisesti tästä kodikkaisuuden ja onnen kuvaelmasta

tehdäksemme muutamalla sanalla selkoa herrojen Brackanderin ja

Spökvistin myöhemmistä elämänvaiheista. Ryöstöhuutokaupassa

näitten kaksoissielujen välillä herännyt kaihelma kasvoi

julkivihollisuudeksi, kun molemmat haluten luopua nuorenmiehen

taakasta, tuonnempana törmäsivät yhteen kilpaillessaan rikkaan

kruununvoudin tyttären kädestä ja kapitaaleista. Brackander löi

kuitenkin Spökvistin laudalta, vaan vihasi häntä seitsemän kertaa

pahemmin juuri sen johdosta, sillä patruuna havaitsi kohta, että

hän oli taloonsa saanut sietämättömän Xantipan, joka ei mitään niin

halunnut kuin antaa miehensä tuntea akkavallan rautaista kovuutta

ja sortoa. Sittenkun aviopuolisot vuosikausia olivat valmistelleet

toisillensa helvettiä maan päällä, sopivat he vihdoin ensi kerran

eräästä asiasta -- avioerosta. Patruuna, jolla nordstjärnetähdistön

ritarimerkki vielä yhä kyti mielessä, matkusti senjälkeen Tukholmaan

sitä itsellensä jollakin tavalla hankkimaan, esiintyi suurella

loistolla ja tuli jotenkin tunnetuksi tuhmasta pöyhkeydestään,

kauniista ajoneuvoistaan ja huonosta pelionnestaan. Rahasta melko

paljaaksi nylettynä palasi hän masuuneilleen Smoolannissa kiroten

hallitusta, joka oli antanut hänelle kiviä leivän asemasta -- hän

oli näet saanut Vaasan vaan ei nordstjärnetähden. Kuitenkin oli

patruuna sillä välin mielistynyt Tukholman elämään, jommoisena

se eräissä piireissä esiintyy, palasi sinne usein, eli hurjasti,

pelasi raivostuneesti, hoiti huonosti asioitaan, antautui niitä

parannellakseen seikkaileviin keinotteluihin ja hävisi niin

vihdoin kokonaan. Hupihaittola siihen kuuluvine masuuneineen ja

rautatehtaineen joutui vasaran alle. Mitättömällä osalla entistä

omaisuuttaan vetäytyi Brackander pois -- Jumala tiesi minne; niillä

seuduin, missä hän loistavuutensa päivinä oli mellastellut, ei

hänen onnensa vaiheista tietty mitään, kunnes hän äkisti monta

vuotta sen jälkeen taas näyttäytyi siellä, paljon muuttuneena ei

ainoastaan ulkonaisessa suhteessa vaan sisällisenkin ihmisensä

puolesta. Hän osti pienen paperitehtaan, joka sijaitsi peninkulman

päässä Yrjön kartanosta, eleli hiljaisesti erillään muista, sekä

voitti vielä entisten tuttaviensa suureksi kummastukseksi niitten

harvojen ihmisten suosion ja kunnioituksen, joittenka kanssa

joutui tekemisiin. Vastoinkäymiset olivat tietenkin panneet

hänet ajattelemaan ja saattaneet hänet syvemmälti katsastamaan

sieluunsa; sittenkun hänellä ei enää ollut turvaa rikkaudesta eikä

turhamaisuutensa tyydyttäminen enää kelvannut hänen päämääräksensä,

oli hänen, jotta ei joutuisi epäilyksiin, täytynyt hakea varmempaa

turvaa ja toista parempaa päämäärää, ja hän löysi viimein, kovien

taistelujen ja syvän itsensä nöyrrytyksen jälkeen sen, mitä hän haki.

Vastoinkäymiset ovat senkaltaisille luonteille hyvänä kurittajana

hyvään. Kukaties oli se sovinnon kaipio, joka johti hänet takasin

sille seudulle, johon surulliset muistot hänen kuluneelta elämältään

olivat kiintyneinä. Kun hän kohta palauksensa jälkeen joutui ankaran

taudin omaksi, kutsutti hän korpraali Brantin luokseen. Mitä silloin

noiden kahden miehen välillä tapahtui, sitä emme tiedä; patruuna

tuli jälleen terveeksi, mutta siitä hetkestä käsin oli vanhan

soturin ja hänen entisen vastustajansa välinen suhde kuin hellän

isän ja katuvaisen pojan, ja sellaisena se pysyi, kunnes Brant

vanhus, kyllääntyneenä vuosista ja maallisesta ilosta korkeampien,

täydellisempien ilojen toivossa sulki silmänsä lapsijoukkonsa

ympäröimänä. Hänen rakas vaimonsa oli ennen häntä siirtynyt parempaan

eloon. Heidän hautansa ovat vierekkäin pitäjän kirkkomaalla.

Kruununnimismies Spökvistin myöhemmät elämänvaiheet ovat yhtä

surkeat kuin lyhykäisyydessään mainittavat. Oltuaan useita kertoja

syytteenalaisena törkeistä virkavirheistä, joista kuitenkin

onnellisesti selviytyi, tulivat hänen lainvastaiset menettelynsä,

kavalluksensa ja ryöstöksensä yhä julkeammiksi, siksi kuin hän

viimein joutui ansaan, menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin,

joihin melkoinen osa hänen kokoon haalimasta omaisuudestaan

suli. Hän vietti senjälkeen kurjaa elämää nurkka-advokaattina

eräässä pikkukaupungissa, joi epätoivoisesti ja kuoli viimein

juoppohulluuteen.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta on kulunut sittenkun molemmat teinit sanoivat

toisilleen hyvästit pienen venelahdelman luona ja erosivat eri teitä

vaeltaaksensa elämän läpi. On ihana kesäilta, päivätyö pelloilla on

päättynyt... aurinko painuu horisonttia kohden ja valelee suloista

ruusunhohdetta sadekuuron hiljan virkistämille seuduille. Hyvälle

haiskahtaa äsken niitetty heinä ja savupatsaat, jotka mökkien

savutorvista kieriskelevät taivaalle, ilmoittavat illallisvalmisteita

laitettavan väsyneille niittomiehille.

Viljavien peltojen ja vähäisen sievän puistikon ympäröimänä näkyy

puron reunalla valkeaksi sivuttu maatalo hupaisinta ja idyllisintä

ulkonäköä. Jos luomme silmäyksen puutarhan aidanpienojen läpi,

osuu katseemme kasvoihin, joidenka on näyttäminen meistä tutuilta,

vaikka onkin kulunut jo kaksikymmentä vuotta siitä kun viimeksi

näimme ne. Keski-ikäinen nainen, erinomaisen terveen ja kauniin

näköinen, hyörii valelemassa kukkapenkereitä. Pitkäkasvuinen mies

seisoo paitahihasillaan omenapuun juurella ja varistaa hedelmiä;

kauniit omenat putoovat ropisten maahan, vaan nopeasti ja reippaasti

naureskellen joukko punaposkisia lapsen mukuloita poimii ne vasuihin.

Näemme edessämme Yrjön, Inkerin ja heidän lapsensa.

Yrjö on arvossa pidetyin mies pitäjässään, koska hän on yleisesti

tunnustettu varakkaimmaksi, toimellisimmaksi ja taitavimmaksi.

Hänen tilansa, joka ennen oli vain tavallisen hyvä talonpojantalo,

on uutteralla työllä ja maanviljelyksen alalla myöhempinä aikoina

tehtyjen uusien kokeiden ja keksintöjen järkevällä käyttämisellä

saatu tuottamaan sellaisen erän, ettei sille vedä vertoja paljon

suurempain herraskartanoiden vuosisato paikkakunnalla. Omien

tehtäviensä ohella ei hän kunnankaan tehtäviä laiminlyö; hän on

ensimäinen mies pitäjäntoimikunnassa ja kaikenmoisissa kunnallisissa

laitoksissa. Missään ei koulut ja vaivaishoito ole paremmin

järjestetyt kuin hänen seurakunnassaan. Hänellä näkyy riittävän aikaa

kaikkeen, vaikkei hän koskaan rasita itseänsä liioilla tehtävillä.

Hänen mielensä on yhtä joustava, sydämensä yhtä lämmin, luontonsa

yhtä iloinen kuin nuoruudessa. Hänen kodissansa ovat viihtymys ja

perheonni vanhoja vieraita eikä niiden näy olevan aikeena koskaan

karkota sieltä.

Nyt kuuluu kolinata vaunuista, jotka lähestyvät ja pysähtyvät portin

ulkopuolelle. Lapset rientävät uteliaina esiin katsomaan ajopeliä. Se

on kuomi, edessä uljaat, tuliset hevot. Keski-ikäinen mies komeassa

matkapuvussa, vaan kelmeähkö, laiha ja synkännäköinen, astuu maahan.

Yrjö käy häntä vastaan. Heidän katseensa yhtyvät. Yrjö seisoo

silmänräpäyksen neuvotonna ja kahdenvaihein, vaan vieras tarttuu

nopeasti häntä käteen ja lausuu:

-- Sinä et erehdy: minä olen vanha ystäväsi Aadolf Sparrfält.

Yrjö ja Aadolf eivät olleet vuosikausiin toisiansa nähneet;

kirjevaihtokin heidän kesken oli kauan sitten lakannut. Ainoastaan

sanomista ja huhujen kautta Yrjö jotakin tiesi Aadolfin myöhemmästä

elämästä. Sydämessään oli Yrjöllä aina ollut pienoinen sija

nuoruutensa ystävän muistolle erityisesti pyhitettynä, ja kaiholla

hän usein ajatteli niitten tunteitten katoovaisuutta, jotka

nuoruudessa saattavat rintamme aaltoilemaan semmoisella voimalla

että luulisi sen pystyvän ajan vaiheitakin uhmaamaan. Mutta näitten

miesten elämän urat olivat kuljettaneet heitä toisistaan niin eriäviä

teitä, että aniharvoja yhtymäkohtia heidän kesken saattoi syntyä.

Aadolf Sparrfält oli niitä luonnon hyväosaisia lempilapsia,

joissa järki ja tunne, terävä käytännöllinen äly elämän olojen

ymmärtämisessä ja runollinen katsantotapa, joka kultahunnulla

peittää pimeän soran, ovat sopusointuisella tavalla yhtyneinä. Ja

kumminkin täytyy näiden luonnon suosikkien, juuri tuon sopusointuisen

sielunsa sivistyksen seurauksesta, varhemmin tahi myöhemmin joutua

maailman kanssa semmoiseen epäsuhteeseen, eripuraisuuteen vallitsevan

teollisuuden kanssa, joka riistää heiltä heidän rauhansa ja

katkeroittaa heidän elämänsä, sillä välin kuin tavalliset ihmiset

vaeltavat tietänsä rauhassa ja oivaltavat käyttää jokaista heitä

kohtaavaa asianhaaraa hyödykseen ja mukavuudekseen. Edellisten

terävä aju näkee kaikki ajan epäkohdat ja vammat ilmeisinä ja heidän

oikeuden tuntonsa ja ihanteen tavottelunsa ehkä suurentavat näitä

vikoja ja tekevät ne sietämättömiksi. Sisällinen vastustamaton

voima pakottaa heitä silloin esiintymään maailmanparantajina ja

reformaattoreina; nuoruuden ensi kiivaudessa, ennenkun he vielä

ovat oppineet tarpeeksi arvostelemaan voimiansa, antauvat he

ritarillisella innolla taisteluun, välittämättä vastustajiensa

luvusta; he taistelevat avokasvoin ja tähtäävät peitsensä kaikkeen,

mikä heidän käsityksensä mukaan on katalaa ja väärää. Vaan

harvat ovat, joitten voima kestää koetuksen, ja kestävimmätkin

saattavat parhaiten käydessä tuhota vain _yhden_ vihollisen niitten

tuhansien joukosta, joita vastaan he tuntevat olevansa kehotetut

nousemaan; näitten harvojen yksilöjen nimet jäävät historian

lehdille, esiintyen tulevien sukupolvien silmissä kunnioitettuina

sankareina tahi pilkattuina marttyyreina. Kaikki muut sortuvat

ja vetäytyvät taistelusta, sydän murtuneena, usko ihmiskunnan

tulevaisuuteen ja hyvän voittoon haipuneena. Niihin kuului Aadolf

Sparrfält. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen -- yksi niitä

lukemattomia, jotka rakentelevat yhdeksännentoista vuosisadan

suurta Filistealais-Baabelia, ei kukaan paremmin kuin hän olisi

voinut nauttia elämästä rauhassa ja ilossa, sillä hän oli rikas,

kantoi loistavaa nimeä ja oli ulkomuodoltaan varustettu niillä

ominaisuuksilla, joilla onni maailmassa on löydettävissä. Mutta

Aadolf Sparrfältillä oli liiaksi päätä ja sydäntä tullaksensa

maailman makeutta hekumoitsevaksi raukaksi. Senlisäksi tuli, että

hän oli käsittänyt kristinopin siveellisesti turmeltuneen ja

voimattoman sekä pohjaltaan pakanallisen ajan katsantokannasta

suuresti poikkeavalla tavalla. Totinen kristitty on, Aadolfin

meidän opistamme saaman käsityksen mukaan, sotamies, joka on

vannonut ikuista uskollisuutta totuuden lipulle ja sitoutunut

kaikki maalliset asiat uhraamalla taistelemaan viime hengenvetoon

asti pahuutta vastaan maailmassa tahi omassa povessaan; aselepoa,

sitä varten että huoahtaisi, ei ole hänelle sallittu; hän ei saa

valitella, hieroa sopimusta vihollisen kanssa, vaan lakkaamatta, yli

raukenevain toiveitten ja näivettyväin elämän ilojen, samoominen

edelleen ja vihdoin kaatuminen ristin lipun alla. Sen joka tunnustaa

Kristuksen, _täytyy ottaa ristinsä_ ja seurata häntä. -- Moisilla

mielipiteillä rynnisti Aadolf, kuni virkeä, taistelunhalusta palava

nuorukainen, ulos maailmaan; hän esiintyi joka paikassa missä vain

yhteiskunnallisia, poliitillisia tahi uskonnollisia kysymyksiä

pohdittiin; eikä siinä kyllin: hän oli mielestänsä riippumattoman

aineellisen asemansa ja paikkansa puolesta yhteiskunnassa ennen

kaikkia omiansa lähtemään sotaretkelle yhteiskunnan kukkuloilla

vallitsevaa siveellistä pahennusta vastaan, konnia vastaan, jotka

rikkauden turvissa tahi ylhäisyyden pyhyysloisteeseen kätkeyneinä,

rankaisemattomina pilkkaavat siveyttä ja lakia, polkevat heikompia

tahi esimerkkiensä kautta antavat rikoksille ja paheille jonkinlaista

oikeutusta alempana seisovain silmissä. Sitä etenkään ei voitu

antaa Aadolf Sparrfältille anteeksi; koko maailma huusi skandaalia

ja häväistystä, sillä nykyajan moraalinen kanta on sellainen, että

se surkuttelee jokaista rikasta konnaa, joka vedetään oikeuteen

perhejumaliensa piirissä harjoittamastaan hävyttömyydestä. Vanhaa

Catoa, joka aikanaan -- pakanalliseen aikaan -- paljasti ja rankaisi

rikkaitten ja ylhäisten paheita ja rikoksia, kunnioitettiin Rooman

jaloimpana kansalaisena; Aadolf Sparrfält taasen, joka yritti samaa,

asetettiin miltei häväistyskirjailijain tasalle ja viha ja riitaisuus

olivat yksinomaan seurauksena hänen ponnistuksistaan. Voipuneena ja

epätoivoisena vetäytyi hän viimein erilleen; hänen voimansa olivat

uupuneet, hänen sielunsa jänteet höltyneet, hänen uskonsa murtunut.

Ainoa päämäärä, jonka hyväksi hän oli katsonut ansaitsevan elää ja

toimia, oli vaipunut hänen näköpiirinsä alle. Maailma torjotti hänen

edessään synkkänä kytönä, elämä näytti hänestä kurjalta ilveilyltä ja

ihmiskunta kihisevältä muurahaisparvelta ilman muuta tarkotusta kuin

ainian samalla tavoin, suvusta sukuun, kuljetella korsia kekoonsa.

Semmoinen oli Aadolfin mieliala, nähdessään vanhan ystävänsä.

Mikä muutos oli näinä vuosina tapahtunut! Missä oli nyt

vilkas, punaposkinen, toivosta ja ilosta säihkyvä nuorukainen?

Surunsekaisesti katseli Yrjö noita synkkiä kasvoja, joiden tuhotut

piirteet vain heikosti muistuttivat hänen pienestä ystävästään

kimnaasiajalta. Ah, aika sallii ruusujen putkahtaa ainoastaan sen

vuoksi, että voisi huokua kuolemaa ja surkastusta niitten teriin ja

hajottaa niitten lehdet syystuulien mukana!

Aiheena Aadolf Sparrfältin käyntiin Yrjön luona oli se, että hän

tahtoi nähdä erään myytävänä olevan tilan, jonka maat koskivat

rajoillansa Yrjön tiluksiin. Sen mukaan kuin jälemmin olemme

tietoomme saaneet on Aadolf sinne asettunutkin, jotenka entiset

lukiotoverit nyt ovat likimpiä naapureita.

Yrjö oli lähettänyt sanan Sven Stoolille ja ilmoittanut Aadolfin

tulon. Sven ja Johanna ja heidän lapsensa ilmausivat kohta sen

perästä, illallisateria pantiin pöytään, ja Aadolf tunsi aivankuin

uutta eloa näitten yksinkertaisten, iloisten ja onnellisten ihmisten

piirissä. Myöhemmin illalla, Yrjön ja Aadolfin jäätyä kahden,

lähtivät he ulos hiljaista, tähtien valaisemaa seutua käyskentelemään

ja Aadolf tyhjensi pitkässä puheessa ystävälleen sydämensä, loi hänen

eteensä kuvauksen elämästään ja ilmaisi surullisin piirtein nykyisen

sieluntilansa.

-- Ystäväni, sanoi Yrjö -- sinä olet soturin kaltainen, joka on

jättänyt tappotanteren verinen haava povessaan. Mutta haava ei,

Jumalan kiitos, ole kuolemaksi: aika ja terve elämänviisaus sen

parantavat, jättäen jälkeen vain kunniallisen arven, rauhoittavan

muiston kaikesta mitä olet taistellut, kärsinyt ja kokenut. Sinä

vetäyt takasin omistettuasi sen hyödyllisen opin, että voimasi

eivät ole hyvän tahtosi vertaiset. Niin on useimpien laita, eikä

kenenkään tule sälyttää päällensä raskaampaa taakkaa, kuin hän

kykenee kantamaan: muussa tapauksessa kaatuu hän tiellä tekemättä

minkäänlaista palvelusta suuren päämäärän saavuttamisessa. Sinun

tulee jatkaa taistelua, ei niinkuin yksinäinen vaeltava ritari,

vaan soturina niitten tuhansien syvien rivien keskuudessa, jotka

toimivat hiljaisina ja huomaamattomina tosin vähäisessä piirissä,

vaan ei niin vähäisellä siunauksella. Minä luulen havainneeni, että

sen, joka tahtoo tehdä toiset onnelliseksi, täytyy itsensä olla

onnellinen. Ilman joustavuutta sielussa ja rohkeutta ja toivoa

sydämessä ei voi saada aikaan mitään tosi hyvää ja pysyväistä.

Ne ominaisuudet tulee sinun jälleen saavuttaa toimellisella ja

rauhallisella elämällä luonnon helmassa. Muistatko satua Herakleen

hirvittävästä vastustajasta, joka kulloinkin kun hän voitettuna

paiskattiin maahan, sai uutta voimaa tästä äitinsä povesta ja entistä

tulisempana intoutui leijonan kesyttäjän kanssa kilvottelemaan?

Versytä viljaa pelloillasi, saata lampesi kalaisiksi, tarhasi kukkaa

kasvaviksi. Kukin aamu on silloin tuottava sinulle uusia iloja; saat

askel askelelta seurata kukoistavain toiveittesi kehitystä ja lopulta

korjata vaivojesi sadon. Ja ennen kaikkea, luo onnellisia ihmisiä

ympärillesi, viljele omaistes mieliä ja koeta kylvää jumalaista

siementä heidän sydämiinsä! Ei ne kaikki jyvät sentään putoa

kalliolle: joku niistä aina nousee taimelle ja kantaa hedelmän ja

tuopi uusia siemeniä tulevien aikojen varalle. Miksi valittaa, jollei

yhtäkkiä saakaan uudistetuksi koko maailmaa? Mitä on yksityisen

ihmisen elämänikä ihmiskunnan äärettömään tulevaisuuteen verrattuna?

Toimi niinkauan kuin elät ja kuole siinä toivossa, että Jumalan

valtakunta aikain täydellisyydessä on tuleva maan päälle!

Ystävykset olivat puhellessaan kulkeneet paikkakunnan vähäistä

kirkkomaata kohden ja seisoivat nyt Brant vanhuksen haudan äärellä.

-- Aadolf, jatkoi Yrjö, -- paras lääke lannistuneelle sydämelle

on kuitenkin ajatus, että maallinen elämä on vain iankaikkisuuden

etusali. Elämä täällä alhaalla pienine huolineen on pian mennyt...

lyhykäinen päivä kuluu loppuun, ja sitten... sitten

"Tyyn' on yö, niin hiljainen on

Syömmen kalmistossa --

Vieno hengähdys kuin keväimen on,

Veen kuin välke kuutamossa.

Huolet painollaan

Mielt' ei synkäks' tee,

Rauha hymyilee

Haudan yli vaan --

Kunnes ijäisyyden aamun koit' se

Maan jo öisen purppuroitsee".