X.

Teinit.

Kuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa

ovat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet

Smoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien,

historiallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta

merkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla

kasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista

kaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja

ikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille

piisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet

talonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita,

sanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja

huvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja,

on työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä,

jotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti

lehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa,

kauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja,

riimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän

omasta matkailuelämästään -- kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten

on sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun

muassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut

kainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin

käsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta

asemastaan.

On kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat

mahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen

inspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka

luona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän

vieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan

merkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen

peninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana

heidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot

seisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia

sotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien

huiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen

välissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät

joet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin

pitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla

tätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen

pohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi

maisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää,

koskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa

mahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja

niitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja,

kunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko

kultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille

purppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät

harmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä

enemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä.

Jokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella

vedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö

siniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä

Brahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee

auringon loisteessa.

Heidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä

hengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä,

joka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa

metsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella "Kuningatar

Hortensen romanssin". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä;

sävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden

keskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka

käheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea

säestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin

ääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin

huonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori

puolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut

vielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä

jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen

kohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet

lauloivat Norjan sotaretken jälkeen:

"Karl kahdestoista hän talvella

Trallala,

Päin marssi Fredrikshallea

Trallala,

Hän siellä kuolon kohtasi,

Oi trallera, trallerallalallala,

Vaan kostettu on nyt sankari,

Hei trallerallalla."

-- Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen

äkisti näkyviin, -- metsätorven sulosävelet saivat minut

houkutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani

kuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että

tuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali

kuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä

markkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita

nuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon

sotilassäätyyn... Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin

teille, nuori ystäväni -- (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin

kuten sanotaan "tujussa", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön

puoleen) -- ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn

sen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi,

sillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota

itse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta...

Yrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä

määrin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin

punnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut

odotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.

-- Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, -- kyllä

huomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se,

että metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän

niinkuin pyörälle... minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan

hermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran

olennosta ja katseesta.

-- Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain

lukiolaisia Veksiöstä.

-- Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, -- olin minäkin

aikoinani lukiolainen -- _Auch ich war in Arkadien geboren_ --;

kirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha

isäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta

suurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia

leukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta

saada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut

kuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli

mieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on

elämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin

kuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. _Donec eris felix multos

numerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris_... niinkuin

kuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin

kotoisiin tarpeihin vaaditaan.

Inspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer

Pettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen

tutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan

vaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja,

ja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja

pyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä

isännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka

saattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen

makuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa

viinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe

lähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin

pestausasioihinkin.

-- Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, --

minä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla

vedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini

monikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan

jumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen.

Siellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja

kun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani

karjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen

mitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena.

Mutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja

joukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka

erinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on

oikeastaan näinikään...

Ja Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf

kuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten

valitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli

heidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele

sanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä

kohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven

paraillaan oleskeli.

-- Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, -- hän poika

parka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa

koettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin

oikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen

mies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista

käskyistä; se on sanalla sanoen _Kuolema_.

-- Mitä! huudahti Aadolf, -- onko Sven kuollut?

-- Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä.

Poika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä

tienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon

taloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole

retkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä

päivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota

niin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin

voimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.

Aadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu

mökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä

tehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla

kuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.

Inspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen

sotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä

pyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen

rouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien

oli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille

ihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.

Ystävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet

Tabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä

parisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi

päivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt

muuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä

poiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä

asiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä

heidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen

rauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei

niin kohta pitänyt haihtuman.

-- Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan

mustaamalla tiellä metsän läpi, -- on mielestäni oikean ruotsalaisen

tyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan --

urhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava,

jumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja

tuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous

ja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä,

sydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen

tyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen

käytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä,

vaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten

ihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi

ja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa,

hänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin

laidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute

tahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole

päässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä

Ruotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa

luontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt

kansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja

kadottaneet alkuperäisen leimansa... se on isäni mielipide ja se

minunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.

Yrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen

innostuksella -- "mökin ja mökin haltijattaren" omistamisen onnea.

Tämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin

kiihdytti häntä mitä kovimmin. -- Olisitko sinä, hän virkkoi, --

halukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi

pappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi,

saadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla

ja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö,

niin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti

olemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta,

jossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla

murtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista

kaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön

sitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä,

päämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä

"pohjan nuorukaisen laulussa" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:

"Hän pyrkii tietoon, valohon;

Ei pelkää voimia pimeyden,

Ei valtaa ennakkoluulojen --

Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton."

Yrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis

vielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen

esiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus

ivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui

pienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.

Taivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä

ajelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon

alla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä

kestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta

läpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi

oli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja

kuusia -- mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna

veliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään

sentään on varsin epämukavata ja kurjaa.

Surullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua

matalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin

köyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla

lyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta

eli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän

päivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut

tästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta,

mutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta

kalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn

vieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän

käännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat

taas Johanna Brantin.