IX.

Värvääjä.

Sven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä

mitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon

synkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki,

joissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten

raivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan

taikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä

kertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät

ehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho

ja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin

ajatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa

jänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän

myöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen

olisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko

hänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain

oli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat,

niin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään

viime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut

pyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja

pannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin

läheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan

sen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi

kerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa

jyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi

hartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka

Larssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä

lähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään,

huomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän

joukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli

vyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita

neljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään;

sittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän

kääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi

viisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli,

kääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun

hän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti,

ja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja

väsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän

olivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet,

osaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven

kiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi

näkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä

ohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska

hän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut

tarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.

Nälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä

pääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset

haaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän

joskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa

ihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria,

esim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven

maasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän

oikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen

turmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata

oli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa

ja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita

henkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään,

mietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi.

Ainoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata

sitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan.

Tämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa

hänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja

äkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.

Mies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten

tavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin

Sven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen

takinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja

juovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan

roikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista

paistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita

kasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän

pysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä

kantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida

jättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi

kohotettuna arkihatun rajaan, -- ihan niinkuin Sven oli nähnyt

korpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan

upseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta -- ja

äänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:

-- Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku

metsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen

äidin lapsi, niin astu lähemmäs!

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä

juopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.

-- Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja,

jolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata

henkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi,

korkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli

olkapään?

-- Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?

-- Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; --

minä olen _princeps prætorii_, se on toisin sanoin niin paljon kuin

korpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan.

Kun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta,

etkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa

nauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua

huvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja

ylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista,

mitätöntä soraa korkeammalle.

-- Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.

-- Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; -- seuraa

minua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.

-- Ei, kiitos.

-- Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä

ruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: _torvaleæna levana

lupum sequitur, lupus ipse capellam_... sieluni on takertunut sinuun

kuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä

elävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?

-- Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.

-- Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin

oikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin

ylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen

silmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä

jalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin,

poikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava

kappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan

varma. Ajatteles sitä, ystäväni!

Sanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi

huuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle

vähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä

Svenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan

ollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen,

että maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten

senvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä

enemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä

uhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen

pullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja

kuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain

silmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista,

savustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään

atrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin

kansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.

Kävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi

toveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua

kuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa

pitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli

elämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko

hän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen

onnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.

-- Mutta ennen kaikkea, lausui hän, -- tahdotko ruveta

kaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon

sinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et

saavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen

hopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat

nähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit.

Sitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus,

että kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka

ihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä

kuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista

patsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele

tunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen

tulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä -- korkeintain kiitollisuuden

kyynelen silmistäsi.

-- Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven;

-- en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä

tiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on...

-- Hm, sanoi Montan hämillään, -- en minä tahdo sinua petkuttaa.

Se, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla

houkuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo

peijata...

-- Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, -- minä en muuta huoli

kuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen:

liikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että

voi ansaita syrjätuloja.

-- Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen

ahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat

koonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta

tulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi

juovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos

niin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen

voivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja

palkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.

Sven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan

tuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli,

että kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta

kotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin

varma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi

päivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa

tämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai

tarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta

mielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna

Brackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa

toisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli

iloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen

raskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan

sekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan,

säännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan,

ajatelmiin semmoisiin kuin; "_tyydy huomispäivään semmoisenaan_"

tahi "_ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on

valmis pistämään polskaksi_" j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain

runoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka

turhaan, hauskuttaa Sveniä.

-- Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, -- sinä näytät aivankuin

olisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan

jotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä,

että hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut

Pohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut

pettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun...

-- Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen...

minä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen

silmäkulmiaan.

-- No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta

ja viuhtoi armottomasti toisella; -- minä en koskaan puhu siitä

mitään poikaseni; lisään vaan että,

"Svante -- en ymmärrä huolias nuita

Tyttösen tähdenkö sie suret noin?

Veikkonen, sen sulle vannoa voin:

Menetit yhden -- saat tuhannen muita".