VIII.

Kotoa pois.

Edellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä

isänsä luona kotona.

Huumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti

Sven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään

peuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä

merellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta,

synkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen

sydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän

kauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua

katsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili

ympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine

tähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen

hän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen

tyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.

-- Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli

hän itsekseen; -- enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä

julkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta

ja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat

häntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi... kun sitä ajattelen, niin

oikein sisuni kuohuilee... tahtoisin kuristaa heidät, katalat...

Epäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi

kestää sitä häpeätä... ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita

raippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa

kasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna

sen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan!

Saako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa

ja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus

maassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.

Mutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa

isäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita,

joita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui

nuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven

niinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa

todenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat

Sveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni,

salpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin

vakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta

odotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen

mietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan,

joiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä

velvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen

katkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään

sillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton

saamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä

oli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa

vaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen

ruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein

ihmisten silmissä?

Moiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja

hämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen

päänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen

tapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa

kaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet

kietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä

onnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä

kumpaakin! Vaan eipä... ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun

sydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi,

alkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan

kätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut

yhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut

kaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan

sydämenlaatu.

Sven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla

aamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut

tottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin

rauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan

kuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen

lempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa,

että maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää

myrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä

ole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.

Sven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa

joku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan

alla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta

poikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta

ja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut -- sitä tuli nyt Sven

ajatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti

lähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä

masuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä

tietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja

petäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä

täällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä

verhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun,

joka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta

ainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman

silmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen

vaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on

masentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee

olevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa

kautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain,

ajatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.

Sven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta

vaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun

astui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä

järvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä

reippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.

Kersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei

näkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään

ja päästämään lampaat laitumelle.

Kersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan

aikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei

ilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina

muulloin oli tottunut erottamaan.

-- Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.

Kersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin

aamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme.

Sven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen

nostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli --

ja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta -- kuinka patruuna omassa

persoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä

korpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä... mutta mepä emme

saata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta

sanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa

ikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi,

oli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä

kokemansa.

-- Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, -- sinun syysi, että suru

ja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun

syysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka

Herramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta,

sinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois... ja

kuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin

omasta lapsestamme... Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä

maailmassa saa!

Jos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin

tylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin

olisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos

hän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt... jos

hän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut

kasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon

vettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa... niin olisi hän

kuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt

eikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä,

kalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat

kyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti

katosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.

Sentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli

herennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa -- että,

sanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein

iloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:

-- Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun

päälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen

eilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta

tästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti,

kyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon

hänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla

saata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää

sekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki

taas muuttuvan hyväksi... Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että

isä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni!

Minä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon

hyvää, etten ikänä voi sitä palkita... Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi

kääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka

pannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja

kiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en

ryhdy! Minä en tahdo olla esteenä... Äiti, missä on kaapin avain?

-- Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin

sanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat

katkerien tuskien lannistamasta sydämestä; -- maltahan nyt vähäisen

aikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.

-- Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten

kaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa

kastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi

hän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä

pyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen

ja lausui:

-- Hyvästi, äiti.

-- Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.

-- Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen

pyssyn lukkoa tarkastavinaan, -- juolahti vain mieleeni, että voisi

olla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi

nyt.

Ja Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja

hän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa

sylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.

-- Inkeri siskoseni, sanoi hän, -- minä vaan pistäysin tänne

nähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia

toimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme

pitkään aikaan. Hyvästi nyt!

Inkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun

Sveniin katsahdettuaan jo huudahti:

-- Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven!

Mikä sinun on?

-- Ei niin mitään, Inkeri... Kun näet Johannaa ja isää, niin sano

heille hyvin paljon terveisiä... terveisiä minulta.

Ja Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan.

Ällistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli

poistuvan jälkeen.

Sven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa

vähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran

luomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta

hiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen

suloisimmat muistonsa liittyivät.

Sattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos,

ja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi

Kersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle

äkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse

olisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän

Sveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.

-- Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos

kutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän

oli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.

Kersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa

jaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:

-- Sven, Sven, tule takasin!

Metsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa

ei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui

hellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä

kääntynyt takasin.

Kerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki

äitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa

vasten.

-- Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.

-- Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme

saanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.