Kaksi kilpakosijaa.
Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat
takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen
muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse
ja näytti miettiväiseltä.
Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti
ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti
synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi
levottomuutta ja mielenjännitystä.
-- Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; --
olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä
asiasta... Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni
ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni
Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja
uskollinen työmies.
-- Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; -- pidä aina
itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!
Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari
kertaa lattian poikki ja jatkoi:
-- Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni
onnellisiksi...
(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen
kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).
-- Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti
olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä
ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua
ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni
ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja
tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella
mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä
vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä
olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin
uskollista palvelijaa... Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni?
Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni... ja sovimmehan me kyllä
muutenkin.
-- Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, -- minä olen
tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.
-- So-o?... No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten
ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon
kanssasi puhumista.
Sven istui tuolille ovensuuhun.
-- Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, -- jos minä täten, herra
kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi
loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan
sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja
antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi
alkamista varten.
-- Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi
Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä
epäilystä että hämmästystä.
-- Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; -- kas niin,
poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!
Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla
sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku
pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi
olla.
-- Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, -- niin
tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.
-- Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; --
kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon
tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta
siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven... Minä tahdon
tehdä onnesi täydelliseksi.
-- Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen
levottomasti tuolilla.
-- Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti
rakastunut sinuun, Sven.
-- Hm... vai niin.
-- Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun
arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi.
Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen
emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän
on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka...
-- Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus!
lausui Sven, kasvot tulipunaisina.
-- On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa
väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän
itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi...
-- Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten
tuolilta; -- vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei
kuuna päivänä tule mitään.
-- Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin
eteen; -- eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai
niskoittelua, hä?
-- Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; -- tarkotan vaan, etten
minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.
-- Horun lorua! vastasi patruuna. -- Minä vaan sanon, Sven, että
sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti... Älä luulekaan,
että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä
niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani
sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt
kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.
-- Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille,
sanoi Sven.
Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi
ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:
-- Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä
nähnyt.
-- Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, -- siinä
nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa.
Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.
-- Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä
hyvää, jatkoi Spökvist; -- mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin
patukka.
Sven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä
halveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka,
nimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli
nuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista
herrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia
siitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut.
Nämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin
sydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut
Svenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan
palvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta.
Sven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta
siitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan
esille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus
oli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi
nyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja
päättäväiseksi:
-- Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa,
ikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on
mahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut
Johanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.
-- Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; -- sepä lystikäs vekkuli!
-- Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi
Brackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.
-- Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. --
Mutta näetkös, jatkoi Brackander, -- jospa sattuisikin niin, että
parempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen
mies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet
vaimokseen, mitähän siihen sanoisit?
-- Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla
vakavuudella, -- että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna
on minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.
-- Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; -- kyllä kuuluu, että
hävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.
Brackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen
pienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen
tiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen
antaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:
-- Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua
hänen onnensa tielle, hyvä ystävä?
-- Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan
saa rikkaan miehen?
-- Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!
-- Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei
hän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen
vertaisena... en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi
hänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna
tietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon
yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät
yllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on
jakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna,
Johanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä
asiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala
niin tahtoo...
-- Siinä pistäiksen "lukija" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi,
hi, hi! röhötti Spökvist.
Sven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään
todisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan
jatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten
kuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat
ruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi
raittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen
harras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä
ja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta
ärsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy
suurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun
hän hämmästyneiden teinien nähden "suuteli" väkivasaraa.
Brackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin
hilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan
jättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi
käheällä äänellä.
-- Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi,
ei olisi kukaan muu, kuin _minä itse... minä itse_, kuuletko!...
tahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas
siihen!
-- En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; -- mutta
niin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta...
-- Vai niin... sinä... lurjus... tohdit kutsua minua kehnoksi
mieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; -- sen saat sinä
maksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä
siitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.
-- Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua
roistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.
-- Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; -- patruuna
se päinvastoin oli, joka...
-- Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, -- että hän on
syyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja
pääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu
isännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa
säädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.
-- Rikoskaaren... sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi
patruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli
silminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) -- minulla on
Rikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa.
Kolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia
taerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta
pätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.
-- Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; -- Brackander saa
sukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.
Tämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti
Sven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan;
hän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen
ettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina
hetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat
takasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta
puhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää
jo pelkästä rikoksen ajatuksestakin... sitä raskaammalta, vieläpä
sietämättömältä tuntuu epäluulo... viaton katsoo moisen syytöksen
saastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee
rikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee
itsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii
tottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata
minkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun
hänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon,
niin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa
silmästä.
-- Katsos vaan, huusi Spökvist, -- katsos kuinka mies kalpenee ja
vapisee! Hän ilmaisee itsensä... hänen rikoksensa on ilmeinen.
Voisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli
Brackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan;
minä otan sen valalleni milloin hyvänsä.
-- Patruuna, minä olen viaton... minä en kärsi kantaa moista
epäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.
-- Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; -- ehee! Sinä olet
varas, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa... ole
varma siitä... ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä.
Siitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan
yhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta
epäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä
palkollisistani, ketä minä tahdon!
-- Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, -- eiväthän
tuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta
maineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan
kuitenkin luulla syypääksi... Se olisi kauheata!
-- Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt
puheeseen Spökvist; -- jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta:
mutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja
ja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha
puujalkasotamies... nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja...
on kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä
varastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä,
Brackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se
moisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan
vastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko
herännäisjoukkiota...
Svenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet
ohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen
tapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta,
että kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä
laadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt
oli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa
vastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti
tämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea
kruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan,
niin loitos Svenistä kuin suinkin voi.
-- Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa
nyrkkiään; -- jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua
kasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.
Patruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä
korviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun
naurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät
äänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset
tuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän
hätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi.
Täten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua
yli ääriensä.
-- Mies, ärjäsi hän, -- sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani,
kuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.
-- Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi
Sven. -- Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!... ja tuommoisesta
miehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!
Silmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna
tempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti
vartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, -- malta hetkisen
mielesi... ja... kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies
olla tarpeen... Svalgren, Svalgren!
Palvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella
kuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti
kiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän
oli katoamaan.
Patruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin
väliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna
katsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän
avasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:
-- Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei,
sitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin
antaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen,
jotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät
sinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä
tahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen
sisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen
päästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn.
Sinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää
sitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä
hyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen;
sillä _hän_ tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja _hänen_
seljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa
epäili). -- Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, -- Ruotsin laissa
on myös kohta, jota kutsutaan _talonkuriksi_. Ehk'et tiedäkään mitä
talonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on
laillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi,
kepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi...
-- Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist
väliin, -- kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren
kuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa,
mutta toisen sanat kuuluvat näin; "jos isäntä tahi emäntä lyöpi
palkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi,
rangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat
häntä rikoksesta, jääköön kostamatta".
-- Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko "syynmukaan", kuin
minä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; -- jos minä näen
"syytä olevan" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla
siihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla)
minä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi
ruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut
pahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu,
ja _siihen_ näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja
vahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.
-- Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, -- se tulisi
patruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja
verensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä
en annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää
viuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä,
niinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.
-- Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi
Brackander. -- Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä
takasin, tiedätkö?
-- Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi
Spökvist, -- hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja,
rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan
talonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään!
Ikäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen
nahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua!
Hutaise häntä nyt, Brackander!
-- Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat
sekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.
Nordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa
ruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen
siima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun
maaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla
kädellään.
Veri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen
aivoissansa kieppuili, povi kuohuili... raivon vimma valtasi hänet...
hän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä
mahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset
kasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli
kuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet:
"_rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat_".
Ja Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta
syvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti
siitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut
mielensä talttumaan.
Svenin tehtyä uhkaavan liikkeensä, oli patruuna käynyt
kuolonkalpeaksi ja töytännyt takaperin, Spökvist kömpinyt
totipöydän alle ja Svalgren avannut oven, paetaksensa salaa koko
tappelupaikalta. Mutta kun sitte jättiläisen mieli näkyi äkisti
muuttuvan ja hänen päänsä masentuneen näköisenä vaipuvan alas
rinnalle, kiihtyi näitten kolmen urhon rohkeus uudelleen. He pitivät
tiettynä, että ajatus "kahdestaneljättä paria raippoja" oli hillinnyt
mahtavan miehen käden, sillä ylevämmistä syistä eivät he itse
suinkaan olisi luopuneet kostosta. Spökvist istahti jälleen sohvaan,
oltuansa mukamas hakevinaan nenäliinaansa pöydän alta; Svalgren
asettui entiselle paikalleen oven luo ja patruuna alkoi äkäisen
koiran tavoin riuhtomaan ja tempomaan ruoskasta, joka oli jäänyt
Svenin käteen.
-- Patruuna, sanoi Sven, -- älkää yrittäkö lyödä minua, vaan antakaa
minun rauhassa lähteä täältä. Tästä keskustelusta ei voi muuta
kuin pahaa seurata, jos sitä jatketaan, sillä me olemme kaikki
kiivastuksissamme ja nurjalla mielellä. Huomenna tulen takasin
patruunan tykö, jos tahdotte.
-- Päästä ruoska, päästä ruoska, sen koira! karjui patruuna ja
riuhtoi vimmatusti siimaa.
Sven päästi... ja patruuna, joka paraiksi taas sattui riuhtasemaan
ruoskaa, joutui pois tasapainostaan, kierrähtihen pudotessaan,
romahti pitkäkseen lattialle ja satutti nenänsä niin pahasti, että
veri virtaili lattialaahkoja pitkin.
-- Murha, murha! ulvoi Brackander Svalgrenin auttaessa herraansa
jalkeille.
-- Murha ja verenvuodatus! Auttakaa, auttakaa! huusi Svalgren
kimeällä äänellä.
Spökvist puri huultaan, ettei pyrskähtäisi kohti kurkkua nauramaan
ystävä Brackanderin onnettomuudelle, jonka jälkeen hän käänsi
vahingon ilosta loistavan katseensa Sveniin ja lausui hyvin
mahtavasti ja juhlallisesti:
-- Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt olet lain täyden ankaruuden
alainen; ei mikään saata pelastaa sinua oikeuden käsistä.
Sven seisoi ikäänkuin kivettyneenä.
-- Eikös tämä ole kotoylläkköä? Eikös se ole valtiavalan rikkomista?
Enkö voi saada miestä linnaan? sähisi patruuna rientäessään
huuhtomaan nenäänsä vesiastiassa.
-- Ei, ei, ystäväni, kotoylläkköä se ei mahda olla, sanoi Spökvist
säälittelevällä eleellä; -- sinun täytyy tyytyä kahteenneljättä paria
raippoja.
-- Mutta minä tahdon saada hänet vankeuteen... Voi, voi, nenääni...
Hän ei saa päästä käsistä elikkä karkuun. Minä vaadin, että sinä
kuninkaan käskyläisenä panet kiinni miehen... hetikohta, hetikohta,
ymmärrätkö!
-- Rangaistuskaaren toisen paragraafin mukaan on pahantekijät, kun
asia koskee ruumista tahi henkeä eikä ole rahalla sovitettavissa,
heti verekseltänsä otettavat kiinni, pantavat vankeuteen ja
viipymättä vedettävät oikeuteen, huomautti Spökvist; -- minä ryhdyn
siis heti toimeen käsiksi... Svalgren, vangitse tuo pahantekijä!
Svalgren silmäili ensin Sveniä sitten nimismiestä, kumarsihen ja
vastasi:
-- Olen tavattomasti mielissäni luottamuksesta; mutta koska en tiedä
mitenkä menetellä, niin pyydän että nimismies on hyvä ja näyttää.
-- Olipa paha, mutisi Spökvist itsekseen, -- ettei minulla ole
käsirautoja ja jalkapihtiä muassa. Ilman moisia kapineita ei pitäisi
yhdenkään ajattelevan Kunink. Majesteetin ja kruunun palvelijan
lähteä matkalle. Ja minulla kun kotona on niin mainiot käsiraudat,
omaa keksintöäni, käsiraudat, jotka aion näyttää maaherralle ja
joille tuumin hankkia patentin!...
Nimismiehen ajatus oli ikäänkuin tavannut vastakaiun patruunan
sielussa, sillä viimeksi mainittu nyt sanan virkkoi ja nimesi:
-- Svalgren, halkovajan viereisessä koppelossa on käsiraudat ja
jalkapihti. Juokse heti ottamaan ne! Ne tulevat nyt hyvään tarpeeseen.
Patruunan ja Svalgrenin hätähuudot kuultuaan olivat kaikki,
mitä talossa mies- sekä naisväkeä oli, sill'aikaa kerääntyneet
paikalle. Kuistinovi aukeni, ja porstuvassa nähtiin joukko päitä,
jotka uteliaina tirkistivät sisään. Kun rengit näkivät isäntänsä
huuhtelevan nenäänsä pesuvadin ääressä, puukkivat he toisiansa
kylkeen ja pureksivat takinhihojansa, etteivät naurullaan ilmaisisi
mitä laatua heidän säälintunteensa olivat. Kuinka asia itsessään
oli tapahtunut, sitä he eivät tienneet, mutta he arvelivat
todenmukaiseksi, että Sven maasmestari oli antanut heidän isännälleen
aimo lailla selkään.
Spökvist, ollen varovainen sotapäällikkö, laati tuossa paikassa
toimielusuunnitelman, jota katsoi viisaimmaksi noudattaa.
Hänen kasvonsa paneutuivat ryppyihin, joiden piti ilmaiseman
sääliväisyyttä, ja pani kätensä isällisesti hänen olalleen.
-- Poika parka, sanoi hän, -- virkani surullinen velvollisuus on
vangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta
sinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä
valloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin
kuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos
asettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa
toimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun
sormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun
mukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene
maksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella...
Niinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat;
-- niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata.
Muuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi
sanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että
pääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla
raippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on
tapahtunutkin "pikaistuksissa"... Hyvät ystävät (Spökvist korotti
taas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja
näpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne
edessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee
isäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.
Rengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa
selän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna
oli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden
oli ainoastaan surko Sveniä.
-- Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat
nämä sanat aivankuin unesta.
-- Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, -- vaan
älkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja
raahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen
kanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.
-- Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja
tarttui Sveniin.
Sven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja
virkkoi:
-- Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe
koskaan... Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun
käsiksi, syyttäköön itseään.
Ja niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.
Heti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet,
huusivat molemmat yhdestä suusta:
-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä
karkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.
-- Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies!
huusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa
teeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle
luikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille,
minne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.