V.

Korpraalin luona.

On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa

aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.

Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään

rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään.

Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta;

Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen

silmissään.

-- Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä

ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki

silmiään, -- niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.

-- Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; -- minä tiedän mitä

olen tehnyt.

-- Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet

turmellut oman lapsesi onnen?

-- Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen,

mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan

vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.

-- Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja

nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa

ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat

säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen

tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo

unhottaa sitä.

-- Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo

Johannan omakseen? lausui Kersti; -- sattuuhan niin useasti

maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen

köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja

Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan

ei ole ylenkatsottava, Brant... Sen sanon sulle, Brant, sinun

menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä

olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan

puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva...

-- Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi

korpraali; -- vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut

sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta.

Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni.

Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt...

-- Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti

ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; -- minä en voi

kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut

hautaan, Brant.

Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä

takasin.

-- Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali

hellästi.

-- Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva... se on

kirvelevä sydäntäsi... mutta silloin on jo myöhä.

-- Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan

pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen

toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin

pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta

käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen

toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole

häirinnyt viihtymystä majassamme... Niin olemme aikamme eläneet, ja

nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen

eroaman, jotka eivät koskaan...

-- Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.

Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.

-- Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi,

-- ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa.

Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on

rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo

tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä

tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin

sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan

kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole

vuosikausia ollut toiveittemme peränä?

-- Sven! puuttui Kersti puheeseen; -- pitäisikö meidän uhrata lihamme

ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin

hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme,

hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä

kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen?

Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän

omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta

kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän

ei voi meiltä mitään... Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt,

niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa... Hänen

tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki... Voi, Johanna

parkaa, koitoa lastani!

-- Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, -- ei,

sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi,

tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä

liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei

ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen...

-- Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin;

sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran

heräävä... voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme

laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja

kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi

tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt

estettä... Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua

haudassasi?

-- Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava

isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen

hänen maallisen onnensa perustamiseksi.

-- Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta

itseäni... Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi... olet

loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme... hän on kostava

meille... hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta

ja tilalta... tekevä meidät vaivaistupalaisiksi...

-- Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös,

ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, -- mutta se on

ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi

semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana

ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä

me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi... Mutta

olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön

nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.

Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä

Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin

nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan.

Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma

salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat

kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut

uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.

Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat

haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen

väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja

kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka

kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut,

vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla

kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava

puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului

kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa

pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni

melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman

järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata

mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.

-- Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi

rannalle vuottelemaan tytärtään.

Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin

ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren

harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta

sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä.

Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin

tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.

-- Isä, sanoi hän, -- minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän

kanssanne.

-- Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, -- minä en tahdo

sinun menevän ylös nyt...

-- Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle

vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.

Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut

mitään.

-- Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen

kaulaansa.

-- Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli

Johannaa; -- tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella

toisin... Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin

_kieltävästi_ enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija,

ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava... ja säädyllisesti, mutta

myös päättäväisesti minä vastasinkin... Vaan sinähän näytät niin

kalpealta, Johanna!

-- Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa

Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä

ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä

ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan

kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina

kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän

ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia

palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti... ja sen kautta saan minä

heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua;

piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit

väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi

minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille

ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut

ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.

-- Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla

rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät

ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan

tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia

ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä

muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian

asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa

palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi... Vaan

kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit,

sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun

hän lähti tänne.

-- Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen;

ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata

uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden

eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi

ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja

etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen

onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä,

ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain

ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet

mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse

saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä,

kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin;

olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no,

mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja

vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä

paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.

-- Hyvä... No, mitäs patruuna siihen vastasi?

-- Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja

virkkoi: -- tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät

vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et

varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit

päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden

tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni.

Hyvästi siksi. -- Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle

sanaakaan... Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?

-- En, tyttöseni.

-- Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan

hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut

herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan.

En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska

en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen

aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä

minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla,

että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin

puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa

pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä,

josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään,

että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että

hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi

uskollisuuttani.

-- Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. -- Souda sinä takasin

herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä

masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.

-- Kiitos, isä.

-- Jumala siunatkoon sinua, Johanna.

Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja

pian katosi kesä-illan hämyyn.

Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti

muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon

tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan

paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin

vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen

rengiksi.

-- Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias

saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali

Brantin tuvassa harvinainen tapaus.

-- Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti

renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi

Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.

-- Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä;

-- ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla

lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen

muassaan jos tahdotte.

Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen,

aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen

tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti

parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella

saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan

arveluttavaa sekä tähdellistä.

Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit

silmiltään ja sanoi rengille:

-- Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä

lähden mukaan.

-- Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello

kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.

-- Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.

-- Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu

kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin

kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen

kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja,

jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.

-- Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.

Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä,

josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.

-- Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, -- kuinka vaikeata

lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista

kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia.

Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee...

Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan

häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on

kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää

sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa

rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät...

Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, -- usein surulla ajattelen mitenkä

kävisi, jos sinä minulta kuolisit... ei, ei, kun minä joudun

viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan

Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen...

Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja,

jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti,

niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja

kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa

niinkuin oli Johannalle luvannut.

Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän

yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään

jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin

masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää,

että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä

patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun

aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun"

ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia

ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia

tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia,

ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja

kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa

hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.