IV.

Patruuna Brackander.

Muutamia päiviä senjälkeen kun teinit vierailivat korpraalin luona,

näemme patruuna Nikolaus Brackanderin kävelevän eestaas pitkin

askelin konttoorihuoneessaan. Patruuna Nikolaus Brackander on pieni

kasvultaan, mutta hyvin ruumiikas ja harteva, pitää ylöskammattua

pystytukkaa, käy kädet ristissä selän takana sekä jalat hyvin

ulospäin niinkuin tanssimestari seitsemänneltätoista sataluvulta,

ja sylkäsee suoraan eteensä. Mitä muuten hänen ulkomuotoonsa tulee,

tahdomme mainita, että patruunan helmaystävä, kruununnimismies

Spökvist, kunniasanallansa oli vakuuttanut että hän (Brackander)

on hämmästyttävässä määrässä Napoleon I:n näköinen. Lisäämme vain,

että herra Spökvistin arvostelu perustui erääseen tuota suurta

keisaria esittävään puupiirrokseen, joka oli tehty J.P. Lundströmillä

Jönköpingissä.

Konttoorina on pimeä huone, ja siinä paraimpia huonekaluja

kirjoituspöytä, joka on täynnä karttapaperiasiakirjoja, piippuhylly

ja seinäkaappi, -- viimemainittu patruuna Brackanderin erityinen

kotirohtola, sisältävä suuren joukon pulloja, joiden kylkilipuissa

luetaan: "Punssia", "Aarrakkia", "Rommia" ja "Konjakkia". Seinät

on ripustettu täyteen ruoskia jos jonkinlaisia ja suuruisia,

kainostelevasta jouhipiiskasta alkaen, jolla kyytimies hosuu

voipunutta kaakkiansa, ja aina upikoreaan tallimestarin piiskaan

asti. Asia on nähkääs niin, että patruuna Brackander rakastaa

hullunkiihkoisesti ruoskia; ei se sentään ole niin yksipuolista tuo

kiihko, ettei se myöskin käsittäisi ratsuruoskia, joita on sangen

runsas varasto.

Unhotimme huonekalujen joukosta mainita patruuna Brackanderin

kirjahyllyn; älköön kukaan silti syyttäkö meitä puuttuvasta

arvonannosta tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. -- Sanotulla

hyllyllä löytyy kirja hevosten taudeista, lainopillinen

käsikirja, kirjekaavio, korkolaskutaulu, ja vielä valtiokalenteri

(Nordstjärne- ja Vaasa-tähdistön ritariluettelon kohdalta hyvin

kulunut), sekä muutamia Paul de Kock'in romaaneja.

Paitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen

luonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi

ryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa

varjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli

hänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi

asianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken

todennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö

yhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa.

Kolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi

kaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä

elämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan

mieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei

hän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona

tuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti

pitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä

senlaatuisia näytelmiä.

Viime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä

neljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander

itsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista

"käytännöllisimpiä" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan

aurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!

Neljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi "_per fas et

nefas_" [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän

oli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan

ollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa

kautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen

voisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin

näköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja,

kankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin

sijoitettuina?

Patruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi

hän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön

pauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada

hänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman

naistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?

Tätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä,

niinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.

Patruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä;

se oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti

lävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia -- salaisuuksia, joista

kaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat

tulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin

ilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut

-- kauhea totuus! -- karjapiikaansa!

Semmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin,

korpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä,

sillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta

niitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen

Brackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun

oli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä,

haaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä,

avioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan

koko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa

katseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima,

joka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen

sanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen

huulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän

se, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä

huolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja

hiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.

-- Se on naurettavaa... se on hassua, mutisi hän ja seisahtui

äkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä

virvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; -- se on ihan

riivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin

karjapiikani kanssa?... Olenko todella niin tuuminut?... Niin,

semmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander!

mikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!

Hän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten

katkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän

äkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.

Renki näyttäytyi ovessa.

-- Svalgren, sanoi patruuna, -- valjasta heti holsteinilainen

hevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on,

ja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten

punapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait,

tiedäthän.

-- Tiedän, armollinen patruuna.

-- Ja pian... muuten saat selkääsi.

-- Tiedän, armollinen patruuna.

Palvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset

kasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui

kiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen

kaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko

pullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.

Sen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä -- ja huokasi. Huokaus

koski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet

ennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat -- ne olivat

hänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä --

mutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon

ei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä

kasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen

uhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!

Kun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut,

kummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa

aimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä

läiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli

palvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon

harja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi

ainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna

Brackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä

edelleen pölypilvien keskellä.

Mitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman

olisi tullut mielenkiinnolla seurata!...

Olemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen,

monipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys

Johanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa

kauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla

oli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta

läheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville

magnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi

halveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän

kuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään

antanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan

ritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta,

Brackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava

mies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä,

missä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen

huomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi

halveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun

köyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen

tuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen

sijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin

yritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä

Nordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan -- ja

nämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi

edistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä

kohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat

kiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan

menisi tainnuksiin.

Puolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan

takasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan

kasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille

korvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa

alas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä

vastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus -- ilmaus

ihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!... Nuori

neitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut!

Hän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta

rakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!

Kaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille

kirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden

toisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan,

nimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän

välillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman

valmistamiseen tarvittavat ainekset.

Nimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset

guttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään

likistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen

sekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama

joskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy

ryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää

alamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: _vaieta, kärsiä

ja kuolla!_ Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä,

nämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus,

mutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä.

Vertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla

suopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain

edessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin,

joita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen

että talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä

näyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä

arvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys

ja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan...

huutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa

siitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla

hänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan

jokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa

läsnäolevalle yleisölle.

-- Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle,

-- he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan

koston heille, veli Spökvist.

-- Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri,

huomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, -- mutta salli

minun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon...

-- Napoleon, sanotko niin?

-- Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa,

joka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä

ylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen.

Mutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt

viikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan,

joka oli hänen kamarineitsyensä... tahi... luulemma... hänen

karjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui

siitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta;

se koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä

annettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen.

Mutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja

herttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko

suosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki,

siellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen

laahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.

-- Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; -- päätökseni on

peruuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä

roskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän

naimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna

Brantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot,

jotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja

haparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka

uskalsi kieltäytyä minulle tulemasta...

-- Kuules, Brackander, keskeytti hänet Spökvist ja pani kätensä

tuttavallisesti hänen kyynäsvarrelleen, -- luuletko tosiaankin, että

tyttö vakaasta aikomuksesta tahtoi sinulle rukkaset antaa?

-- Tottahan minun pitää uskoa korviani. Hän kiitti kunniasta, kuinkas

muuten, vaan ilmoitti, ettei hän voinut ottaa vastaan sitä... senkin

ylvästelijä!

-- Sinä et tunne naisia, sanoi Spökvist päätään pudistaen, -- hän

tahtoi vain nöyrryttää sinua ja piti varmana asiana, että tulisit

toistamiseen ikään kuin jonakin armona pyytämään hänen kättänsä.

-- Sen jos luuli, niin hyppäsi hän väärään tynnyriin, lausui

Brackander ja hykersi kämmeniään.

-- Sitä kipeämmin on se nyt koskeva hänen sydämeensä...

-- Sitä minäkin... eikä se ole oleva hänen ainoa tappionsa. Ei,

rehti ystäväni Spökvist, muuta nöyrrytystä on hän vielä kokeva. Kun

ylpeä neiti istuu köyhässä kodissaan, syö ratustaa mitä on, kun

hänellä tuskin on yhtäkään ehyttä pumpulileninkiä jossa komeilla ja

saa töpiköidä jalkasin kirkolle, niin hän on näkevä Johannani tulla

ajavan paraimmissa ajopeleissä ja puettuna uusiin silkkileninkeihin

joka viikko. Usko sinä, Spökvist, että se on kirvelevä turkasesti

tuota haihattajaa, sillä naiset, niinkuin tiedät, panevat suurta

huomiota sellaisiin asioihin.

-- Milloinkas tämän tuhoisan tempun teet? kysyi Spökvist.

-- Mikä on tarkoituksesi, veli?

-- Toisin sanoen: milloinkas aiot kosia ja naida? Sanon tätä

"tuhoisaksi" tempuksi, sillä minä vertaan sitä tappeluun St. Helenan

luona, jossa Napoleon perinpohjin tuhosi venäläiset.

-- Milloinka teen? No, nyt heti, nyt heti, veli Spökvist! lausui

Brackander kiivaasti, nousi keinutuolista ja alkoi marssia

edestakasin lattialla; -- minusta on näet parempi estää kuin estyä.

Luuletkos minun tahtovan olla kaikkien hampaissa renkuteltavana,

naurettavana ja ivattavana, seista häpeäpatsaana kaikille tämän

puolen ihmisille? "Brackander on saanut rukkaset! Brackander on

saanut rukkaset!" sillä uutisella tulevat kaikki juoruakat ja

kahvinhärppijät kilvan perään huippaamaan talosta taloon; siitä tulee

moneksi vuodeksi jutunaihetta, minua nauretaan, pilkataan ja ivataan,

ja kaikki minua kosijaksi toivoneet isoiset ja ylhäiset tekevät minut

naurunalaiseksi ja iloitsevat siitä, että korviani on korvennettu!

Ei, Spökvist, niin ei saa tapahtua! Ennenkun se huhu kerkiää levitä,

annan minä juoruakoille toista, jota he saavat juosta kantelemassa...

-- Se on oikea tapa, jolla edellinen huhu saadaan vaikenemaan,

huomautti Spökvist; -- se on terävästi ajateltu... Minä tunnen

Napoleonin tuosta tuumasta.

-- Minä panen koko maailman hämille ja ihmetyksiinsä, jatkoi

Brackander; -- huomen aamuna kutsun Johannan luokseni ja ilmoitan

hänelle onnensa; aamupäivällä matkustan korpraali Brantin luo ja

saatan päätökseni hänen tietoonsa, ja niinpian kun kaikki kerrat on

kuulutettu, niin me olemme naimisissa. Sinun, Spökvist, tulee jo

huomenna julistaa tämä päätökseni kaikkiin maailman ääriin. Sano

jokaiselle joka vastaasi tulee, että jo olen kosinut Johanna Brantia;

sanalla sanoen, että asia on jo kokonaan päätetty.

-- Hyvä on! kippis ja onneksi olkoon! huusi Spökvist.

Hengenheimolaiset kilisyttivät laseja ja joivat maljansa tyhjille.

Brackanderin ja Johannan naiminen miellytti Spökvistiä suuresti,

sillä hän tiesi varmasti, että patruunalla myöskin oli ollut

aikomuksena kosia rikkaan kruununvoudin tytärtä, Spökvistin omaa

naisellista ihannetta. Spökvist toivoi tällä tavoin pääsevänsä

ainoasta ja vaarallisesta kilpatoveristaan kuitiksi.

-- Mutta kuules, sanoi nimismies, -- ellen erehdy, niin taitaa

Johannalla olla sulhanen, maasmestarisi Sven Stool. Oletko ajatellut

sitä?

-- Pyh, vastasi Brackander nauraen, -- oletko niin yksioikonen, että

tuosta vähäisestä seikasta luulet koituvan minulle estettä? Ettenkö

minä saisi yhden työmiehistäni, kurjan rengin, lyödyksi laudalta?

-- Sitä en hetkeäkään epäile. Vaan vaikka tyttö unhottaisikin Svenin,

niin ei siltä ole varmaa, että Sven unhottaa tytön. Sven on mies,

jota en huolisi vihamiehekseni, sen sanon suoraan. Hän voisi taittaa

sinut keskeltä kahtia ja tehdä sinusta kaksi pyttyä, veli Brackander.

-- Ei mitään vaaraa, ystäväiseni. Jos mies alkaisi näytellä

hampaitaan, tyynnytän hänen tunteitaan viidelläkymmenellä

riikintaalerilla. Sitä paitsi on meillä talonkuria, jalkapihtejä

ja semmoisia miehiä niinkuin sinä, joilla saatamme masentaa moisia

lurjuksia, jolleivät mukaudu siivolla olemaan.

Jätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan,

joka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle,

toiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista

portviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna

vastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna

Brantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.