III.

Korpraali Brant.

-- Ylös, pojat! kajahti ääni teinien korviin.

He heräsivät. Virta pauhasi, palkeet huohottivat, vasarat kalkkuivat:

iäti vanha humu se oli, joka lakkaamatta vuodet päästään kuuluu

tänlaisilla paikoilla. Mutta ystäväimme edessä seisoi Sven

maasmestari toisessa kädessä nyytty, toisessa suuri pinspakkikellonsa.

-- Te nukuitte niin makeasti, että minusta oli synti herättää

teitä ennemmin, mutta nyt on kello neljä ja meidän täytyy lähteä

taipaleelle, sanoi hän.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit

toisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat

hieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia

kestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan,

mutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana

ja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli

herttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman

lentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi

joka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat

kuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa

kasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille

loi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman

vaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana

ja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin

rajoittama maailma heidän edessään!

Mieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden

vaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat

teinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät

he tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä

sulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia

tulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.

Sven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen

teinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat

pakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä

äännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari

sekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag

viisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos

heidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli

vähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan

asukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista

seikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui

ratostavasti puhellessa helpolta.

Nämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle

metsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili

hiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella

hiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.

-- Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; -- tänään on sunnuntai.

Astua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta

astua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on

paljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta

isäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt

noen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla

sanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.

-- Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.

-- Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, -- mutta nyt kysyn,

tahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?

Sitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli

kirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla

saippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset,

rehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat

otaksuneet.

Eikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi.

Kun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi

Sven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa,

tehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet

käärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin

matkaa.

He tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili

hietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja,

joilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa,

vetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa

pureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen,

ja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja

kullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli

ehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon

valossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä

osotti Sven lausuen:

-- Tuolla asuu isä.

Kohta olivat he perillä. Tupa oli ystävällisen ja miellyttävän

näköinen; sitä ympäröi kolmelta taholta vähäinen puutarha ja

vanhat, ryhmyiset, vaikka hyvin hoidetut omenapuut tarjosivat sille

siimestään. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyödyllisiä istukkaita,

kuten kaalia, porkkanoita ja nauriita, vaan nähtiinpä siellä myös

pieniä kukkasmaita, joissa versoi koreita kiekurakukkia ja uljaita

piooneja. Kukkia maalaistalon ympärillä, ne ovat aina hyviä merkkejä;

ne todistavat, että eläjien mieli ei vielä ole niin villiytynyt

tahi masentunut, ettei se olisi avoimena luonnon kauneudelle ja

hempeydelle. Toisen päädyn luona seisoi kolme mehiläispatsasta ja

niiden ympäriltä kuului selvään surina, jota kuunnellessa paimenet

Virgilion paimenlauluissa eli eklogeissa rakastavat uinailla.

Etupuolella tupaa, lähempänä järven rantaa, riippui verkkoja

päiväpaisteessa kuivamassa ja portaiden yläpuolelle oli muuan

pääskyaviopari rakentanut pesänsä.

Vaeltajat astuivat kolmen kesken tupaan. Tupa oli sisästä yhtä

viihdykäs kuin ulkoakin. Lattia oli valkoinen ja hyvänhajuisilla

katajahavuilla ripoteltu; punamaalinen sälesohva, muutamia tuoleja

sydämen muotoon leikellyillä selustimilla, sänky hehkivalkoisine

uutimineen, pöytä, messinkisilainen piironki, Moralainen kello

ja kaappi, jonka ovessa isännän nimi koreili taiteellisesti

maalattujen kukkien keskellä, siinäpä talon sisustus. Kalkitut seinät

olivat kaunistetut elävästi väritetyillä tauluilla, Lundströmin

taidelaitoksesta Jönköpingissä lähteneillä; siinä oli kuvauksia

Uudesta Testamentista ja Ruotsin historiasta, parrakkaita sulttaaneja

ratsain, Napoleon sekä "Kaarle XI:nnen näky Valtiosalissa".

Sälesohvan yläpuolella riippui musketti, painetti kiinni ruuvattuna,

ja vanha sotamieshattu. Ikkunasta paistoi aurinko ystävällisesti

sisään, synnyttäen pyhäpäivän tunnelman.

-- Sven, sinäkin olet kotona! sanoi nuori neitonen, joka oli yksin

tuvassa, koristellen koivun lehvillä ja kiekurakukilla valkeaksi

laastittua tulipesää. Se oli Inkeri, korpraalin nuorin tytär,

vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja vereväposkinen viisitoistavuotias

tyttöheilakka. Hän oli aikeessa sanoa muutakin, mutta nähtyänsä

Svenin tuntemattomat matkatoverit, vaikeni hän ja loi hämillään

silmänsä maahan.

-- Terve, pikku Inkeri, sanoi Sven ja nosti tytön korkealle kattoon;

-- mutta sanos, missä ovat isä ja äiti ja Johanna... Tokkos Johanna

on tullut?

-- Äiti meni kirkkoon, isä istuu tarhassa ja polttelee piippuaan,

mutta Johanna kaiketi pian tulee, luulemma, sanoi Inkeri. -- Minä

menen isälle sanomaan...

Neitonen riensi kyökin ovesta ulos, ja kohta senjälkeen tuli

korpraali.

Korpraali Brant kulki puujalalla -- sillä kun luoti sieppaa pois

potkimen, joka on lihasta ja luusta, ei kruunulla ole muuta antaa

korvaukseksi, kuin parhaimmassa tapauksessa -- kovasta ja hyvästä

niveräkoivusta tehty puukoipi. Mutta korpraali ei siitä ollut

niin millään: olivatpa puukoipi ja urhoollisuus-mitali tavallaan

korpraalin rakkainta omaisuutta: koskaan ei tanssija ole suuremmalla

ylpeydellä näytellyt yleisölle kaunismuotoista pohjetta ja somaa

jalkaa, kuin korpraali olisi näytellyt puukoipeaan jokaiselle,

joka olisi halunnut tarkastella tätä sorvaajan taitavasta kädestä

lähtenyttä vaatimatonta tuotetta.

Kuusikymmentä vuotta, elettynä osaksi musketin osaksi auran

parissa, ne olivat saaneet hänen hiuksensa ja mahtavat viiksensä

harmahtaviksi, mutta eivät onnistuneet taivuttamaan kumaraiseksi

hänen korkeaa hartevata vartaloansa, joka verhottuna siniseen

kiiltonappiseen takkiin oli vielä yhtä suora ja sotilasmainen kuin

kolmekymmentä vuotta takaperin. Kasvot olivat totisissa, miltei

tuimissa rypyissä, mutta silmät katselivat ystävällisen lempeästi

tuuheiden kulmakarvojen alta. Senlainen oli korpraali Brant

ulkonäöltään. Teinit tunsivat hänet nähdessään syvempää kunnioitusta,

kuin jos olisivat nähneet koko Veksiön konsistoorin astuvan sisään;

konsistoorin herroista tämä tuntunee hyvin kummalliselle, mutta niin

se vaan oli.

-- Ovatko herrat samoja teinejä, jotka pari päivää sitten kävivät

Lomarydissä? kysyi korpraali, ruveten istualle sälesohvaan, vetäsi

muutamia savuja piipusta ja siveli kädellä puukoipeaan.

-- Olemme, korpraali.

-- Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta:

mitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän?

Tästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi

joistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet...

Aadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista

naulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti

sen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi

hivellä puujalkaansa:

-- Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta

luuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä

vielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten

miesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi

ennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa

heitä yhä syvemmälle niihin... Se on minun ajatukseni asiasta.

Ja sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.

Yrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset

odottamattomat nuhteet kuultuaan.

-- Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi

korpraali hilpeästi, -- ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin

tarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän

luonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, -- käydä

läpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun

hänestä oikea soturi varttuu.

Sven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle

ja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen

ja lausui:

-- Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.

-- Hyvä on, sanoi korpraali, -- haluatteko lähteä häntä vastaan

järvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille

vähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on

tarjona.

Ja Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin

soutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja

lujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna

Brackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin

tuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta

nuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia

rakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.

Kun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja

nykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento

osotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin

hienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan

siintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut

syytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi

punaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa

-- mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.

Pienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari

ojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt

järvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin

huomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta

heidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota

he tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.

Semmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa

jatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari

kuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan

kirkossa tahi isän tuvassa.

Istuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen

vati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin

pyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta

maitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja

murakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut

pöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja

virsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä

päivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.

Teinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut.

Näitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden

jalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin

raittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia

muistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun

isä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän

hoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja

vakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin

hänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde

Jumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä

tyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden

edessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.

Saarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen

kaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta

puutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen

lehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali

Brant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi

vihdoin:

-- Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti

sattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun

isääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin

minäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli

kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin

hänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että

vastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin

luotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa.

Mutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool

oli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan

lukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut

pitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä

äänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui.

Se oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: "Mä silmän luon

ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien,

Mä sydämestäni kiitän". Voittehan arvata, että se monen toverimme

mielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian

pitkin mies, kutsui itseänsä "lapseksi", joka panee "kätensä ristiin",

mutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi,

Jumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän

olla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.

Korpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan

muistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella

silmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.

Niinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää

vastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman

Stoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa

ja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja

työhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset

elätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän

vaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti

kuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä

ottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo

kuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli

itse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä

yhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi

korpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin,

sillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani

vuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja

hyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava

masuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat

olivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi

sydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät

toisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa

päämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan

naimisissa Johannan kanssa.

-- Korpraali Brant, sanoi Aadolf, -- jos tahdotte tehdä meille suuren

ilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!

-- Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, -- ja kaiketihan

jäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa

kertoella sotajuttuja...

-- Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti

purkamaan sanasommeloaan.

-- Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. --

Siellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi

vartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. -- Tiedätte historiasta,

pojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli

Ruotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin

arvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä

oli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti

puoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf

ja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja

vastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli

aivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi,

kaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme

saaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet

venäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky,

että meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä

me alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli

tiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja

ehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä

vastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli

määrä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme

siitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet

melko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat

ampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan.

Moni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä.

Mutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he

vain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi

osaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me

kronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme

ja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja

torjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi!

Meillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka

olivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin

isiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin

ikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta

komentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff

eivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja

joukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten

ensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit

kävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme

tahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin

keilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan

lähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin... Mutta meiltä

jäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli

minun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin

kaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset

karussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin

kiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan

taa, mutta hän sanoi: "Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä

minusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin". Ja niin ummisti hän

silmänsä... panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen... luoti

oli osannut oikeaan paikkaan... Stool oli paras ystäväni; minusta

tuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei

ollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat

hevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä

oikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo... hän kaatui

isänmaan, Ruotsin eteen, pojat... ja minä luotan vahvasti siihen,

että hän on autuas.

Puhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun

muassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli

Hupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli

monen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun

maatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli

kuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista

Sven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali

silminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä

enemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää

patruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä,

että hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon

hän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden

kuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä

omintakein ja viettää häät Johannan kanssa.

Teinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta

iltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja

Johannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei

sopinut olla yötä kotona.

Ja kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin,

hänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan.

Mutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin

hupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf

huomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja

laski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.

Jätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen

jatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki,

suorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen

isäntään, patruuna Brackanderiin.