Masuuni.
Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa,
sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen
valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin
pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan
kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen
ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä
sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.
He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen
havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin
he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi
rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen
hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää
peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka
kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä
enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä
kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin
se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin
kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain
jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.
Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään
aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi
nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat
tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui
tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen
laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja
yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.
Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin
ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti
vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät
ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä
vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä
muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis
kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin
kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun
nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat
he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja
kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan
rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena
oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat
nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton
alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa
todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies,
päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten
kasvojen verhoksi.
-- Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.
-- Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja
jälkimäinen lisäsi:
-- Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät
ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla
matkaamme.
-- Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; -- oletteko
eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia
tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla
majassa, niin on se omassa ehdossanne.
-- Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, -- ja olen sen
vuoksi hiukan utelias...
-- Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana...
Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen...
-- Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, -- niin olemme monena
yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena...
-- Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; -- jos herrat
ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.
Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.
Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli
syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää
palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten
pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi
miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään
naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo.
Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin,
niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään,
olivat seuraavat:
"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!
Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;
Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,
Mi taivaalla tuul'ajoll' on."
-- Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi
pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; -- minä
en jaksa kuulla sitä.
-- Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka
Larsson, -- etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi,
eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.
-- Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, -- kyllä me sitä
halusta kuuntelemme.
-- Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, -- Pekka ei tee muuta kuin
laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan
ja muuta sellaista jaaritusta... minä en jaksa kuulla sitä.
-- Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, -- sittenkun Sven sai morsiamen,
uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.
-- Pidä suusi! sanoi Sven.
-- Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; --
muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja
koko pitäjässämme; kuulisittepa -- vaan minua kirkossa. Lukkari
huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita
huutamisessa.
Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun
viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä
käteen, suusta suuhun.
-- Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota
hän koetteli kädessään.
-- On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.
-- Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti
käsivaralta moukaria vaakasuorassa.
-- Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; --
herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.
-- Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf,
ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; -- Yrjö ei ole väkevin
joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen
saatte uskoa.
-- Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven
ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; --
nostakaa se kanssa jos jaksatte.
Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.
Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten
takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä
käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja
kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä
yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä
paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:
-- Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."
-- Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista
mestarinäytettä.
-- Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö
kummeksien.
-- Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, -- elleivät tahdo lyödä
nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain
perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin
taitavat... Ota lapio, Pekka Larsson... kuona on tyhjennettävä.
Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan
kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis,
otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin
aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio
sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina
ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja
levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä.
Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus
pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten
se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.
-- Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, --
ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin
liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa
tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä,
vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.
Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin
tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni
kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät
pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä
ovat paraita ruuan maustimia.
-- En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven
aterian aikana suosiollisesti teineille; -- minnekä huomenna aiotte
mennä?
-- Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; -- menemme
minnepäin tuuli käy.
-- Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, -- ja minun on silloin
vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta
kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi
mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia
kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain
vaeltelette kukkia keräämässä...
-- Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.
-- Olkoon menneeksi, vastasi tämä, -- minä kohdastani hyväksyn sen.
-- Hyvä on, sanoi Sven, -- sittepä saatte nähdä äijän, joka on
eläissänsä nähnyt ruudinsavua.
-- Onko isänne ollut sodassa?
-- Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.
-- Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi
Yrjö.
-- Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta
kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja
häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt
eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos
teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?
-- Tulemme, Sven.
-- Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen
aamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut... Suostutteko siihenkin?
-- Kuinkas muuten.
-- Minun ei tosin tarvitse peljätä, että nukutte liian pitkään, sillä
te saatte kumpikin vaan kovan rahin maataksenne ja minun sekä Pekka
Larssonin puserot päänalukseksi.
Joutuisasti kului aika hilpeästi jutellessa. Teinit kertoivat
Kaarle XII:nnen seikkailuja, ja masuunin väki lateli lystikkäitä
kansantarinoita Bellmanista (joka Ruotsin kansan kesken on
säilyttänyt maineen leikillisimpänä hovinarrina, mikä milloinkaan
on ilveillyt kruunatulle henkilölle), sekä uskottavia juttuja
metsänneidoista, vuoripeikoista, ahtolan väestä, tonttuäijistä ynnä
muuta semmoista. Pekka Larsson väitti, että hän monena pimeänä
syysyönä, istuissansa sysihaudan ääressä ja kuunnellessansa tuulen
vinkunaa metsässä, oli nähnyt metsänneidon juhlallisin askelin
kulkevan ohi; ja eräs toinen työmiehistä, joka ennen oli ollut
kivenporaajana Tabergin luona, tiesi kertoa Tabergin ämmästä ja hänen
linnastaan syvällä vuorten povessa. Oli kerran päätetty, sanoi hän,
louhia holvi suoraa halki vuoren, mutta kun oli tultu joitakuita
syliä vuoren sisään, kuului ääni, joka kielsi heitä jatkamasta, sillä
he olivat joutuneet lähelle eukon sänkykammaria. Mutta aljettu holvi
on vieläkin jäljellä ja voi sen nähdä ken tahansa, joka Tabergissa
käy.
Oli jo myöhä yö ja teinit tunsivat olevansa levon tarpeessa. He
laskeutuivat penkille pitkäkseen ja, väsyneinä päiväsestä kävelystä,
uinahtivat he ennen pitkää viattomuuden ja nuoruuden rauhaisaan uneen.