Teinien kujeita.
"Oi, joudu, armas ilta,
Suo lepo rauhainen...
Kas päivyt taivahilta
Jo vierii maillehen.
Ja rusko hohtavainen
Se kultiansa luo...
Oi kuink' on ihanainen
Maa, meri -- kaikki tuo!
Vait', vait' on kaikki muuten --
Yörastas laulaa vaan!
Halk' öisen hiljaisuuden
Se kutsuu kultoaan."
He alkavat uudelleen viimeisen värsyn:
"Vait', vait' on kaikki muuten" --
-- Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi
ensimäistä ääntä, -- etkös kuule mitenkä pehtori... vai mikä lienee
miehiään... tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan
laulua, häh?
-- Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, -- mutta kun oleilee
laulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa
myllästävien ihmisten tyhjää touhinaa... No, etkös vielä laulaisi?
-- En, Yrjö, nyt juon.
-- Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä
mitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa'
alas. Katsotaanpa... mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti
hankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!
-- Terveeksi, pitkä Yrjö!... _Minun_ ei lopu janoni sillä että sinä
juot kaikki.
-- Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin
arviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. _Parvum parva
decent_... vähähkölle vähä tarvitaan... sanoo ikiunohtumaton
ystävämme Haakoni Sjögren.
-- Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa!
So, piisaa!
Nuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön
kimnaasilaista -- teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He
olivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja
kukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja
keräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri
maaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista
ajoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain
kesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien
seikkailuista ja hullunkurisista kepposista.
Ystävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle
vehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen
maisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen,
viidakoineen.
Vanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen,
jolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli
tuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä
päässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti
kartutettuaan, lähtemään akatemiaan.
Aadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli
veitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun
Odensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut
kiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka
heidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat
lukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti
heitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset
viattomat koirankurinsakin.
-- Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf
oikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta
kohden; -- ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.
-- Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.
-- Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?...
Ha, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme
päivällistä, niin olen haljeta naurusta...
-- Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka,
hän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.
-- Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin
pöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä
hetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta
pääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!
-- Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä
Lomarydissä, sanoi Yrjö.
-- Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä...
-- Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi
kaunis kuin kullannuppu...
-- Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta
poskiparrastasi.
-- Älä sano "huolimatta siitä", vaan "sen johdosta" että minulla
oli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole
tolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle
pienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä... vaan minä -- minä
olen _mies_, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.
-- Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina
ei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.
-- Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit
että rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa
meille muuta kostuketta kuin kaljaa?
-- Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.
-- Mutta sattui sitten lautamiehen muori kysymään, mitä tiedettä minä
Veksiössä harrastan...
-- Ja minä vastata sukasin, että sinä harrastat noituutta... Eikös
ollut sattuvasti osattu, häh?
-- Heti tuli toinen ääni kelloon. Minua alettiin silmäillä
kunnioittavaisesti, melkein pelonalaisesti, ja murkina tuli, jossa
oli pöystiä, makkaraa ja olutta, ja minä pistelin poskeeni sillä
välin, kun sinä, pikku Aadolf, koetit parhaimmittain piipitellä talon
tyttärelle. Mutta siinä ei sinua, poika parka, onnistanut. Sinä et
tunne talonpoikaistyttösiä; heidän korvaansa ei mahdu sellaiset
korupuheet, jollaisia olet oppinut laskettelemaan ylhäisille
neitosille. Sillä aikaa tuli lautamiehen muori luokseni ja valitti
karjansa olevan lumotun, että vasikat kuolevat ja että lehmät eivät
anna maitoa... hän kysyi minulta neuvoa... -- Ja sinä vastasit?
-- Että hän ruokkisi ja hoitaisi elukoita hyvin.
-- Se oli hänestä tietenkin liian yksinkertainen keino.
-- Niin oli; hän teki ymmärrettäväkseni, ettei muu kuin loihtiminen
auttaisi ja pyysi minua koettamaan taitoani sillä alalla. Minä vedin
verukkeita sieltä ja täältä, mutta siitä eukko yhä enemmän kiihkeni.
Vihdoin, kun olin ottanut häneltä vaitiolon lupauksen, sanoin että
hän ottaisi kärpän silmän, kotkan sydämen, karhun etukäpälän ja
kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan valkoisen käärmeen kielen,
ompelisi ne sisiliskon nahan sisään sekä kaivaisi ne kaikkinensa
jonakin torstai-iltana navetan kynnyksen alle, sanomalla _hokus pokus
filiokus_. Eukko ihastui ikihyviksi, kiitteli oivasta neuvosta ja
pyysi että antaisin hänelle nuo tenhokapineet (hän piti tiettynä
asiana, että ne olivat repussani), niin hän kunnollisesti minulle
maksaisi. Minä vastasin, että minulta varasto loppui ja kehotin, että
hän hankkisi ne itse.
-- Ja se oli eukolle kuin tulta tappuroihin, lausui Aadolf; -- minä
näin, kuinka hän suhkaili ja kuiskutteli kanssasi.
-- Niin, etenkin häntä huoletti, mistä hän tapaisi sanalleen kolme
ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan käärmeen. Minä kehotin häntä
pyytämään niitä läämältä ja katsomaan niitä hampaisiin, niinkuin
hevoskauppiaat tekevät...
-- Ha, ha, ha!
-- Eukon ahdistellessa minua rukouksillaan, pidin minä silmällä
pikku Stiinaa. Mielestäni hän oli varsin kaunis tyttö ja suu hänellä
niinkuin raitis ruusunkupunen. No, ajattelin, ennenkuin lähden
täältä, niin suukkosen minä Stiinalta otan, suututtaakseni sinua ja
herättääkseni sinussa lemmenkateutta, Aadolf...
-- Kuulkaas muori, sanoin, -- vielä tiedän yhden keinon joka auttaa;
minun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi
pikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää
ensin loihtia.
-- Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.
-- Se on vallan helppoa... Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle
kahdenkymmenen vuoden...
-- Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.
-- Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan;
te emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte
kaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:
"A, E, I, O
Lypsäköön nyt lehmät jo,
U, Y, Ä ja Ö
Vasikat älkööt nääntykö."
Stiina sanoo _hokus_ ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että
kärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon _pokus_ ja otan naulan
suuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja
sanoo _filiokus_, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa
edellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on
koko temppu... No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina
kernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa...
-- Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.
-- Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä
minä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat
vaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli
hieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin
sainkin kuusi suukkoa.
-- Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja
eukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän "A, E, I, O --"
j.n.e.
-- Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä
surkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka
minä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa _filiokus_.
-- Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta
minä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy
nousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa... Aurinko menee
mailleen. Minnekä päin panemme suunnan?
-- _Quo fata trahunt retrahuntque sequamur_: menkäämme minne onnetar
ohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan!
Mikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa
oleskella!
-- Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!
-- Ainakin kauniilla säällä... Kas, nyt häipyy sen säteilevä
majesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä
alttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!
"Oi, milloinka, oi
Sun laillasi laskea saan
Jo rantahan toivoni maan!"
No, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!
"Nyt riemuiten
Ja laulellen
Jo matkahan lähteä saa.
Ei huolta lie
Tie minne vie --
Meill' kaikkiall' on kotimaa."
Ystävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä
kajahtelivat metsässä.