Onnettomuus onnettomuuden jälkeen.
Cécile toipui hajusuolojen kitkerästä hajusta, joita Aspasia neiti
oli tuonut hänelle. Hänen huutonsa oli kuulunut markiisittaren
huoneeseen saakka, ja tämä oli lähettänyt kamarineitsyensä
tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.
Hetken kuluttua markiisitar, nähden ettei Aspasia neiti palannut,
tuli itse katsomaan.
Vaikkei Cécilen suhde markiisittareen ollut hellimpiä, heittäysi hän
isoäitinsä sylin ojentaen hänelle tuon hirveän pöytäkirjan, joka
yhdellä iskulla oli lyönyt sirpaleiksi kaikki hänen unelmansa ja
toiveensa, ja toisti kerta toisensa perästä:
-- Kuollut! Kuollut! Kuollut!
Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan
uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni
mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen
lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo,
mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de
Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa
viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli
tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa.
Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki
tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei
kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän
ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta
oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin
ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa
erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen
terveytensä tähden.
Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa,
ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia
vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan
heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen
häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin
hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.
Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen
tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta
ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön
saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan,
vaan vaati suullisia todisteita.
Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli
kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.
Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson
hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa;
sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin
käskien ajaa meriministeristöön.
Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi
mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli
sihteerinvirastosta.
Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka
lähettämä kirje oli.
Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa.
Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei
ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle
annettu.
Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje
oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut
ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin
kuuluva tiedonanto:
"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun
28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia
Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen
kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut
laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen
kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.
"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."
Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta
kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä,
tiesikö hän minne ruumis oli pantu.
Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee,
ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.
Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana
äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli
näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen
rantakalliolla.
Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.
Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin
kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut
hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli
virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli
siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys
vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin
oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon,
hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä
kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista
vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka
osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen
kummempaa ollut.
Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja
aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa.
Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona
käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.
Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi
vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.
Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon
hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.
Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta,
ja luki seuraavan sivun:
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä
sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa
se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa.
Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan
suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile -- suokoon Jumala minulle anteeksi tämän
ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä -- uskallan
väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan,
pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki
luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään;
miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään
hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen
ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi
hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen
välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja
toisiinsa.
"Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä
sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa,
sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin
varmaankin tulevassa."
Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.
Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän
lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka
kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.
-- Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.
Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi
isoäitinsä huoneeseen.
Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui
hervotonna vuoteesta.
-- Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.
Käsi oli kylmä.
Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa
perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja
käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.
Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut
halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin
tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.
Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä,
liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin,
ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää
ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran
oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.
Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden
onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä
toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi
murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän
ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.
Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle
huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman
toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin
kuolemasta.
Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän
surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä
taloon.
Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan
rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä
hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei
voinut rahassa arvostella.
Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään
huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä
suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän
juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään
voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.
Saatuansa kaikki asiat selville Cécile meni omaan huoneeseensa ja
otti morsiuspukunsa esille. Tämän nähdessään hän vihdoinkin puhkesi
kyyneliin, onneksi kyllä, sillä tuo pidätetty suru oli jo vähällä
hivuttaa tuhkaksi hänen sydämensä. Itkettyään kauan morsiuspuku
pölyillään, suudeltuaan jokaista sen kukkaa, rukoiltuaan taivaalta
rohkeutta ja kuiskattuaan monta kertaa lemmittynsä nimeä hän heitti
vielä kerran hunnun päähänsä ja meni ulos.
Aspasia neidin palkan maksettuaan ei Cécilellä enää ollut rahoja
ollenkaan, ja saadakseen isoäitinsä hautaan hänen täytyi turvautua
viimeiseen keinoon: myydä morsiuspukunsa.
Hän riensi sen kauppiaan luo, joka osti häneltä hänen piirustuksensa,
ja levitteli hänen nähtäväkseen tuon ihmeellisen teoksen, jonka
valmistaminen oli kysynyt niin paljon kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja
taitoa. Mutta kauppias kieltäytyi heti ostamasta sitä sanoen, ettei
hän voinut maksaa siitä tarpeeksi suurta hintaa. Muualle oli Cécilen
kääntyminen.
Jo samana iltana Cécile kävi muutamien kauppiaan neuvomien
henkilöiden luona pukua kaupittelemassa, mutta turhaan.
Seuraavana päivänä markiisitar haudattiin. Talonomistaja, joka
luuli, ettei perhe ollut aivan varaton, oli ottanut Cécilen puolesta
suorittaakseen kaikki hautajaismenot.
Sitten Cécile taas lähti matkalle pukuansa kaupittelemaan. Olemme jo
kertoneet kuinka hän, käytyään turhaan monessa paikassa, vihdoinkin
tuli Fernanden luo ja kuinka prinssi, heltyneenä hänen kyynelistään
ja tehdäkseen Fernandelle mieliksi, osti tuon ihmeellisen puvun
maksaen siitä Cécilen vaatiman hinnan.
Rahat saatuaan Cécile kutsui luokseen talonomistajan ja maksoi
hänelle sekä hautajaismenot että vielä suorittamatta jääneen vuokran
sanoen tahtovansa muuttaa pois jo seuraavana päivänä.
Mutta talonomistajan pyynnöistä huolimatta Cécile ei suostunut
ilmoittamaan minne aikoi mennä.
Cécile pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä hän katosi talosta teille
tietymättömille.
Jonkun aikaa vielä puhuttiin Cécilen pienessä tuttavapiirissä
hänen katoamisestaan ja ihmeteltiin minne hän oli joutunut. Mutta
vähitellen väsyttiin koko asiaan, ja kun ei Cécileä enää koskaan
kuulunut, joutui hän kokonaan unohduksiin.