Loppu.
Kolme kuukautta vastakerrottujen tapauksien jälkeen kaunis
kauppalaiva kiiti Antillien saaria kohti kuumalle vyöhykkeelle
ominaisten pasaadituulien purjeita pullistaessa.
Tämä laiva ei ollut muu kuin vanha tuttavamme Anna-Bell, joka
täydessä lastissa purjehti Lontoosta Guadeloupea kohti.
Se oli jo ollut kaksi viikkoa matkalla, kun viiden aikaan
iltapäivällä vahtia toimittava laivamies kaikuvalla äänellä ilmoitti:
-- Maata näkyvissä.
Tämä huuto, joka aina tekee yhtä valtavan vaikutuksen niin hyvin
matkustajiin kuin laivamiehiinkin, houkutteli heti kaikki kannelle.
Matkustajien joukossa oli nuori yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen
ikäinen tyttö, joka vilkkaasti lähestyi luotsia sanoen:
-- Hyvä Samuel, pettivätkö korvani, vai onko maata todellakin
näkyvissä?
Samuel otti lakin päästään ja vastasi:
-- Olette kuullut oikein, neiti Cécile. Maata on todellakin näkyvissä.
-- Mitä maata se on? kysyi nuori tyttö.
-- Azorit, vastasi luotsi.
-- Vihdoinkin! huokasi nuori tyttö, vajoten hetkeksi ajatuksiin,
katse kaukana ja surunvoittoinen hymy huulilla. Sitten kääntyen
uudestaan luotsin puoleen hän jatkoi:
-- Lupasittehan näyttää minulle sen paikan, missä Henrikin ruumis
heitettiin mereen, eikö totta, Samuel?
-- Lupasin kyllä ja sanassani pysyn, kun niin pitkälle joudumme.
-- Onko sinne vielä pitkälti?
-- Noin neljäkymmentä meripenikulmaa.
-- Noin neljän tunnin kuluttua siis kuljemme siitä ohitse?
-- Niin, ja aivan samasta paikasta. Luulisinpä melkein, että laiva
tietää tiensä ja ettei se tahdo askeltakaan siitä poiketa.
-- Tiedätte varmaan, ettette erehdy?
-- Tiedän kyllä, neiti. Se kyllä näkyy saarien asemasta, ja yö on
kirkas, niin että voitte olla aivan huoletta.
-- Hyvä on, Samuel. Kutsukaa minua puoli tuntia ennen paikalle
saapumistamme.
-- Kutsun kyllä, vastasi merimies.
Nuori tyttö sanoi hyvästi ja palasi kannen alle kadoten hyttiinsä.
Tuntia myöhemmin päivälliskello soi. Matkustajat riensivät
ruokasaliin. Cécile yksin ei tullut. Mutta sitä tuskin kukaan
huomasi, sillä hänet nähtiin harvoin pöydässä muitten kanssa.
Kapteeni lähetti kysymään, tahtoiko hän päivällistä omaan hyttiinsä,
mutta hän vastasi, ettei häntä haluttanut syödä. Laiva kiiti yhä
eteenpäin voimakkaan tuulen ajamana kulkien kymmenen solmunväliä
tunnissa, joten lähestyttiin nopeasti Azoreja. Matkustajat olivat
jo nousseet pöydästä ja kävelivät nyt kannella nauttien illan
viileydestä.
Kapteeni John Dickins ja luutnantti Edvard Thomson seisoivat puhellen
komentosillalla, katse kiinnitettynä merestä kohoavaan saariryhmään.
Samuel seisoi entisellä paikallaan peräsimen tankoon nojautuneena,
syviin mietteisiin vaipuneena. Aika-ajoin upseerit katsahtivat häneen
ja vihdoin he alkoivat häntä puhutella.
-- Eikö totta, Samuel, hän se on?
-- Puhutteko hänestä, josta Henrik herra aina minulle kertoi.
-- Niin, hänestä, jota sanoitte Cécileksi.
-- Hän se on, vastasi luotsi.
-- Näettekö nyt, Edvard, että olin oikeassa? sanoi kapteeni.
-- Mitä hänellä on Guadeloupessa tekemistä? kysyi luutnantti.
-- No, onko se nyt sitten niin ihmeellistä? vastasi Samuel. -- Olihan
Henrik herralla Guadeloupessa setä, joka kuuluu olevan äärettömän
rikas. Hänen luokseen hän kai menee.
Upseerit lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Samuel jäi yksin.
Illan tunnit kuluivat toinen toisensa perästä. Matkustajille
tarjottiin teetä kannella, ja Cécileltä käskettiin kysyä, eikö
häntäkin haluttanut ottaa jotakin.
Mutta hän vastasi nytkin, ettei hänen ollut nälkä.
Näillä seuduilla päivä äkkiä sammuu, niin että jo kahdeksan aikaan on
pilkkosen pimeä.
Jo yhdeksän aikaan kaikki matkustajat olivat kadonneet kannelta
ja menneet levolle. Luotsi ja ensimäinen perämies yksin jäivät,
valvomaan laivan tasaista kulkua. Suurina, synkkinä siipinä purjeet
paisuivat pimeässä.
Puoli yhdeksän aikaan kuu nousi Azorien takaa kylväen hopeitansa
meren kuohuville laineille. Saariryhmä kuvastui nyt selvästi
taivaanrannalla pitkänä, mustana juovana.
Alettiin jo lähestyä sitä paikkaa, missä Henrikin ruumis oli heitetty
mereen. Samuel muisti lupauksensa ja käski kutsua Cécilen.
Nuori tyttö tuli heti kannelle. Hän oli muuttanut pukua ollen nyt
aivan valkoisiin puettu, huntu päässä niinkuin morsiamella.
Samuel katseli häntä ihmetellen. Valkea morsiuspuku valtamerellä
keinuvalla laivalla ja keskellä pimeätä yötä teki laivamieheen oudon
vaikutuksen.
-- Olemme siis jo lähellä, Samuel? kysyi nuori tyttö.
-- Olemme, neiti. Puolen tunnin päästä joudumme sinne.
-- Ja paikan tunnette, aivanko varmaan?
-- Ei ole epäilemistäkään. Vaikka olisin kapteenin koneita käyttänyt,
niin en olisi varmempi.
-- En ole kysynyt teiltä mitään Henrikin viimeisistä hetkistä,
Samuel, mutta tänä iltana haluaisin tietää minkälainen hänen
kuolemansa oli.
-- Mitä me siitä puhumme, neiti Cécile. Siitä vain joudutte pahalle
mielelle, ja minä tulen teille vastenmieliseksi.
-- Jos Jenny olisi kuollut, Samuel, kaukana luotanne, ettekö silloin
haluaisi kuulla yksityiskohtia myöten hänen kuolemastaan ja ettekö
olisi kiitollinen sille, joka teille antaisi noita tietoja?
-- Tietysti olisin. Suurelta lohdutukselta se tuntuisi.
-- Näettekös nyt, Samuel. Armotonta olisi kieltää minulta noita
tietoja.
-- Enhän minä toki kielläkään, neiti kulta. Pidinhän niin paljon
Henrik herrasta, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja hyvä minulle
ja antoipa minulle vielä 3,000 frangia kodin perustamista varten,
niin että saatoin mennä Jennyn kanssa naimisiin. Häntä minun tulee
kiittää nykyisestä onnestani.
-- Henrik parka! kuiskasi Cécile. -- Hänellä oli niin hyvä sydän.
-- Kun herra Smith, lääketieteen kandidaatti, tuli minulle sanomaan,
että Henrik herra oli kipeä, panin heti erään laivamiehen sijaani
ja menin häntä katsomaan. Voi surkeutta! Edellisenä iltana hän oli
ollut hiukan pahoinvointinen, mutta yöllä kuume oli kohonnut, ja
kun minä menin hänen luokseen, oli hän jo houreissa. Mutta keskellä
houreitaan, neiti, hän tunsi minut ja alkoi puhua minulle teistä,
sillä teidän kuvanne, neiti, teidän kuvanne oli ainoa valokohta hänen
sekavissa unelmissaan.
-- Hyvä Jumala! kuiskasi Cécile kyynelsilmin.
-- Niin, ja sitten hän puhui pienestä englantilaisesta kodista ja
puutarhan kukista ja Boulognesta. Ja morsiuspuvun hän mainitsi ja
kuolinvaatteen, jonka te valmistitte kääreiksi teille kummallekin.
-- Henrik parka! Totta hän puhui.
-- Jo ensi hetkestä lähtien minä ymmärsin, että hän oli hukassa.
Olinhan nähnyt niin monen miehen kuolevan samaan tautiin. Keltakuume
ei hevillä päästä kynsistään. Eikä kukaan tahtonut häntä hoitaa,
sillä kaikki pelkäsivät tartuntaa, ikäänkuin hänessä olisi ollut
rutto. Ja senpätähden sanoin itsekseni: "Samuel, poikani, hädässä
ystävä tutaan; sinun on nyt ryhdyttävä toimeen." Menin kapteenin
puheille ja sanoin: "Herra kapteeni, pankaa toinen mies minun
paikalleni, sillä minun on nyt oltava Henrik herran vuoteen vieressä,
josta en hievahda, ennenkuin hän kuolee, poika parka."
-- Kiitos Samuel! sanoi Cécile puristaen laivamiehen karkeaa kättä.
-- Kapteeni hiukan esteli, sillä niinkuin tiedätte on keltakuume
hyvin tarttuva tauti, ja hän pelkäsi minun puolestani. Olen näet
luotettava luotsi. Mutta minä sanoin hänelle: "Älkäähän joutavia,
herra kapteeni, olemmehan jo niin monta kertaa kulkeneet tätä tietä,
että lapsikin ummessa silmin osaisi Plymouthiin takaisin. Tahdon vain
sanoa teille, että jos minäkin vuorostani saan taudin ja kuolen, niin
minulla on laukussani kolmetuhatta frangia rahoja, Henrik herran
antamia. Niistä teidän tulee antaa toinen puoli vanhalle äidilleni,
toinen Jennylle." -- "Hyvä on, poikani", sanoi hän silloin. "Mene
minne sydämesi käskee, äläkä pelkää! Jumala ei hylkää."
Cécile päästi huokauksen ja nosti katseensa taivaaseen.
-- Olin ollut vain puoli tuntia poissa, ja jo tällä ajalla Henrik
herran tila oli käynyt paljon huonommaksi. Hän ei enää oikein
tuntenutkaan minua. Kuume oli hirvittävän kova. Lakkaamatta hän
sanoi: "Minä hengitän tulta. Miksikä minun täytyy hengittää tulta?"
Ja sitten hän tahtoi juoda. Teistä hän alati puhui, neiti Cécile.
Hänet muka tahdottiin eroittaa teistä, mutta turhaa vaivaa! Olittehan
te hänen vaimonsa ja kyllä kai te hänet löydätte vaikka mistä
piilosta.
-- Hän oli oikeassa, Samuel.
-- Yö kului sillä tavalla. Koetin karkoittaa hänestä polttavan
kuumeen houreet ja lohduttaa häntä puhumalla teistä, ja huomasin
selvään, että vaikkei hän enää minua tuntenut, säpsähti hän joka
kerta, kun mainitsin nimenne. Lääkäri kävi vähänväliä hänen
luonaan, iski häneltä suonta ja pani sinappihauteita, mutta yhä
vain päätänsä pudistaen. Nähtävästi hän teki tehtävänsä vain
velvollisuudentunteesta, sillä näkihän hänkin, ettei enää voinut
odottaa parantumista. Kolmannen päivän aamuna kuume alkoi lauhtua,
mutta vieden elämän muassaan. Kuumeen kestäessä olin tuskin jaksanut
pitää häntä vuoteessa, sillä hän pyrki yhtämittaa sängystään
päästäkseen teidän luoksenne. Mutta kuumeen lauhduttua olisin
pikkusormellani voinut estää häntä liikkumasta. Sillä nähkääs, neiti
Cécile, syy ei ollut hänen heikkoudessaan eikä minun väkevyydessäni;
kuolema siinä oli mahtisanansa sanonut.
-- Hyvä jumala, sanoi Cécile, anna minulle anteeksi!
Samuel luuli kuulleensa väärin ja jatkoi:
-- Heikkous yhä lisääntyi. Pari kertaa häntä vielä, puistatti niin
kovasti, että olisi voinut, luulla hengen palaavan, mutta niin ei
ollut. Päinvastoin jäähyväisensä sielu sanoi ruumiille, ja viisi
minuuttia vaille kolme hän veti viimeisen henkäyksensä. Näen hänet
vieläkin edessäni, neiti, yhtä hyvin kuin näen teidät tuossa. Hän
nousi istualleen, katsoi terävästi ympärilleen, mainitsi teitä
nimeltä ja kaatui vuoteelleen. Häntä ei enää ollut.
-- Entä sitten, Samuel, entä sitten?
-- No niin, sitten neiti... Juhlamenot eivät laivassa ole pitkiä,
varsinkaan jos sairas on kuollut tarttuvaan tautiin. Pidin peiliä
hänen suunsa edessä nähdäkseni, vieläkö hänessä oli henkeä. Ja kun
ei ollut, niin mitä sitten... Menin kapteenille ilmoittamaan, että
kaikki oli lopussa.
-- Hyvä Jumala, kuiskasi toisen kerran Cécile, annathan minulle
anteeksi?
-- "No niin", sanoi kapteeni, "koska hän on kuollut, niin sinun
täytyy tulla pöytäkirjaa laatimaan meidän kanssamme ja sitten saat
asettua entiselle paikallesi." -- "Anteeksi herra kapteeni", sanoin
minä, "mutta tehtäväni ei ole vielä lopussa. Täytyyhän poloinen toki
verhota purjekankaaseen, vaikka hän onkin vain tavallinen matkustaja.
Eihän häntä käy mereen heittäminen niinkuin koiraa." -- "Olet
oikeassa", sanoi kapteeni, "mutta se on tehtävä kiireesti." Vastasin
päätäni nyökyttämällä ja ryhdyin heti työhön, sillä laivamiehet
tahtoivat päästä ruumiista vapaaksi niin pian kuin suinkin. Enkä
minä siinä kauan viipynytkään. Kun tulin kapteenille sanomaan, että
ruumis oli kääritty, niin hän kysyi: "Oletko sitonut kuulan hänen
jalkaansa?" -- "Olen, kaksikin", vastasin minä, "säästäväisyys ei
ole paikallaan, kun on ystävistä kysymys." -- "Oikein teit", sanoi
kapteeni. "Nostettakoon nyt ruumis kannelle." Otin sen syliini ja
kannoin kannelle. Siinä se pantiin laudalle. Kapteeni, joka on
Irlannista kotoisin ja siis katolilainen, luki muutamia rukouksia;
sitten lauta nostettiin laivan partaalle ja kallistettiin, niin että
ruumis luisui mereen. Ja siihen se upposi. Eikä siitä ole sen enempää
sanomista.
-- Kiitos, hyvä Samuel, kiitos! Mutta nyt kai jo kohta olemme siinä
paikassa, missä hänet heitettiin mereen?
-- Olemme kyllä, neiti, aivan heti, viiden minuutin päästä, kun
kokkapuumme tähtää suoraan tuon lähimmän saaren suureen palmuun.
-- Ja mistä paikasta ruumis heitettiin?
-- Paapuurilta. Odottakaahan, tuosta ette voi nähdä paikkaa, sillä
pääpurje on edessä, portaitten ja mesaanivanttien väliltä.
-- Hyvä on, sanoi Cécile.
Hän meni määrättyä paikkaa kohden ja katosi pääpurjeen taa.
-- Neiti parka, sanoi Samuel.
-- Kun joudumme siihen paikkaan, Samuel, sanoi Cécile, niin
sanottehan minulle.
-- Olkaa huoletta, neiti, kyllä minä sanon.
Samuel kumartui katsoakseen pääpurjeen alitse. Hän näki Cécilen
rukoilevan polvillaan. Kului tuskin viisi minuuttia, ennenkuin
Samuel, joka piti lähimäisen saaren suurta palmua silmällä, huomasi
sen olevan aivan kokkapuun edessä.
-- Tässä on paikka! huusi hän.
-- Jo tulen, Henrik! vastasi purjeen toiselta puolen Cécilen ääni.
Ja samassa kuului vedestä kumea pulahdus ikäänkuin raskaan esineen
pudotessa.
-- Putosiko kuka mereen! kuului vuoroaan suorittavan ensimäisen
perämiehen huuto.
Samuel hypähti paikaltaan, päästi tangon käsistään, riensi
mesaanivanttien luo ja katsoi veteen. Vanavedessä hän näki
välkähtävän valkean esineen, joka kohottuaan hetkeksi pinnalle upposi
syvyyteen ja katosi.
-- Senkö tähden siis, sanoi Samuel tarttuen uudestaan peräsimen
tankoon, senkö tähden hän siis pyysi Jumalalta anteeksi?
Anna-Bell jatkoi matkaansa ja saapui, oltuansa vielä kahdeksantoista
päivää merellä, onnellisesti Pointe-à-Pîtreen.