Morsiuspuku.
On helppo arvata minkä vaikutuksen sellainen kirje teki nuoreen
tyttöön. Hän lankesi polvilleen ristiinnaulitunkuvan eteen; sitten
lausuttuaan rukouksensa ja kiitoksensa hän riensi markiisittarelle
ilmoittamaan tätä iloista uutista. Markiisitar luki paraikaa
uutta romaania, jonka rakkausjutut olivat hänestä paljon
mieltäkiinnittävämmät kuin Cécilen jokapäiväiset ilot ja surut.
Kumminkin hän onnitteli tavallista hellemmin ja suuteli Cécileä
otsalle.
-- Näetkö nyt, lapseni, sanoi hän, että äitivainajasi naimistuumat
olivat kaikkea järkeä vailla ja että minä yksin olin oikeassa. Minua
sinun siis tulee kiittää onnestasi. Älä koskaan unohda sitä, lapseni.
Cécile palasi raskain mielin omaan huoneeseensa. Tuo äitiä koskeva
nuhde hetkellä, jolloin häntä kohtasi niin suuri onni, kouristi hänen
sydäntänsä. Äsken hän oli langennut polvilleen kiittääkseen Jumalaa;
nyt hän polvistui toisen kerran pyytääkseen anteeksi äidiltään.
Sitten luettuansa taas uudestaan kirjeen tarttui hän jälleen työhönsä.
Puku olikin nyt valmistumaisillaan, ja kaikesta päättäen Cécile ei
näyttänyt laskuissaan erehtyneen. Viikoksi siinä vain enää oli työtä,
ja viikon kuluttua Henrik oli tuleva. Viimeinen kukka oli valmistuva
yhdeksän kuukautta sen jälkeen kuin ensimäinen oli pantu alulle.
Totta oli mitä Henrik oli kirjoittanut. Kovin pitkiksi odotuksen
tunnit jo tänä ensimäisenä päivänä kävivät. Mutta sittenkin ne
verkalleen vierivät, ja joutui ilta ja yö. Cécile ei saanut unta
silmiinsä. Joka kerta kun ohitse vierivien vaunujen räminä tärisytti
ikkunaruutuja, hän hypähti vuoteestaan. Olihan Henrik sanonut,
että Anna-Bell oli mainio purjehtija ja että hän kenties saapuisi
kirjeen kanssa yhtaikaa. Mutta mieletöntähän oli sellaista toivoa.
Olihan päinvastoin hyvinkin mahdollista, että odottamattomat seikat
viivyttäisivät laivaa matkalla. Eihän kannattanut toden perästä
odottaa ennenkuin viikon kuluttua. Mutta sittenkin vähinkin liike
portaissa sai hänet juoksemaan ovelle, vähinkin hälinä kadulla
ikkunaan.
Seuraava päivä kului Cécileltä samalla tavalla ja samaten sen
jälkeinen ja sitä seuraavat. Viikon viimeinen päivä oli hänelle
oikea kidutus. Edellisenä iltana hän oli lopettanut morsiuspuvun, ja
kirjauksen viimeinen kukka oli loistavana ja riemuitsevana puhjennut
hänen sormiensa kosketuksesta. Mutta tämäkin päivä kului häneltä
niinkuin muutkin. Kahdesta lähtien myöhäiseen yöhön asti Cécile istui
ikkunansa ääressä, katse kiintyneenä St.-Honoré-kadun kulmaan, mistä
Henrikin hänen mielestään piti ilmestyä, niinkuin hän oli sinne
kadonnutkin.
Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka
on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä
sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen
mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin
Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän
kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.
Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile
hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin
vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa
heittäysi vuoteelleen.
Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen
kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka
kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.
Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu
niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista
seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset
tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa
viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää
kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena
päivänä?
Hän otti morsiuspukunsa esille ja päätti täydentää mallia ompelemalla
vieläkin kukkavihkon jokaiseen kiehkuraan.
Nuo kolme päivää kuluivat, ja niitä seurasi vielä neljä, ja viikko
oli täysi. Tämän viikon kuluessa Cécile sai kukkavihkonsa valmiiksi.
Nyt oli jo kulunut kaksi viikkoa yli sen ajan, jolloin Henrikin olisi
pitänyt tulla kirjeen mukaan, ja Cécilen maltittomuus alkoi muuttua
levottomuudeksi.
Silloin kaikki kiihtyneen mielikuvituksen tuottamat kauhut alkoivat
hätyyttää häntä. Tuo ääretön meri, jonka kumea kohina Boulognessa oli
tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, tuo ärjyvä meri oikkuineen,
myrskyineen ja kuohuvine aaltoineen, mitä se oli tehnyt Henrikille ja
Anna-Bellille?
Odotus ja levottomuus kiduttivat häntä alituisesti päivällä, mutta
yöllä ne vasta oikein kovalle ottivat. Tuo ainainen ajatus, joka
Cécilen valvoessa kumminkin oli järjen hallitsema, paisui yöllä
mahtavaksi hirviöksi, joka vaivasi häntä unessakin näyttäen hänelle
milloin äidin, milloin sulhasen tuhansien vaarojen uhkaamana, niin
että hän heräsi kauhuun ja itkun puistatuksiin.
Henrik oli jo myöhästynyt kokonaisen kuukauden.
Täyttääkseen tyhjät tuntinsa ja viihdyttääkseen kipeää sydäntään
Cécile turvautui morsiuspukuunsa siroittaen reunuskiehkurain välisen
pohjan kukkavihkoja täyteen.
Mutta ei aikaakaan, niin tuli uusia huolia entisten lisäksi.
Markiisitar jatkoi entistä elämäänsä huolettomassa itsekkyydessään
välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Kerran kun Cécile avasi
laatikon, missä hänen isoäidillään oli kaikki rahansa, huomasi
hän kauhukseen, että koko heidän omaisuutensa oli huvennut
tuhanteenviiteensataan frangiin.
Hän riensi markiisittaren luo ja selitti hellä varoen tälle aseman ja
siitä johtuvat pelkonsa.
-- No ei hätää, sanoi markiisitar, riittävät kai nämä rahat vielä
kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ja siihen mennessä Henrik jo palaa.
Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan",
mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä
oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että
epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan
huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.
Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää
aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä
kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä
lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt
matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties
hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli
ehtinyt valmistua.
Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen,
ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen,
väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai
Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.
Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.
Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei
juuri koskaan käynyt.
-- Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. -- Onko isoäidille
tapahtunut jotain?
-- Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. -- Mutta laatikossa
ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä
minä niitä otan.
Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli
käsissä.
-- Hyvä on, sanoi hän. -- Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.
Cécile meni isoäitinsä luo.
-- Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. -- Nyt on käynyt niinkuin
minä ennustin.
-- Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.
-- Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.
-- Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.
-- Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?...
Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus,
jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.
-- Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta
mitäpä sille taitaa.
-- Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta
kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän
sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.
Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin
hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen
Cécilelle.
Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa
sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi
tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet
sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille.
Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias,
jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia
luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän
timanttikehän sijaan.
Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta
oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi
varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun
hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän
mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle,
jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja
kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa,
josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa
katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen
puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai
työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.
Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki
ajatuksensa Henrikille.
Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo
vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää
nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän
kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan
sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja
kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello
soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta
kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin
tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui
uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ
oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka
päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä
kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille
tai kyyneleitä hänen silmiinsä.
Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat
kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot
riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain
Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä
hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa,
ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun
kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä
oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen,
ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.
Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista
lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt.
Puku oli valmis.
Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena
päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä
tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello
kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut
kirjeenkantajan.
Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin
kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla
varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.
-- Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.
-- En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät
kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä
tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen.
Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä
sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli
Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja
tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on
meriministeristöstä.
-- Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?
-- Hyviä uutisia toivottavasti, neiti, sanoi kirjeenkantaja ja lähti.
Cécile katsoi kirjettä kauan uskaltamatta avata sitä. Vihdoinkin hän
mursi sinetin ja luki.
"Kauppalaivan Anna-Bellin kannella. Laivanpäällikkö kapteeni John
Dickins.
"Tänään, maaliskuun 28 päivänä 1805, kolmen aikaan iltapäivällä,
ollessamme Azorien tasalla 32:sen leveysasteen ja 42:sen pituusasteen
kohdalla, minun, Anna-Bell nimisen prikin ensimäisen perämiehen,
Edvard Thomsonin ollessa vahdinpidossa kannella, toinen perämies
tuli ilmoittamaan, että kreivi Charles Henrik de Sennones, merkitty
matkustajaluetteloon numerolla yhdeksän, oli juuri kuollut.
"Lääketieteen kandidaatti, herra Williams Smithin seuraamana menin
hyttiin N:o 5, jossa tapasin kuolleen ja tunsin hänet yllämainituksi
herra Charles Henrik de Sennones'iksi.
"Todistaja Samuel ilmoitti minulle silloin, että viisi minuuttia
vailla kolme herra Henrik de Sennones oli heittänyt henkensä hänen
nähden, että hän, Samuel, tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki
todellakin oli lähtenyt, oli pitänyt peiliä hänen suunsa edessä sekä
että hän, nähdessään, että lasi pysyi puhtaana ja että hengitys siis
oli lakannut, oli mennyt ilmoittamaan esimiehelleen kuolemantapauksen.
"Ruumiinavauksessa matkustaja, herra Williams Smith, lääketieteen
kandidaatti, joka oli hoitanut sairasta, antoi seuraavan lausunnon:
'Minä allekirjoittanut Williams Smith vannon sieluni ja omantuntoni
kautta, että kreivi Charles Henrik de Sennones on kuollut
keltakuumeeseen, jonka hän epäilemättä on saanut ollessaan
Guadeloupessa, että kolme päivää sitten ensimäiset oireet huomattiin
ja että kuume on ollut niin ankara, että hoidosta ja lääkkeistä
huolimatta sairas heitti henkensä tänään kello viisi minuuttia vailla
kolme.'
"Minkä lausunnon perustuksella tämä pöytäkirja on laadittu ja
asianomaisilla allekirjoituksilla varustettu.
"Pöytäkirja laadittu Anna-Bellin kannella yllämainittuna päivänä,
kuukautena ja vuotena.
"Allekirjoitukset:
"John Dickins, laivan kapteeni; Edvard Thomson, ensimäinen perämies;
Williams Smith, lääketieteen kandidaatti.
"Mitä todistajaan, yllämainittuun perämieheen tulee, pani hän
puumerkkinsä, koska hän ei sanonut osaavansa kirjoittaa."
Luettuansa tämän kirjeen Cécile päästi huudon ja kaatui lattialle
tajuttomana.