Kirjeenvaihto.
Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä,
lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.
Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi
avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun.
Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän
huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan
huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.
Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä
rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään,
ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä
ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille.
Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.
Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken
kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun
astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana
taskukirjastani revitylle lehdelle.
"Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi
rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja
onneni joka paikassa. Rakastan sinua.
"Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"
Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren
tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa.
Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän
polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.
Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa
kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä
työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa
kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit
osallisiksi onnestaan.
Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.
Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä,
käsi sydämellä.
Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta
selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt.
Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen
kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.
Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus,
sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen
ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää
enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa
valmiiksi?
Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli
hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse
sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta,
ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.
Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla
ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten
silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin
kuuluvan kirjeen:
"Olen Boulognessa, rakas Cécile.
"Asun samassa huoneessa, missä sinä asuit täältä kulkiessasi. Olen
siis yhä seurassasi.
"Olen haettanut luokseni rouva Ambronin ja olen puhunut hänelle
sinusta.
"Tuhannet näkymättömät mutta todelliset siteet sitovat meitä vielä
toisiimme. Nähdessäni niitä paikkoja, joita olemme yhdessä nähneet,
minusta tuntuu, että olet vielä näkyvänä ja elävänä luonani. Mutta
kuta kauemmas joudun vieraille maille, purjehtiessani Ranskasta
Englantiin ja Englannista Ameriikkaan, sitä enemmän kuvasi kai
käy henkiseksi, liitelee enkelinä rinnallani. Taivas on sama joka
paikassa, niin täällä kuin sielläkin; taivasta minä katson, kun olen
sinusta kaukana, sillä tiedän, että sieltä olet kotoisin ja sinne
kerran palajat.
"Tultiin juuri ilmoittamaan minulle, että kahden tunnin kuluttua
pieni laiva lähtee täältä Englantiin. Minun täytyy siis kiiruhtaa
käydäkseni sillä rannalla, joka on kolminkertaisesti minulle
muistettava, sillä rannalla, jossa sinä olet käynyt yksin, jossa
olemme yhdessä käyneet ja jonne minä olen yksin palannut. Lasken siis
kynän kädestäni, hetkeksi vain, rakas Cécile. Jatkan kun palaan.
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä
sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa
se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa.
Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan
suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile -- suokoon Jumala minulle anteeksi tämän
ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä -- uskallan
väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan,
pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki
luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään;
miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään
hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen
ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi
hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen
välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja
toisiinsa.
"Ja sen tähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä
sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa,
sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin
varmaankin tulevassa.
"Mitä nämä ajatukset tällä hetkellä merkitsevät? Menneisyyden
muistojako ne ovat vai tulevaisuuden enteitäkö? En tiedä.
"Jää hyvästi! Minulle ilmoitetaan, että laiva on valmis lähtemään.
Uskon tämän kirjeen rouva Ambronille, joka itse lupaa toimittaa sen
postiin.