Päätös.
Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta,
joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä
hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan
aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli
punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi
oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli
ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava
liikemieheksi.
Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti
pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen
seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen
ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime
tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot
oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka
tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että
jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka
kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja
maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa
kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä
veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai
kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa
tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen
tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin
syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan,
kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua
esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik
oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa
Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään
ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.
Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa.
Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki
saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia.
Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan
viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan
olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.
Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti,
tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin
lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden
viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli
Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua.
Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon
tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.
Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille
ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja
varojen puutteen takia.
Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa
vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin
onnellista elämää.
Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu
pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän
jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän
Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa.
Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin
pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret
toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama
asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.
-- Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.
-- En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani
mahtavampi voima pakoita minua siihen.
-- Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun
tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.
-- Mitä meidän sitten on tehtävä? kysyi Henrik.
Cécile otti häntä kädestä ja vei hänet ristiinnaulitunkuvan eteen,
jonka hän oli tuonut muassaan äitinsä huoneesta. Henrik ymmärsi hänen
tarkoituksensa.
-- Vannon, sanoi hän katse tähän kuvaan kiinnitettynä, -- hänen
kauttansa, joka kuoli, että lähden viikon kuluttua tästä päivästä
luettuna ja että pitkin matkaa ainoa ajatukseni on oleva palata niin
pian kuin suinkin hänen lapsensa onnea rakentamaan.
-- Ja minä, sanoi Cécile, vannon odottavani Henrikkiä uskollisesti,
kunnes hän palaa, ja jos hän ei palaa koskaan...
Henrik pani kätensä hänen suulleen estääkseen häntä lopettamasta
lausetta. Sitten ristiinnaulitunkuvan edessä hän painoi morsiamensa
huulille ensimäisen suudelman, puhtaan ja viattoman kuin veljen
suudelma.
Seuraavana päivänä Henrik meni Cécilen kanssa markiisittaren
huoneeseen tiedustellakseen tältä morsiamensa toimeentuloa hänen
poissa ollessaan. Markiisitar, joka vihasi kaikkia raha-asioita, ei
ollut ensin kuulevinaan, mutta kun Henrik ei hellittänyt ja Cécilekin
yhtyi sulhasensa pyyntöön, päätti hän heittää koko kiusan heidän
niskoilleen antaen raha-arkkunsa avaimen Cécilelle ja käskien häntä
itseään pitämään huolta toimeentulostaan.
Arkussa ei ollut kuin kahdeksantuhattaviisisataa frangia, jäännös
perheen yhteisestä omaisuudesta. Mutta siinä oli markiisittarelle ja
Cécilelle tarpeeksi puoleksitoista vuodeksi, jos he säästäväisesti
elivät, ja Henrik ei aikonut viipyä matkallaan kuin kuusi kuukautta.
Ei siis tarvinnut siitä asiasta huolehtia. Kumminkin Henrik
varmuuden vuoksi kehoitti markiisitarta muuttamaan pois hotellista
ja vuokraamaan pienen kalustetun huoneuston, joka tulisi hänelle
paljon halvemmaksi. Ja kiirehtiäkseen tätä muuttoa, joka kumminkin
ennen pitkää oli tehtävä, hän sanoi tahtovansa ennen lähtöään nähdä
sen kodin, missä Cécile hänen poissa ollessaan asuisi. Kuinkapa hän
muutoin tietäisi, mistä morsian oli hänen muistoissaan etsittävä, kun
hän ei enää silmillään voinut häntä nähdä.
Markiisitar ei mielestään pitänyt tätä viimeksimainittua syytä
tärkeänä, mutta rahallinen puoli voitti.
Jo seuraavana päivänä Henrik rupesi asuntoa tiedustelemaan ja löysi
sopivan Coq-Saint-Honoré-kadun varrelta.
Muutto tapahtui. Hotellilaskut, jotka nousivat viiteensataan
frangiin, maksettiin, ja Cécilelle ei enää jäänyt kuin vähän vaille
kahdeksantuhatta frangia.
Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat
huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja
sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa
Henrikin palaamiseen asti.
Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin
jäätyään.
-- Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.
Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan
morsiuspukua varten.
Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin,
että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.
Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet
nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan
aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen
päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään
ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan
matkavaunuissa.
Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia.
Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi
kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut
äidin kuolinpäivän jälkeen.
Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile
katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään
pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet
vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä
yhteen ainoaan tuntiin.
Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten
kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat
yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää
aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.
Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin
sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen
sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten
Henrik riistäytyi irti ja pakeni.
Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas.
Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin.
Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut
vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen
estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa
kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja
valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen
liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa
kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän
nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.
Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan
olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.