Matka.
Äkilliset ilmanmuutokset ovat tavalliset merenrannikolla. Nytkin
olivat syksyiset sadepilvet hajonneet, ja taivas kuulti selkeänä
ja kirkkaana kuin keväällä. Matkustajat saattoivat oleskella
kannella, ja Henrik sai seurustella Cécilen kanssa, mikä olisi ollut
mahdotonta, jos sade olisi pakoittanut Cécileä hakemaan suojaa
naistensalongista. Henrikillä oli täysi syy kiittää Jumalaa.
Ensimäisen kerran äidin kuoleman jälkeen Cécile jaksoi kiinnittää
huomionsa ympäristöön ja hän kysyi uteliaasti Henrikiltä selitystä
kaikkeen mitä näki. Henrik vastasi näihin kysymyksiin miehenä, joka
on perehtynyt kaikkeen, ja hänen äänensä sointu oli nuorelle tytölle
niin suuri nautinto, että hän yhä jatkoi kyselemistään yksinomaan
kuullakseen hänen puhuvan. Hänelle tuntui aukeavan aivan uusi elämä,
johon hän astui Henrikin opastamana. Tämä laiva, joka kantoi häntä
toista maata, synnyinmaata kohti, irroitti hänet menneisyydestä ja
kiidätti häntä tuntemattoman tulevaisuuden rantoja kohti.
Matka kului onnellisesti. Taivas oli, kuten jo olemme maininneet,
niin kaunis kuin Englannin syksytaivas voi olla, niin että kahden
tunnin matkan päästä Doverista Ranskan rannikko alkoi häämöittää
usvaisena taivaanrannalla, kun taas Englannin rannikko oli vielä
selvästi näkyvissä. Cécilen silmät siirtyivät vuorotellen toisesta
toiseen. Kumpi näistä kahdesta oli hänelle onnen maa?
Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että
he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa,
mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.
Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä
kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa
kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä
mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja
tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.
Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka
oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.
Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin
ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen
syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.
-- Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.
-- Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de la
Roche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.
Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi,
etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä
mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.
-- Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet
hotellissanne?
-- Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut
se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni
tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä
tilaisuudessa.
-- Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian
muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792
kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina,
ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen
talonpojan saattamina.
-- Niin, niin, aivan oikein, huudahti rouva Ambron, muistan toki
vallan mainiosti. -- Nuoremmalla näistä naisista oli vielä pieni
tytär, kolmen tai neljän vuoden ikäinen herttainen lapsi, oikea
taivaan enkeli...
-- Lopettakaahan toki, rakas rouva Ambron, keskeytti hymyillen
Cécile, sillä jos vielä jatkatte siihen suuntaan, niin en enää
uskalla sanoa teille, että tuo herttainen lapsi, tuo taivaan enkeli
on...
-- No?
-- Edessänne.
-- Mitä! Tekö, rakas lapseni? huudahti rouva Ambron.
-- Entä sitten! mutisi markiisitar närkästyneenä mokomasta
tuttavallisuudesta.
-- Oh, suokaa anteeksi! sanoi rouva Ambron säikähtäen itsekin
tungettelevaisuuttaan, vaikkei hän kuullutkaan markiisittaren
huomautusta, suokaa anteeksi, neiti, mutta olen nähnyt teidät niin
pienenä.
Cécile ojensi hänelle kätensä.
-- Mutta teitähän oli silloin kolme? kysyi rouva Ambron, katsoen
ympärilleen ikäänkuin hakeakseen paronitarta.
Cécile huokasi syvään ja painoi päänsä alas. Rouva Ambron ymmärsi
heti.
-- Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen
nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne,
neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia
lapsiaan hän kurittaa.
-- Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar
kärsimättömästi. -- Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat
vaivaavat minua sietämättömästi.
-- Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. -- Sanoin sen vain neitiä
varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties
suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.
-- Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä
puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.
-- Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo...
-- Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin
kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille
niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella
kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö
tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle,
siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan
paetessamme Ranskasta... Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti
kiellä minua menemästä.
-- En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan
henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että
aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.
-- Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron.
-- Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin
olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia
tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.
-- Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli
kuunnellut keskustelua, -- sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle
matkalle?
-- Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska
tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää
vain, lapseni, menkää vain!
Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouva
Ambronille pienen viittauksen, joka merkitsi:
"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."
Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä
kävelymatka seuraavana päivänä.
Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä
laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä
tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana,
jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin
sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille
saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa
tietä, joka johti rantakalliolle.
Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja
vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla
kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella
ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku
puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota
herättävää.
Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni
suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki
heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi
juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi
hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän
tunsi kyynelten vierivän poskilleen.
Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli
törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri
tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen
häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua
pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos
hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei
Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.
Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut
pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja
sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä.
Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava
hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa
hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän
kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:
-- Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!
Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä
niinkuin kirkossa.
Olihan heille opetettu, niin Henrikille kuin Cécilellekin, että
Jumala on joka paikassa läsnä; mutta sen he tunsivat, että Jumala oli
etenkin täällä. Täällä etenkin hän esiintyi heille kaikkivaltiaana ja
mahtavana, jota heidän oli heikkoudessaan palveltava. Nojautuneina
toisiinsa he unohtivat ajan kulun, ja tuskin he olisivat koko päivänä
siitä hievahtaneet, ellei rouva Ambron olisi muistuttanut heille,
että nyt oli aika lähteä.
Heidän palatessaan hotelliin he tapasivat markiisittaren vilkkaasti
keskustelemassa erään asianajajan kanssa myydyistä maatiloistaan.
Asianajaja selitti markiisittarelle mitä tämä ei vielä tiennyt,
että konsulikunta nyt oli monarkiaksi muuttumaisillaan, että kolmen
kuukauden kuluttua Bonapartesta tulisi keisari ja että uusi hallitus,
joka tarvitsi sekä tulevaisuuden että menneisyyden kannatusta,
mielihyvällä tervehti vanhoja perheitä, jotka tarjoutuivat sitä
palvelemaan.
Mitä valtion myymiin maatiloihin tuli, ei niiden takaisinsaamista
kannattanut ajatellakaan, mutta sensijaan keisarikunta tarjosi
rahoja, eläkkeitä, tuottavia virkoja ja sukukartanolta korvaukseksi
niille, jotka siihen kauppaan suostuivat.
Nämä tiedot antoivat markiisittarelle paljon ajattelemista. Mutta
Cécile ei kiinnittänyt niihin suurtakaan huomiota, hän kun ei
ymmärtänyt minkä verran hänen toimeentulonsa oli valtiollisista
oloista riippuvainen.
Markiisitar ihmetteli suuresti, että Ranska noin vastustelematta
antautui korsikkalaisen hallittavaksi, vähäpätöisen tykistönupseerin,
jolla ei ollut muuta ansiota, kuin että hän oli voittanut muutamia
tappeluita ja johtanut Brumairen 18 päivän. Siinä kaikki.
Kauan aikaa hän keskusteli Henrikin kanssa näistä asioista. Henrik
oli kyllä sydämensä pohjasta kiintynyt entiseen hallitsijasukuun,
jolle koko hänen perheensä oli ollut uskollinen, mutta hän oli
nuori, hän oli aina uneksinut loistavaa tulevaisuutta, ja hänet
oli kasvatettu sotilaanammattia varten. Hän tahtoi elää ja toimia
synnyinmaassaan ja koetti rauhoittaa omaatuntoaan sillä väitteellä,
että Ranskassa palveleminen oli samalla Ranskan palvelemista.
Tuo mies, joka johti hallitusta, oli tehnyt maan mahtavaksi ja
kunniakkaaksi ja sillä ansainnut kaikkien anteeksiannon. Henrikin
silmissä Bonaparte kyllä oli laittomasti anastanut vallan,
mutta hänen loistavat luonnonlahjansa oikeuttivat osaksi tämän
vallananastuksen.
Päivä kului sellaisissa keskusteluissa. Seuraavana aamuna piti
lähteä kuuden aikaan. Siinä oli markiisittarelle syytä katkeriin
valituksiin. Olisipa ollut omat hevoset, niin olisi voinut lähteä
mihin aikaan hyvänsä, yhdentoista tai kahdentoista aikaan, suklaan
juotuansa. Mutta silloin niinkuin meidänkin aikanamme matka vaunuilla
oli määrätyt lähtöaikansa, ja vaununkuljettajat eivät voineet pitää
lukua markiisittaren mukavuudesta. Kuuden aikaan siis nuo raskaat
yhteisvaunut lähtivät liikkeelle Pariisia kohti.
Kello seitsemän illalla matkustajat jo kaukaa huomasivat Pariisin
tulet.
Saint-Denis'n tulliportilla pysähdyttiin tullitarkastuksen tähden, ja
Cécile laskeutui markiisittaren suostumuksella vaunuista katsoakseen
sitä paikkaa, missä perhe oli elänyt pakomatkansa jännittävimmät
hetket.
Tämän saman tulliportin läpi hänen siis kahdentoista vuoden
poissaolon jälkeen tuli palata Pariisiin.
Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne
palatessaan.
Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien
kuljettava tämän saman tulliportin kautta.