Kun Cécile palasi kotiin, tapasi hän siellä herra Duvalin ja ymmärsi
heti, että tämä oli tullut raha-asioiden vuoksi, vaikkei niistä hänen
tultuaan enää puhuttu.
Lähtiessään herra Duval tarjosi markiisittarelle asuntoa talossaan
siksi aikaa kuin heidän Lontoossa-olonsa kestäisi, mutta markiisitar
vastasi, että jos hänen täytyi viipyä Lontoossa, hän aikoi asua
Lorges'in herttuattaren luona, jonne hänet oli jo pyydetty. Luultavaa
oli kumminkin, ettei hänen tarvinnut jäädä Lontooseen kuin joksikin
päiväksi vain, ja siinä tapauksessa hän aikoi neiti Cécilen kassa
majoittua hotelliin.
Cécile huomasi, että herra Duval oli hyvin alakuloisen näköinen
sanoessaan heille jäähyväisensä, mutta että tämä alakuloisuus tuntui
johtuvan enemmän sääliväisyydestä heitä kohtaan kuin omista huolista.
Lähdön piti tapahtua pari päivää tämän jälkeen. Markiisitar kehoitti
sentähden Cécileä valitsemaan heidän tavaroistaan tarpeellisimmat
ja rakkaimmat mukaan otettaviksi, sillä herra Duval oli ottanut
myydäkseen loput.
Kuullessaan myynnistä puhuttavan Cécile tunsi sydäntänsä kouristavan.
Pyhyyden loukkausta oli hänestä äidin tavarain myyminen. Hän
huomautti siitä isoäidilleen, mutta tämä vastasi, että heidän oli
mahdotonta ottaa kaikki huonekalut ja muut tavarat mukaansa, koska
rahti tulisi nousemaan niiden arvoa kahta vertaa kalliimmaksi.
Tämä vastaus oli käytännölliseltä kannalta niin järkevä, ettei sitä
käynyt vastustaminen tunteihin perustuvilla syillä, ja Cécilen täytyi
alistua. Mutta sensijaan hän ryhtyi innokkaasti kokoamaan kaikki
äidin käyttämät vaatteet ja muut tarvekalut, vakuuttaen isoäidilleen,
että kaikki mahtuisi kahteen matkakirstuun ja että hänestä olisi
sanomattoman suloista käyttää omiksi puvuikseen rakkaan äitinsä
perintöä.
Markiisitar puolestaan ei tahtonut kieltää, huomautti vain, että
ylhäisissä perheissä oli tapana polttaa kuolleiden vaatteet tartunnan
ehkäisemiseksi.
Cécile hymyili surunvoittoisesti, kiittäen isoäitiä suostumuksesta,
ja aikoi lähteä, kun markiisitar kutsui hänet takaisin, käskien
häntä tarkasti valvomaan, ettei mikään paronittaren käyttämä kappale
soljahtaisi hänen, markiisittaren, tavarain joukkoon.
Kuudenkymmenen ikäinen markiisitar pelkäsi kuolemaa enemmän kuin
kuudennellatoista oleva lapsenlapsensa.
Cécile käski tuoda matka-arkut äidin huoneeseen ja siellä hän,
ottamatta palvelijatartakaan avukseen, yksin täytti pyhän
velvollisuutensa kuollutta kohtaan, kokoamalla kaikki rakkaan
vainajan muistot. Vaikka näiden muistojen käsittelemisessä oli
kaipaukselle kiihoketta, niin siinä oli samalla niin suurta suloutta,
että yön hiljaiset tunnit kuluivat häneltä tässä työssä aivan
huomaamatta. Seuraavana päivänä hän järjesti omat tavaransa. Kaikki
hänen lapsuutensa aarteet olivat mukaan otettavat, ja näiden joukossa
olivat hänen kuva-albuminsa kalleimmat. Illalla kaikki oli valmista.
Ja sitten saapui lähtöpäivä, jolloin täytyi erota rakkaasta
lapsuudenkodista. Varhain aamusella Cécile nousi käydäkseen vielä
kerran puutarhassaan, mutta rankkasade esti häntä menemästä.
Sydän surusta pakahtumaisillaan Cécile asettui ikkunan ääreen
katsomaan syksyistä kukkasarkaa, joka sekin tuntui olevan surua
ja kaipausta täynnä. Sateen pieksämät puut varistivat lehtiänsä
käytäville, viimeiset kukat nuokkuivat läpimärkinä, sateen liottaman
mullan tahraamina.
Sade ei lakannut hetkeksikään; virtanaan se valui pitkin päivää, niin
ettei Cécile voinut käydä hautausmaallakaan, niinkuin oli aikonut.
Kolmen aikaan matkavaunut saapuivat, ja matkatavarat ja kirstut
kannettiin pihalle. Jäähyväishetki oli tullut.
Markiisitar säteili ilosta. Vaikka hän oli viettänyt Englannissa
kaksitoista vuotta, ei hän ollut tottunut sikäläisiin ihmisiin, ei
oloihin eikä maisemiin, vaan oli aina ikävöinyt kotimaahansa. Nyt oli
vihdoinkin vapaudenhetki koittanut.
Cécile juoksi huoneesta huoneeseen kuin mieletön, suuteli huonekaluja
ja itki. Hendoniin hän jätti osan sydämestään.
Itse hän otti huostaansa talon avaimen, joka oli jätettävä Lontoossa
herra Duvalille. Hän pani sen sydämelleen. Olihan tuo avain hänen
menneisyytensä avain; Jumalalla yksin oli tulevaisuuden avain
käsissään.
Hän pyysi ajajaa kiertämään hautausmaan kautta ja pysähtymään
sen portille. Sade kyllä esti häntä haudalla käymästä, mutta
porttiristikon lomista hän saattoi nähdä suurten puitten varjossa
piilevän vähäisen hautakummun risteineen.
Mutta markiisitar kiirehti lähtöä, sillä hautausmaiden läheisyydessä
hän ei viihtynyt. Ne tekivät häneen liian kamalan vaikutuksen.
Viimeisen kerran Cécile huusi:
-- Hyvästi, äiti kulta, hyvästi! Sitten hän laski mustan harson
kasvoilleen, kätkeytyi vaunujen perälle ja sulki silmänsä. Vasta
vaunujen pysähtyessä hän avasi ne ja huomasi, että oli saavuttu
Lontooseen, Roi Georges'in hotelliin.
Hotellin pihassa toiset vaunut odottivat heitä. Lorges'in herttuatar
oli heitä vastassa ilmoittaen heille, että heidän oli heti jatkettava
matkaa Doveriin, sillä herra de Sennones oli sieltä kirjoittanut,
että jo seuraavana päivänä oli tilaisuus päästä laivalla purjehtimaan
Ranskaan. Jos siis tahtoi käyttää tätä tilaisuutta, oli lepoaikaa
vain pari tuntia.
Cécile tahtoi mennä rouva Duvalia tervehtimään, mutta tämä asui
niin kaukana, että yksin matka olisi vaatinut kokonaisen tunnin.
Markiisitar pani siis vastaan ja kehoitti häntä kirjoittamaan.
Lapsi parka ymmärsi kyllä, ettei jäähyväiskirje ollut tarpeeksi
äidin vanhoista ystävistä erotessa. Mutta eihän hän voinut mitään
markiisittaren tahtoa vastaan. Täytyi totella.
Hän kirjoitti siis kirjeen, jonka herttuatar otti toimittaakseen
seuraavana päivänä entiselle taloudenhoitajalleen. Sitäpaitsi
herttuatar tarjoutui auttamaan matkustajia rahalainoilla, jommoiset
palvelukset hienoissa piireissä tuskin ansaitsevat kiitostakaan,
mutta myytyänsä loput timanteistaan markiisitar luuli hankkineensa
tarpeeksi rahoja tullakseen toimeen, kunnes jälleen saisi haltuunsa
entiset rikkautensa.
Matkaa jatkettiin siis läpi pääkaupungin, jota Cécile ei ollut
koskaan ennen nähnyt ja jonka komeudet vilahtivat vaununikkunan
ohitse kiinnittämättä hänen huomiotaan. Pian oltiinkin kaupungin
ulkopuolella maantiellä, missä vaunut vierivät tasaisemmin ja ilma
tuntui puhtaammalta.
Pysähdyttiin ainoastaan hevosia muutettaessa, joten matka kului
nopeasti, ja seuraavana aamuna viiden aikaan saavuttiin Doveriin.
Siellä ajettiin hotellin pihaan, ja Cécile, joka oli nukkunut, heräsi
soihtujen valoon. Hän avasi silmänsä ollen vielä aivan huumauksissa
kauan kestäneestä ajamisesta, ja hänen ensimäinen katseensa kohtasi
Henrikin.
Henrik oli siis odottanut heidän tuloaan.
Cécile tunsi punastuvansa ja veti harson silmilleen.
Henrik ojensi ensin kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä
vaunuista alas, sitten Cécilelle, joka nyt ensimäistä kertaa pani
kätensä Henrikin käteen. Se tuntuikin nuoresta miehestä vapisevan
niin arasti, ettei hän uskaltanut sitä puristaakaan.
Huoneet oli hotellissa tilattu, ja kaikki oli valmista, ystävällisen
huolenpidon järjestämää. Kun laivan piti lähteä vasta kymmenen
aikaan, oli matkustajilla muutamia tunteja levähdysaikaa. Cécile
sulkeutui hioneeseensa, mutta vaikka hän olikin hyvin väsynyt, ei hän
saanut unta silmiinsä. Henrikin odottamaton ilmestyminen oli tehnyt
hänen mielensä niin levottomaksi, ettei hän saanut ajatuksiltaan
rauhaa. Henrik oli sanonut lähtevänsä hänkin Ranskaan. Aikoiko hän
tulla heidän kanssaan yhtä matkaa, samassa laivassa? Tätä kysymystä
hän lakkaamatta hautoi mielessään saamatta siihen vastausta. Ja
Henrikiltä hän ei olisi koskaan uskaltanut sitä kysyä.
Mutta tuo unettomuus ei häntä vaivannut; suloiselta se päinvastoin
tuntui. Sillä olihan nyt joku pitämässä hänestä huolta, niinkuin
äidinkin eläessä. Osoittihan kaikki tuota ystävällistä huolenpitoa:
palvelijat, jotka pihalla odottivat heidän tuloaan, huoneet, jotka
oli heille varattu, tavarat, jotka toimitettiin valmiiksi laivalle.
Rakkaus yksin kykeni noin edeltäpäin arvaamaan hänen tarpeensa ja
toivomuksensa, valvomaan hänen parastaan, luomaan hänessä noin
täydellistä turvallisuudentunnetta.
Rakastiko Henrik siis häntä todellisesti, vilpittömästi, kaikesta
sydämestään?
Kuinka suloiselta tuntuikaan!
Ja nauttiakseen tuosta suloisesta turvallisuudentunteesta nuori
tyttö karkoitti väkisinkin unen silmistään, kun se vihdoinkin pyrki
tulemaan. Hän näki päivän koittavan ja laski tunnit. Sitten hän
nousi, ja kun määrättyyn aikaan tultiin koputtamaan hänen ovelleen,
hän oli jo täydellisesti pukeutunut.
Cécile meni ikkunan luo katsoakseen aikansa vietteeksi vilkasta
katuliikennettä, edestakaisin kulkevia vaunuja ja rattaita. Eräät
vaunut, jotka tulivat satamasta päin, vierivät nopeasti hotellia
kohti ja pysähtyivät portille. Cécile arvasi jo heti kuka tulija oli,
ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää. Ja kun hän näki Henrikin
keveästi hyppäävän vaunuista ja huomasi oikein arvanneensa, kävi
hänen sydämensä tykytys vieläkin kovemmaksi. Nopeasti hän vetäytyi
ikkunasta pois verhojen taa.
Mutta Henrik oli jo ennättänyt nähdä hänet.
Cécile joutui aivan hämilleen ja jäi seisomaan liikkumattomana
paikoilleen, kasvot polttavan kuumina, toinen käsi sydämellä, toinen
ikkunaverhon lievettä pidellen. Hetken kuluttua hän kuuli ovikelloa
soitettavan, oven aukeavan ja Henrikin äänen:
-- Tehkää hyvin ja ilmoittakaa markiisittarelle ja neidille, että
täytyy kiirehtiä, sillä puolen tunnin kuluttua laiva on lähtövalmiina.
-- Olen itse täällä, sanoi Cécile astuen ovesta ulos ja unohtaen,
että hänen vastauksensa ilmaisi hänen kuunnelleen. -- Olen itse
täällä ja menen heti isoäidille ilmoittamaan, että odotatte.
Sitten tervehdittyään hän kulki nopeasti salin poikki ja katosi
markiisittaren huoneeseen.
Markiisitar oli jo melkein valmis ja viiden minuutin kuluttua hän
astui ulos Cécilen seuraamana. Henrik tarjosi hänelle kätensä,
ja Cécile kulki heidän jäljessään Aspasia neidin kanssa, josta
markiisitar ei tahtonut erota.
Matkalla Cécileä vaivasi yhä sama ajatus, josta hän yölläkin oli
pääsemättömissä: laivalle astiko Henrik vain aikoi saattaa heitä,
vai oliko hänelläkin matka mielessä? Saavuttiin satamaan, missä oli
varattu vene heitä varten. Naiset astuivat siihen, ja Henrik yhä
seurasi heitä. Soudettiin laivalle.
Henrik tarjosi kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä laivaan,
sitten Cécilelle. Tällä kertaa, vaikka tuo pieni käsi nytkin vapisi
hänen kädessään, Henrik ei voinut olla sitä hellästi puristamatta.
Cécile tunsi silmäinsä pimenevän ja päätänsä pyörryttävän. Tuo
kädenpuristus ilmaisi hänelle mitä katseet jo olivat ilmaisseet:
Henrik rakasti häntä.
Mutta jäähyväisiksikö vain Henrik oli hänen kättänsä puristanut?
Päästyään kannelle Cécile vapisi niin kovasti, että hänen täytyi
nojautua maston ympärille päällekkäin ladottuihin matkatavaroihin,
joita laivamiehet, pahaa ilmaa peläten, paraikaa peittelivät
öljykankaalla. Siinä seisoessaan hän huomasi eräässä matka-arkussa
nimen, johon hänen silmänsä heti kiintyivät:
"Kreivi Henrik de Sennones. Pariisi. Ranska."
Tuossa osoitteessa oli hänelle vastaus. Nyt hän tiesi minkä tahtoi
tietää.
Cécile huokasi syvään ja nosti silmänsä kohdaten samassa Henrikin
katseen.
Tuo katse tuntui Cécilen kasvoilta lukeneen hänen sydämensä
ajatukset, sillä sen ilme oli hellästi nuhteleva.
-- Ah, Cécile! sanoi Henrik tuokion kuluttua pudistaen päätänsä, --
oletteko hetkeäkään voinut uskoa, että minä eroaisin teistä?