Jäähyväiset.
Emme huoli viivytellä kertomalla kaikista niistä toimenpiteistä ja
juhlamenoista, jotka kuolemantapausta seurasivat. Heti saatuansa tuon
surullisen uutisen Lorges'in herttuatar ja herra Duval riensivät
Hendoniin, edellinen lohduttaakseen ystävällisillä sanoillaan
jäljellejääneitä, jälkimäinen tarjotakseen heille kokeneen miehen
apua, joka tällaisissa tapauksissa on niin tärkeä turvattomille.
Hienotunteisuudesta herttuatar jätti tällä kertaa kotiin nuoren
sukulaisensa, ja herra Duvalkin tuli samasta syystä yksin.
Paronitar haudattiin kylän pieneen hautausmaahan. Jo aikoja sitten
hän oli itse valinnut sen paikan, missä tahtoi levätä ja oli antanut
papin siunata sen.
Markiisittareen kolaus koski kipeästi. Hän oli rakastanut tytärtään
niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta hän oli pintapuolisen
aikakauden lapsi, jolla ei ollut tunteellisuutta kuin nimeksi
vain. Ja sen tähden ei hänessä surukaan päässyt syvemmälle
juurtumaan. Ennenkuin herra Duval palasi Lontooseen, tarjosi hän
kaikinpuolista apuaan Cécilelle virkkamatta sanaakaan puheena
olleista tulevaisuudentuumista, ja Cécile vastasi ilmaisten äänellään
sydämensä vilpittömimmät kiitollisuudentunteet, että jos hän milloin
oli avun tarpeessa, niin vanhaan ystäväänsä hän aikoi turvautua eikä
kehenkään muuhun.
Markiisitar piti herttuattaren kanssa pitkää neuvottelua
tulevaisuudesta. Nyt kun ei paronitar enää ollut estämässä, oli
markiisitar lujasti päättänyt palata Ranskaan, jonne hän jo
kauan oli ikävöinyt. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää millä
oikeudella valtio oli anastanut hänen maatilansa, ja hän toivoi
yhä, että asiamiehensä tavalla tai toisella saisi laittomat myynnit
peruutetuiksi.
Pari päivää hautajaisten jälkeen markiisitar kutsutti Cécilen
luokseen ja ilmoitti hänelle, että hänen oli valmistauduttava
lähtemään Ranskaan.
Cécile hämmästyi suuresti tästä uutisesta. Hänelle ei ollut koskaan
johtunut mieleen, että hänen oli kerran luovuttava tästä seudusta,
joka oli tullut hänen isänmaakseen. Täytyikö hänen siis erota
tästä talosta, jossa hän oli kasvanut, tästä puutarhasta, missä
hän oli nuoruutensa viettänyt ruusujensa ja liljojensa seurassa,
tästä huoneesta, jossa hänen lempeä, kärsivällinen ja puhdas
äitinsä oli heittänyt henkensä, tästä hautausmaasta, missä vainaja
nukkui viimeistä untansa. Hän ei alussa uskaltanut oikein luottaa
korviinsa, ja vasta kun markiisitar oli toistanut sanansa, pääsi hän
asiasta selville. Silloin vasta hän totteli ja meni huoneeseensa
valmistautuakseen kestämään elämässänsä tapahtuvaa perinpohjaista
mullistusta, sillä niin hiljaisesti oli hänen elämänsä tähän asti
kulunut, että pieninkin muutos oli hänestä perinpohjainen mullistus.
Cécilestä tuntui ensin, ettei hän tulisi kaipaamaan muuta kuin
kotiseutua, kotia, puutarhaa, äidin kuolinhuonetta ja hautausmaata,
mutta tutkiessaan tarkemmin itseään hän huomasi, että Henrikin kuva
oli jollain tavalla yhtynyt kaikkien näiden kaipaukseen. Silloin
vasta hän oikein ymmärsi mikä onnettomuus lähtö oli hänelle.
Hän meni äitinsä huoneeseen. Siellä kaikki hänen lapsuutensa muistot
ikäänkuin tulvivat häntä vastaan. Huone oli yhä samassa kunnossa
kuin paronittaren aikana, kaikki vanhat tavarat paikoillaan. Cécile,
joka oli luullut jäävänsä koko elämänsä ajaksi Hendoniin, oli täten
tahtonut säilyttää kaikki entisellään ja kuvitella mielessään, että
äiti oli millä hetkellä tahansa kotiin odotettavissa. Monta kertaa
äidin kuoleman jälkeen Cécile oli sulkeutunut tähän huoneeseen
hakeakseen surulleen lievennystä. Sillä todellinen lievennys, Jumalan
ihmiselle lahjoittama lievennys tuskien ahdistaessa, kyynelten suoma
lievennys, oli hänellä täällä tarjona. On kuitenkin hetkiä, jolloin
kyynelten lähde, olkoon suru kuinka suuri tahansa, tuntuu ehtyneen;
silloin rintaa ahdistaa, silloin sydäntä paisuttaa, silloin ikävöi
kyyneliä. Mutta silmä ei jaksa vettyä. Vaan jos sellaisina hetkinä
muisto heräjää, jos kaukaa kaikuva sävel muistuttaa meille vainajan
äänen sointua tai jos katseemme kiintyy johonkin esineeseen, jota
hänen kätensä on koskettanut, silloin sydämen kuivuus jälleen sulaa,
silloin tunteiden tulva puhkee kyynelvirtaan, mielemme ahdistus
nyyhkytyksiin, ja surumme saa omasta kyllyydestään huojennusta. Niin
kävi Cécilenkin hänen itkiessään äitinsä huoneessa.
Ja nyt oli hänen erottava tästä huoneesta, niinkuin hänen oli
erottava puutarhastakin, missä äidin muisto vielä tuntui elävän
kaikissa hänen kasvattamissaan kukkasissa. Cécilen täältä lähtiessä
oli tämä muistokin kuoleva, äiti toisen kerran haudattava ja lapsi
toisen kerran jäävä orvoksi.
Mutta markiisittaren tahtoa ei käynyt vastustaminen. Markiisitar oli
paronittarelta perinyt äidin vallan, ja Cécilen ohjaaminen hämärää
tulevaisuutta kohti oli joutunut hänen käsiinsä.
Päivä alkoi lähestyä loppuaan, ja Cécile pyysi markiisittarelta lupaa
käydä jäähyväisillä äidin haudalla.
Pieni valkea risti osoitti sitä paikkaa, missä Cécilen äiti lepäsi
suurten, vihreiden puitten siimeksessä ja missä hautakumpu vielä oli
kaivamisen jälkeen tuoreella mullalla. Cécile polvistui sen juurelle
ja suuteli hellästi maata. Ollen liian köyhä pystyttääkseen kiven
haudalle hän oli aikonut istuttaa siihen puutarhansa kauneimmat
ruusut ja liljat, joiden tuoksussa hän seuraavana keväänä saisi
tuntea äitinsä sielun elävän. Nyt hänen täytyi siitäkin lohdutuksesta
luopua; puutarha, huone, hauta, kaikki oli jätettävä.
Cécile päätti piirtää kuvan äitinsä haudasta. Sitä myöten kuin kuva
paperilla valmistui, hänestä tuntui, että Henrikin muisto, joka
näinä surun päivinä oli hämärästi häämöittänyt hänen sydämessään,
äkkiä kävi selväksi ja näkyväksi, ikäänkuin se olisi astunut esiin
haihtuvasta sumusta. Karkoitettuna hetkeksi hänen elämästään koko
hänen olemustaan järkyttävien tapauksien vaikutuksesta tuo muisto
pyrki nyt vaativana asettumaan etualalle ja kävi eläväksi, niinkuin
se olisi ollut ruumiillisesti läsnä.
Samassa Cécile kuuli takanansa liikuttavan ja kääntyi katsomaan:
Henrik oli siellä.
Eikö meille ole joskus tapahtunut kaikille, että sielumme
jonkinlaisella magneettisella vaistolla aavistaa rakkaan henkilön
läsnäolon, ennenkuin ruumiillinen silmämme on hänet havainnut ja
kätemme häntä koskettanut? Niin oli Cécile nyt tuntenut Henrikin
läsnäolon, niin ettei hän ollenkaan hämmästynyt hänen tulostaan.
Cécile, joka ei ennen uskaltanut katsoa Henrikkiä silmiin, hymyili
hänelle nyt ystävällisesti niinkuin veljelle.
Henrik tervehti ja sanoi:
-- Oh, olen itkenyt paljon teidän tähtenne, kun en ole saanut itkeä
kanssanne.
-- Herra Henrik, vastasi Cécile, kiitän teitä, että tulitte.
Henrik kumarsi.
-- Niin, kiitän teitä, jatkoi Cécile, sillä olen ajatellut teitä.
Voisitte olla minulle suureksi avuksi.
-- Oh, hyvä Jumala, missä suhteessa voisin olla teille avuksi?
huudahti Henrik. -- Suurin iloni on palvella teitä, uskokaa se.
-- Herra Henrik, lähdemme matkalle, Englannista pois, luultavasti
kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.
Cécilen ääni katkesi, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän
koki hallita itseään ja jatkoi:
-- Herra Henrik, tahtoisin pyytää teitä hoitamaan äitini hautaa.
-- Neiti, vastasi Henrik, Jumala tietää, ettei tämä hauta ole minulle
vähemmän rakas kuin teillekään, mutta minäkin aion lähteä Englannista
pois, kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.
-- Tekö myöskin?
-- Niin, neiti Cécile.
-- Mutta minne sitten aiotte lähteä?
-- Lähden, vastasi Henrik punastuen, lähden Ranskaan.
-- Ranskaanko! kuiskasi Cécile, katsoen häneen pitkään.
Tuo sana tuli muuttamaan koko Cécilen kohtalon, se loi valoa hänen
tulevaisuuteensa.
Henrik tuli siis hänkin Ranskaan, ja elämä oli siis sielläkin
mahdollinen. Kuka olisi sitä uskonut?
Ja samassa hänelle kävi selväksi, että Ranska kumminkin oli hänen
oikea synnyinmaansa ja Englanti vain hänen äitinsä valitsema,
satunnainen olopaikka.
Hänelle selveni, että Ranska oli ainoa maa, missä puhuttiin hänen
äitinsä kieltä, joka oli hänenkin ja Henrikin kieli.
Hänelle selveni, että hänen olonsa vieraalla maalla, olipa se kuinka
suloinen tahansa, kumminkin oli vain maanpakolaisuutta. Ja hän muisti
äidin sanoneen, ennenkuin kuoli: "Olisinpa kumminkin suonut kuolevani
Ranskassa."
Mikä onkaan tuo mahtisana, joka yhdessä ainoassa tuokiossa kohottaa
edestämme taivaanrantaa peittävän esiripun ja avaa silmälle
rajattomia näköaloja!
Cécilellä ei ollut enää mitään pyytämistä Henrikiltä, ja kun
palvelija huomautti hänelle, että alkoi hämärtää, hän kumarsi
Henrikille ja poistui.
Kuljettuaan vähän matkaa hän heitti silmäyksen taakseen ja näki
Henrikin istuvan samalla paikalla, missä hän itse oli istunut.
Hautausmaan portilla hän näki satuloidun hevosen, jota toisen hevosen
selässä istuva palvelija piteli suitsista.
Henrik oli siis, niinkuin oli sanonutkin, tullut vartavasten haudalla
käymään ja aikoi heti sieltä palata takaisin kotiinsa.