Hurskaan kuolema.
Alistuminen ei ollut tässä suhteessa paronittarelle helppoa. Tähän
asti kaikki hänen huolensa olivat tarkoittaneet Cécilen eroittamista
maailmasta ja sen kiusauksista ja tuon viattoman sielun suojelemista
intohimon turmelevilta vaikutuksilta. Pysytelläkseen tytärtä
valtiollisten vainojen ulkopuolella hän oli tahtonut kätkeä hänet
halpaan kotiin ja suostumalla herra Duvalin ehdotukseen hän oli
tahtonut valmistaa lapselleen hiljaisen ja tasaisen onnen. Hän oli
kyllä odottanut kohtaavansa vastarintaa markiisittaren puolelta
ja oli valmistautunut sitä torjumaan, mutta Cécilen suhteen hän
oli pettynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että aiotun
liiton solmiminen voisi tuntua lapsesta uhraukselta. Eikä nuori
tyttö tuntenutkaan sydämessään vastenmielisyyttä Edvardia kohtaan,
ennenkuin oli tavannut Henrikin. Päinvastoin äidin tahdon täyttäminen
oli tuntunut hänestä onnelta, ja olihan hän pari kertaa itsekin
kääntänyt puheen tähän asiaan rauhoittaakseen äitiään. Mutta sattuma,
tai sanoisimmeko onnettomuus, oli johtanut Henrikin Hendoniin.
Markiisitar, joka vastusteli tyttärensä suunnittelemaa epäsäätyistä
avioliittoa, oli huomannut nuorten mieltyneen toisiinsa ja Cécilen
kanssa ottanut asian puheeksi. Tämän keskustelun johdosta nuo hämärät
tunteet olivat Cécilen sydämessä kohonneet tietoisuuteen. Kerran
valveille päästyään ne olivat hänen nukkuessaankin hereillä, ja hänen
vuoteensa ylitse kumartuneelle äidille oli lörpöttelevä uni ilmaissut
hänen salaisuutensa.
Henrik puolestaan oli jo ensi näkemältä ihastunut Cécileen. Hän oli
suuresti hämmästynyt tavatessaan tässä syrjäisessä pienessä kylässä
nuoren tytön, joka äitinsä kasvattamana, ilman koulua ja opettajia,
oli kehittynyt niin eteväksi, ettei nuori mies ollut laajoissa
seurapiireissään tavannut hänen vertaistaan. Cécilen vaikutus
nuoreen mieheen oli niin suuri, ettei tämä kotimatkalla voinut puhua
tädilleen muusta kuin hänestä. Hänen pyynnöistään herttuatar oli
kertonut minkä tiesi rouva de Marsillyn merkillisistä vaiheista,
hänen paostaan äitinsä ja pienen tyttärensä kanssa Ranskasta ja
hänen tulostaan Englantiin. Seuraus tästä kaikesta oli, ettei
Henrik Lontooseen jouduttuaan muuta ajatellut kuin päästä jollakin
tekosyyllä palaamaan Hendoniin Cécileä tapaamaan.
Valitettavasti hänen ei tarvinnut kauan odottaa tätä tekosyytä. Rouva
de Marsillyn liikutus hänen huomatessaan, että tyttären sydän oli
herännyt ja lahjoittanut rakkautensa toiselle, aiheutti uudistuvan
taudinkohtauksen. Seuraavana päivänä hän oli niin heikko, ettei
jaksanut nousta vuoteesta. Markiisitar kirjoitti heti Lorges'in
herttuattarelle paronittaren tilasta, mainitsematta kumminkaan
mitään niistä tapauksista, jotka olivat aiheuttaneet hänen äkillisen
huonontumisensa.
Cécile puolestaan kirjoitti kirjeen herra Duvalille pyytäen häntä
lähettämään heille lääkärin ja ilmoittaen hänelle pelkonsa äidin
tilan johdosta.
Seuraus näistä kahdesta kirjeestä oli, että melkein samaan
aikaan kahdet vaunut pysähtyivät pienen asunnon ovelle. Toisista
laskeutuivat herttuatar ja hänen sisarenpoikansa, toisista rouva
Duval ja Edvard.
Jos Henrik ja hänen tätinsä olisivat tulleet yksin, niin Cécile
kenties olisi voinut sulkeutua huoneeseensa ja kieltäytyä tapaamasta
Henrikkiä, mutta vierasten saapuminen samaan aikaan teki kaiken
pakenemisen mahdottomaksi. Nuoret herrat jäivät naisten käydessä
paronitarta tervehtimässä saliin odottamaan, ja markiisitar, jonka
täytyi pitää heille seuraa, lähetti heti noutamaan Cécileä.
Henrik ja Edvard olivat jo ennestäänkin tutut, mutta heidän
välinsä olivat jäykät niinkuin ainakin ylhäisen herran ja hänen
palvelijansa. Henrik oli kyllä liian hienotunteinen osoittaakseen
millään tavoin syntyperästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan
johtuvaa etevämmyyttään, mutta Edvard oli kasvatettu tätä
etevämmyyttä tunnustamaan, ja tämä katsantotapa oli häneen niin
juurtunut, ettei hänen olisi koskaan johtunut mieleenkään asettautua
toisen vertaiseksi. Muitten seurassa hän tunsi olevansa varakkaan
pankkimiehen poika ja perillinen, mutta Henrikin seurassa hän ei
voinut koskaan unohtaa, että isänsä oli ollut Lorges'in herttuattaren
palveluksessa.
Tämä ero ei jäänyt Cécileltä huomaamatta, ja markiisitar, joka yhä
piti omia tarkoitusperiään silmällä, käytti vähintäkin tilaisuutta
hyväkseen teroittaakseen hänelle oman suosikkinsa etevämmyyttä.
Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään
huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin
Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt
häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään
huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään
rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen
parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.
Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn
terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren
seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen
epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän
käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli
Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle
ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.
Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa,
sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.
Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi,
että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut
äitinsä vuoteen äärestä.
Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar
oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset
kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui
menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui
hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa
tapahtuisi.
Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella
Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän
hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä
huoneeseen.
Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa,
ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.
Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de
Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä
hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli
luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala
armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.
Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien
ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär
suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos
hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä
kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut
olevankaan monta hetkeä jäljellä.
Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei
enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän
auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.
Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan
kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas
käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman
taivaan.
Samassa kuului satakielen laulu.
-- Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile
painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä
oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan,
elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli
oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi
soinnukasta lauluaan.
Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas
laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.
Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.
Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko
se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti
päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät
puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen
kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys
puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen
tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.
Paronitar oli kuollut.
Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja
runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.
Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja
palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että
äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan
autuasten kuva.
Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta.
Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären
äitinsä.