Jumala säätää.
Kun vieraat olivat lähteneet, markiisitar mennyt omalle puolelleen
ja paronitar huoneeseensa, kun sanalla sanoen Cécile vihdoinkin oli
yksin, niin hänestä tuntui, että hänen elämässään oli tapahtunut
suuri muutos. Ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty missä suhteessa
se oli muuttunut, niin hän ei kuolemakseen olisi voinut sitä sanoa.
Rakkaus oli ensimäisen kerran taikasauvallaan koskettanut tätä
lapsensydäntä, ja heti oli maailma muuttunut. Auringonsäde oli
tunkenut yöhön ja äkkiä valaissut lapsen silmälle kokonaisen, tähän
saakka välinpitämättömyyden pimeään peittyneen uuden maailman.
Tuo häntä vaivaava outo ahdistus tuntui hänestä ensin johtuvan ilman
puutteesta, ja hän riensi puutarhaan vapaammin hengittääkseen.
Ukonilma oli kohoamassa, ja kukat nuokkuivat ikäänkuin ilma olisi
niitäkin painostanut. Ennen oli Cécile lohdutellut niitä rajuilman
lähestyessä, nyt hän itse astui allapäin, lohdutusta kaivaten hänkin.
Alkoi putoilla suuria pisaroita, ja ukkonen alkoi jyristä. Cécile
ei kuullut jyrinää eikä tuntenut sadepisaroita. Levottomana
hänen äitinsä huusi hänet luokseen, mutta vasta kolmannen kerran
kutsuttaessa Cécile tunsi äitinsä äänen ja noudatti käskyä.
Paronitar oli tavallistaan kalpeampi, ja hänen hymyssään oli
sanomattoman surunvoittoinen ilme. Cécile säpsähti, sillä hän luuli,
että äiti alkoi puhua hänelle Henrikistä.
Mutta siinä hän pettyi. Paronitar kertoi hänelle herttuattaren tuomia
uutisia valtiollisten olojen tilasta. Bourbonien oli täytynyt luopua
kaikista toiveista, ja Bonaparte vakaannutti valtaansa yhä enemmän
omaksi hyödykseen. Herttuatar oli sentähden päättänyt toistaiseksi
jäädä ulkomaille niinkuin paronitarkin.
Tätä kertoessaan ei paronitar maininnut mitään nimeä, ja kumminkin
Cécilestä tuntui, että puhe koko ajan koski Henrikkiä. Mutta äitipä
olikin koko ajan ajatellut Edvardia. Olihan päivänselvää, että jos
valtiolliset olot pakoittivat äitiä ja isoäitiä yhä pitkittämään
maanpakolaisuutta, niin Duvalin perheen kanssa solmittava liitto kävi
taloudellisista syistä välttämättömäksi.
Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan.
Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien
päänsä äitinsä olkapäähän.
-- Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan
pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan
luvannut mennä Edvardille.
Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä
hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata
Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu
ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat
samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen,
molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät.
Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä
ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun
sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies,
sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos
kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana
sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli
paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin
esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut
ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen
Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra
Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren
kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti
Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka
tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä
koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki
albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa
esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä
mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat
puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa
olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän
lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi
hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut
Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän
välinpitämättömästi käänteli.
Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä
vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen,
ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita
haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden
puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti
siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän
kehoitti Cécileä soittamaan.
Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja
ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi,
että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui
enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.
Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä
sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile
jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä
tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.
Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain,
ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata
alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja
isoäiti.
Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä
omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli
huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän
tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari
kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.
Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan
lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle
syvästi huoaten.
Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä
huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia
neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä
markiisittaren puheille.
Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen
kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa
maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti
sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää
vieraita.
-- Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen
häntä kädelle. -- Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni,
että olette terveen näköinen kuten ennenkin.
-- Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä
kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä
vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni
pakoittamaan.
-- Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas
isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.
-- Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in
herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän
minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran
on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?
-- Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. -- Mitä minä
sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies,
ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu...
-- Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen
vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan
olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut
sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.
Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen
ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.
-- Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.
-- Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.
-- Voisithan minun mielestäni sanoa mitä herra de Sennones'ista
ajattelet.
-- Onko sopivaa, isoäiti, että nuoret tytöt näin lausuvat
mielipiteensä nuorista herroista?
-- Etpähän sinä salannut minulta mielipidettäsi Edvardista.
-- Oh, Edvardista, sehän on aivan toista, huudahti nuori tyttö.
-- Onhan tietysti, sillä Edvardista sinä et pidä ja...
-- Isoäiti kulta! keskeytti Cécile estääkseen häntä jatkamasta.
Mutta isoäiti ei hellittänyt.
-- Ja Henrikistä sinä pidät, jatkoi hän armottomasti.
-- Oh! kuiskasi Cécile kätkien päänsä markiisittaren tyynyyn.
-- Kas niin, sanoi tämä, eihän sinun tarvitse sitä hävetä. Jos
pitäisit Edvardista, niin se olisi sinulle häpeäksi, mutta Henrikhän
on kaikin puolin rakastettava nuori mies ja sulhaseksi sangen sopiva.
-- Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on
päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko...
-- Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja
onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä
lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi
tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet
Henrikille.
Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto.
Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin
juoksi äitinsä huoneeseen.
Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti
Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä
ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta,
käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä
jälleen tointuvan.
-- Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.
-- Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista,
sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.
Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin
heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar
sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä
nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka
vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis
nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia
vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä
uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti
hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen
paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi,
mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.
Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa
puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen
laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut
tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.
Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän
oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen
ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut
samoin kuin Henrik.
Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi
hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän
huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.
-- Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa,
-- mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!
Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa
kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja
näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin
äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan
näköisenä kuin varjo.
Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa,
niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan,
että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen
lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa
hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen
rinnastaan.
-- Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, -- koska kuolema
tuntui sinusta onnelta?
-- En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa,
niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta
vain. Antakaa minulle anteeksi!
-- Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi
paronitar. -- Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni
sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala
on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat
sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa?
Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi
ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?
-- Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa
siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei
suinkaan voi syyttää siitä.
-- Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.
-- En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen
kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.
-- Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen
kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme
katseessa.