Ihminen päättää.
Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren
luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen
päänkivistyksensä.
Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta
paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli
kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään
seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää
oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti
hyvillään.
Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän
iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan,
että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin
sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu
siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen
ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli
hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen
levoton.
Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut
huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä
päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri
vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat
kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi
kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi
nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana
seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen
nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti
kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata
siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan
apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei
ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä
he palasivat ruokasaliin.
Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren
rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen,
ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.
Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa
kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen
ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään
levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan
suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.
Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta
perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.
Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä,
palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä
käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti
iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai
tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja
kerrankin puhutella vertaisiaan.
Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla,
kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon
soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen
kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de
Sennones'in tulon.
Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly
eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa
syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika
eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti
nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua
myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti
kuiskaamaan:
-- Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä,
ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan
ja siellä saamme keskustella rauhassa.
Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:
-- Yhä olette entisellänne.
Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli
pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään,
ja lopuksi hän tervehti Cécileä.
-- Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä
lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella
ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että
olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen
perheineen minua tervehtimässä.
Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten
palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:
-- Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää
teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani
pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.
Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren
peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti
niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.
-- Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut
minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän
liioittelee kiitostaan.
Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi
tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat.
Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis
nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt
sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois.
Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset.
Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli
joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka
oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen
oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa
veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin
hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti
loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin
aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja
sokerikauppiaan ammattia varten.
Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä
tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno
nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren
Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.
Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt
huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen
esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien
hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan,
huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.
Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli
pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä
niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden
kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä
oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat
kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan
merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli,
että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen
ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen
kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja
nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka
hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut
hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän
oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja
surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka
hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan
itsekunkin luonteelle.
Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella
vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön
hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle
sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä
teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua
nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos
kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen
oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen
todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik
tunsi silmänsä vettyvän.
Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää
puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä
sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista
mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen
viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan
soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja,
pyysi Cécileä laulamaan.
Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä
odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt
mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.
Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat
tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja
viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut
soittaa mitään omasta päästään.
Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja
ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä,
istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel
kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä
laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina
keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas
laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu,
vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan
sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.
Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa.
Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois
silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea
katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik
olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen
häntä niinkuin madonnaa.
Samassa hetkessä paronitar ja herttuatar palasivat huoneeseen.