Tulevaisuudentuumia.
Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin
muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän
sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen
kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.
-- Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua -- minun ei tarvinne
sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan
arvaatte, eikö niin?
-- Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja
tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni
pyytää teiltä vähäistä selitystä.
-- Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. -- Ystävyytemme teitä
kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään,
ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää,
tahdotte sen meidän hyväksemme.
-- Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas
kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä
vielä paljon jäljellä.
-- Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.
-- No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos
olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet
saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta,
ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin
satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen
tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla
toimeen.
-- Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit
eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä
nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.
-- Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval.
-- Liian järkevää se olisi ollutkin... Oh, pyydän anteeksi, rouva
paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.
-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että
äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja
onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä
huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä
solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi
muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?
-- Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään,
-- taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain
kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä
teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.
-- Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti
hymyillen. -- Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.
-- Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte... suokaa anteeksi, että
yhä vielä palaan samaan asiaan... teillä ei ole enää jäljellä kuin
puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai
seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai
seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten
joudutte?
-- Jumala yksin tietää, herra Duval.
-- Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.
-- Ei mitään.
-- Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa
parantua?
-- Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee
valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.
-- Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä
päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte
on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä
on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö
totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin
Bourboneille.
Paronitar pudisti päätään.
-- No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä
sitten aiotte tehdä?
Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.
-- Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar
pyyhkäisi kyynelen silmistään.
-- Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen
myötäjäisiään.
-- Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de
Marsilly. -- Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta
tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.
-- Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa,
ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät,
sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon
hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.
-- Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on
maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen
vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin
teidän perheenne... Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi,
etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi,
ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?
-- Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne,
hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä
tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka,
siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.
-- Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen,
niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi
sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.
-- Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi
vilkkaasti herra Duval.
-- Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin
mitä ajattelen.
-- Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne,
minulle mieliksi.
-- En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.
-- Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä
se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne
tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä
ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli
lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta,
jopa naurettavaltakin.
-- En ymmärrä, herra Duval...
-- Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.
-- Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane...
-- Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan
minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen,
ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin
rakkauden... Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.
-- Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan
sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen
ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta
puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä
Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias;
vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä
asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä
palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.
Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä
keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen
iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.
Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa.
Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista
onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta
arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.
Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen
täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua,
ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään
hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui,
hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen
ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.
Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli
levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi
sitten:
-- Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?
-- Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa
keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.
-- Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin
täydellisesti.
Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren.
Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen
mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän
tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän
suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei
heidän tarvinnut toisistaan erota.
Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti
voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei
ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen
avioliittoon.