Oireita.
Timanteista saatu summa riitti paronittarelle kahdeksi vuodeksi, ja
näiden vuosien kuluessa eivät valtiolliset olot suinkaan parantuneet.
Asiat eivät tosin jääneet ennalleen, mutta muutokset kävivät siihen
suuntaan, että kuninkaallismielisiltä kaikki toiveet raukesivat.
Bonaparte oli palannut Egyptistä, hajoittanut direktorion, kohonnut
konsuliksi ja voittanut Marengon tappelun.
Olihan kyllä vielä kuninkaallismielisten joukossa muutamia, jotka
uskalsivat toivoa ja jotka väittivät, että Bonaparte raivasi tietä
Bourboneille ja että hän, voitettuansa jakobiinit, panisi valtikan
-- niinkuin tähän aikaan sanottiin -- laillisten kuninkaiden käteen.
Mutta tervejärkiset eivät uskoneet siitä sanaakaan. Koko Eurooppa
pelkäsi Lodin, Pyramidien ja Marengon voittajaa. Paronitar koetti
saada rahansa riittämään niin kauan kuin suinkin ja vasta viime
tingassa hän päätti vielä kerran kääntyä markiisittaren puoleen.
Siitä päivästä lähtien, jolloin timanttikysymys ensimäisen kerran
oli otettu puheeksi, markiisitar tuntui unohtaneen koko asian. Hän
ei puhunut siitä sanaakaan eikä välittänyt vähääkään tyttärensä
toimeentulosta tai raha-asioista. Yhdentekevää, mistä tämä otti
rahat, kun ei puutetta ollut. Kun paronitar nyt toisen kerran otti
saman kysymyksen puheeksi, oli markiisitar suuresti hämmästyvinään
ja asettui heti puolustusasemaan. Paronittaren täytyi oikein
lujasti vaatia, esittäen asian samalla arvokkaasti ja vakavasti,
ennenkuin äiti vihdoinkin taipui. Syvään huoaten markiisitar otti
arkustaan kaulakoristeen, noin viidentoistatuhannen frangin arvoisen,
antaakseen sen paronittarelle.
Mutta tytär ei siihen tyytynyt. Vieläkin kerran hän koetti selittää
äidilleen, kuinka tärkeätä olisi ollut myydä kaikki koristeet samalla
kertaa ja panna rahat pankkiin, mutta markiisitar pani niin jyrkästi
vastaan, että paronittaren täytyi peräytyä ja tyytyä siihen, minkä
oli saanut. Sitäpaitsi markiisitar vaati, että hänelle annettaisiin
kolmetuhatta frangia kaulakoristeen myyntisummasta hänen omia
menojansa varten. Timantit myytiin niinkuin ensimäiselläkin kertaa
herra Duvalin välityksellä, ja rahakysymys oli taas joksikin aikaa
ratkaistu.
Tietämättä mitään äitinsä huolista Cécile kasvoi ja kehittyi kodin
hoivissa. Hän oli nyt kahdentoista vuoden ikäinen, lempeä ja vakava
nuori tyttö. Usein äiti ikkunastaan katsoi tytärtä, joka itse ruusuna
käyskenteli puutarhassa ruusujen keskellä. Kolme vuotta vain enää,
ja lapsuuden aika oli Cécileltä lopussa, ja hän oli varttumaisillaan
naiseksi. Mitä kantoikaan tulevaisuus helmassaan neitoselle, jolle
luonto oli tuhlannut parhaimmat lahjansa?
Mikä varsinkin äidin mieltä painoi, oli, että hän tunsi terveytensä
horjuvan. Hänen keuhkonsa olivat aina olleet huonot ja olivat nyt
tuntuvasti heikontuneet Englannin kostean ilmanalan ja ainaisten
kalvavien huolien vaikutuksesta. Syksyllä varsinkin tuon hirveän ja
leppymättömän taudin oireet aikoivat häntä rasittaa. Hän aavisti,
että tämä tauti oli hänelle kuolemaksi, ja suri tyttärensä tähden,
joka hänen kuoltuaan jäisi turvattomaksi.
Nämä oireet jäivät kumminkin toistaiseksi paronittaren salaisuudeksi.
Muitten silmissä hän päinvastoin näytti terveemmältä kuin koskaan
ennen. Hänen kiiltävät silmänsä ja hehkuvat poskensa, jotka
asiantuntijalle olisivat ilmaisseet kuumetta, kaunistivat häntä
ikäänkuin uudella nuoruudella, samalla kuin hermojen kiihotus antoi
hänen puheilleen ja liikkeilleen vilkkautta, jota olisi voinut luulla
elpyneen elämänvoiman vaikutukseksi.
Itse paronitar ei pettynyt. Kun v. 1802 Ranska taas avasi
porttinsa pakolaisille, paronittaren valtasi kiihkeä halu päästä
synnyinmaahansa kuolemaan, ja hän ajatteli hetkeksi tätä paluumatkaa
mahdolliseksi, vaikka hän tiesi, että hänen talonsa Verneuil-kadun
varrella ja hänen monet maatilansa Tourainessa ja Normandiassa olivat
polkuhinnasta luovutetut niin sanottujen _kansanmaiden_ ostajille.
Mutta kun hän sitten ajatteli, ettei hänellä ollut siellä turvattua
toimeentuloa ja että huone- ja talouskalujen myynti, muutto, jopa
matkakin olisivat tuottaneet hänelle niin paljon menoja, että
perheen jo ennestäänkin niukat varat olisivat tuntuvassa määrässä
vähentyneet, niin hän luopui allapäin tästä viimeisestä toivostaan.
Tämä oli hänelle sitä vaikeampi, kun markiisitar alinomaa kiusasi
häntä tyytymättömyydellään ja rukoili häntä palaamaan Pariisiin,
missä entiset tuttavat ja suosijat muka kyllä auttaisivat heitä.
Ja oli kai noiden entisten ystävien joukossa sellaisiakin, joilla
olisi valtaa tarpeeksi hankkiakseen heille takaisin heidän entiset
oikeutensa ja rikkautensa. Mutta paronitar ei uskaltanut luottaa
äitinsä toiveihin ja taloudellisiin laskelmiin.
Täten aika vierähti vuoteen 1803. Cécile oli silloin kolmentoista
ikäinen, mutta häntä olisi voinut luulla viisitoistavuotiaaksi. Hänen
tunteensa eivät olleet enää lapselliset, mutta hän oli säilyttänyt
lapsenuskonsa ja viattomuutensa. Kun perheellä ei ollut muita
miestuttavia kuin herra Duval ja Edvard, joka viimeksimainittu
oli vuosien kuluessa käynyt Cécilelle yhä vieraammaksi, ja kun
paronitar oli yksin pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan ja ollut
hänelle ainoana opettajana, niin hän oli aina vain tottunut naisten
seuraan. Hänen katsantotapansa ja tietonsa olivatkin sentähden hiukan
yksipuoliset ja jonkun verran syvyyttä vailla, mutta sensijaan oli
hänelle opetettu kaikkea mikä tekee hienon naisen miellyttäväksi.
Hän osasi taidokkaasti piirtää ja vesiväreillä maalata kukkia ja
maisemia; hänen äänensä oli heleä ja sointuva, kun hän lauloi,
ja hän osasi soittaa pianoa tarpeeksi säestääkseen laulujaan ja
soittaakseen omaksi huvikseen ja muitten iloksi; hän puhui sujuvasti
italian, ranskan ja englannin kieliä ja tunsi erinomaisesti historian
ja maantieteen. Häneltä ei siis puuttunut mitään siitä, mitä
täysikasvuiselta naiselta vaadittiin.
Duvalin perhe, jonka varallisuus perheenisännän ahkeruuden ja
työkunnon kautta lisääntymistään lisääntyi, oli aina yhtä hyvissä
väleissä paronittaren kanssa. Yhä useammin herra Duval kävi Hendonin
pienessä kodissa, missä hänet aina otettiin ystävällisesti vastaan.
Markiisitar yksin pysytteli erillään ja kohteli aina Duvalin perheen
jäseniä jäykästi ja ylpeästi, varsinkin kun hän ei koskaan voinut
hyväksyä tyttärensä läheistä seurustelua noiden alhaissäätyisten
kanssa.
Kului vielä muutamia kuukausia, ja paronittarelta alkoi taas puuttua
rahoja. Markiisitar oli saanut vaatimansa kolmetuhatta frangia, jotka
hän oli kuluttanut kaikki turhanpäiväisiin ostoksiin. Nyt kun tytär
taas tuli valittamaan hänelle rahapulaansa, ei hän tahtonut ottaa
sitä kuuleviin korviinsakaan eikä suostunut auttamaan, ennenkuin
hänelle oli tehty tarkka tili kaikesta. Silloin vasta, tuskallisen
väittelyn jälkeen, hän veti kätköstään soljen, jonka arvo saattoi
nousta noin kymmeneentuhanteen.
Rouva de Marsilly kirjoitti tapansa mukaan herra Duvalille, ja
niinkuin aina tämä nytkin kiiruhti kutsua noudattamaan. Paronitar
näytti hänestä suuresti muuttuneelta, vaikka tuskin oli kulunut
viikkoakaan siitä, kun hän viimeksi oli käynyt Hendonissa; kyynelet
olivat jättäneet selvät jäljet hänen kasvoilleen.
Cécilekin, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta heidän asemastaan
ja joka ei tietänyt mitään tämän maailman asioista, oli huomannut
äitinsä alakuloisuuden ja itkettyneet kasvot, joissa ruumiillisen
kärsimyksen jäljet kävivät näkyviin, sikäli kuin niistä katosi tuo
tasainen hilpeys, johon lapsi oli tottunut. Levottomana hän väijyi
käytävässä herra Duvalin tuloa, ja kun tämä astui sisään, hän tarttui
hänen käteensä tuskaisesti kuiskaten:
-- Herra Duval, rakas herra Duval, olen kärsimättömänä odottanut
teitä. Äiti on hyvin pahoilla mielin, enkä tiedä siihen mitään
syytä. Olen kysynyt häneltä, mutta hän sanoo minua lapseksi eikä
suostu vastaamaan. Hyvä herra Duval, jos voitte tehdä jotakin hänen
hyväkseen, niin tehkää se, pyydän teitä!
-- Rakas neitiseni, vastasi tuo kunnon mies katsellen hellästi nuorta
tyttöä, -- olen monta kertaa tahtonut auttaa rouva paronitarta kaiken
mahdollisuuden mukaan, mutta hän on aina kieltäytynyt ottamasta
apuani vastaan. En voi sille mitään.
-- Mutta mikä äitiä sitten vaivaa? kysyi lapsi.
-- Mikäkö häntä vaivaa? Siihen voisin kyllä vastata, sanoi herra
Duval.
-- Koska tiedätte, niin sanokaa heti... Ja jos minä voin siihen
mitään, niin...
-- Voitte paljonkin, lapseni.
-- No, siinä tapauksessa teidän vain tarvitsee käskeä.
-- Menen äitinne luo, rakas lapseni, ja aion puhua vakavasti hänen
kanssaan. Jos hän suostuu siihen, mitä aion hänelle ehdottaa, niin...
hänen asiakseen tulee pyytää teiltä sitä rakkauden osoitusta, josta
kaikkien meidän onnemme riippuu.
Cécile loi häneen hämmästyneet silmänsä, mutta herra Duval ei antanut
hänelle mitään selitystä, puristi vain hänen kättään ja meni rouva de
Marsillyn puheille.