Aika kuluu.
Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan
maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia.
Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat
raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval,
joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut
jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä
luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa
suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen
astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun
tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut
käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja,
ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi
ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki
itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa,
tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen
nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi
ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä
pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen
osakkaaksi.
Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain
armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen
ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan
päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut.
Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän
maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.
Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen
hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden
markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa
ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa
kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä
koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta
ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja
markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos
minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän
viivytellä luvaten miettiä asiaa.
-- Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren
kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.
Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli
markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen
kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi.
Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti
jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan
perheineen Hendoniin koko päiväksi.
Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä.
Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison
seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten
vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys
oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he
olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan
kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun
palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin
mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan
siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon
ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar
mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä,
jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään,
niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli
pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.
Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia
kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän
otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa,
pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella
hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen
palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin
jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen
niistä niiden täyden arvon.
Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta
kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar
ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin
joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan
tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei
kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei
käynyt tarjousta toistaminen.
Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla
kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin
päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia,
mikä summa kivistä oli maksettu.