Jumala kaikessa.
Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva
mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella
ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.
Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä
kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja
jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja
iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä
lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä
tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden
maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset
hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen
siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset
perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja
leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät
piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.
Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän
kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä
parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä
livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä
ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni
laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut.
Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun
hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta
hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä
poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.
Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta
selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa
tarua.
Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan
asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa,
surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan.
Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja
ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi
iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä
lohdutettava.
Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi
kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli
kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut,
oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan
voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen
kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi.
Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten
kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.
Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti
tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin
rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard
oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät
puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan
nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja
ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen,
sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa
saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun
pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle
kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä
ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi
hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja
etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai
surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun
vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa
minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan
lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään
nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei
hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa
perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja
jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.
Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan.
Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle
nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri
lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras
päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään
perhosia.
Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi
häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä
puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli
käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.
-- Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut
oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme
luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän
hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä
maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on
kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin
maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.