Kasvatus.
Markiisittaresta ei tietysti voinut olla mitään apua talon
järjestämisessä, jonka vuoksi hän jäikin Lontooseen Lorges'in
herttuattaren luo, kun sitävastoin rouva Duval läksi herttuattaren
pyynnöstä auttamaan paronitarta.
Olemme jo kertoneet, että rouva Duval oli Englannista kotoisin.
Vaikka hän olikin porvarisperheestä, oli hän saanut sangen
hyvän kasvatuksen, mikä olikin tehnyt hänelle mahdolliseksi
antautua opettajanuralle. Yhteiset onnettomuudet olivat jo
herättäneet paronittaressa suurta myötätuntoisuutta häntä
kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus muuttui vähitellen miltei
ystävyydeksi heidän viettäessään yhdessä nuo viisi kuusi päivää
kodin järjestämispuuhissa. Rouva Duval oli sitäpaitsi tarpeeksi
hienotunteinen ymmärtääkseen mitkä rajat yhteiskunnalliset olot
olivat pystyttäneet heidän välillensä ja pysytelläkseen aina
vaatimattomasti näiden rajojen sisällä.
Lapset, jotka eivät vielä tietäneet mitään luokkaeroituksista
tai sääty-ylpeydestä, leikkivät päiväkaudet yhdessä piehtaroiden
heinikossa tai salin matoilla ja juosten käsitysten puutarhan
kiertelevillä käytävillä.
Viikon päästä, kun järjestämispuuhat olivat päättyneet, rouva Duval
otti toimekseen hankkia paronittarelle palvelijattaren, joka pystyisi
hoitamaan taloudessa niin hyvin keittäjän kuin sisäkönkin tehtävät,
ja sitten hän palasi takaisin Lontooseen.
Seuraavana päivänä Lorges'in herttuatar saapui tuoden mukanaan
vaunuissaan Roche-Bertaud'n markiisittaren sekä tämän palvelukseensa
pestaaman ranskalaisen kamarineitsyen.
Tämä odottamaton palveluskunnan liiallinen lisäys herätti kyllä
paronittaressa hiukan levottomuutta, mutta hän alistui nytkin
nurkumatta, sillä hän tiesi, että äitinsä oli tottunut hemmotteluun,
eikä tahtonut kieltää häneltä vielä tätä mukavuutta muitten
kieltäymyksien lisäksi.
Pikku Cécile ei vielä tietänyt mitään tämän maailman menoista.
Onni ja onnettomuus olivat hänelle vain tyhjiä sanoja, joita hän
matki muitten mukaan niinkuin kaiku, ymmärtämättä ollenkaan niiden
merkitystä.
Hän oli muuten herttainen pikku tyttö, neljän vuoden ikäinen, kaunis
ja lempeä kuin taivaan enkeli. Naisen parhaimmat ominaisuudet olivat
jo hänessä taimella, ja hyvät ja jalot työt saivat hymyn puhkeamaan
hänen huulilleen, niinkuin kevään aurinko saa kukan puhkeamaan
kuorestaan. Äidinrakkauden hoivissa tällainen lapsenluonne kehittyi
nopeasti kaikkien hyveiden palvelijaksi.
Lapsen hyvät taipumukset eivät jääneetkään äidiltä huomaamatta,
ja hän päätti yksin ohjata pienokaisen kasvatusta oman ihanteensa
mukaiseksi.
Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää
vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa
lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen
yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas,
kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle,
antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden
korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle
etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle
taitavia näiden aineiden opettajia.
Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve
järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän
otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat
Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa
kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia
toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti
hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli
Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka
ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä
vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat
muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle
loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.
Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen
edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on,
että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen
kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi
kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta
lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään
aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa
muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.
Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen,
yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle
tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla
hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin
hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta
vahingollisilta vaikutuksilta.
Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi
nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä
suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.
Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että
lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen
täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn
huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli
hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen,
kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja
kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset
harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti
jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.
Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi
maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät
Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa
kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen,
joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun
21:s, kuninkaan kuolinpäivä.
Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa
kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja
kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi
Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta
niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt
uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään
synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt
pahinta, ja kaikki oli toteutunut.
Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään
muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä
huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän
tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.
Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja
sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin
talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos
hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt
viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun
varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras,
oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että
käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana,
eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen
joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.
Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden,
puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille
kuolemaa ennustettiin.
Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista
voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen
kylään saakka.