Koti Englannissa.
Maalle noustuaan paronitar tahtoi heti vuokrata vaunut Lontooseen,
mutta markiisitar väitti, että koska hän nyt kerran onnekseen oli
päässyt Ranskasta pois ja oli turvassa vieraalla maalla, niin hän ei
enää hetkeäkään tahtonut esiintyä noissa naurettavissa tamineissa,
joihin hänen oli täytynyt paetessaan pukeutua. Kun ei enää ollut
mitään syytä kieltää, paronitar suostui mielellään noudattamaan
äitinsä tahtoa, niinkuin hän ylipäänsä aina teki, olivatpa
markiisittaren oikut kuinka mielettömiä tahansa, osoittaen siinä
sitä lapsen kuuliaisuutta, josta ei oltu vielä luovuttu hienoissa
perheissä, missä seitsemännentoista vuosisadan katsantotavat edelleen
olivat vallalla.
Paronitar antoi siis ajaa Doverin parhaaseen hotelliin, ja siellä
markiisitar huolimatta matkan aiheuttamasta väsymyksestä ja
hetkeäkään lepäämättä avasi matka-arkun, jonka oli tuonut muassaan
rattaihin kätkettynä. Siitä hän otti omat alusvaatteensa ja pukunsa
heittäen inholla luotaan nuo talonpoikaisryysyt. Hän järjesti
hiuksensa ja puuteroi kasvonsa yhtä suurella huolella, kuin jos hänen
olisi ollut esiinnyttävä kuningattaren kutsuissa.
Mitä paronittareen tulee, kaikki hänen huolensa kohdistuivat pikku
Cécileen, joka onneksi oli jotenkin hyvin kestänyt merimatkan
rasitukset. Mutta kun hänellä oli kiire joutua Lontooseen asuntoa
puuhaamaan, tilasi hän jo samana iltana kaikki paikat seuraavana
aamuna yhdeksän aikaan Lontooseen lähtevissä yhteisvaunuissa.
Matka Doverista Lontooseen tapahtui tavallisella nopeudella.
Canterburyssä ja Rochesterissa pysähdyttiin vain hetkiseksi ja
samana iltana saavuttiin Lontooseen. Matkustajamme sijoittuivat
siellä erääseen rouva Ambronin heille suosittelemaan hotelliin
Golden Squaressä, muutaman sadan askelen päähän Regent streetistä.
Sieltä paronitar lähetti heti kirjeen Lorges'in herttuattarelle
ilmoittaakseen hänelle tulostaan.
Jo samana iltana herttuatar riensi heidän luokseen auttaakseen
paronitarta neuvoillaan, jos tämä aikoi asettua Lontooseen asumaan.
Mutta rouva de Marsillyta ei haluttanut jäädä Lontooseen. Hän oli
päättänyt viettää sangen hiljaista elämää ollessaan ulkomailla ja
kysyi sen tähden, eikö herttuatar voinut neuvoa hänelle jotakin
sievää kylää, jossa hän voisi kaikessa rauhassa kokonaan antautua
tyttärensä kasvatukseen. Herttuatar mainitsi hänelle Hendonin kylän
sanoen paikkaa sangen miellyttäväksi ja mukavaksi, se kun tarjosi
asukkailleen maalaiselämän kaikki edut olematta kuitenkaan liian
kaukana kaupungista. Paronitar päättikin kohta käydä katsomassa tuota
pikku paratiisia, jota herttuatar niin suositteli.
Seuraavana päivänä paronitar ja markiisitar menivät vastakäynnille
herttuattaren luo. Paronitar kysyi heti rouva Duvalia, jonka mies,
niinkuin muistamme, oli toimittanut matkustajille uuden matkapassin
Saint-Denis'n tulliportilla. Herttuatar lähetti heti hakemaan
häntä, ja muutaman hetken kuluttua rouva Duval saapui poikansa,
sievän kuusivuotiaan lapsen kanssa, joka heti annettiin Cécilelle
leikkitoveriksi.
Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen
miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui
sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva
Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen
kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet
uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien
mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä
yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat
elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet,
eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli
mahdollisesti uhrien joukossa.
Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen
poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.
-- Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun
suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän
vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.
-- Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. -- Missä minun isäni on,
äiti?
Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät
syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.
Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi
tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta,
käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.
Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar
ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät
niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni
asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja
lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut.
Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei
aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.
Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni
kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään
vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka
tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin
kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti
meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi,
miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi
tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä.
Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut
tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä
paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja
vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin
oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut
saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti
samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta
vuotuisesta vuokrasta.
Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut
olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu
säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka
tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri
vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha
tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden
reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa,
joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden
alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi
yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.
Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä
käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen
ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät
etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen
sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin
makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.
Yläkerroksessa olivat palvelijain huoneet ja sitäpaitsi
liinavaatesäiliö.
Huonekaluja talossa ei tietysti ollut; kaikki oli ostettava tai
vuokrattava. Herttuatar ja markiisitar, jotka yhä vahvasti uskoivat,
että Ranska, liittoutuneiden valtojen kurittamana, pian tointuisi
sekasorrostaan ja palauttaisi pakolaiset asetettuansa lailliset
hallitsijat jälleen valtaistuimelle, puolustivat vuokraamista, mutta
paronitar, jonka suru oli tehnyt tarkkanäköiseksi, oli toista mieltä.
Hän laski, että kolmen vuoden vuokrasumma vastaisi ostohintaa ja
että siis oli edullisempi ostaa kaikki, niin huonekalut kuin muutkin
talousesineet. Lopuksi hän kehoitti äitiään päättämään mitkä huoneet
olivat hänelle sopivimmat, koettaakseen sitten järjestää kaikki hänen
mielensä mukaiseksi.
Markiisittaren mielestä ei talossa kokonaisuudessaankaan ollut
liiaksi tilaa hänelle ja kaikille hänen puvuilleen; olihan hänellä
Tourainessa linnassaan ollut vaatesäiliöitä, joihin tämän hökkelin
kaikki huoneet olisivat mahtuneet. Mutta täytyihän tyytyä oloihin,
koska nyt oltiin Englannissa eikä Tourainessa.
Juostuaan portaita ylös ja alas senkin seitsemän kertaa ja
tarkastettuaan vastaisen asuntonsa kaikki nurkat ja sopukat hän
päätti vihdoin ottaa haltuunsa alakerroksen makuuhuoneen ja
arkihuoneen.
Kun asia oli ratkaistu, palattiin Lontooseen.
Viikon kuluttua talo oli asuttavassa kunnossa. Sen kalusto oli
äärettömän yksinkertainen, jos kohta siisti ja aistikas. Mutta kun
kaikki oli täytynyt ostaa, huonekalut, hopeat, liinavaatteet, niin
oli kaikesta säästäväisyydestä huolimatta talon sisustaminen maksanut
paronittarelle kaksikymmentätuhatta frangia, viidennen osan hänen
omaisuudestaan.
Puhdasta rahaa hänellä ei ollut enää kuin kymmenentuhatta frangia,
mutta olihan vielä markiisittaren timantit, joiden arvo nousi
kuuteenkymmeneen- tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen frangiin. Olihan
siinä tarpeeksi viideksi tai kuudeksi vuodeksi, ja vaikka kohtalon
iskut olivat riistäneet paronittarelta luottamuksen tulevaisuuteen,
niin hän ei voinut olla salaa toistamatta äitinsä ja rouva de
Lorges'in sanoja:
-- Johan siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista.
Ja paljonhan näinä viitenä tai kuutena vuotena tapahtuikin. Mutta
onneksi ei meidän tällä hetkellä tarvitse kertoa muusta kuin Hendonin
pienestä kodista ja sen asukkaista.