Roche-Bertaud'n markiisitar.
Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli
kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta
pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi
jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti
elää.
Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä
hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar
oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi,
että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt
häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen
häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän
hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan
syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi
ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat
Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä
suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli
lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli
onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä
Ranskasta.
Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä
ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat
kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä
pahempaa vaaraa.
Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista,
kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia
ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät
maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja
suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön.
Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja
matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai
siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin
johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi
täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että
vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta
ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä
pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut
ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi
hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut
kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että
tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti,
tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja
markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä
heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja
paronittaren tuli valmistua matkalle.
Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin
hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin
ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja
ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi
kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan
hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään
hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena
päätään sanoen:
-- Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää
epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on
päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän
kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan
meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.
-- Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä
kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.
-- Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta
hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, -- mutta lähtemään pääsemme
ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset
ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän
heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan
äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise
Arnoult ja minä Catherine Payot.
-- Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar.
-- Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa
osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten,
niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.
-- Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita
on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte
kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat
Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa,
ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä,
joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.
Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta
nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt,
oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä
kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman
välttämättömäksi.
Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar
kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar
alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa
suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan
oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat
paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana
kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja
koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.
Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine
Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja
lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli
ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu
tuottaa onnea.
Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt
onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon
talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa
mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:
-- Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?
Kaikki onnistui hyvin, kunnes matkustajat saapuivat Saint-Denis'n
tulliportille, missä edelläkerrottu kohtaus oli vähällä tehdä
tyhjäksi heidän kaikki matkasuunnitelmansa. Onneksi se kumminkin
päättyi paremmin kuin ensi hetkenä saattoi toivoa, ja emigranttiperhe
pääsi onnellisesti jatkamaan matkaansa.
Niinkuin tuo kunnon kaupunginpalvelija oli ennustanut, uusi
matkapassi suojeli heitä kaikilta rettelöiltä. Sitäpaitsi he
varmuuden vuoksi pysähtyivät vain pieniin kyläkievareihin, niinkuin
ainakin vähävaraiset matkustajat. Hevonen oli hyvä, ja kulku sujui
niin nopeasti, että viivyttiin vain viisi päivää matkalla. Kuudetta
vasten yöllä saavuttiin Boulogneen.
Abbevillessä Pierre Durand oli tarkastuttanut passin päästäkseen
jatkamaan matkaa.
Emme huoli viivytellä kertomalla markiisittaren epätoivosta
ja loppumattomasta tyytymättömyydestä kievarisänkyihin ja
talikynttilöihin. Paronitar osoitti aina mitä suurinta
kärsivällisyyttä äitinsä nuristessa ja koetti yhtämittaisella
lempeydellään lieventää markiisittaren ylpeätä käytöstä.
Pikku Cécile vain riemuitsi nähdessään kukkia, puita ja peltoja.
Lapset ovat niinkuin linnut; enempää he eivät vaadi.
Yöllä siis saavuttiin Boulogneen ja pysähdyttiin Pariskadun varrella
sijaitsevaan "Ranskan hotelliin".
Tämän hotellin emäntä, rouva Ambron, oli sielunsa pohjasta
kuninkaallismielinen, ja häntä oli paronittarelle suositeltu kaikin
puolin luotettavana henkilönä. Tuskin olikaan paronitar uskonut
hänelle huolensa, ennenkuin tämä kunnon vaimo jo lupasi järjestää
asiat, niin että perhe mitä pikimmin, jos tuuli oli suotuisa, pääsisi
purjehtimaan Englantiin.
Jo seuraavana aamuna rouva Ambron, joka tunsi kaikki
rannikkolaivurit, teki sopimuksen pienen purjelaivan omistajan
kanssa, joka 100 louisdorista sitoutui viemään pakolaiset Boulognesta
Doveriin.
Viiden aikaan matkustajat nousivatkin uudestaan rattaille, ja Pierre
Durand asettui entiselle paikalleen aisalle. Kun he näkyivät palaavan
samaa tietä takaisin, ikäänkuin mennäkseen Montreuiliin, ja kun
heidän matkapassinsa oli viranomaisten tarkastama ja siis täydessä
kunnossa, ei kukaan estänyt heitä menemästä ulos kaupungista. Mutta
muutamia kilometrejä ajettuaan he poikkesivat valtatieltä pienelle
oikotielle, joka johti rouva Ambronin ostamalle, noin neljännestunnin
matkan päässä rannikolta sijaitsevalle pienelle maatalolle. Tässä
talossa Englantiin pyrkivät pakolaiset tavan mukaan odottivat sopivaa
hetkeä lähteäkseen.
Tällä kertaa rouva Ambron tahtoi itse saattaa vieraitaan, ja kun
nämä kymmenen aikaan saapuivat määräpaikalle, oli talon emäntä itse
ottamassa heitä vastaan. Täällä heidän täytyi odottaa puoliyöhön
saakka.
Kahdentoista aikaan koputettiin ovelle. Laivuri tuli noutamaan
matkustajia. Sopimuksen mukaan oli hänelle maksettava puolet
matkarahoista matkalle lähdettäessä, toinen puoli Englannin
rannikolle noustaessa.
Naiset kääriytyivät turkkeihinsa. Rouva Ambron otti pitääkseen
huolta markiisittaresta, jota tämä jalkamatka keskellä yötä suuresti
peloitti. Pierre Durand otti Cécilen syliinsä, ja seurue lähti
liikkeelle.
Sikäli kuin he lähestyivät rannikkoa, valtameren hengitys, tuo
kumea ja surunvoittoinen kohina, kävi heille yhä kuuluvammaksi.
Markiisitarta värisytti ajatus, että hänen oli näin keskellä yötä
uskaltauduttava valtamerelle pienessä purjealuksessa, ja hän alkoi jo
peräytyä sanoen mieluummin kätkeytyvänsä jonnekin maaseudulle.
Vähänväliä paronitar katseli pikku tyttöään, joka oli nukkunut
talonpojan syliin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
Saavuttiin rantatörmälle, joka jyrkkäreunaisena muurina ulottui
pitkin rannikkoa, niin kauas kuin silmä kantoi. Tätä jyrkkää
rinnettä täytyi nyt laskeutua kahden jalan levyistä, kiertelevää
polkua myöten. Markiisitar huusi kauhistuksesta. Paronitar otti
pienen tyttönsä Pierre Durandin sylistä ja astui sitten edellä
painaen sydänkäpynsä rintaansa vasten. Rouva Ambron seurasi sitten,
vuokraajan käsivarteen nojaten, ja lopuksi tuli markiisitar laivurin
tukemana.
Vihdoinkin päästiin rannalle. Siellä paronittaren valtasi hetkellinen
säikähdys, sillä venettä ei näkynyt missään, enemmän kuin
venemiehiäkään. Mutta laivuri vihelsi pilliään, ja samassa ilmestyi
merelle jonkun matkan päähän rannalta pieni musta piste, joka
lähestyessään suureni, kunnes saattoi huomata, että se oli pieni,
kahden miehen soutama vene.
-- Pian veneeseen! huusi laivuri keskeyttäen kaikki jäähyväispuheet;
sattuisipa vain joku tullivahti kiertämään täältä kautta, niin saatte
uskoa, että olisimme kaikki hukassa.
Laivuri oli oikeassa. Paronitar puristi vielä kerran Pierre Durandin
karkeata kättä, syleili rouva Ambronia ja hyppäsi veneeseen, jossa
markiisitar ja lapsi jo odottivat.
-- Ken siellä? kuului samassa karkea ääni rannalta.
-- Nyt pojat soutamaan, ja aika kyytiä! huusi laivuri työntäisten
jalallaan veneen vesille.
Kymmenen minuuttia soudettuaan matkustajat nousivat purjealukseen, ja
seuraavana aamuna paronitar oli perheineen turvassa Doverissa.