Croix-Rougen tykkimies.
Paroni de Marsillyn mentyä kuningas, kuningatar ja rouva Elisabet
lähtivät kiertämään linnaa tervehtiäkseen puolustajiaan. Jokaiselle
vartiojoukolle kuningas koetti sanoa jotakin rohkaisevaa. Kuningatar
tahtoi puhua hänkin, mutta nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä.
Tuileries-linnan tarjoama näky ei ollutkaan omiaan mieltä
rohkaisemaan.
Sveitsiläiset ja ranskalaiset henkivartijaväet olivat paikoillaan,
valmiina kuolemaan kuninkaansa puolesta, mutta kansalliskaartin
riveissä tuntui olevan eripuraisuutta. Petit-Pères'in,
Butte-des-Moulins'in ja Filles-Saint-Thomas'in pataljoonat olivat
pysyneet uskollisina ja seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan
Sveitsiläisten ja Prinssien pihassa. Mutta muut pataljoonat olivat jo
tähdänneet tykkinsä linnaa kohti.
Kuningas palasi kiertomatkaltaan murtunein mielin. Kuningatar ja
rouva Elisabet olivat menettäneet viimeisenkin toivonkipinän.
Linnassa ei sinä yönä nukkunut kukaan muu kuin perintöprinssi.
Kuuden aikaan seuraavana aamuna kuului kovaa hälinää; etukaupunkien
etujoukot saapuivat Carrousel-torille. Samassa kuninkaan,
kuningattaren ja vallanperijän nähtiin laskeutuvan linnan pääportaita
alas. Kuningatar kantoi lasta sylissään. He menivät kaikki kolme
kansankokoukseen.
Prinssi puristi puolustajiensa kättä, ja näiden pieni joukko huusi
yhdestä suusta:
-- Eläköön kuningas!
Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden
klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui
hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta
lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.
Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.
Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.
Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen
ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme
kuningattaren hovinaista.
Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin
pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan,
ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita
täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta
kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat
linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja
sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt
linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta
se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.
Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli
siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli
painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä
hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme
Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi
huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen
toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa,
mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa
mitään.
Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren
tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi,
joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin
huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja
muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain
hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset
syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain
paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi
rappusten ensimäiselle portaalle. -- Olihan hänen miehensä käskenyt
hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea
kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti
hänet palaamaan.
Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun
yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan
käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta
kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää
ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset
ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän
toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja
palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta
kohti, jossa paronitar yksin odotti.
Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.
Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.
Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä
kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä
oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan,
ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä
taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.
Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä,
heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän
huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset
väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat
tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet
levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin.
Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan
ystäviä.
Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon
pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen
tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä
vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt
ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.
Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset,
seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin
mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan
huutaen:
-- Tännepäin, ystävät, tännepäin!
-- Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.
-- Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon
kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu,
elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän
henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.
-- Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"
Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten
joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.
-- Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. -- Tännekö he ovat
jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he
ovat olleet meille avuksi.
-- Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, -- mutta
mitä me sille taidamme?
-- Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi
paroni.
-- Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.
-- Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.
-- Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.
-- Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle,
joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä
saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu
aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.
-- Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja
kotiin vien, siitä minä vastaan.
-- Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka
tarttuen miehensä käsivarteen.
-- Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän
hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.
Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi
suojelijaansa.
Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja
pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut
ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.
Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja
vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin
Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna
heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen
omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli
hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden
joukosta.