Saint-Denis'n tulliportti.
Syyskuun 20 p:nä 1792 pienet kangaskatoksen suojaamat
talonpoikaisrattaat, joiden pohja oli oljilla peitetty, lähestyivät
puoli kuuden aikaan aamusella Saint-Denis'n tulliporttia, aisalla
istuvan talonpojan ohjaamina. Ne olivat viimeisinä pitkässä jonossa
samanlaisia rattaita, jotka kaikki pyrkivät pääkaupungista pois, mikä
ei ollut suinkaan helppoa tänä emigranttien aikana.
Rattaat pysähtyivät itsekukin vuorostaan vahtihuoneen eteen, missä
niitä tutkittiin pienimpiäkin pohjukoita myöten. Nähtävästi niissä ei
kuitenkaan havaittu mitään epäluulonalaista, sillä ne pääsivät kaikki
esteettä kulkemaan, kunnes rivin viimeiset saapuivat ristikkoportille
ja vuorostaan jäivät seisomaan vahtihuoneen eteen.
Silloin talonpoika, odottamatta virkamiehen tutkivia kysymyksiä,
nosti itse katoksen ja ojensi hänelle matkapassinsa.
Tämä Abbevillen pormestarinviraston luovuttama passi kehotti
viranomaisia päästämään Pariisiin aikovan tilanvuokraajan Pierre
Durandin, hänen vaimonsa Catherine Payot'in ja äitinsä Gervaise
Arnoult'in esteettä kulkemaan. Paperin toisella puolella Pariisin
kunnallishallitus valtuutti mainitut henkilöt palaamaan Nouvionin
kylään, mikä oli heidän varsinainen asuntopaikkansa.
Virkamies pisti päänsä verhojen alle ja näki kaksi naista, joista
toinen oli iältään neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen paikoilla,
toinen noin kahdenkymmenenviiden ikäinen, sekä noin nelivuotiaan
tytön.
-- Kuka teistä on Gervaise Arnoult? kysyi virkamies.
-- Minä, hyvä herra, vastasi vanhin vaunuissa istujista.
-- Kuka on nimeltään Catherine Payot?
-- Minä, kansalainen, vastasi nuorempi.
-- Miksikä ei tätä pientä tyttöä ole passissa mainittu?
-- Ka, minun syynihän se on, sanoi talonpoika, vastaten naisten
puolesta. -- Kyllähän vaimoni sanoi, että tytönkin nimi oli paperille
pantava, mutta minä sanoin, että kukapa nyt sellaisesta tytön
typykästä välittää, annetaan olla.
-- Onko tyttö sinun lapsesi? kysyi virkamies.
Lapsi avasi suunsa vastatakseen, mutta äiti pani kätensä hänen
huulilleen.
-- Minun tietysti, sanoi talonpoika, eipähän se kenenkään muun lie.
-- Hyvä on, sanoi virkamies, mutta, niinkuin vaimo sanoi, lapsi
olisi pitänyt mainita passissa. Ja taitaa tässä olla toinenkin
erehdys, sillä äitiäsi sanotaan kuudenkymmenenviiden ja vaimoasi
kolmenkymmenenviiden ikäiseksi, ja molemmat näyttävät paljon
nuoremmilta.
-- Olen minä kumminkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, sanoi
vanhempi naisista.
-- Ja minä kolmenkymmenenviiden, sanoi nuorempi.
-- Ja minä, hyvä herra, olen neljän vuoden vain ja minä osaan jo
lukea ja kirjoittaa, pisti pieni tyttö väliin.
Naiset hätkähtivät ja talonpoika ehätti sanomaan:
-- Osannethan toki. Johan sinua on tarpeeksi koulutettu ja vieläpä
maksettu kuusi frangia kuukaudessa Abbevillen koululle. Jos et siitä
hinnasta oppisi, niin käräjiin haastaisin opettajasi. En kai minä
suotta ole Normandiasta kotoisin.
-- Jo riittää, sanoi virkamies, saatte kaikki laskeutua rattailta ja
pistäytyä minun huoneeseeni siksi aikaa, kun tutkitaan ajopeliänne ja
katsotaan, eikö sinne ole ketään kätketty.
-- Kuulkaahan, hyvä herra... alkoi vanhempi naisista, mutta nuorempi
puristi häntä käsivarresta, sanoen varottavasti:
-- Äiti!
-- Kas niin, tehkää niinkuin kansalainen käskee, sanoi talonpoika. --
Joutavat tutkia, ja kun näkevät, ettei meillä ole mitään ylimyksiä
olkiin kätkettyinä, niin päästävät kai sitten lähtemään. Eikös niin,
hyvä herra?
Naiset tottelivat ja menivät vahtihuoneeseen. Mies jäi seisomaan
hevosensa viereen.
Virkamies avasi virkahuoneensa oven ja päästi sisään naiset ja
lapsen. Sitten hän sulki oven.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä virkamies katseli tarkasti
naisia. Nämä eivät tietäneet mitä ajatella sellaisesta sanattomasta
tarkastuksesta, kun virkamies äkkiä siirsi nojatuolin vanhemmalle ja
kädellään osoitti nuoremmalle istuinta sanoen:
-- Tehkää hyvin ja istukaa, rouva markiisitar. Ja te, rouva
paronitar, käykää istumaan.
Naiset kävivät kalmankalpeiksi ja vaipuivat hervottomina heille
osoitetuille istuimille.
-- Erehdytte, hyvä herra, sanoi vanhempi.
-- Kansalainen, vakuutan teille, että olette pettynyt, huudahti
nuorempi.
-- Älkää teeskennelkö minulle, hyvät rouvat, sanoi virkamies. -- Se
on tarpeetonta, sillä teillä ei ole mitään peljättävää.
-- Mutta kuka te olette, ja kuinka te meidät tunnette?
-- Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni
Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta
hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren
kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.
-- Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista,
jota virkamies oli sanonut paronittareksi, -- sillä meidän ei käy
enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette.
Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai
armahdatte meitä, eikö niin?
-- Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen
taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni
teidät pakosalle.
-- Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti
olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään
suhteessa hyödyllinen, niin lupaan...
-- Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän
suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi.
Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.
-- Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. -- Unohdan
aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin
suhteen...
-- Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä
sellaisia puhu...
-- Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan
kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä... Mutta, rouva
markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi
virkamies hymyillen. -- Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota
ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä
toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa
heitä kansalaisiksi.
-- En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.
-- Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi
paronitar. -- Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän
jää meistäkin orvoksi?
-- No niin, olkoon menneeksi, sanoi markiisitar. -- Lupaan, rakas
tyttäreni, että teen minkä voin.
-- Ja nyt, hyvät rouvat, tahdotteko jatkaa matkaanne tällä passilla?
-- Mitä te siihen sanotte? kysyi paronitar.
-- Ettei se ole teille miksikään hyödyksi, päinvastoin vain
vahingoksi. Te ette kumpikaan näytä sen ikäisiltä kuin teitä
matkapassissa sanotaan, ja niinkuin äsken sanoin, lastahan ei
passissa mainita ollenkaan.
-- Mitä meidän sitten tulee tehdä? Meillä ei ole toista.
-- Mutta minä voin hankkia teille toisen.
-- Voi, hyvä herra! huudahti paronitar, olisitteko todellakin niin
jalomielinen!
-- Tietysti, mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa täällä
puoli tuntia, kenties vielä kauemminkin.
-- Yhdentekevää, herra, kuinka kauan vain tahdotte, sanoi paronitar,
sillä tiedän, että teidän luonanne olemme turvassa.
Kaupunginpalvelija pistäytyi ulos ja palasi hetken kuluttua,
matkapassi puoleksi palasina ja lian tahraamana.
-- Kansalainen kirjuri, sanoi hän kutsuen luokseen nuoren miehen,
jolla niinkuin hänelläkin oli vyötäisillä kolmivärinen nauha, -- mene
pormestarinvirastosta hakemaan minulle allekirjotuksilla varustettu
passikaavake. ... Näytä heille tämä ja sano, että se putosi minulta
likaan ja joutui vaununpyörän alle sekä että siinä mainitut henkilöt
ovat virkahuoneessani. Panen kyllä itse siihen heidän nimimerkkinsä.
Nuori mies otti virkamiehen kädestä passin ja lähti tekemättä
vähintäkään vastaväitettä.
-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi paronitar, saammeko vuorostamme kysyä
teiltä nimeänne, jotta aina muistaisimme sen rukoillessamme Jumalalta
siunausta henkemme pelastajalle.
-- Hyvä rouva, onneksi minulle ja ken ties teillekin on nimeni
aivan halpa ja tuntematon. Niinkuin äsken sanoin, olen ollut
taloudenhoitajana Lorges'in herttuattaren luona, ja hän naitti minut
englantilaisen kotiopettajattarensa kanssa, jonka hän oli tuottanut
luokseen tyttärensä kasvatusta varten. Vaimoni seurasi herttuatarta
maanpakoon pienen, kuuden vuoden ikäisen poikamme kanssa. Nyt he ovat
Englannissa, Lontoossa, ja koska arvaan, että teilläkin on aikomus
mennä sinne...
-- Olette oikeassa, sinne aiomme lähteä, vastasi paronitar.
-- ... niin, voin antaa teille herttuattaren osoitteen. Hän asuu
edelleenkin yhdessä hänen kuninkaallisen ylhäisyytensä, Artois'n
herttuattaren kanssa.
-- Ja hänen osoitteensa? kysyi paronitar.
-- Regent street 14.
-- Kiitos herra, kyllä muistan. Ja onko teillä mitään asiaa
vaimollenne?
-- Sanokaa hänelle, että minulla on ollut onni tehdä teille pieni
palvelus ja että isänmaallinen mieleni on suojellut minua tähän asti
kaikista rettelöistä. Mutta kun en uskalla luottaa siihen, aion tulla
hänen luokseen ja asettua Englantiin asumaan, niin pian kuin olen
saanut omat asiani järjestetyiksi ja pienen omaisuuteni lopullisesti
luovutetuksi hänen käsiinsä.
-- Hyvä herra, saatte luottaa siihen, etten unohda sanaakaan siitä,
mitä nyt olette sanonut. Mutta nimeänne emme sittenkään vielä tiedä.
-- Sen saatte lukea allekirjoittamastani passinne vahvistuksesta.
Suokoon Jumala, että siitä olisi teille turvaa silloinkin, kun en
itse ole teitä suojelemassa.
Samassa kirjuri palasi, uusi passi kädessään. Vanha oli otettu
pormestarinvirastoon todisteeksi.
-- Asetu tuohon ja kirjoita, sanoi virkamies kirjurille.
Tämä totteli ja pantuansa paperille tavalliset alkulauseet hän
keskeytti kirjoituksen kuullakseen siihen pantavat nimet.
-- Mikä on miehesi nimi ja ikä, kansalainen? kysyi virkamies.
-- Pierre Durand, kolmekymmentäkuusi vuotta.
-- Hyvä. Ja äitisi?
-- Gervaise Arnoult, ja hän on neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen.
-- Ja itse olet nimeltäsi?
-- Catherine Payot. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen.
-- Ja tyttäresi.
-- Cécile.
-- Ikä?
-- Neljä vuotta.
-- Hyvä on, sanoi virkamies. -- Ja nyt, paljonko olet maksanut tästä,
Joseph?
-- Kaksi frangia, vastasi kirjuri.
Markiisitar otti kukkarostaan kultarahan maksaakseen, mutta paronitar
tarttui hänen käteensä varoittaen:
-- Äiti, äiti!
Sitten hän otti itse taskustaan kuparirahoja, joita hän vähitellen
laski kirjurin käteen, kunnes summa oli täysi. Kirjuri kiitti ja
poistui.
Sillä aikaa virkamies kirjoitti vahvistuksensa ja ojensi sen tehtyään
kallisarvoisen paperin paronittarelle sanoen:
-- Nyt, hyvä rouva, voitte jatkaa matkaanne, ja toivon, että se
päättyy onnellisesti.
-- Herra, sanoi paronitar, olkoon palkkanne ikuinen kiitollisuutemme,
niin äitini puolesta kuin minunkin ja pienen tyttäreni puolesta, kun
hän joutuu siihen ikään, että hän ymmärtää mitä kiitollisuus on.
Markiisitar teki virkamiehelle juhlallisen kumarruksen, ja pikku
Cécile lennätti hänelle suudelman.
Sitten he nousivat kaikki kolme rattaille, Pierre Durand asettui
entiselle paikalleen aisalle ja katsottuaan, oliko kaikki reilassa,
hän näpsäytti piiskallaan hevosta, joka lähti liikkeelle.
-- Louis Duval, sanoi paronitar, joka ensi työkseen oli hakenut
passista pelastajansa nimen.
-- Louis Duval, toisti markiisitar. -- Eivät sentään kaikki
kansanmiehet ole jakobiineja ja murhaajia.
Tämä viimeinen sana sai kyyneleet vuotamaan paronittaren silmistä.
Mutta hänen pikku tyttärensä kuivasi ne suudelmillaan.