Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
Johdanto.
Oli Tilsitin rauhanteon ja Erfurtin kongressin aika, siis
keisarikunnan ensimäinen loistokausi.
Eräs nainen, pitseillä koristettu musliininen aamupuku yllä,
pienet samettiset tohvelit jalassa ja punertavanruskea tukka
ajan muodin mukaan nostettuna solmuksi päälaelle ja käherrettynä
otsaa kehystäviksi pieniksi kiharoiksi, joiden säännöllisyys
ilmaisi kähertäjän vastikään käyneen, loikoi sinisellä silkillä
päällystetyllä leposohvalla muhkeassa kammiossaan, Taitbout-kadun
varrella sijaitsevan talon ensi kerroksessa olevan asunnon sisimmässä
huoneessa.
Tästä naisesta ja kammiosta on meidän sanottava sananen, ennenkuin
käymme itse asiaan.
Naisella oli, puhumattakaan vyötäistensä solakkuudesta, jalkansa
hentoudesta ja kätensä valkeudesta, kasvot sellaiset, jotka kaikkina
aikoina ovat kyenneet hurmaamaan tervejärkisimpienkin miesten mielet.
Kauniiksi häntä ei juuri käynyt sanominen, ei ainakaan hänen oman
aikansa ihanteen mukaan; hänen viehätyksensä ei ollut piirteiden
säännöllisyydestä tai säännöttömyydestä riippuvainen. Hänen silmänsä
olivat kenties liian suuret, nenänsä liian pieni, huulensa liian
punaiset, ihonsa liian läpikuultava, mutta nuo oudot virheet huomasi
vain silloin, kun hänen kasvonsa olivat levossa ja liikkumattomina.
Niin pian kuin joku ilme pääsi niitä elähyttämään, olipa se sitten
ilon tai surun, säälin tai veitikkamaisuuden ilme -- sillä tämä
nainen saattoi luoda kasvoilleen mitä erilaisimpia ilmeitä, niin
hyvin viattoman immen kainoutta kuin bakkantin hurjaa raivoa -- hänen
piirteissään syntyi sellainen sopusointu, että pieninkin korjaus
olisi pilannut kokonaisuuden.
Hänellä oli kädessään paperikäärö, missä näkyi kirjoitusta,
kahta erilaista käsialaa. Vähänväliä hän nosti suloisen
raukealla liikkeellä käärön silmiensä tasalle ja luki muutamia
rivejä nyrpistäen somasti huuliaan; sitten hän huoaten jälleen
laski kätensä, jaksaen tuskin pitää kiinni tuosta onnettomasta
paperikääröstä, josta hänen silminnähtävä ikävystyneisyytensä tuntui
johtuvan. Tämä nainen oli eräs Théâtre Français'n suosituimpia
näyttelijättäriä, ja käärö hänen kädessään sisälsi murhenäytelmän,
aikansa ikävimpiä; edellinen olkoon nimeltään "Fernande", jälkimäisen
nimeä emme uskalla mainita.
Mitä huoneeseen tulee, oli ajan huono maku, sen komeasta
sisustuksesta huolimatta, painanut siihen leimansa. Se oli sievä,
pieni, neliömäinen kammio, seinät sinisellä silkillä verhotut.
Silkkikaistoja eroittivat hienot, korinttilaistyyliset pylväät,
joiden kullatut päät kannattivat kipsifriisiä, mihin oli maalattu
pompeijilaistyyliin jousella ja viinellä varustettuja amoriineja ja
melkoinen joukko avioliiton alttareita, joilla mainitut amoriinit
uhrasivat satuttamansa sydämet. Sitäpaitsi huoneessa oli neljä ovea,
joista kaksi oli valeovia symmetrian tähden. Nämä kaikki olivat
valkeiksi maalatut ja koristetut kullatuilla Bacchuksen sauvoilla
sekä Thalian ja Melpomenen naamioilla. Yksi näistä ovista oli auki
ja päästi huoneeseen hajuvesikylvyn kosteata ja tuoksuvaa höyryä.
Huonekalut olivat niinkuin seinätkin verhotut sinisellä silkillä ja
olivat muuten sitä jäykkää ja epämiellyttävää muotoa, joka nykyaikana
hämmästyttää aistikkuuteen ja mukavuuteen tottunutta katsojaa,
hänen kun on mahdoton käsittää, miten voitiin sietää noita antiikin
jäljittelyjä, ja vielä vähemmän, miten niitä voitiin käyttää; sillä
sohvilla oli tuskin mahdollista maata ja tuoleilla tuskin sopi
istumaan. Emme nyt puhu noista X-muotoisista jakkaroista, sillä
ne olivat oudosta muodostaan ja ateenalaisista koristuksistaan
huolimatta sittenkin ainoat, jotka jotakuinkin vastasivat
tarkoitustaan.
Kamiinin koristeet olivat samaa sekasotkua. Kello esitti suurta,
pyöreätä, neljän laihan, taakkansa painaman amoriinin kantamaa
kilpeä, ja haarakynttiläjalat olivat nekin muodostetut ryhmäksi
yhdistyneistä neljästä amoriinista, joiden ilmassa liehuvat soihdut
tarjosivat kynttilöille sijaa.
Mutta kuten jo olemme sanoneet, pilaantuneesta makusuunnasta
huolimatta huone oli rikas, muhkea, ylellinen ja sellaisena
viehättävä, varsinkin kun siinä asuva seireeni, käyttääksemme
mekin sen ajan mytologista puhetapaa, kirkasti sitä suloutensa ja
kauneutensa loisteella.
Tämän pienen temppelin jumalatar loikoi siis, kuten on mainittu,
veltosti leposohvallaan, ollen lukevinaan rooliansa, mutta ajatellen
itse asiassa vain kuinka pukunsa oli järjestettävä, peploni
kannettava ja tunika laskostettava esitettävässä tragediassa. Silloin
ovi aukeni ja kamarineitsyt astui sisälle, esiintyen tuttavallisesti
ja rohkeasti niinkuin ainakin palvelijatar, joka on tottunut olemaan
emäntänsä neuvonantajana ja uskottuna arkielämän kaikissa vaiheissa.
-- Mitä! Joko te taaskin tulette! huudahti näyttelijätär, jonka
näennäistä suuttumusta lievensi salainen mielihyvä keskeytyksen
johdosta. -- Sanoinhan minä teille, että tahdon olla yksin,
ehdottomasti yksin, voidakseni työskennellä rauhassa. Tätä roolia en
saa ikinä päähäni, ja se on teidän syynne, neiti Cornélie!
-- Hyvä Jumala! Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi palvelijatar, ja
suostun ottamaan syykseni myöhästymisen, jos näytelmänkirjoittaja
sattuisi panemaan pahakseen, mutta täällä on kaunis, nuori herra,
joka niin itsepintaisesti tahtoo päästä teidän puheillenne, että
minun oli mahdotonta käskeä häntä pois.
-- Suvainnette kai sanoa mikä on tuon kauniin, nuoren herran nimi?
-- Herra Eugène.
-- Herra Eugène? sanoi näyttelijätär hitaasti kerraten
palvelijattarensa sanat, -- herra Eugène? Mutta eihän se ole mikään
nimi.
-- On kyllä, hyvä rouva, ja vieläpä sangen kaunis nimi. Minä
puolestani pidän paljon siitä nimestä.
-- Vai niin. Ja nyt tahdotte saada minutkin yhtymään
mielipiteeseenne. Ja voitteko nyt sanoa minkä näköinen tuo
suosikkinne on?
-- Tietysti. Hän on, niinkuin jo sanoin, sangen kaunis, nuori mies,
kookas vartaloltaan, hiukset mustat, silmät mustat, viikset mustat.
Hän esiintyy siviilipuvussa, mutta voisin lyödä vetoa, että hän on
upseeri; sitä paitsi hänellä on napinlävessä kunnialegioonan nauha.
-- Herra Eugène, mustaverinen, kunnialegioonan nauha napinlävessä...
toisti Fernande vaivaten muistiaan päästäkseen asiasta selville.
Kääntyen sitten kamarineitsyensä puoleen hän kysyi:
-- Muistatteko koskaan ennen nähneenne tätä kaunista nuorta herraa
luonani vuoden kuluessa, jonka olette ollut palveluksessani?
-- En koskaan, hyvä rouva.
-- Kuka hän sitten on?... Eugène d'Harville kenties?
-- Ei ole hän, hyvä rouva.
-- Eugène de Chastellux?
-- Ei hänkään.
-- Eugène de Clos-Renaud?
-- Hän vielä vähemmän.
-- No siinä tapauksessa saatte sanoa tuolle herralle, etten ole
kotona.
-- Mitä! Käskeekö rouva minun...?
-- Menkää!
Fernande lausui tämän viimeisen sanan sellaisella traagillisen
prinsessan arvokkuudella, että kamarineitsyt, vaikka häntä olisi
vielä enemmän haluttanut puolustaa suosikkiaan, näki hyväksi tehdä
kokokäännöksen ja totella niin ryhdikästä käskyä.
Cornélie neiti lähti siis huoneesta. Fernande, vielä entistänsä
hajamielisempänä ja hermostuneempana, alkoi uudelleen silmäillä
käsikirjoitusta. Mutta hän oli tuskin saanut neljä säettä luetuksi,
kun ovi taas aukeni ja kamarineitsyt jälleen astui sisään.
-- Kas niin, joko taas? sanoi Fernande äänellä, jota hän koetti
pakottaa vakavaksi, mutta josta ankaruus jo oli osaksi kadonnut.
-- Voi, hyvä Jumala! vastasi Cornélie. -- Täällähän minä taas olen,
mutta rouvan täytyy suoda anteeksi. Herra Eugène ei ota lähteäkseen.
-- Mitä, eikö hän ota lähteäkseen?
-- Hän sanoo, ettei rouva lähde koskaan aamuisin niin varhain ulos.
-- Totta on, mutta aamusella otan vain ystäviä vastaan.
-- Hän sanoo olevansa hänkin ystävänne.
-- Sepä omituista. Asia käy yhä sekavammaksi. Eugène...
mustaverinen... kunnialegioonan nauha... ystävä... Eihän vain lie
Eugène de Miremont?
-- Ei toki. Kauniimpi.
-- Eugène d'Harcourt kenties?
-- Ei sinnepäinkään, hän on paljon kauniimpi!
-- Eugène d'Argy?
-- Hän on tuhat kertaa kauniimpi!
-- Mutta, neiti Cornélie, te saatatte minut vallan uteliaaksi.
-- Sitäpaitsi, jatkoi kamarineitsyt ojentaen rouvalleen pienen
viidenfranginkappaleen suuruisen, nahkaisen kotelon, -- hän sanoi:
"Antakaa tämä Fernandelle, hän heti arvaa kuka olen."
-- Fernandelleko? Sanoiko hän niin?
-- Niin, rouva, hän sanoi: "Fernandelle".
-- Ihmeellistä. Minä joudun aivan pyörälle päästäni, sanoi Fernande
siirtäen kannen pientä koukkua ja avaten uteliaana kotelon.
-- Hyvänen aika! Rouvan kuvahan siinä on! huudahti kamarineitsyt.
-- Voi, kuinka se on onnistunut! Kuinka rouva on kaunis tuo liehuva
huntu päässä!
-- Minun kuvani? mutisi Fernande suuresti ihmeissään. -- Minun
kuvani?... Kuka siellä on? Toden totta, minä en pääse selville.
Sitten hetken vaiti oltuaan hän huudahti:
-- Ah, Eugènekö?
-- Niin.
-- Mustaverinen?
-- Niin.
-- Kunnialegioonan nauha?
-- Niin.
-- Ystäväni?... Tämä muotokuva... tämä nimimerkki kannessa, jota
en äsken huomannut: E.B. Nyt olen jo selvillä! Hyvä Jumala! kuinka
huonoksi muistini onkaan käynyt! Kuinka olenkaan hajamielinen!
Käskekää sisään tuo Eugène parka! Ja minä kun annoin hänen odottaa!
Ja kun vielä ajattelee, että sama asia tapahtui minulle tuskin
kuukauttakaan sitten, kun Jérôme tuli käymään!
Cornélie neiti ei odottanut toista käskyä, vaan katosi nuolena
huoneesta, ja tuskin oli Fernande saanut sanotuksi itseensä
kohdistetut nuhdesanat, kun tuo kaunis mustatukkainen, mustasilmäinen
ja mustaviiksinen nuori mies jo ilmestyi ovelle kiiltävänpunaisine
kunnialegioonan nauhoineen.
-- Anteeksi, rakas Fernande, huusi hän nauraen, mutta, kunniani
kautta, en voinut todellakaan arvata, että poissaoloni kestäessä on
käynyt noin mahdottomaksi päästä teidän puheillenne!
-- Mutta kuinka minä sitten olisin voinut arvata, että te siellä
olitte, rakas prinssini? vastasi Fernande, ojentaen kätensä
vastatulleelle, joka ylpeänä voittajana suuteli sitä. -- Minähän
tunnen niin monta Eugène-nimistä herraa...
-- Ettette osaa eroittaa minua joukosta. Kunniaksi minulle
todellakin... Ah, anteeksi!... Muotokuva. Olkaa hyvä ja antakaa se
minulle takaisin!
-- Siis yhä välitätte siitä? sanoi Fernande veitikkamaisesti
kiemaillen.
-- Yhä, vastasi prinssi vetäen jakkaran leposohvan viereen.
-- Cornélie! sanoi Fernande. -- Niin kauan kuin hänen keisarillinen
ylhäisyytensä on luonani, en ota ketään vastaan.
Cornélien silmät repesivät suuriksi. Hän oli nähnyt rouvansa luona
käyvän paljon ylhäisiä herroja, mutta ei yhtäkään, jota olisi hänen
ylhäisyydekseen mainittu, vielä vähemmin "hänen keisarilliseksi
ylhäisyydekseen". Ja Cornélie neiti menikin pois sanaakaan sanomatta.
-- Joko siitä on kauan, kun palasitte Pariisiin, rakas Eugène? sanoi
Fernande Cornélien mentyä. -- Ah, anteeksi! Puhuttelen teitä yhä,
niinkuin vielä olisitte vain everstinä ensimäisen konsulin kaartissa.
-- Olette oikeassa, kaunis Fernande. Jatkakaa niinkuin olette
alkanutkin. Että olenko ollut kauan Pariisissa? Eilisestä lähtien. Ja
ensimäisen käyntini olin varannut teitä varten, kiittämätön!
-- Todellakin? Kävittekö täällä eilen?
-- En, sillä tiesin, ettette ollut kotona, koska teidän oli
esiinnyttävä illalla.
-- Niin, se on totta.
-- Olin teatterissanne.
-- Keisarin aitiossako? Mutta enhän minä teitä siellä huomannut.
-- Olisitte kyllä huomannut, jos olisin ollut siellä, sillä tarpeeksi
sinne katsoitte. Olihan Poniatowsky siellä.
-- Todellako? En nähnyt häntäkään.
-- Vai ette, valehtelija! huudahti prinssi. -- Olette oikeassa, en
ollut siellä. Olin tuntemattomana yksityisaition perällä.
-- Yksinkö?
-- En, teidän kuvanne seurassa.
-- Hyvä Jumala, kuinka kohteliaasti te osaatte puhua! Ja minä voin
vannoa teille, etten usko sanaakaan kaikesta mitä sanotte.
-- Täyttä totta se sittenkin on.
-- No niin. Teidän ei olisi pitänyt käydä siellä eilen.
-- Miksikä niin? Olitte mainio Zaïrena ja ihmeellinen Roxelanena.
-- Minulla ei ollut eilen edullinen päivä.
-- Älkää laskeko leikkiä! Päinvastoin, hurmaava olitte.
-- En, olin pahalla tuulella.
-- Puhutteliko Poniatowsky liian usein naapuriaan?
-- Olin ärtyisällä mielellä.
-- Onko Duroc kuollut?
-- Olin alakuloinen.
-- Onko Murat tehnyt vararikon?
-- Niin, Murat'sta puhuttaessa, suurherttuahan hänestä on tullut,
eikö niin? Ja varakuningashan hänestä tehdään niinkuin teistä ja
Josephista, eikö niin?
-- Olen kuullut siitä huhuiltavan.
-- Sukkelata. Ja ovatko kaikki nuo kuninkaan virat edes palkan
puolesta edulliset?
-- Jotakuinkin. Ja jos tämä puheenaine teitä miellyttää, niin
puhutaan siitä paremman puutteessa.
-- Mutta teitä nuo virat eivät turmele, rakas Eugène. Prinssinä
pysytte nyt niinkuin ennenkin. Toista on keisarinne laita.
-- Vai niin. Ja mitä pahaa keisarini on tehnyt teille? Luulin hänen
tehneen teistä keisarinnan.
-- Niin, onhan hän hyvin ystävällinen. Mutta puhumme siitä myöhemmin.
Kuulkaahan, minua haluttaa matkustaa pois Ranskasta ja mennä Milanoon.
Samassa Cornélie astui sisään.
-- No, mitä nyt? kysyi Fernande. -- Mitä tahdotte?
-- Pyydän anteeksi, rouva, mutta siellä on joku, joka pyytää päästä
rouvan puheille.
Ja tätä sanoessaan hän iski rouvalleen silmää ikäänkuin
kuiskatakseen: "Olkaa huoletta, tiedän mitä teen."
-- Joko nyt taas joku kaunis nuori herra? kysyi Fernande.
-- Ei tällä kertaa, rouva, vaan köyhä, nuori tyttö, joka näyttää
hyvin alakuloiselta ja tuntuu olevan pahoilla mielin.
-- Ja mikä hänen nimensä on?
-- Cécile.
-- Cécile? Entä sukunimi?
-- Ei hän muuta nimeä sanonut. Cécile vain.
-- Eikö hänkään? naurahti prinssi. -- Taitaapa olla tänään
ristimänimien päivä.
-- Ja mitä hän tahtoo? kysyi Fernande.
-- Hän tahtoo näyttää rouvalle jotakin, johon rouva varmaankin
suuresti ihastuu. Sanoin hänelle ensin, ettei maksanut vaivaa
puhua siitä rouvalle, koska tiesin, että rouva nyt aikoo tulla
säästäväiseksi, mutta hän pyysi niin hartaasti, lapsi parka, etten
hennonut käskeä häntä pois. Käskin odottaa ja sanoin, että niin pian
kuin rouva saa aikaa, niin rouva varmaankin ottaa hänet vastaan.
Silloin hän nöyrästi istuutui tuolille etehisen nurkkaan, rasia
polvillaan, ja siellä hän nyt odottaa rouvan kutsua.
-- Salliiko hänen keisarillinen ylhäisyytensä, että otan hänet
vastaan? kysyi Fernande.
-- Tietysti, kuinkas muuten, vastasi prinssi. -- Haluan sitäpaitsi
suuresti nähdä tuota nuorta tyttöä ja tietää mitä hänellä on tuossa
rasiassa, jota hän niin nöyrästi pitää polvillaan.
-- No, kutsukaa hänet sitten sisään, sanoi Fernande.
Cornélie meni ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen: "Neiti Cécile",
ja mainittu henkilö astui hänen takanaan huoneeseen.
Hän oli kaunis, nuori tyttö, noin yhdeksäntoistavuotias,
vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hienohipiäinen ja vyötäisiltä hoikka
kuin kaisla. Hän oli surupuvussa, ja hänen mustissa vaatteissaan
ei ollut ainoatakaan koristetta, enemmän kuin hänen mustassa
päähineessäänkään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja silmät itkusta
punaiset. Näki, että hän oli paljon kärsinyt ja paljon itkenyt.
Liikkumattomana ja mitään sanomatta hän jäi seisomaan ovelle.
-- Tulkaa lähemmäksi, neiti, sanoi Fernande, ja sanokaa minulle
asianne.
-- Hyvä rouva, vastasi Cécile vapisevalla äänellä, jossa kumminkin
oli enemmän surua kuin pelkoa, tässä rasiassa on puku, jota olen
kaupitellut monessa paikassa, mutta sen hintaa on aina sanottu liian
korkeaksi. Viimeisessä paikassa sanottiin minulle, että kuningattaret
yksin ostavat sellaisia pukuja, ja silloin päätin käydä teidän
luonanne, koska tiedän, että olette kuningatar.
-- Olen kyllä kuningatar, mutta ainoastaan seitsemästä kymmeneen
illalla, näyttämö kuningaskuntana, maalatut paperit linnana ja
vaskirengas kruununa. Mutta ette ole sentään kokonaan eksyksissä,
sillä jos minussa näettekin ainoastaan valekuningattaren, niin
tapaatte luonani todellisen kuninkaan.
Nuori tyttö loi vakavan katseensa prinssiin, ja hänen suurissa
sinisilmissään oli ilme, joka todisti, ettei hän täysin tajunnut
noiden sanojen sisällystä. Sillä aikaa Cornélie nosti rasian kantta.
Fernandelta pääsi ihastuksen ja hämmästyksen huudahdus.
-- Mikä ihmeellinen puku! huudahti hän tarttuen siihen turhamaisen
naisen ihastuksella, levittäen sen sohvalleen ja pistäen kätensä
kankaan alle, voidakseen paremmin arvostella kudoksen hienoutta ja
mallin kauneutta.
Prinssikin, vaikkei ollut pätevä arvostelemaan neulalla valmistettuja
mestariteoksia, ymmärsi mitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja taitoa
sellainen työ oli kysynyt.
Fernande jäi hetkeksi katsomaan kirjauksen verrattoman hienoja
kukkakiehkuroita; sitten hän kääntyi uudestaan Cécilen puoleen ja
kysyi:
-- Kuka on tehnyt tämän puvun?
-- Minä, hyvä rouva, vastasi Cécile.
-- Ja kuinka kauan olette tehnyt sitä?
-- Puolen kolmatta vuotta.
-- Sen kyllä uskon. Katsokaahan toki, prinssi, kaikki on tehty käsin
eikä koneella, ja se sen juuri tekeekin arvokkaaksi. Puolen kolmatta
vuottako vain? Mutta silloin kai olette hirveästi rasittanut itseänne?
-- Olen työskennellyt yötä päivää, hyvä rouva.
-- Oletteko nähnyt sellaista vaivaa vain myydäksenne puvun?
-- En myydäkseni. Toinen minulla oli tarkoitus.
-- Ymmärrän kyllä, ettette ole saanut tälle ostajaa, sillä
kuninkaallinen hinta tästä on pyydettävä.
-- On kyllä, valitettavasti. Minun täytyy pyytää siitä jotensakin
suurta hintaa. Senpätähden juuri en ole saanutkaan sitä myydyksi,
vaikka olen suuressa rahantarpeessa.
-- Ja mikä on sitten hintanne? kysyi prinssi hymyillen. Nuori
tyttö pysyi hetken ääneti uskaltamatta lausua noita sanoja, joista
kaupan huono menestys tähän asti oli johtunut. Sitten hän melkein
kuulumattomasti kuiskasi:
-- Kolmetuhatta frangia.
-- Kuinka paljon? kysyi Fernande.
-- Kolmetuhatta frangia, toisti Cécile.
-- Kallista on, on kyllä, mutta sen arvoinen puku on, sanoi Fernande
epämääräisen näköisenä.
-- Mutta ostaessanne tämän, hyvä rouva, huudahti nuori tyttö,
heittäytyen polvilleen ja pannen kätensä ristiin, -- te tekisitte
samalla hyvän työn, jalon ja hyvän työn, vannon sen teille.
-- Lapsi parka, sanoi Fernande, täyttäisin mielelläni toivomuksenne
ja tunnustan, että minua suuresti haluttaisi, mutta kolmetuhatta
frangia...
-- Oi, hyvä Jumala, eihän kolmetuhatta frangia merkitse mitään
teille, sanoi nuori tyttö, katsoen ympärilleen ja arvostellen
huoneenhaltijan varallisuutta kuvaamamme muhkean kaluston mukaan.
-- Ei merkitse minulle mitään! huudahti näyttelijätär. Kolmen
kuukauden palkka! -- Kuulkaahan, neiti, kääntykää prinssin puoleen.
Kenties hän ostaa puvun jollekin kauniille hovinaiselle.
-- Todellakin, sanoi prinssi, rouva on oikeassa. Ostan teiltä puvun,
lapseni.
-- Ostatteko te, herra, tai prinssikö! huudahti nuori tyttö. --
Aivanko todella ostatte sen minulta pyytämästäni hinnasta?
-- Ostan kyllä, sanoi prinssi, ja jos suurempi summa olisi teille
tarpeen...
-- Ei, armollinen herra, sanoi nuori tyttö, kolmetuhatta frangia
tarvitsen, siinä on minulle tarpeeksi. Puku ei sitäpaitsi ole enemmän
arvoinen.
-- No niin, sanoi prinssi, olkaa hyvä ja viekää tämä rasia
kamaripalvelijalleni, Jeanille, jonka tapaatte portilla, käskekää
panna se vaunuihini ja antakaa hänelle osoitteenne, jotta voisin
jo tänään lähettää teille rahat, joita näytätte niin suuresti
tarvitsevan.
-- Niinpä todellakin. Vannon teille, etten olisi koskaan luopunut
tästä puvusta, ellei sellaista tarvista olisi ollut.
Nämä sanat sanoessaan lapsi parka painoi monta kertaa huulensa
kankaaseen, jonka luovuttaminen nosti hänessä sellaisen tunteitten
kuohun, että hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten kumartaen vielä
kerran Fernandelle ja prinssille hän kääntyi lähteäkseen.
-- Vielä sananen, sanoi Fernande. -- Suokaa anteeksi, että
teen teille kysymyksen, joka luullakseni johtuu yhtä paljon
myötätuntoisuudesta teitä kohtaan kuin uteliaisuudesta. Kenelle tämä
puku oli aiottu?
-- Minulle itselleni, hyvä rouva.
-- Teillekö? Ja mitä tilaisuutta varten?
-- Morsiuspuvukseni sen aioin.
Ja tämän sanottuaan nuori tyttö syöksyi ovesta ulos, tukehduttaen
nyyhkytyksen.
Kahden tunnin kuluttua Cécile sai rahansa.
Mutta viikon päästä Fernande esiintyi kappaleessa: "Filosofi vastoin
tietoaan", niin ihana puku yllään, että yleisesti luultiin sulttaani
Solimanin lahjoittaneen sen hurmaavalle Roxelanelle.
Ja historioitsijana, jonka etuoikeutena on tuntea kaikki salaisuudet,
tahdomme nyt tutustuttaa lukijan tuohon nuoreen tyttöön, joka
hetkeksi oli näyttäytynyt Fernandelle ja prinssille ja joka oli
kadonnut Coq-kadun varrella sijaitsevasta asunnostaan, missä hänelle
ei tiedetty muuta nimeä kuin Cécile.