(Tämä Turun Viikko Sanomissa 1821 N:o 2 luettava runo, joka on sanottu
Korhosen tekemäksi, ei kuitenkaan näytä olevan häneltä. Sen rakennus
ja sananlaatu on toisenlainen.)
Luonto laulajan tekeepi,
Itse into ilmoittaapi
Runojalle rohkealle
Mitä veisuhun vetääpi,
Sovittaapi soittohonsa.
Ei se luotu laulajaksi,
Runon työhön tuuvitettu,
Joka virttä viikkokau'et
Mietti mielensä pakolla,
Hankki työllä haikealla,
Niinkun muutama nykyinen
Kirkkovirren kirjoittaja:
Sanat järsi ja sahaili,
Nurin tunki nuottihinsa,
Väärin virtehen pakotti,
Värsyjen perät väkisen
Saattoi samanäänisiksi,
Kielen riimahan rivitti
Kamalasti katkottuna.
Sinä, poikani, paremmin
Asiasi aprikoitse:
Ellös pyrkikö pyhälle,
Runotyölle työnnätelkö,
Jos on mielesi matava,
Luonto sulla lii'an kylmä.
Vaan jos tuntenet tulisen,
Povessasi polton tuiman,
Ruveta runontekohon,
Laulamahan kansan kuulten;
Niin sä laske laulujasi,
Miten kielesi kajuupi.
Paras on pauloja pa'eta
Riiman kovan kahlehita,
Joihin muinoin jouto munkki
Kurjat veisunsa kuritti,
Lorut pahat palmikoitsi;
Eipä näitä nähnyt ennen,
Kuullut kunnon laulajamme.
Itse isä Väinämöinen
Riimattomilla runoilla
Miellytti metsän kapehet,
Luonnon kaiken liikutteli,
Meren aallotkin asetti.
Viel' on vanhoista runoista
Jalot jäännökset jälellä,
Hyvät pirstat Pohjolassa,
Samate Savon kylissä,
Karjalassa kaiketikin.
Näistä ota oivallusta,
Näistä taitoa tapaile,
Kuink' on runo rustattuna
Jamottu jaloihin virret.
Kun saanet sanelemahan,
Läh'et virttä laulamahan,
Saattele sanat rivihin,
Kerro kaikki taitavasti --
Isosti isot asiat,
Lystit laula leikitellen,
Hiljan pienistä puhele,
Ihanista ilon kanssa.
Lausu surten surkioista,
Heitä kehnot kertomatta,
Päätä virtesi välehen,
Ettet lii'alla lorulla,
Joutavia jaarittele,
Virttä pitkäksi venytä,
Lamahuta lauluasi;
Ettei koko Suomen kansa,
Suku vanhan Väinämöisen
Ennen päähän päästyäsi,
Ikävystyisi ilosta,
Viheltäisi laulullesi.
Puhu suusta puhtahasta
Savon selvillä sanoilla,
Taikka oivan Oululaisen,
Mitä itse into tuopi,
Luonto lauluhun latoopi.
Ajateltua alusta,
Kuhun käännät virren juoksun,
Mihin laulusi lopetat,
Hiljaisesti ensin hiih'ä,
Al'a veisu verkallensa,
Ettäs intosi enennät;
Kun on laulusi lavulla,
Päässyt virsi virstan päähän,
Ala pauhata paremmin,
Panna suulta suuremmalta.
Muinoin tätä muistamatta
Ylen ylpeä runoja
Alkoi suurilla sanoilla,
Kulki kohta kiljumalla,
Niinkun ajuton ajaja;
Mutta matkalla maseni,
Vaipui varsin viimeiseltä,
Lopetti lorulla laulun,
Perakolla pidot päätti,
Savulla suuret tulensa.
Vaikk' on soittosi somempi,
Luonteampi lausuntosi,
Kuitenkin on virsi kehno,
Kehno, kelvoton runosi,
Jos ei se mesille maistu,
Hunajalle höyrähtele,
Eikä nosta miehen mieltä,
Tykytä tytön povea,
Etkä oikehin osannut
Panna sanat säntillensä,
Varat virtehen tasata.
Sepän ison Ilmajo'ella,
Könnin kuuluisan pajassa
Miehen keksit kelvollisen,
Joka tietääpi tasailla
Uurin pyörät pienemmätkin
Toinen toisensa mukahan,
Heilumahan hetkellänsä,
Ilman virhettä vähintä.
Sen mä mieheksi sanoisin,
Laulajaksi arvoasin,
Joka taitaisi takoa,
Voisi virren valmistella
Niinkun Könni kellojansa --
Jospa muuten jollon kullon
Ruvetessani runoille,
Saisin laulun syntymähän
Tavalla tämän tekiän,
Lailla mestarin mokoman,
En vaihtaisi virkoani
Kanssa miehen kuuluisamman,
Joll' on kappa kamlotista,
Kallis kauhtana verasta.