Kerran kettu miestä neuvoi,
Metsän otsina opetti:
"Minä luojani luvalla,
Tekiäni tuomiolla,
Laitoin pienoisen pesäni,
Majani matalanlaisen,
Kaivoin tuonne kankahasen,
Vaaran rintahan varustin."
Siinä siittelin sukuni,
Kasvattelin kaltaiseni,
Siinä vatsani vajensin,
Sokiana synnyttelin
Ruskiat revon näköset,
Metsän piskat pikkuruiset.
Sinä kannoit silmitönnä
Minun poikani polosen,
Näkemähän nälkäpäivät,
Kitu-viikot viettämähän,
Kaukana emon ko'ista,
Pesän pienoisen periltä.
Kuuleppa, kylän isäntä,
Oot suvussasi omassa
Monta nälkäistä näkevä,
Onnetonta orpolasta.
Ota niitä orjiksesi,
Kanna niille maitokauha,
Keitä niille keuhkovelli;
Kyllä kettu kerkiääpi,
Emäraukka ennättääpi
Imetellä itse niitä,
Kasvatella kasvamansa,
Metsän ruu'illa ravita,
Syötteä salon paloilla.
Kun ne kasvavat katalat,
Emon koolle ennättävät,
Meneviksi metsän päälle,
Pyytömiesten pyy'yksille,
Paa silloin salolle sangat,
Auki raudat rannikolle,
Kankaalle käpäläkanto,
Niihin nirhoja nimeksi,
Pyy'ä pyssyllä metsästä
Jalan neljän juoksevia,
Siiven kahden kiitäviä.
Siihen on lupa sinulla;
Sitte saalis saatuasi
Ota korvista kopeikat,
Selkärannasta siniköt,
Kaksinkin koko ketusta. --
Sit'ei kielletä sinulta;
Kuolla kumminkin pitääpi.