Hänen ehdittyään lähelle Castwisellia tipahti sadepisara hänen

laulavaan suuhunsa, ja sitten alkoi tulla vettä tiheästi, valuen

raskaana roiskeena pensasaitaan ja tienvieressä kasvaviin tammiin.

Tuuli havahti ja alkoi vinkua, ja äkkiä värähti yössä kylmä viima.

Robert huomasi, että hänen oli pakko luopua aikeestaan nukkua

ulkosalla — nyt kun ilma oli muuttunut, tuntui hänen viehättymisensä

sellaiseen melkein naurettavalta, ja hän kaipasi lämpimiä peitteitä

ja kattoa päänsä päälle. Epäilemättä hän olisi saanut makuupaikan

majatalossa, vaikka tiesikin, että useimmat maalaismajatalot olivat

pelkkiä kapakoita, joissa harvoin oli enemmän kuin pari makuuhuonetta

vuokrattavana niille, jotka eivät piitanneet kirpuista — ja niistä ei

Bob piitannut.

Hän näki valoja tienristeyksestä ja tapasi ravintolan pikemmin kuin

oli odottanutkaan. Se oli Castwisellin »Kruunu», pieni epämiellyttävän

näköinen paikka; mutta sen tarjoiluhuoneen ikkunasta säteili hauska

punerva valo. Robert ei ollut käynyt ravintolassa sen jälkeen, kun

hän häpeällisellä tavalla, oli lähtenyt »Kuninkaanpäästä» Bodiamissa.

Hänen yrityksensä käännyttää kapakkain vieraita olivat kaikki

tapahtuneet ovikäytävissä, mikä takasi turvallisuutta sekä sisällistä

kiusausta että ulkonaista hyökkäystä vastaan. Hän astui sisälle hiukan

värähtelevin sydämin; sahajauhojen kitinä hänen jalkojensa alla,

oluen ja piippujen tuoksu ja käheiden äänien sorina, kaikki herätti

hänessä niin monia ärsyttäviä muistoja niiltä päiviltä, jolloin hän

oli riehunut kaikissa Salehurstin kapakoissa... Paikka oli täynnä,

koska sulkemisaika läheni, ja tuskin kukaan näkyi häntä huomaavan,

kun hän astui sateesta sisälle. Tarjoilijaneitiin teki edullisen

vaikutuksen tämä komea, nuori mies, jonka hän näki tunkeutuvan häntä

kohti, mutta hän tunsi sekä kummastusta että pettymystä, kun vieras

tilasi lasillisen limonaadia. Neitosen kummastus muuttui melkein

säikähdykseksi ja hänen pettymyksensä inhoksi, kun mies hänen

ojentaessaan hänelle tuon halvan nesteen huomautti: »Nyt on otollinen

aika, nyt on pelastuksen päivä.» Robertin päähän oli viimeiseltä

pälkähtänyt ajatus »siroitella sanaa» jokaiselle kujilla tai kapakan

vierillä tapaamalleen tilapäistuttavalle. Tähän asti eivät tulokset

olleet näyttäneet rohkaisevilta, mutta koko hänen kokemuksensa

evankeliumin julistajana olikin opettanut hänet olemaan odottamatta

mitään niin kuollutta ja lainkirjaimen mukaista tulosta.

Tarjoilijaneiti ei näkynyt hänen sanoistaan välittävän, olipa kääntänyt

hänelle selkänsäkin, ja Bob vei virvokkeensa eräälle sivupöydälle. Hän

istui siellä jokseenkin alakuloisena, epäröiden, pitäisikö hänen tilata

vuode vai sillävälin todistaa tälle perin tympeälle ihmisjoukolle;

mutta silloin muuan mies livahti äkkiä tuolille häntä vastapäätä ja

sanoi:

»Terve mieheen, hyvä isäntä!»

»Terve», vastasi Bob.

Ensin hän ei tuntenut miestä, mutta sitten hän huomasi, että se oli

Darius Ripley, joka oli kasvattanut itselleen ison mustan parran.

»Minä en tuntenut teitä», puolusteli Bob.

»Eihän minua uusine leukoineni — ja kuitenkin minä tunsin teidät,

vaikka teillä on uusi sydän.»

Robert säpsähti ja mustalainen nauroi.

»Kun vaimoni kertoo muukalaisille moisia asioita», virkkoi hän,

»sanoo hän, että se on Dukerin Duk eli onnen henki ja saa heidän

hopeakolikoitaan. Mutta minäpä sanon teille, että asiasta haastellaan

kahdeksassatoista kylässä.»

»Mistä haastellaan?»

»Että teistä on tullut evankeliumin tukkukauppias ja että puhutte hyviä

sanoja. Kenties puhuisitte hiukan näille ihmisparoille.»

Robert ei vastannut. Hänen mielessään kuvastui kookas nainen nojaamassa

kyläkapakan seinää vasten lapsi sylissään, kuivien lehtien kahisten

kasaantuessa hänen jalkoihinsa...

»Missä on vaimonne?» kysyi hän.

»Vaimoni on Catherine Wheelissä kaupustelemassa eli vaatevaarnoja

myymässä. Hän palaa huomenna molemmat kakarat mukanaan.»

»Molemmat!»

»Niin, meillä on niitä nyt kaksi. Haluaisitteko tavata vaimoani ja

niitä kahta vekaraa?»

Robert tunsi olonsa tuskalliseksi. Hän aavisteli Ripleyn havittelevan

jotakin — mutta mitä se oikeastaan oli, sitä oli hänen vaikea arvata.

Hän inhosi ja epäili tuota miestä, mutta samalla hän tunsi ääretöntä

huojennusta havaitessaan, että hän saattoi ajatella Hannaa ja puhua

hänestä ilman sydämenkouristusta. Muutaman kuukauden ajalla hän oli

miettinyt mitä tapahtuisi, jos hän tuon naisen jälleen kohtaisi. Nyt

hän havaitsi, ettei ollut mitään pelättävää — ei edes tuo hurja,

suloinen tunteiden tyrsky voinut palata sydämeen, jossa voimakas,

aseistettu mies varjeli turvatuita aarteitaan.

»Voisittehan puhua muutaman evankeliumin sanan näille ihmispoloisille»,

jatkoi Darius vikisevällä äänellään lipeäkielisesti. »Me rakastamme

hyviä sanoja ja olemme kuulleet niitä paljon — vaimoni vei kakarat

kerran kirkkoon.»

Robert oli äkkiä näkevinään, että hän sai kääntymään koko Ripleyn

heimon.

»Ehkä minä huomenna tulen teitä katsomaan. Aion nukkua yön täällä.»

»Nukkua missä, hyvä isäntä? Kahdeksantoista kylää tietää, että te

kernaasti yövytte kuivalle kentälle, mutta maa ei ole tänä yönä kuivaa.»

»Minä nukun täällä — majatalossa.»

»Mutta täällä te ette voi nukkua. Niillä on vain yksi liikavuode ja se

on annettu kahdelle kauppamatkustajalle, kuten satun tietämään myytyäni

toiselle heistä koiran.»

»Kenties sallivat minun oikaista itseni tarjoiluhuoneeseen.»

»Ei kolmen pennyn limonaadin jälkeen. Sellainen ei olo tapa

'Kruunussa'. Mutta sanonpa teille, isäntä... Kuinka paljon aioitte

maksaa huoneesta?»

»Ehkä puolisen kruunua».

»Sillä hinnalla saatte nukkua meidän matkavankkureissamme — jätämme

koko komiskan teidän haltuunne, sillä vaimoni, kakarat ja minä nukumme

kesäöisin teltassa, koska se on romaanilaisempaa. Mutta te voitte

yöpyä vankkureihin puolesta kruunusta ja maksaa meille shillingin

aamiaisesta.»

Robertia ei tämä tarjous kovin viehättänyt, mutta tiedustelut

tarjoilupöydän ääressä ilmaisivat hänelle, että Darius oli puhunut

totta — ainoa sänky kuului tosiaan kauppamatkustajille, eikä mitään

makuusijaa tarjoiluhuoneessa ollut odotettavissa kolmen pennyn

limonaaditilausten jälkeen.

Sillä välin paiskeli ravintolanisäntä pahaenteisesti ovia ja ikkunoita

ja kuivaili pöydille läiskähtänyttä nestettä, ja ulkoa siinsi

sade lampun valon läpi. Robert päätti ottaa vastaan mustalaisen

tarjouksen. Tietenkin se oli nylkemistä — puoli kruunua matrassista

hänen likaisissa matkavaunuissaan, joissa täytyi olla joku vakava

vika, sillä muutoin olisi Darius perheineen nukkunut niissä... Oli

kuitenkin tyynnyttävää tietää, mitä Darius oikeastaan tavoitteli — ja

yhdenhän yön hän vain niissä viettäisi, — eikä Hanna palaisi ennen

huomisaamua... eipä niin, että Bob olisi hänestä välittänyt.

13.

Mustalaisen syyt matkavaunujensa hylkäämiseen ilmenivät neljännestunnin

päästä. Niissä ei ainoastaan vilissyt elämää jokaisessa liitoksessa

ja saumassa — Darius perheineen oli tottunut senlaatuisiin pieniin

epämukavuuksiin, — mutta ne vuotivatkin pahasti. Säkin kappale oli

naulattu pahimman vuodon yli, mutta kangas likosi pian ja sade

herui lävitse muodostaen ison lätäkön, joka levisi kaikkialle. Eikä

Robert ollut yksinään, — Darius oli myöntänyt toisen matrassin

puolikasvuiselle mustalaispojalle, joka Robertin sisälle tullessa

venyi kiertyneenä kuin koira, ja olki- ja saniaiskasaa peitti jokin,

mikä ensi silmäykseltä näytti rääsyröykkiöltä, mutta lähemmin

tarkastettaessa osoittautui vanhaksi akaksi. Otaksumalla, etteivät muut

asukkaat Robertin tavoin maksaneetkaan hotellinhintoja makuutiloistaan,

täytyi teatterikieltä käyttääksemme toki kertyä viisi shillingiä

kassaan. Bobia melkein suututti Dariuksen ovela rahankärkkyys,

mutta hän oli liian väsynyt ja uninen pitkän taivalluksen jälkeen

— olihan hän kävellyt hyvinkin kahdeksankymmentä kilometriä sitten

lauantai-aamun, — ja yö ulkona oli aivan liian kurja ja märkä, jotta

hänellä olisi ollut paljoakaan halua vastalauseisiin. Olihan hän

karaistunut eikä niin tarkka valinnassaan kuin Mabel olisi suonut hänen

olevan. Hän kellistyi matrassilleen, koetti nukkua ja nukkui.

Tuntui kuluneen tuntikausia, kun hän heräsi, mutta tositeossa oli

kaiketi kulunut vain kaksikymmentä minuuttia. Hän kuuli lapsen

uikutusta ja naisen äänen. Joku riita oli käynnissä ulkona aivan

vaunujen lähellä, mihin Dariuksen teltta oli pystytetty, ja äkkiä

Robertille selvisi, että Hanna: oli varmaan tullut kotiin ja pyyteli

isäntäänsä päästämään hänet telttaan. Ilmeisesti oli Darius hänelle

vihainen, kun saapui tuolla tavoin keskellä yötä. Robert kuuli

edellämainitun nimittävän häntä nartuksi ja muilla kummallisilla

herjausnimillä. Lopulta hän kuitenkin heltyi, koskapa lapsen — tai nyt

pikemminkin kahden lapsen — uikutuksen ja naisen kimeän, puolustelevan

äänen vaimensi telttakangas, kunnes ne lopuksi valitellen vaikenivat.

Suuri hiljaisuus vallitsi yössä, sitä häiritsi ainoastaan sateen

loiskina ja rapina, ja Robert virui valveilla ajatellen, kuinka

hän kaksi vuotta sitten oli heittelehtinyt, voihkinut ja nyyhkinyt

ajatellessaan Hannaa Dariuksen puolisona ja kuinka hän tänä yönä lepäsi

rauhallisesti heidän ollessaan tuolla yhdessä tuskin kolmenkymmenen

metrin päässä... Se oli ihmeellistä — tämä puoli hänen kääntymyksestään

vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. Hänen rakkautensa Hannaan

oli ollut niin hurja ja vallitseva intohimo, että hän taipui nöyränä

ja kunnioittavassa pelossa suuremman rakkauden edessä, joka oli sen

taltuttanut. Olisi luullut, että jos häneltä riistettäisiin rakkaus

Hannaan, niin ei enää olisi ollut mitään Robertia jäljellä... Ja tässä

hän kuitenkin oli ja ylisti Jumalaa.

Yhteen yhtykäätte

äänin paisuvin

karitsan kunniaksi

ja uhriverenkin...»

Onnen ja haltioitumisen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän

painoi taasen poskensa syyhyiselle pielukselle.

Hänen jälleen herätessään oli täysi päivä — harmaa päivänvalo, jonka

lävitse tihkui valjua sadetta. Se rapisi ja suhisi vankkurien kattoa

vasten ja valua purskui sen saumoihin. Permannolle, kerääntynyt

lätäkkö liotteli Bobin matrassin syrjää. Hän nousi istualleen, ojensi

voimakkaat, nuoret käsivartensa ja työnsi päänsä taaksepäin. Poika ja

akka olivat poistuneet, ja ulkoa tuoksahti hieno keittiön haju.

Hän avasi oven ja vilkaisi ulos. Ensin hän näki vain sadetta, mutta

alkoi sitten erottaa leirintapaisen. Siinä oli toiset matkavaunut,

melkein samanlaiset kuin ne, joissa hän oli nukkunut, täpösen täynnä

tuoleja, vasuja ja luutia, jotka oli pantu niihin sateensuojaan. Oli

myöskin muutamia ruskeita telttoja, joista yhdestä tuli tuo makuhermoja

kutkuttava haju. Hän tunsi, että hänen täytyi kaikin mokomin peseytyä

ja ajella partansa, ja siksi hän meni Dariuksen telttaan pyytämään

vesiastiaa.

Ensiksi näytti sen sisusta yhtenäiseltä massalta; vaikuttiko sen

savu vai yhteensullotut ihmiset, ei siellä vain ollut helppo mitään

toisistaan erottaa. Keskellä oli hiilipannu, jonka yläpuolella

Hanna — hän totesi vavahtaen, että se oli Hanna — käristi kaniinia.

Ensiksi hän luuli, että savuinen hämäryys hänet suurensi, mutta

tarkemmin katsottuaan hän tuskallisesti havaitsi, että tuo nainen oli

käynyt kovin vahvaksi. Hän ei ollut ainoastaan imettävä äiti, vaan

näkyi ylimalkaan levinneen ja tulleen karkeasyisemmäksi, mikä oli

luonteenomaista hänen rodulleen, jonka naiset, jolleivät ne kutistu ja

käpristy keski-ikäisiä muistuttaviksi, muuttuvat tavattoman veltoiksi

ja karkeiksi. Hänen silmänsä katsoivat Bobiin vielä entiseen tapaansa

tumman, siistimättömänä riippuvan tukan alta, mutta kasvot olivat sekä

vaoittuneet että jäykistyneet. Robert peräytyi askeleen. Saattoiko tämä

olla Hanna, joka ennen oli niin viehkeänä levännyt hänen käsivarsillaan?

Naisen ääni katkaisi hänen muistelmansa.

»Hyvää huomenta, herra Robert Fuller. Darius kertoi minulle, että olit

täällä.»

»Minä nukuin viime yön matkavaunuissanne.»

»Oletko tullut saarnaamaan meille evankeliumia?»

»Kuunneltaisiinko sitten?»

Hän hengähti nopeaan ajatellessaan, että Hanna kuulisi evankeliumin

totuuden hänen suustaan.

»Minä kuuntelen mielelläni hyviä sanoja.»

Sillä välin hän käristeli kaniinia kumartuneena hiilipannun yli,

punainen hohto kasvoilla, joka armotta näytti silmäin ja suun ympärille

kutoutuneen juovaverkon ja leuan karttuvan lihavuuden. Bob tuijotti

häneen, ja hänen sydämensä oli liian täynnä hänen voidakseen puhua.

Hänen mielessään liikkui omituisen sekavia tunteita — hän totesi

pitävänsä Hannan rumuutta viehättävänä, koska se oli osa Hannasta

itsestään... ja kun hänen rakkautensa tuota naista kohtaan kuitenkin

oli kuollut, niin mitä sitten yhä oli jäljellä hänen kauneutensa

menetyksen jälkeen?... Hän totesi myöskin erään toisen seikan,

nimittäin, että koko toisiinsa liittyväin tapausten sarja, joka oli

tuonut hänet Castwisellin leirille, oli ilmeisesti jumalallisen

kaitselmuksen työtä, jotta hän käännyttäisi Hannan ja johdattaisi hänet

Herran luo — jotta tuo nainen, joka ennen oli oppinut häneltä pahuutta,

nyt oppisi häneltä hyvää...

Hänen lähetystoimensa uusi merkitys melkein yllätti hänet. Hannan sielu

tuli hänelle äkkiä suurempiarvoiseksi kuin kaikki muut sielut, joita

hän oli halannut — äitinsä, Mabelin, Clemin, kaikkien tienristeyksissä

ja kylänurmikoilla tapaamiensa ihmispoloisten... Hän olisi uhrannut

ne kaikki Hannan lunastuksen hintana. Hänen silmiinsä kumpusivat

kyyneleet; niin hartaasti hän toivoi voittavansa hänet Kristukselle...

Samalla kertaa hän tunsi olevansa ujosti häpeillään ja vastahakoinen;

hänen oli vaikea löytää sanoja, joilla tämän hyvän sanoman kertoisi...

Hän teki parhaansa murkinan aikana, Hannan ja Dariuksen istuessa

vastapäätä häntä tummine, loistavine silmineen. Aamiainen tuskin oli

sovitun shillingin arvoinen, sillä kaniini oli huonosti savustettu,

ja jostakin omituisesta syystä ei Robertia maittanut ruoka juuri

ollenkaan. Kun ateria oli päättynyt, istui Hanna pienokaistaan

imettämässä Ilmeisesti hän ei pannut pahakseen kolmen neljännestunnin

saarnaa.

»Ei voi kieltää, herra Robert Fuller, että nuo ovat hyviä sanoja»,

virkkoi hän, »ja se on tosiaan ihan ihmeellistä, koska sinä entisaikaan

juttelit niin häijysti».

»Minä olen kertonut sinulle, mitä minulle on tapahtunut; Herran

iankaikkinen armo se minut on silmänräpäyksessä kokonaan muuttanut

verenkarvaisesta lumivalkeaksi. Älä suinkaan luule, että se on omien

töitteni ansio.»

»Olettepa te kovin vaatimaton, hyvä herra», sanoi Darius kohteliaasti;

»minä olen kuullut kahdeksassatoista kylässä puhuttavan teidän

hyvyydestänne ja hurskaudestanne. On perin ystävällistä teiltä

tulla kertomaan meille näin miellyttäviä asioita, ja me olemme

aamiaista syödessämme nautinnolla kuunnelleet. Tulettehan nukkumaan

matkavankkureihimme toisenkin yön?»

»Minun täytyy mennä Wardiin saarnaamaan.»

»Mutta tulettehan illalla takaisin? Me haluaisimme kuulla enemmän.

Tahtoisimme muuttua verenkarvaisista valkoisiksi, kuten tekin — eikö

totta, rouva Ripley?»

»Kyllähän meidän pitäisi. Minulla on aina ohut korkea käsitys

kristityistä ihmisistä, ja vanhempi vekarani on kristitty, vaan ei tää

nuorempi, sillä olen kuullut sanottavan, ettei kaste sittenkään varjele

lasta rokosta.»

»Ei, meidän nuorempi vesamme on rokotettu, mikä auttaa paremmin kuin

kaste, hän ei saa koskaan isorokkoa, johon eno Wenzelow kuoli. Mutta

kuoltuaan hän ei myöskään pääse taivaaseen. Vanhempi vekara pääsee

taivaaseen, mutta pääsnee sinne tyttöparka aikaisemmin kuin olisi

hauskaa.»

»Ei kasteella taivaaseen päästä», aloitti Robert, ja Dariuksen oli

hiukan vaikea palauttaa häntä keskustelun alkuperäiseen lähtökohtaan

eli suunnitelmiinsa, että hän viettäisi toisenkin yön Castwisellissa.

Sateli yhä ja ehkei ilma seestyisi, ja matkavaunut olivat muka hauska

ja ihana yökoti; missään majatalossa ei voitaisi järjestää niin

ruhtinaallista mukavuutta niin huokealla hinnalla.

Robert tunsi suuttumusta tuota pientä varasta kohtaan ja oli

taipuvainen hylkäämään hänen nylkemisehdotuksensa. Mutta hän totesi

hänelle asetetun tehtävän vakavuuden. Hän oli nyt varma, että oli

saanut »kutsun» Shadoxhurstiin ainoastaan ja yksinomaan siksi, että

tapaisi Hannan ja neuvoisi hänelle pelastuksen tien. Jos hän jättäisi

hänet nyt, olisi hän tottelematon jumalalliselle käskylle. Hän

siis lupasi palata illalliselle. Siihen mennessä hän toivoi ilman

seestyneen, jotta hän voisi viettää yönsä ulkona kedolla.

14.

Hänen aikomuksensa oli tehdä kierros Castwisellin ympäri ja todistaa

puolessa tusinassa paikassa. Hän oli hiukan tiedustellut Dariukselta,

millaista maasto oli, ja käveli Ihorndenia kohti, missä oli pieni

takalistokylä.

Mutta hän ei ehtinyt Hareplainia, Hammer-joen yläpuolella sijaitsevaa

pientä mäkeä, kauemmaksi. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin vielä

iässään oli tuntenut; hän ihmetteli, miksi häntä kahdeksankymmenen

kilometrin taivalluksesta näin suurella uupumuksella rangaistiin; ja

kun ilma oli hiukan kirkastunut, päätti hän istahtaa levähtämään.

Niin hän istuutui puunrungolle muutamien genistapensaiden viereen ja

katseli, kuinka sumu ajelehti Hammer-jokea pitkin ja mäkeä vasten.

Pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta eivät enää liidelleet tuulen

edellä; sensijaan ne näkyivät liikkuvan juhlallisessa marssissa

taivaanrantaa pitkin. Taivaankansi oli kuin savuttunut lautanen ja sitä

vasten kuvastuivat metsät mustina, repaleisina ja sumun tuhrimina,

ikäänkuin ne olisivat olleet nokisella puuhiilellä piirretyt.

Ainoastaan genistat hänen vieressään näkyivät säilyttäneen ikäänkuin

tulenvärin, jollaista kukkulalla hehkui.

Hän nojasi kyynärpäitään polviin ja painoi sänkisen, huonosti

ajellun leukansa syvälle kämmeniinsä. Hänen silmänsä tuijottivat

taivaanrannalla verkalleen liikkuvia pilviä kohti, muttei hän niitä

nähnyt. Sensijaan hän näki mustalaisleirin Castwisellissa, josta

molemmat karavaanit häämöittivät sateen läpi, teittäin ruskeat kumpulat

ja tulipannun punaisen hohteen, joka loisti yhden teltan aukosta kuin

vihainen silmä. Sitten hän näki Hannan hiilipannun yli kumartuneena,

aivan kuumentuneena, pöhöttyneenä ja epäsiistinä, nuoruus ja kauneus

poissa, mutta edelleenkin Hannana. Sitten hän näki hänet imettämässä

pienokaistaan, sill'aikaa kun hän, Robert, puhui hänelle iankaikkisesta

elämästä. Hannan silmät eivät olleet laisinkaan muuttuneet, kuten

kaikki muu hänessä; ne olivat yhä samat loistavat, tummat, ahneet

silmät, pikemmin eläimen kuin ihmisolennon, koska niiden kauneudella

ja hurjuudella ei näkynyt olevan mitään juuria ihmissydämessä, vaan se

kuului pikemminkin johonkin villin tuiman ja ihanan maan henkilöttömään

ominaisuuteen tai luonnolle jossakin sen pienissä, hurjissa oikuissa,

sen siroitellessa tantereelle ja ojiin pieniä ruumiita. Hannassa ei

ollut mitään niin suurta eikä niin pientäkään kuin ihmisyys.

Mutta hänen asemansa aviovaimona ja hänen äitiytensä olivat kesyttäneet

häntä, saaden hänet mukaantumaan edes hellyyden ulkonaiseen muotoon.

Tämä hellyys, vaikka se ehkä olikin vain hellyyden varjo, oli tehnyt

hänet niin traagillisen suloiseksi hänen vuosi sitten seisoessaan

pienokaisineen »Kahdeksan kellon» ulkopuolella Salehurstissa. Ilman

sitä hän olisi ollut riemua, ihmettä ja intohimoa; mutta pienokaisineen

hän oli jotakin enemmän, sillä hellyys oli antanut hänelle osan sekä

elämästä että tuskasta.

Robert kohotti päänsä ja oikaisi olkapäitään, pannen kätensä ristiin

polviensa välissä, mutta hän ei noussut puunrungoltaan Ihorndeniin

lähteäkseen, vaikka hänen jo kylläkin olisi se pitänyt tehdä. Hän ei

voinut saarnata evankeliumia, kun Hanna täytti hänen ajatuksensa.

Hänen täytyi asettaa henki sydämessään ennenkuin hän saattoi toivoa

puhelahjaa. Jokin sanoi hänelle, että ainoa keino siihen oli kieltäytyä

häntä jälleen näkemästä — luopua kaikista aikeista palata Castwiselliin

— ja taivaltaa päättäväisesti etelänpuolisten kylien kautta kotiin. Hän

oli yhä heikko jumalallisesta voimasta huolimatta; hänen rakkautensa

Hannaan ei ollut kuollut vanhan Aatamin kera, vaan oli salaperäisesti

osana uudesta Kristuksessa elävästä ihmisestä. Jos hän ei enää näkisi

Hannaa, oli hän kylläkin turvassa, mutta jos hän näki hänet, niin —

vaikka hänen nuoruutensa olikin poissa, kauneus tärveltynyt ja intohimo

taltutettu — halusi hän häntä edelleen, koska tuo nainen kuului

hänessä osaan, joka ei ollut muuttunut, jonka hän nyt näki pysyneen

järkähtämättömänä hänen kääntymyksensäkin maanjäristyksessä... yhtenä

»niistä asioista, joita ei voida järkyttää», kuten sanassa sanotaan.

Niin, epäilemättä Bob olisi nyt mennyt kotiin, jos hänellä oli jotakin

järkeä, ja tunnustanut, ettei hänen sopisi eikä luultavasti koskaan

sopisi uskaltautua Hanna Ripleyn seuraan. Hän ei enää koskaan sallisi

ajatuksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli voittanut, pöyhistyttää

itseään; ehkäpä hänen nöyryytyksensä olikin rangaistus hänen

itseluottamuksestaan, kun hän, joka oli matonen eikä mies, luuli sen

voittaneensa... Mutta tällä suunnitelmalla oli vaikea vastus, ja se oli

hänen tietonsa, että hänet oli johdatettu Kentiin juuri vartavasten,

että hän käännyttäisi Hannan. Tämä, joka oli hänen suurena vaaranaan,

oli myöskin hänen suuren tehtävänsä kohde, ja jos hän vaaran pelosta

kääntyisi pois työstään, niin mitä ajattelisi Herra kelvottomasta

palvelijastaan?

Tosinhan ei Hanna näyttänyt valituksi sopivalta, mutta oli tärkeää

epäillä ulkonaisia muotoja, ja vaikkei hänen onnistuisikaan nyt

istuttaa häneen jumalallista sanomaa, saattaisi hän kylvää siemenen,

joka itäisi jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Hän näki Hannassa

Jumalan erikoisen harrastuksen ja huolenpidon esineen ja itsessään

Jumalan välikappaleen. Hän näki ihanan tilaisuuden osoittaa

kiitollisuutta omasta armoituksestaan ja valituksi tulemisestaan ja

myöskin osittain korvata ajan, jona hänen rakkautensa tuohon naiseen

oli syntiä. Synti näytti nyt kaikki olevan hänen; hänen haltioituneessa

muistissaan tuntui siltä kuin hän olisi hänet eksyttänyt ja vietellyt;

ja nyt hän johdattaisi hänet takaisin, jotta he kaksi, jotka olivat

vaeltaneet yhdessä pimeydessä, nyt yhdessä vaeltaisivat valossa.

Hän ei rohjennut kieltäytyä tehtävästään. Kyllähän Herra, joka

sen hänelle oli määrännyt, myöskin soisi hänelle voimia sen

toimeenpanemiseen; eikähän rakastanut Hannaa, niinkuin oli häntä ennen

rakastanut, myrskyisellä, itsekkäällä intohimolla. Ehkä tuo hänen

ulkomuotonsa riutuminen olisi hänelle avuksi... Voi Hanna-poloista,

Hanna-parkaa! Hän kummeksui oliko tämä kärsinyt, oliko tuska piirtänyt

nuo vaot hänen kasvoilleen ja riistänyt hänen ruumiiltaan joustavuuden

ja solakkuuden. Hänestä oli vaikea ajatella, että tuo nainen, joka

oli niin paljon tuskaa aiheuttanut, voisi itse tuntea tuskaa... Mutta

niillä, jotka vaeltavat Kristuksetta, täytyi aina olla tuska, kuten

hän hyvin tiesi... Hän ei koskaan unohtaisi niitä kauheita kuukausia,

joita hän oli viettänyt ennen vapautustaan. Hänen täytyi johdattaa

Hanna Herran karsinaan sekä Hannan itsensä tähden että kiitollisuudesta

sitä rakkautta kohtaan, joka oli hänet lunastanut. Sitten hän lähtisi

matkaansa eikä koskaan näkisi häntä enää.

15.

Oli omituista, että hän näiden haltioituneiden ja kiitollisten

tunteiden jälkeen huomasi olevansa aivan kykenemätön saarnaamaan.

Vihdoin hänen onnistui laahata itsensä Ihorndeniin, mutta hän kykeni

ainoastaan kävellä hoippumaan, eikä hänellä ollut sanoja tai ajatuksia.

Hän käveli muutamia kilometrejä kylästä ja tultuaan ravintolan kohdalle

astui sisälle, tilaten leipää ja juustoa ja kupin teetä.

Hän otti raamatun taskustaan ja laski sen avattuna viereensä

pöydälle. Sen käyttämisestä kuluneet sivut avautuivat seuraavien

sanojen kohdalta: »Minä olen iankaikkisella rakkaudella rakastanut

sinua; sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.»

Hän punehtui riemusta; juuri nämä sanat olivat olleet hänen oman

kääntymyksensä sinettinä ja panttina. Ne olivat nyt sitä Hannalle;

Jumala kutsui häntä aivan samoilla sanoilla, joilla hän oli kutsunut

Robertia. Jumala rakasti Hannaakin iankaikkisella rakkaudella. Tämä oli

hänen valittujaan ja kallis sielu... Bob sulki kirjan vapisevin sormin.

Hän harhaili iltapäivän Ihorndenin lähistöllä; hän tunsi vieläkin

olevansa kykenemätön puhumaan, vaikka hän meni Catherine Wheeliin

ja rukoili hartaasti hengen lahjaa. Olikohan tässä merkki, tuumi

hän... Oliko Herra vihastunut? Ei, ei noin siunatuin raamatun sanoin.

Täytyi olla jumalallinen tahto, että hän Hannan tavattuaan saarnaisi

evankeliumia ainoastaan hänelle. Hänelle kyllä annettaisiin puhelahja

tänä iltana. Hän toivoi, että olisi aika palata Castwiselliin, mutta

nyt oli vielä liian varhaista. Hänet valtasi äkillinen, melkein

hillitsemätön halu polttaa piipullinen tupakkaa. Hän meni metsään ja

laskeutui kuivalle kohdalle punertuvien pähkinäpuiden alle; mutta

hän ei voinut levätä, vaikka tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kuinka

hitaasti tunnit kuluivatkaan!... Hänen sydämensä sykki rajusti, ja

valtimot hänen ohimoillaan ja kaulassaan jyskyttivät.

Vihdoinkin vaipui levoton päivä hämärään. Kirkkaita kohtia ilmestyi

taivaalle kuin järviä, joihin oli tähtiä siloiteltu. Pilvet kiitivät

nopeasti keskitaivaan yli lakaisten noita pilvijärviä. Kuu ei ollut

vielä noussut, mutta omituista hohtoa näkyi taivaan avoimilla

kohdilla. Robertin kävellessä Castwisellia kohden alkoi sataa — ensin

muutamia lentäviä pisaroita, ja sitte tuli rankka kuuro. Kun hän pääsi

romaanilaisten leiripaikalle, raivosi jo musta myrsky.

Hanna keitteli maukasta illallista sienistä ja kananpojasta. Hän

oli vielä ulkotamineissaan, kun oli juuri palannut vaatevaarnojen

myynnistä, mihin hommaan hän epäilemättä oli liittänyt jotain

edullisempaa, mutta vähemmän kunniallista. Hänellä oli pitkä

plyyshitakki, johon kuului näennäisesti soopelinnahkainen kaulus, ja

päässä oli iso sulilla koristettu hattu, jollaisia ennen käytettiin.

Hän irvisti hilpeästi Robertille, ja tämä huomasi, että hän oli

menettänyt etuhampaan. Aika varmaankin kosti hänelle hänen pitkän

uhmansa Robertia kohtaan ja nyt Robert vihdoinkin oli häneen nähden

voittopuolella.

»Hyvää iltaa, herra Robert; onko käännytetty paljon syntisiä?»

Robert pudisti murheellisesti päätänsä ja istahti.

»On ainoastaan yksi syntinen, jonka tahtoisin käännyttää, ja se olet

sinä, Hanna.»

»Minä en ole syntinen. Minut vihittiin kirkossa ja minulla on

vihkimätodistus; muuten tahtoisin vaivata sinua nimittämään minua rouva

Ripleyksi.»

»Olen pahoillani», virkkoi Robert nöyrästi, »mutta jos sanomme, ettei

meillä ole syntiä, niin petymme eikä totuus ole meissä».

»Tuo on kai joku kaunis raamatunlause, eikö olekin?»

»On varmaan.»

»No, kyllähän herra Fuller saa minulle mainita kauniin raamatunlauseen.

Mutta raamattu ei ole aina kohtelias — ja minä haluaisin, että herra

Robert Fuller olisi minulle kohtelias.

»Kaihan minä aina ajattelen hyvää Hann... rouva Ripleystä.»

»Se on oikein. Ja nyt minä toivon, että herra Fuller syö meidän

kanssamme illallista ja puhuu meille enemmän hyviä ja kohteliaita

sanoja.»

Darius oli tullut telttaan.

»Illallisesta me pyydämme shillingin ja yhdeksän pennyä», vikisi hän,

»koska olemme köyhiä ihmisiä ja olemme varanneet kananpojan, joka on

kallista ruokaa».

Robert tiesi, että lintu oli joko varastettu tai kuollut vanhuuttaan,

mutta hän tahtoi pysytellä ystävällisissä suhteissa Dariuksen kanssa,

ja niinpä hän — koska ehdot olivat, että kaikki oli tinkimättä

käteisestä maksettava — ojensi hänelle rahat. Mutta hän olisi tahtonut

potkaista tuota mustalaista, sillä hän tajusi, että se pieni lurjus

yritti ansaita mahdollisimman paljon rahaa evankeliumista. Ilmeisesti

hän piti Bobin saarnailua jonkinlaisena mieskohtaisena suosiona, josta

tämä oli aina valmis maksamaan. Mutta Hannan tähden täytyi häntä

sietää, ja jos hän jollakin saattoi ostaa toiselta muutaman tunnin

taistellakseen tuon kalliin sielun puolesta, niin silloin ei hinnasta

tingittäisi.

Lintu oli kaiketikin varastettu, sillä se oli mehukasta ja mureaa.

Senjälkeen he söivät runsaasti omenia, istuen tulen ääressä, Hannan

imettäessä toista lasta ja antaessa toiselle muutamia kananpojan

rippeitä ja kastiketta. Se oli kodikas, mutta jokseenkin siivoton

näytelmä. Hiilipannun punerva hohde kajasti heidän ruumiisiinsa heidän

istuessaan sen ympärillä ja vaalensi teltan paksun savuisen ilman, jota

vielä korosti kolmesta kosteasta vaatekerrasta lähtevä höyry.

Robert oli syönyt jokseenkin hyvän illallisen, mutta vieläkin hän tunsi

itsensä hermostuneeksi ja epävarmaksi, ja aterian aikana oli heidän

keskustelunsa — mikäli sellaista oli ollutkaan, sillä usein oli pitkät

ajat vaiettu — liikkunut vain jokapäiväisissä asioissa. Kun Hanna oli

hoivannut pienokaiset nukkumaan teltan perälle huiviinsa käärittyinä,

sanoi Darius, että hänen täytyi mennä vähän ulos juttelemaan pari sanaa

täti Truffeny Lovellin kanssa, joka oli toisissa matkavankkureissa.

Tämä oli häijy, vanha vaimo, sanoi hän, joka ei pitänyt itseään

puhtaana ja nähtävästi muissakin suhteissa kaipasi sisarenpojan neuvoja.

Sitten Robert havaitsi, ettei hän halunnut jäädä yksikseen Hannan

kanssa. Hän oli otaksunut, että Darius olisi saapuvilla hänen

kilvoitellessaan Hannan sielusta. Hänen olisi pitänyt ilta-aterialla

ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä... Hän nousi ja sanoi aikovansa pistäytyä

ravintolassa, mutta Hanna tarttui häntä käsivarresta.

»Eikö herra Robert Fuller aio puhua minulle hyviä sanoja?»

Bob saattoi tuntea hänen kosketuksensa ranteessaan senjälkeen, kun

Hanna oli ottanut kätensä pois. Hän hotkaisi rajusti ilmaa.

»Minä puhuisin mieluummin sinulle ja puolisollesi yhdessä. Hänen

pitäisi tulla pelastetuksi sinun kanssasi. Ja sitten on vielä

Lovell-tätisikin...»

»Ei häneen voi koskaan mitään hyvää istuttaa eikä Dariukseenkaan.

Dariukselle ei sellainen sopisi, koska hänen täytyy myydä hevosia

ja koiria. Minä olen vain naispoloinen, jonka ei ole tarvis ansaita

elatustaan. Ei haittaa mitään, että minä opin, mikä on hyvää.»

Robert ajatteli vaatevaarnoja ja kananpoikaa, mutta Hannan valheet —

samoin kuin hänen kuihtuneet kasvonsa ja iso ruumiinsakin —tekivät

hänet vain vetoavammaksi. Bob ei voisi istua huoletonna taivaan

valtakunnassa Hannan ollessa oven ulkopuolella myymässä vaatevaarnoja,

vohkimassa kananpoikia ja kertomassa valheita...

Hän istahti Hannan viereen rääsykasalle, ja hiilipannun punervassa

hohteessa näyttivät hänen kasvonsa ihan tuomitun sielun kasvoilta,

kuilun pohjalla piinatun kasvoilta, jonka vain hänen rakkautensa...

ei, ei hänen rakkautensa, vaan Jumalan rakkaus voisi pelastaa.

Hannan silmät katsoivat hänen silmiinsä hehkuen, kun hän istui siinä

kyykyllään käsivarret polvien ympärillä; ja kun Bob puolestaan katsoi

alas niihin, oli kuin hän olisi tuijottanut kuiluun — pimeyden, synnin

ja kadotuksen kuiluun, samaan, jossa hän itse oli ollut ennenkuin

iankaikkinen armo oli hänet tavoittanut. Maksoi mitä maksoi, oli hänen

kiskottava hänet ulos kärventyneine, tulikivenkatkuisine vaatteineen...

Mutta entä, jos hän sensijaan putoisikin itse sinne, entä jos tuo

nainen päinvastoin vetäisi hänet mukaansa... Hannan silmät tuntuivat

vetävän häntä alaspäin.

Melkein ruumiillisesti ponnistaen hän käänsi katseensa pois ja kompuroi

vielä kerran seisaalleen.

»Ei, minä en voi puhua sinulle, täytyy odottaa. Oi Herra, tämä ei ole

oikea aika, minä kun olen vain heikko ihminen.»

Hän ei tiennyt, mitä sanoi, hän tiesi vain, että Hanna oli taaskin

tarttunut hänen käsivarteensa.

»Älä mene pois, ystäväni. Etkö sinä suo minulle niitä hyviä sanoja?

Pelkäätkö minua? Minä en ole muuttunut.»

Bob kääntyi häneen levottomassa tuskassa.

»Oi, Nannie», sanoi hän, »Jumala rakastaa sinua Hän ei ole koskaan

lakannut sinua rakastamasta, vaikka oletkin aina seisonut häntä vastaan

ja tehnyt häijyjä töitä...»

Sitten hän tiesi, että hän vain julisti hänelle omaa rakkauttaan,

nimittäen sitä Jumalan rakkaudeksi. Tämä ajatus sai hänet häpeästä

vapisemaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kyyneltensä

lävitse näkyivät Hannan kasvot tuijottavan häneen kuin kuilun

pohjasta...

Hänen viimeiset voimansa sortuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Hannan

viereen ja siepaten hänet syliinsä peitti hänen kasvonsa suudelmilla.

16.

Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi. Pian oli hänellä villi eläin

sylissään, ja se taisteli häntä vastaan potkimalla, kynsimällä ja

äänekkäin vihaisin huudoin. Bob päästi hänet yhtä rajusti kuin

oli hänet siepannutkin ja näki oviaukon täynnä päitä — Dariuksen,

siivottoman rouva Lovellin ja muutamien lapsien, joita hän ei ennen

ollut nähnyt.

Hanna istui maassa, keinutellen itseään ja nyyhkyttäen.

Robert tunsi veren tihkuvan poskestaan, johon hänen kyntensä olivat

raapaisseet viisi vihoittelevaa naarmua.

Darius astui telttaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän raivokkaasti.

Ei kuulunut vastausta.

»Olettepa te kaunis evankeliuminjulistaja. Minä jätän teidät kymmeneksi

minuutiksi kahdenkesken vaimoni kanssa, jotta opettaisitte hänelle

hyviä tapoja ja osoittaisitte hänelle taivaan tien, ja sitten te

ryhdytte tällaiseen peliin.»

Robert ei kyennyt puhumaan, hän oli aivan sanaton ja melkein ilman

ajatuksiakin.

»Mitä on tapahtunut?» toisti Darius, tarttuen vaimoaan olkapäistä.

»Hän on elukka», nyyhkytti Hanna, »häijy elukka».

»Minä en ole hänelle mitään pahaa tehnyt», änkytti Robert, saaden

vihdoinkin sanoja kielelleen.

»Ei pahaa!» kirkaisi Hanna. »Eikö ole mielestänne mitään pahaa joutua

teidän pideltäväksenne?» Ja hän olisi taasen karannut Robertin

kimppuun, jollei Darius olisi häntä pidättänyt.

»Te olette sika», sanoi tämä Robertille, »julkea sika,

ja kahdeksassatoista kylässä se saadaan tietää, herra

evankeliuminjulistaja.»

Bob kalpeni.

»On mainio uutinen kaikille ihmisille, joille olette saarnannut,

kun heille kerrotaan, ettei teitä voi jättää kahdenkesken laillisen

vihityn vaimon kanssa. Ne ovat mielissään — ne sanovat: 'Onpa se somaa

evankeliumia ja hiton hieno saarnamies.'»

Teltta oli täynnä melua, liikehtiminen oli herättänyt pienokaiset,

jotka parkuivat äänekkäästi. Hanna nyyhkytti yhä, ja rouva Lovell

pärpätti tolkuttomasti.

»Eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?» jatkoi Darius. »Minä luulin,

että teillä oli niitä yllin kyllin. Ettekö tiedä mitä merkitsee, jos

kerron jokaiselle Humalamaassa, että yrititte varastaa laillisen,

vihityn vaimoni — vietellä hänet, kuten ne sanovat, jotka käyttävät

hienoa kieltä? Ettekö tiedä, mitä se merkitsisi ammatillenne? Ettekö

tiedä, ettette enää koskaan voisi nostaa päätänne pystyyn tai kohottaa

ääntänne jälleen?»

Mutta Robert tiesi vain yhden asian — hän tiesi menettäneensä armon.

»Te ette kykene puhumaan sanaakaan. Te häpeätte itseänne, ja se on

ainoa hyvä puoli, jonka teissä näen, te korskea sika. Jos olette

häpeillänne, niin ehken ole teitä kohtaan niin ankara kuin laillisena,

vihittynä aviomiehenä kai haluaisin olla.»

Hän vilkaisi tutkivasti Robertiin.

»Hän on puolihullu», virkkoi rouva Lovell. »Sinun on puhuttava

selvemmin, Darius.»

»Pidä suus kiinni, vanha tamma», tiuskasi hänen sisarenpoikansa; »ja

kuunnelkaa te, herra Robert Fuller. Minä en ole ankara mies enkä tahdo

tärvellä ammattianne pappina tai saarnamiehenä, joten en kertonekaan

kellekään kuinka petomaisesti olette käyttäytynyt.»

»Kertokaa jos tahdotte — minä ansaitsen sen — ja sama se minulle on.

Minä en enää koskaan voi saarnata Jumalan armoa.»

»Voitte kyllä, jollei kukaan saa vihiä yksityisistä tavoistanne.

Enkä minä teiltä paljoa vaadi. En ole mikään kiristäjä ja tiedän,

että te ette ole rikas. Jos maksatte minulle viisi puntaa ostaakseni

vaimolleni uuden hatun ja huivin ja kaikki järjestetään rehdisti ja

sovinnollisesti, niin minä sanon, että olemme kuitit.»

»Mitä?» virkahti Robert terävästi. Jotakin oli selvinnyt hänen

ajatuksissaan.

»Minä sanon, että kaikki voidaan helposti järjestää pienestä summasta.

Hanna antaa teille anteeksi, ja tätini Truffeny Lovell tukkii suunsa,

ja minun veljenpoikani Tom ja Benedict ja minä, Darius Ripley, itsekin

tukimme suumme. Te maksatte meille viisi puntaa tästä viikon päähän, ja

niin ovat välimme selvät.»

»Te olette hupsu, jollette siihen suostu, herrasmies», säesti täti

Lovell. »Minusta ei viisi puntaa ole mitään siihen verraten, mitä

olette tehnyt. Toisen herrasmiehen täytyi maksaa kymmenen, eikä hän

ollut päässyt Hannaan edes oikein käsiksi...»

»Tuki suusi, vanha narttu!» ärjäisi Darius. Mutta se oli liian

myöhään. Robertin hitaat ajatukset olivat vihdoin alkaneet liikkua, ja

seuraavassa tuokiossa liikahti hänen ruumiinsakin. Sanaa sanomatta hän

karkasi Dariuksen kimppuun ja paiskasi sätkyttelevän miehen permantoon.

»Apua, apua, poliisi, poliisi!» kirkui täti Lovell.

Hanna parkui äänekkäästi. Robert ja Darius kamppailivat maassa

kieriskellen toistensa ylitse. Mustalainen oli sitkeä ja harjaantunut,

mutta Bob oli kookkaampi mies, ja hänen käsillään oli kuristava ote

Dariuksen kurkussa. Hän olisi luultavasti tappanut toisen, jollei

tappelua olisi keskeyttänyt kaksi miestä, jotka ajoivat kääseissä ohi

ja parkumiset kuullessaan riensivät paikalle.

»Hän murhaa minun mieheni», kirkui Hanna.

»Ampukaa hänet! Ampukaa se hullu koira!» huusi rouva Lovell.

Miehet tarttuivat Robertiin ja kiskoivat hänet irti Dariuksesta, juuri

kun hän miltei oli tukehduttanut hänen hengityksensä. Mustalainen virui

tunnotonna maassa, ja ohut verijuova valui hänen suupielistään.

»Parasta lähettää noutamaan poliisi», sanoi toinen miehistä.

Mustalaisten taholta kuului kuorossa itkua ja vastustelua.

»Älkää viitsikö vaivautua, hyvä herra. Me emme ole sisukkaita. Emme

halua poliisia.»

»Ette kai», virkkoi ensimmäinen mies jurosti. »Mutta minusta tulisi

poliisien tätä asiaa penkoa. Ajakaa te tienhaaraan, herra Gain, ja minä

jään tänne näiden kanssa.»

»Luuletteko olevanne turvassa yksinänne?»

»Oh, kyllä minä turvassa olen. Täällähän on vain naisia ja lapsia — ja

tuo miekkonen, jolla ei näy olevan paljoa taistelutarmoa jäljellä.»

Robert oli lyyhistyneenä multapermannolla, verta ja kyyneleitä

hänen sanomattoman likaisilla kasvoillaan. Hänen kätensä olivat

rukousasennossa ristissä hänen edessään. Mutta hän ei rukoillut.

Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Ei rukous, ei katumus, ei rakkaus

eikä usko olisi voinut nyt auttaa häntä, joka oli tallannut Jumalan

lupaukset jalkoihinsa.

17.

Clem ja Polly olivat olleet teeillallisella Elizabeth Wheelsgaten luona

Marsh Quarterissa, joten oli varsin myöhä, kun he löysivät Mabelin

sähkösanoman. Sähkölennätintoimiston poika oli työntänyt sen oven

alitse, ja he molemmat hypähtivät kuin jos olisivat tavanneet käärmeen

matolla.

»Sen täytyy olla Mabelilta!» huudahti Polly. »Kukaan muu ei lähettele

sähkösanomia. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut?»

Clem otti sen lattialta ja avasi varovaisesti.

»Tulkaa heti, kauheassa tuskassa — Mabel.»

»Oi mitä se merkinneekään?» huudahti Polly.

»Missä on Bob? Hänen täytyy olla kotona nyt. Hänen piti palata

maanantaina.»

»Mabel ei sano mistä on kysymys, mutta kaiketikin on Bob pulassa tai

muutoin hän olisi saapunut tänne.»

»Meidän täytyy mennä katsomaan. Hänen sanoistaan en pääse selville,

mitä on tapahtunut.»

He eivät pysähtyneet muuttamaan vaatteitaan, vaan lähtivät heti,

Polly tiukassa sinisessä puvussaan, joka oli jälleen uusittu Mabelin

vanhan pitsihameen avulla, ja Clem mustassa takissaan ja pienessä

naurettavassa matalakupuisessa huopahatussaan. He eivät edes menneet

noutamaan linjaalirattaita kartanosta. Oikaisemalla peltojen poikki

laski Clem ehdittävän Bodiamin maantielle noin kahdessakymmenessä

minuutissa, juuri osaavasti tavoittaakseen kuorma-ajurin hänen

paluumatkallaan Ticehurstista.

Siinä heitä onnisti hyvin, ja he saapuivat Campany's Hatchiin

vajaassa tunnissa. Paikka näytti autiolta heidän kävellessään pihaan

ajotietä, mutta kun he ehtivät rakennuksen edustalle, näkivät he

Podgam-nuorukaisen seisoskelemassa ladon takana.

»Onko isäntäsi kotona?» kysyi Clem. »Missä on emäntäsi? Saimme juuri

sähkösanoman.» Podgam astui esille virnistyksen taistellessa hänen

kasvoillaan todellisen huolen ilmeen kanssa.

»Rouva on kyllä sisällä; ja isäntä — hän on vankilassa.» Clem ja Polly

tuijottivat suut ammollaan.

»Luulin, että kai tietäisittekin. Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä se

tiedetään ja kaikkialla Peter‘s Greenissä.»

»Älä jää siihen hänen kanssaan haastelemaan, Clem», virkkoi Polly,

»vaan tule nopeasti Mabelin luo. Älä raapi päätäsi tuolla tavoin.»

»Minä olen ihan ymmällä», sanoi Clem.

»No, tule Mabelin luo. Ehkei se ole totta.»

»Se on totista totta», tiukkasi poika; »hänet tavattiin Darius Ripleytä

murhaamasta».

»Murhaamasta...»

»Niin sanotaan Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä, mutta Peter's Greenissä

väitetään, että hänet vangittiin rouva Ripleyn suutelemisesta...»

Polly tarttui Clemin käsivarteen ja raahasi häntä rakennusta kohti.

Mabelia ei ensin näkynyt missään, mutta heidän kutsuttuaan häntä

pari kertaa, tuli hän esille keittiön konttorista, kasvot itkusta

pöhöttyneinä ja riutuneina. Kun hän näki Clemin ja Pollyn tulevan,

alkoi hän uudestaan itkeä, mutta kyyneleet tuskin vuotivat hänen

paisuneista silmistään, vaan ainoastaan heruivat ja tihkuivat, ja kun

hän puhui, oli hänen äänensä melkein rauennut.

»Oi vihdoinkin te tulette... Minä en halua tavata Jimiä ja Marya...

Minä kuolen häpeästä.»

»Mitä on tapahtunut? Onko totta, että Bob...?»

»Hän on Headcornin vankilassa.»

Mabel hoiperteli ja kaatui ovea vasten. Polly tavoitti hänet

käsivarsilleen.

»Tule keittiöön, niin minä laitan sinulle kupin teetä.»

Kerran keittiöön päästyään Mabel vaipui tuolille ja peitti kasvot

käsillään. Hän oli ihan murtunut, hänen reippautensa ja itsetuntonsa

olivat aivan poissa. Hän istui keikutellen itseään, tukka aivan

pörröllään ja yksi iso suortuva löysänä olkapäällä. Hänellä ei

ollut mitään pehmeyttä ja kauneutta jäljellä; hänen luonteenomainen

»hienostuksensakin» näkyi jättäneen hänet. Hän näytti karkealta ja

alennustilassa olevalta. Clem tuijotti häneen mitään puhumatta. Mabelin

murhe säikäytti häntä kauheasti, ja kuitenkin hän tahtoi tietää

Bobista... Mitä oli hänelle tapahtunut...? Mitä hänen kuulemansa

kauheat uutiset merkitsivät...? Kunpa Mabel vain tahtoisi hänelle

kertoa... Hän olisi halunnut kysyä häneltä, mutta tällä hetkellä hän

tunsi, kuten sanoi, olevansa aivan tahnassa. Ainoa henkilö, jolla oli

mitään mielenmalttia, oli Polly, eikä hän esittänyt sitä sanoin, vaan

teoin, häärien kattilan ja teekannun kanssa.

Mabel alkoi vihdoin nyyhkiä ja mutista.

»Älä siinä seiso minuun töllistelemässä, hupsu», sanoi hän Clemille.

»Etkö voi mitään tehdä? Oi, tämä tappaa minut. Minä tiedän sen.»

»Mutta mitä minun olisi tehtävä? Sano ensin, mitä on tapahtunut?»

»Kerroinhan minä sinulle. Bob on vankilassa... murhayrityksestä Darius

Ripleytä vastaan, kun hän... kun hän...»

Hysteerisen, kyynelettömän nyyhkytyksen puuska tukehdutti hänen

sanansa. Polly alkoi menettää kärsivällisyytensä.

»Etkö voi pysyä tyynenä, Mabel, ja kertoa meille, mitä oikeastaan on

tapahtunut? Ehkä Clem voisi tehdä jotakin, muttei hän voi tehdä mitään,

kun hän tuskin tietää puoliakaan.»

»Ettekö te ymmärrä?» nyyhkytti Mabel. »Kyllä olettekin typeriä. Se

Bobin elukka on tavattu — tavattu — tavattu — Hanna Ripleyn parista —

ja nyt hän on vankilassa hyökkäyksestään hänen miehensä kimppuun, kun

se kun se yllätti heidät yhdessä.»

Clem ja Polly tuijottivat toisiinsa aivan hämillään.

»Se ei voi olla totta», huudahti Clem. »Bob ei suinkaan tekisi

sellaista nyt, kun hän on pelastettu.»

Mabel naurahti, mikä oli vielä kaameampaa kuin hänen itkunsa.

»Niin juuri... nyt kun hän on pelastettu. Kylläpä hän on pitänyt

hauskaa monet kerrat — nyt kun hän on pelastettu. Tosiaankin! Ne

lauantai- ja sunnuntairetket...»

»Mutta, Mabel, ethän tarkoita... tiedäthän varmaan, että hän kävi

Bethersdenissä ja Biddendenissä ja niissä muissa paikoissa.»

»Kyllä, mutta me emme tiedä—emme ainakaan tienneet, mitä hän matkan

varrella hommaili. Nyt ehkä aavistelemme, miksi ei hän matkustanut

junalla, vaan tuhlasi hän hirvittävän paljon aikaa tallustellessaan

edestakaisin, ja ehkä arvaamme, missä hän nukkui sunnuntaiyöt.» —

»Pidä suusi kiinni», sanoi Clem vihaisesti. »Minä en usko sitä. Bob on

vaeltanut rehellisesti siitä päivästä kun hän löysi pelastuksen. Hänen

tiensä ei ole minun tieni, mutta se on oikea tie, ja minä tiedän, että

hän on sillä pysynyt.»

»Kuinka sitten selität, eriähän on vankilassa — tapeltuaan Dariuksen

kanssa Hanna Ripleystä?»

»Onko se todistettu? Onko häntä jo tutkittu?»

»Hänet tutkitaan huomenna. Mutta kaikki on vallan selvää. Minä kuulin

sen täkäläiseltä poliisikonstaapelilta, joka oli kuullut sen Headcornin

poliiseilta. Darius on Unionin sairaalassa siellä — Bob miltei tappoi

hänet.»

»Mutta ehkeivät he riidelleet siitä, mitä sinä luulottelet. Kai on aika

paljon asioita, joista Darius ansaitsisi selkäsaunan.»

»Siinä sitä ollaan — sinä vastustat minua, niinkuin sinä aina teet.

Minä sanon sinulle, jokainen tietää, että Darius yllätti hänet vaimonsa

parista... Uh! Minua ihan ellottaa... Sinua pidetään pähkähulluna, jos

toista uskot.

Bob vietti sunnuntaiyön niiden likaisten mustalaisten parissa... se on

todistettu, sen tietävät kaikki — ja maanantaina Darius palasi äkkiä

ja tapasi Bobin ja Hannan yhdessä, niin ettei siinä mitään erehdystä

ole... ja sitten Bob karkasi hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet,

jollei häntä olisi riuhtaistu pois... niin sanotaan kaikkialla, ja

jollet sinä minua usko, niin voithan mennä itse katsomaan.»

»Kyllä minä tietysti menenkin. Me mennään kaikki.»

»Minä en tule. Minä en enää ikinä tahdo nähdä Bobia silmieni edessä.

Minä olen saanut hänestä tarpeekseni.»

»Oi, Mabel...»ja Polly alkoi itkeä, ja hänen kyyneleensä tipahtelivat

teekuppiin, jota hän vei kälylleen.

»Minä olen saanut hänestä tarpeekseni», toisti Mabel nyrpeästi. »Olen

kärsinyt kylliksi. Oi, oli jo kyllin pahaa, kun hän muuttui aivan

pehmeäksi ja tuli jumaliseksi, mutta nyt minä tiedän, että hän käytti

uskontoaan vain eläimellisyytensä verhona... hän käytti sitä voidakseen

rentustella Hannan kanssa. Katsohan tätä...» Hän otti kirjeen

taskustaan ja ojensi sen Clemille. Se oli Bobin onneton kirje Witters

Oakista.

»Olen päättänyt», luki Clem, »tulla kotiin verkalleen Sissinghurstin,

Dashnandenin ja muiden outojen paikkojen kautta, koska evankeliumia

täytyy saarnata niillekin, joten en ehtinyt kotiin tiistaiksi, ja

toivon, ettet ole siitä pahoillasi.»

»Kas niin — siitä näet, millaisia valheita hän kertoo! Aina evankeliumi

kielellä, kun hän suunnittelee kohtausta Hannan kanssa. Älä sano

minulle, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on sen tehnyt.

Vakuutan sinulle, että hän on ollut minulle uskoton kaksitoistakin

kertaa ja nimittänyt sitä evankeliumiksi. Voi sitä kirottua

teeskentelijää! Saisihan hän mieluummin olla vaikka pehmein ja

siirappimaisin kristillinen nuorimies, mitä milloinkaan on ollut, kuin

moinen elukka. Ja silloinkin pidin itseäni väärin kohdeltuna, mutta

nyt... Tämä ei ole oikein; minua on petkutettu kaiken aikaa. Hän nai

minut vain voidakseen unohtaa Hannan. Ja huomattuaan, ettei hän sitä

voinut, hän lyöttäytyi jälleen hänen pariinsa — tiedät, että hän teki

sen silloin, kun hän tapasi hänet Salehurstissa ja kotiin tultuaan

kohteli minua niin raa'asti. Ja kun hän näki, etten minä aikonut sietää

mitään joutavia jaarituksia, keksi hän uskontonsa verukkeeksi päästä

minun luotani karkaamaan hänen luokseen. Oi, nyt minä sen kaikki

tajuan; hän on tekopyhä ja lörpöttelevä lurjus, enkä minä tahdo häntä

enää ikinä nähdä.»

»Mabel», sanoi Clem, »sinä tiedät, että tuo kaikki ei ole totta. Minä

en voi uskoa, että Bob on mitään pahaa tehnyt. Joka tapauksessa minä

menen Headcorniin katsomaan.»

»Ja minä palaan isän luo Bulverhytheen.»

»Mabel, sitä sinä et voi etkä saa!» huudahti Polly. »Mitä tapahtuisi,

kun asia selviytyisi, niinkuin se varmasti selviytyy, ja Bob kotiin

tullessaan näkisi, että sinä ja pienokainen olette poissa.»

»Se asia ei selviydy — usko minun sanani. Joka tapauksessa hänet

tavattiin Hannan parissa, ja se riittää minulle.»

»Ka, oletpa sinä kauhean julma», nyyhkytti Polly; »Bob-paralta

hajoitetaan koti jonkun typerän erehdyksen vuoksi, joka on tapahtunut.»

»Kaiketikin ne mustalaiset ovat tehneet hänelle kepposen», sanoi Clem.

»Darius tietenkin oli hänelle mustasukkainen ja tahtoi kostaa hänelle

sen, että hän kerran oli niin pihkaantunut Hannaan.»

Se oli onneton huomautus. Mabel purskahti myrskyiseen itkuun ja

ponnistautuen seisaalleen hapuili ovea.

»Clem, senkin pöllö! » huudahti Polly. »Mabel, eihän hän tarkoita muuta

kuin mikä on ollutta ja mennyttä.»

»Mikään ei ole ollutta ja mennyttä. Hän ei minua koskaan rakastanut...

aina vain häntä... ja yhä edelleenkin häntä... Minä menen isän luo —

nyt — tänä iltana.»

Hän hapuili ovenripaa kyynelten sokaisemana. Hän oli itkenyt itsensä

ihan sairaaksi, ja kun hän siinä hapuili ja horjui, sai hän äkkiä rajun

kohtauksen.

Polly riensi hänen luokseen.

»Tule minun kanssani, Mabel. Älä enää tuskittele. Sinä et voi lähteä

mihinkään ainakaan tänä iltana; sinä olet laittanut itsesi sairaaksi.

Tule, niin autan sinut vuoteeseen, ja Clem ja minä viivymme koko yön

täällä, ja huomenna hän ensi työkseen lähtee Headcorniin.»

»Ja minä lähden Bulverhytheen.»

Polly näki hyödyttömäksi yrittää puhua hänelle järkeä siinä tilassa

kuin hän nyt oli. Hän puolittain talutti, puolittain raahasi hänet

yläkertaan siihen huoneeseen, jossa Robertin lapsi nukkui. Kun Polly

näki pienen mustakutrisen pään valkoisten pielusten keskellä vuoteessa,

tuli hänen sydämensä äkkiä helläksi ja kaihomieliseksi. Hän kumartui

pikku Natin yli, rinta haikeasti kuohuen, ja pari kolme kyyneltä putosi

pojun kasvoille.

»Minä jätän sen tänne sinun hoiviisi, jos haluat», virkkoi Mabel.

Se oli valtioviisautta hänen puoleltaan.

»Teetkö sen»? kysyi Polly kiihkeästi ja epäluuloisesti.

»Jos tahdot. Isä ei välitä lapsista, ja minä tiedän, että sinä pidät

hänestä hyvän huolen... Enkä minä halua riistää Bobilta hänen lastaan,

jos hän tahtoo sen pitää; mutten minä koskaan palaa hänen luokseen —

en koskaan — en koskaan. Minä olen katkaissut suhteeni Bobiin, — ja

olisipa Jumala suonut, etten olisi niitä koskaan aloittanutkaan!»

18.

Clem lähti Headcorniin aivan ensimmäisellä Rotherin laakson rautatiellä

kulkevalla junalla. Sittenkin hän saapui juuri viime hetkellä

ehtiäkseen kreivikunnan oikeusviranomaisten edessä toimitettavaan

tutkintoon. Bobia vietiin juuri syytettyjen paikalle, kun Clemin

vihdoinkin onnistui päästä lakitupaan. Hänen veljensä näkeminen

säikähdytti häntä. Melkein unettomana yönä ja pitkällä tärisyttävällä

matkalla eivät mitkään niistä erilaisista otaksumista, jotka olivat

hänen mieleensä juolahtaneet, olleet hänen laskelmiinsa tuoneet

Robertin rikoksen mahdollisuutta. Mutta nyt, kun hän näki hänet — nuo

ajelemattomat menehtyneet kasvot ja nuo kaameat silmät tuli hänen

syyllisyytensä yhdeksi niistä mahdollisuuksista, jotka hänen täytyi

ottaa laskelmiinsa. Bob ei olisi näyttänyt tuollaiselta, jos hän

olisi ollut vain olosuhteiden, väärinkäsityksen, kostotarkoituksessa

keksityn juonen uhri. Hän olisi tiennyt, että hän olisi voinut todistaa

syyttömyytensä, että mustalaisjoukkue ei ollut kovin pelättävä

syyttäjänä. Tietenkin tekisi Hannan osuus jutussa sen hänelle varsin

vaikeaksi; tämä olisi kenties saattanut hänet kovaan kiusaukseenkin.

Mutta se seikka yksinään ei ollut kylliksi selittämään hänen kurjaa

ulkonäköään eikä sekään, että nuo aikaisemmat suhteet tuohon naiseen

mahdollisesti paljastettaisiin tuomioistuimen edessä. Eihän hänellä

ollut mitään mainetta menetettävänä; hän ei ollut koskaan esiintynyt

muuna kuin kääntyneenä syntisenä. Pahojen tekojensa tarinan hän oli

itse kertonut monen kylän saarnastuolista, julistanut sen monissa

kyläteiden risteyksissä; hänellä ei saattanut olla mitään sitä vastaan,

että se täälläkin toistettaisiin.

Ja kuitenkin seisoi tuossa murtunut mies, pää kumarassa, leuka

lerpallaan ja kamalat punaiset juovat silmien ympärillä, jotka näkyivät

tuijottavan johonkin näkymättömään ja kauheaan lakituvan seinän tuolle

puolen... Clem muisti, että hänellä oli ollut tuollainen ilme ennen

kääntymyksensä päiviä, kun hän oli varma siitä, että hän oli tuomittu

kadotukseen. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui; hän ei

vastannut tuomioistuimen puhemiehen kysymyksiin. Hän seisoi vain siinä

ja näytti — tuomitulta.

Esitettiin kysymys, tunnustaisiko vai kieltäisikö hän syyllisyytensä;

ja Clem tiesi, että Bobin vastaus olisi ehdottomasti ratkaissut asian

häneen itseensä nähden. Mutta Bob kieltäytyi kaikesta puolustuksesta,

kieltäytyi vastaamasta tuomarin kysymykseen. Hän seisoi vain siinä

mykkänä ja masentuneena. Siis merkittiin hänen puolustuspuheekseen: »ei

syyllinen».

Sitten käskettiin todistajat esille. Darius Ripley, Hanna Ripley ja

Truffeny Lovell olivat todistajina samoin kuin ne kaksi maanviljelijää,

jotka olivat tappelun keskeyttäneet. Dariuksen kaula oli siteessä, ja

hän näytti kalpealta ja järkkyneeltä — hänen sallittiin todistaessaan

istua. Kukaan mustalaisista ei näyttänyt reippaalta todistajain

aitiossa, he olivat liian tottuneet siihen, että se oli eteisenä

syytettyjen osastoon. Kun Darius oli lopettanut todistuksensa ja

syytetyltä kysyttiin, oliko mitään kysymystä, jonka hän halusi

todistajalle tehdä, oli se ilmeisesti tukala hetki sekä Ripleylle että

heidän sukulaisilleen. Mutta Robertilla ei ollut mitään kysyttävää.

Näin rohkaistuneina toipuivat todistajat melkoisesti hermostumisestaan,

ja kaunis tarina esitettiin pidätettyä vastaan. Darius Ripley oli

tavannut hänet Castwisellin »Kruunussa», ja kun tämä ei voinut

löytää yösijaa, kutsui hän hänet matkavaunuihinsa nukkumaan. Kutsu

oli uudistettu seuraavaksi yöksi, ja Fuller oli viettänyt päivän

saarnailemalla naapuristossa. Illallisen jälkeen täytyi Ripleyn jättää

hänet kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja neljännestuntia myöhemmin

hän kuuli äänekkäitä huutoja. Hän riensi apuun ja tapasi vaimonsa

ponnistelemassa syytetyn kanssa. Hänen astuessaan telttaan karkasi

Fuller hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jolleivät herrat

Boorman ja Gain olisi ajoissa ehtineet väliin. Hanna vahvisti miehensä

todistuksen. Hän kertoi muutama vuosi sitten tutustuneensa pidätettyyn

Sussexissa, ja tämä oli vastustanut hänen avioliittoaan. Rouva Lovell

ja molemmat maanviljelijät esittivät sitten selostuksensa, eikä näkynyt

juuri muuta sanomista olevankaan. Bob ainakaan ei puhunut mitään.

Clem istui suorana kuin tanko, pidellen molemmin käsin kankeaa

huopahattuaan polviensa välissä. Tämä tarina ei voinut olla totta...

ja kuitenkin hän tuskallisesti tajusi kuinka totta se saattoi

olla, — äkilliseen kiusaukseen joutuneena pitkän itsekieltäymyksen

jälkeen, väsyneenä, pettyneenä avioelämässään ja uupuneena hatarista

ponnistuksistaan saarnaajana, oli Bob eksynyt jälleen elämänsä suuren

rakkauden pauloihin... Ei ollut ihmeellistä, että hän oli langennut —

vaikkei Clem uskonut, että asiat olivat juuri niin kuin mustalaiset

olivat ne esittäneet, — mutta se oli kovin julmaa. Sillä mitä ihmiset

häntä rangaistakseen tekisivätkin, Bob itse rankaisisi itseään armotta.

Clem saattoi lukea sen veljensä kasvoista. Hän seisoi siinä kuin mies,

jolle ihmisten tuomio ei merkitse mitään, koska hänen oma sydämensä on

hänet tuominnut. Hänellä ei ollut halua syyttää toisia eikä puolustaa

itseään. Häntä oli jo syytetty ja hänet oli havaittu vikapääksi

korkeamman tuomarin edessä; hänelle ei merkinnyt mitään, tekivätkö

Headcornin pienet käräjät hänestä mustan vai valkoisen.

Oikeusviranomaiset neuvottelivat keskenään ja julistivat tuomionsa

puhemiehensä välityksellä. He havaitsivat pidätetyn syylliseksi

varsin vakavaan rikkomukseen. Hän sai kiittää onneaan, ettei häntä

syytetty murhanaikomuksesta ja mahdollisesti lähetetty työvankilaan.

Oikeusviranomaiset ottivat huomioon hänen asemansa saarnaajana

ja mitä hyvän maineen menetys hänelle merkitsisi. Mutta he eivät

voineet päästää häntä lievennetyllä tuomiolla. Vaikka tämä oli hänen

ensimmäinen esiintymisensä lakituvassa, ei hänen maineensa ollut

moitteeton, ja hänet oli havaittu syylliseksi raakaan ja raukkamaiseen

rikokseen. Hänen täytyi mennä kuudeksi kuukaudeksi vankilaan.

Robert ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän ei näkynyt välittävän —

tuskin edes tajuavan. Konstaapeli kosketti häntä käsivarteen, ja hän

poistui syytettyjen paikalta tehdäkseen tilaa seuraavalle numerolle

oikeusviranomaisten runsaassa aamuohjelmassa.

19.

Clem pyysi ja sai luvan puhutella Bobia ennenkuin hänet vietiin

Maidstonen vankilaan. Hän oli veljensä luona kymmenkunta minuuttia

konstaapelin läsnäollessa. Robert näytti jokseenkin samanlaiselta kuin

oli näyttänyt lakituvassa, mutta näkyi paremmin muistavan ympäristönsä.

Clemin tullessa huoneeseen hänen silmänsä hetkiseksi valaistuivat,

mutta synkistyivät sitten. Kotvan aikaan ei heistä kumpikaan puhunut,

vaan he katselivat toisiaan äänettöminä.

»Niin, Bob», virkkoi Clem vihdoin, »kaikki tämä on sanomattoman

surullista, ja minä olen siitä kovin järkkynyt».

»Niin olen minäkin», sanoi Bob.

»Mutta minä olen tullut sinulle sanomaan, ettet tuskittelisi, sillä

minä aion pitää puoltasi.»

Veli ei virkkanut mitään, ja Clem tunsi pettymystä.

»Näitkö minut lakituvassa?»

Bob pudisti päätänsä.

»Mutta kyllä minä siellä olin. Minä tulin Headcorniin ensimmäisellä

junalla kuultuani sinusta eilen illalla.»

»Tietääkö Mabel?»

»Kyllä, hän sähkötti Pollylle ja minulle. Poll on nyt hänen luonaan.»

Hitaasti nouseva puna tummensi Bobin posken.

»Hän ei kaiketi enää koskaan tahdo minua puhutella?»

»Ole huoleti — me kyllä tuomme hänet luoksesi.»

»Ei ole mitään syytä tuoda häntä luokseni. Miksi hän minua puhuttelisi?

Minä olen kadotettu.»

»Oh, älä puhu noin jumalattomia.»

»Se on totta. Sanassa sanotaan: 'Jos teemme syntiä senjälkeen, kun

olemme päässeet totuuden tuntoon, ei ole enää mitään uhria syntien

edestä.'»

»Mutta, Bob, ei se kaikki tapahtunut niinkuin mustalaiset kertoivat.

Minä tiedän, ettet sinä ollut niin paha. Mikset tehnyt Dariukselle

kysymyksiä, kun se herrasmies kehoitti sinua tekemään?»

»Minulla ei ole mitään kysymyksiä tehtävänä kellekään. Jumala on minun

tuomarini ja hän on minut tuominnut. On hirveää langeta elävän Jumalan

käsiin.»

»Mutta käyttäydyitkö sinä tosiaankin vapaasti Hannaa kohtaan?»

»Käyttäydyin; muutoin en nyt olisi täällä. Kaiken hellän armon

jälkeen, jonka Herra oli minulle osoittanut, minä palasin kuin koira

oksennuksilleni... Oi, kuinka paljon rangaistusta ansaitseekaan se,

joka on häväissyt sen liiton verta, jolla hänet oli pyhitetty, ja

uhmannut armon Henkeä!»

»Älä tuollaisia puhu.»

»Minun täytyy puhua. Ne ovat minun tuomioni.»

Seurasi muutaman silmänräpäyksen tuskallinen hiljaisuus. He istuivat

tuijottaen toisiinsa tai oikeammin Clem tuijotti Robertiin, sillä

Robertin katse oli ilmeetön ja harhaileva.

»Kuusi kuukautta ei tunnu niin kovin pitkältä ajalta», sanoi nuorempi

veli vihdoin ontosti, koska hänestä oli parasta keskittää keskustelu

murhenäytelmän aineelliseen puoleen. »Minä hoitelen Campany's Hatchia

sillä välin, kun sinä olet poissa, ja huolehdin pienokaisesta... ja

Mabelista... Ehtinethän sinä takaisin kevätkylvöihin...»

Hänen äänensä hiljeni avuttomasti — Bob näkyi olevan niin kaukana,

jossakin hornassa, hänen ulottumattomissaan. Clem ei voinut tehdä

mitään hyvää hänen hyväkseen, — vaikka hän olisi suoriutunut varsin

uskomattomasta urakasta pitää hänen kotinsa koossa, ei sekään

tositeossa olisi Bobia liikuttanut.

»Älä katso minuun tuolla tavoin», sanoi nuorempi veli käheästi.

»Minä ajattelin, tekisitkö sinä jotakin minun puolestani.»

»Tietysti. Minä tuen sinua, kuten olen sanonut.»

»Tahdotko kirjoittaa kirjeen herra Beemanille Goudhurstiin ja pyytää

häntä tulemaan minua katsomaan? Kun hän on evankeliumin julistaja, niin

ehkä hänen sallitaan tulla... Minä haluan puhutella häntä... on jokunen

mahdollisuus, että hän voisi näyttää minulle valon... Sinun pitää se

tehdä, Clem.»

»Kyllä sen varmasti teen. Mutta... mutta, Bob, luuletko, että herra

Beeman on omiaan sinua lohduttamaan? Eikö hän tehnyt sinua kovin

kurjaksi vuosi sitten?»

»Minun täytyy tavata hänet — hän on Jumalan mies ja hänessä on Jumalan

sana. Lupaa, että pyydät häntä, Clem.»

»Minä olen luvannut, mutta... vanha Bob... minun sydämeni ihan murtuu

nähdessäni sinun kiusaavan itseäsi näillä asioilla, kun sinulla olisi

niin paljon muutakin mietittävää. Ehkei ollut oikein ja sopivaa, että

suutelit Hannaa, mutta tuskin se niin vaarallista oli — ei enempää

kuin moni muu mies olisi tehnyt, ja on tehnyt luulemma. Ja Dariuksen

peittoamisesta ei sinulla ole syytä olla niin järkkynyt ja alakuloinen,

koska teit vain mitä hän hyvin ansaitsi.»

»Sinä et ymmärrä minua», sanoi Bob. »Minä en ole tehnyt syntiä niinkuin

pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne — vaan minä olen tehnyt syntiä

valoa vastaan. Minä olen niitä, joista sanotaan, 'että oli mahdotonta

uudestaan herättää heitä katumukseen'. Suupalasta ruokaa minä olen

myynyt esikoisoikeuteni, ja nyt minä olen hyljätty. Minä sanon sinulle

vieläkin: 'Ei ole enää uhria syntien edestä'.»

»Minä en tajua sinun oppiasi Bob, eikä olisi mitään järkeä väittääkään,

että sen tajuan.»

»Teidän täytyy lähteä kahden minuutin perästä», huomautti

poliisikonstaapeli.

»Vie tervehdykseni Mabelille», virkkoi Bob; »sano hänelle, että pyydän

anteeksi, vaikken hänen anteeksiantoaan ansaitse; mutta hänen itsensä

tähden minä toivon hänen sen tekevän».

»Kyllä — kyllä sanon hänelle. Polly ja minä otamme pienokaisen

luoksemme.»

»Mabel aikoo siis lähteä?»

Clem punehtui kommellustaan.

»Vähäksi aikaa — mutta älä pelkää, kyllä me haemme hänet takaisin

siksi, kun sinä tulet.»

»Älkää häntä pakotelko. Minä olen tehnyt hänet sangen onnettomaksi

milloin milläkin tavalla... järkevästihän hän tekee pysyessään poissa,

ja sano myöskin Jimille ja Marylle, että olen pahoillani... ja

äidille... Minä olen tuottanut heille kaikille paljon tuskaa ja vaivaa.»

»Älä siitä puhu, Bob.»

»Ja sinut, poikani — minä teen sinut onnettomaksi.»

»Oh, ei, ei — ei mitään — älähän nyt tuskittele.» »Hyvästi sitten.»

»Hyvästi.»

20.

Clem lähti Headcornista perin alakuloisena sinä iltapäivänä. Hänen

huolensa oli häntä niin hermostuttanut ja kiihoittanut, ettei häntä

maittanut, päivällinen, ja hän kuljeskeli kurjana pitkin kaupunkia,

kunnes tuli junan aika. Ainoana lohtuna hänellä oli muutaman minuutin

keskustelu kookkaan poliisimiehen kanssa aseman tiellä. Tämä oli

nähnyt Clemin lakituvassa ja tiesi, että hän oli tuon hurjannäköisen

pahoinpitelystä vangitun saarnaajan veli. Poliisit, jotka tunsivat

mustalaiset, pitivät hänen tuomiotaan merkillisen ankarana ja

ansaitsemattomana.

»Ne ovat roskaista joukkoa», sanoi hän Clemille, »ja minä tiedän,

että siinä jutussa oli jotakin enemmän, mikä ei oikeuden edessä

tullut esille. Veljenne oli tietenkin hiukan järkkynyt, kun hänen

maineensa oli vaarassa, eikä ajanut asiaansa niinkuin hänen olisi

pitänyt. Arvellaan hyvillä perusteilla, että se Ripley on kiristellyt

rahoja miehiltä, jotka muka ovat yrittäneet vietellä hänen vaimoaan.

Ne mustalaisnaiset eivät koskaan katsahda muihin miehiin kuin omaan

aviopuolisoonsa, mutta ne ovat myöntyvinään, jos heitä suostutellaan,

aivan kuin pahimmat meikäläisistä naisista myöntyvät tosissaankin.

Mutta mustalaislurkit ovat meikäläisiä miehiä ovelammat. Vaimo

huutaa, ja he tupsahtavat sisälle — kuunneltuaan ensin ulkopuolella,

aiheuttavat rähinää ja tarjoutuvat sitten tukkimaan suunsa viidestä

punnasta. Meillä oli viime vuonna miekkonen, muuan Devenden, Quarterin

seudulta — sellaisesta syytettynä, mutta sitä ei voitu todistaa, joten

hän sai vapauttavan tuomion.»

»Luuletteko, että niin tapahtui Bobille?»

»En tiedä — mahdollisesti. Se tuntui minusta otaksuttavalta, koska

Ripley kylläkin tiesi, että hänen maineensa oli vaarassa ja että hän

aikaisemmin oli ollut ystävällisissä suhteissa rouva Ripleyn kanssa.

Pahoittelemme, ettemme voi sitä todistaa, muttei se pieni lurjus

sentään päässyt livistämäänkään. Hänet pidätettiin hänen tullessaan

ulos lakituvasta. Chichesterin poliisit olivat häntä etsiskelleet, ja

heti kun he kuulivat, että me niin sanoakseni olimme saaneet hänet

käsiimme, soittivat he siitä tänne, ja huomenna herra Darius vuorostaan

seisoo syytettyjen paikalla.»

»Minkätähden?»

»Syytettynä tavallisesta koiranvarkaudesta; ja hänen vaimonsa ja

vanha rouva Lovell joutuvat myöskin kiikkiin — varastettujen tavarain

kätkemisestä.»

»Kunpa ne hirttäisivät sen joukkion!» huudahti Clem, päästäen suustaan

kostonhimoisimman toivomuksen, mitä oli eläessään lausunut.

»Asia on nähkääs niin, että mustalaiset ovat kuin eläimiä, eikä niitä

voi pitää vastuunalaisina teoistaan samalla mitalla kuin tavallisia

ihmisiä. Minä olen nähnyt niitä paljon, niitä kun täälläpäin on

runsaasti, ja aina niitä kuljetellaan käräjillä milloin mistäkin

kepposesta. Pitäisi olla joku paikka, johon heidät kaikki kerättäisiin

yhteen, niin etteivät olisi meidän kiusanamme. Tavalliset ihmiset

eivät voi heihin luottaa, kun heidän aivonsa työskentelevät niin eri

lailla kuin meidän, — ja niin meitä aina petkutetaan. Valitan, että

veljenne joutui petkutuksen uhriksi. Minä tiedän, mitä sellainen ikävä

juttu merkitsee siivossa perheessä, ja hän näytti rehdiltä mieheltä,

vaikka kenties oli täältä joku ruuvi hiukan löysällä — vai kuinka?»

Konstaapeli kosketti otsaansa.

»Hänellä oli hiukan omituinen käsitys uskonnosta, mutta hän oli kunnon

mies, vaikkette sitä uskone.»

»Miksikäs minä sitä epäilisin? Minä tiedän, ettei kunnon mieskään aina

voi olla vilkaisematta sievään tyttöön. Eipä niin, että rouva Ripley

on sievä. Hyväinen aika! Hän ei ollut sitä lajia, joka saisi _minut_

poikkeamaan hyveen kaidalta polulta.»

»Veljeni piti hänestä hyvin paljon vuosia sitten, ennenkuin tyttö

joutui naimisiin, — piti hyvin paljon.»

»Miespoloinen! Onko hän muuten itse naimisissa?»

Clem nyökkäsi.

»Ja vaimo panee sen kai kovin sydämelleen. Sellaisiahan ne naiset

aina ovat... Mutta onhan veljellänne uskontonsa lohduttajana. Eikä

kai kuusi kuukautta tiilenpäitä lukemassa hänelle mitään haittaa tee,

kunhan vain kehoitatte häntä olemaan sitä liiaksi surematta — sitä

häpeää nimittäin. Kuulkaas, sanokaa hänelle, että on miekkosia, jotka

me poliisit tunnemme paremmin kuin tunnemme ne, jotka istuvat linnassa;

ja ne ovat sellaisia, joiden pitäisi siellä olla, vaikkeivät ole. Nämä

meidän lakimme... ne ovat laaditut lurjusten suojelemiseksi tyrmästä.

Kuinka monta heittiötä minulla on käpälissäni ollutkaan, mutta sitten

on täytynyt päästää heidät menemään näiden lakien vuoksi, jotka muka

ovat laaditut heikkojen ja avuttomien turvaksi!»

Konstaapeli eksyi muistelmiin ja mietelmiin, joiden keskelle Clemin

täytyi hänet jättää ehtiäkseen junaan. Hän oli siitä pahoillaan, sillä

miehen puheet olivat tuottaneet hänelle lohdutusta; mutta hän ei voinut

odottaa. Kuultuaan Headcornissa pahimman, mitä oli tapahtunut, täytyi

hänen nyt mennä Campany's Hatchiin kuulemaan pahinta, mitä siellä oli

tapahtunut.

Pieni juna — jono vanhoja kaakkois-Lontoon vaunuja kytkettyinä

nukkeveturiin — huoahti asemalta, Clemin ollessa surkeassa

mielentilassaan lyyhistyneenä kolmannen luokan tupakkavaunun nurkkaan,

imeskellen sytyttämättömän piippunsa vartta.

Hän ehti Bodiamiin teenjuonnin aikaan ja riensi sieltä Campany's

Hatchiin. Polly näki hänet ikkunasta, ja kun Clem ehti taloon, tapasi

hän hänet seisomassa oviaukossa pienokainen käsivarsillaan.

»Mabel on lähtenyt», virkkoi Polly.

»Bob sai kuusi kuukautta», sanoi Clem.

He seisoivat tuijottaen äänettöminä toisiinsa.

»Minä en voinut häntä pidättää», virkkoi Polly vihdoin. »Minä koetin

taivuttaa häntä jäämään, kunnes olisi kuullut varman totuuden,

mutta hän ei tahtonut — ja näin ollen en sitä pahoittelekaan. Kuusi

kuukautta...! Poloinen poika!»

»Se on kovaa», sanoi Clem, »se on kauheaa. Aavistan, ettei Mabel

koskaan palaa.»

»Meidän täytyy saada hänet takaisin tavalla tai toisella. Olisi liian

surkeaa, että Bob kotiin palattuaan näkisi, että hän on poissa...

Vaikka kyllähän hänellä on suuttumisen syytä, jos on totta, mitä

hänestä ja Hannasta puhutaan.»

»Osittain se on totta.»

»Sitten ei Mabel tule koskaan takaisin.»

Clem ei sanonut mitään. He olivat menneet keittiöön ja istuivat

katsellen toisiaan paljaan, puhtaaksi hangatun pöydän yli.

»Mabelin kaltainen nainen ei koskaan suostuisi elämään miehen kanssa,

joka on ollut vankilassa», jatkoi Polly; »ja hän on niin hirveästi

mustasukkainen Hannalle — luulisi hänen järkensä olevan menossa. Oi,

Clem, mikä sai Bobin sillä tavoin menettelemään?»

»Hän viipyi kaksi yötä Hannan ja Dariuksen luona Castwisellissa, ja

kai se oli liikaa hänen kestettäväkseen — hänet ja Hanna jätettiin

kahdenkesken, ja Bob otti hänet vain syliinsä.»

»Siinäkö kaikki?»

»Siinä kaikki, sillä Hanna rynnisteli vastaan ja Darius tuli sisälle,

ja sitten Bob-poloinen karkasi hänen kimppuunsa ollen nähtävästi

hulluna.»

Polly kuivasi kyyneleet kasvoiltaan.

»Se on kovin surullista, Clem.»

»Kovin surullista.»

»Luultavasti Bob on rakastanut Hannaa kaiken aikaa?»

»Niin se kai on.»

»Enkä minä voi häntä moittiakaan ajatellessani, millaista olisi ollut,

jos sinä ja minä emme olisi olleet naimisissa ja kuitenkin olisimme

rakastaneet toisiamme niinkuin nyt...»

Clem nyökkäsi vakavasti. »Minusta näyttää kuin olisi Bobin elämä ollut

raakaleita kantava omenapuu — hän on poiminut hedelmiään niinkuin muut,

mutta on saanut kovia ja happamia eikä makeita. Rakkaus ja uskonto

ovat kumpikin suloisia, sanotaan, mutta Bobille ne ovat olleet kovia,

raakoja hedelmiä.»

Polly otti tuolille ripustetun hattunsa.

»Meidän pitää palata kotiin — minä lähetin Jimille sanan, että

palaisimme tänä iltana.»

»Entäs Nat? Jättikö Mabel sen meille?»

»Jätti — lyhyeksi aikaa vain. Hänen isänsä ei pidä pikkulapsista.»

»Eikä Mabel itsekään.»

»Joka tapauksessa olen hänestä iloinen. Minä olen aina kaivannut

pienokaista kotiimme.»

Clem veti hänet luokseen hyväilevällä käsivarrella, ja yhdessä he

katselivat Robertin lasta.

»Oi, Clem, minä soisin sen olevan meidän.»

»Niin minäkin, sekä itsemme vuoksi että sen hyvän vuoksi, mitähän

koskaan saanee vanhemmiltaan. Mutta...»

21.

Seuraavain kuuden kuukauden ajan Clem täytti uutterasti Robertille

antamiaan lupauksia. Hän kirjoitti herra Beemanille pyytäen tätä

käymään häntä katsomassa, vaikka hän sydämessään suuresti epäili

sellaisen vierailun hyötyä. Hän kirjoitti Bobille kolmen kuukauden

päästä, minkä hän käsitti itselleen luvalliseksi, ja kertoi hänelle

kaikki hyvät uutiset. Hän ei maininnut mitään Mabelista, koska siinä

suhteessa ei ollut mitään ilahduttavaa kerrottavana. Rouva oli yhä

Bulverhythessä, uhmamielisenä ja murtuneena, hoitaen isänsä taloutta

ja käyden ystävättärensä Murielin kanssa elokuvissa, missä filmin

sankaritarten ja sankarien surujen katseleminen tuotti hänelle

jonkinlaista lohtua. Kerran, pari hän saapui pienokaistaan katsomaan.

»Kai minun pian täytyy ottaa se mukaani», sanoi hän, »mutta isä ei ole

voinut koskaan sietää pikkulapsia talossaan».

Eivät mitkään Pollyn tai Clemin puheet voineet muuttaa hänen päätöstään

Robertin luo palaamisesta. Hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja

jäykiksi, kun Robertista mainittiin.

»Minä olen lopettanut välini hänen kanssaan. Jos vain tietäisitte, mitä

olen kärsinyt, niin ette pyytäisi minua palaamaan. Ensin se nainen ja

sitten uskonto ja sitten taas se nainen. Ja nyt hän on vankilassa,

ja jokainen tietää mistä syystä... oi, se on minut melkein tappanut.

Hän on tärvellyt minun elämäni. Jollen olisi ottanut häntä, olisin

voinut saada Stanley Hugginsin, ja minulla olisi pieni sievä koti

kaupungissa. Mutta Bob tahtoi naida minut — voidakseen paremmin unohtaa

sen toisen... Ja näin minä olen naineena enkä kenenkään vaimo, sillä

minä en enää koskaan elä hänen kanssaan, eikä hän kuitenkaan ole tehnyt

mitään sellaista, minkä nojalla voisin vaatia avioeroa... Hän on vain

murtanut sydämeni.»

Oli juuri Mabelin kaltaista puhua avioerosta, ajattelivat Clem ja

Polly, aivankuin sähkösanomien lähetteleminen kuului hänen tapoihinsa.

Kuitenkaan he eivät voineet tosissaan olla hänelle äkäisiä senkään

jälkeen, mitä hän oli Bobista sanonut, sillä he tiesivät, että hänen

kärsimyksensä olivat totta, eikä se, ettei hän kärsinyt säyseästi,

tehnyt niitä vähemmän kauheiksi.

»Sitten, Mabel», virkkoi Polly, »kosket sinä Bobin palatessa ole kotona

eikä isäsi halua lapsukaisia taloonsa, sallit kenties meidän pitää

pojun siihen asti, kun Bob tulee takaisin, ikäänkuin tulotervehdyksenä

hänelle».

»Oh, kyllä te saatte hänet pitää, koska olette niin ystävälliset, että

tahdotte ottaa hänet vaivoiksenne. Ja Bobin lapsihan se on — minä en

voi riistää sitä häneltä. Jos Bob tahtoo sen pitää... se tulee päivä

päivältä yhä enemmän isäänsä.»

Hän vilkaisi melkein vihaisesti lapseen, joka ryömi lattialla. Se oli

siro, tukeva pikku veitikka ja sillä oli tosiaan Bobin heleä väri ja

siniset silmät, vaikka tukka oli vielä aivan vaalea. Clem ja Polly

palvoivat sitä aivan naurettaviin asti, — öisin se nukkui heidän

välissään kuin olisi ollut heidän oma lapsensa, ja kaiken päivää

se oli jommankumman parissa, saaden osakseen sellaista rakkautta

ja huolenpitoa, jollaista sen oikeat vanhemmat olivat sille vain

aika-ajoin ja ikäänkuin hetkellisessä hellyydenpuuskassa suoneet. He

sanoivat itselleen, etteivät he saisi unohtaa, ettei se ollut heidän;

he opettivat sen lausumaan »pappa», jotta se voisi tervehtiä isäänsä

tämän palatessa, mutta nykyisin se kirkui sitä milloin vain näki

Clemin, mikä teki aivan väärän vaikutuksen.

Kaksi viikkoa senjälkeen, kun Robert oli joutunut vankilaan, muuttivat

Clem ja Polly Campany's Hatchiin. Aluksi Clem oli yrittänyt hoidella

tilaa Pookwellista käsin, jättäen Podgamin asumaan talossa, johon hän

itse joka aamu tallusti; mutta se oli pian osoittautunut mahdottomaksi,

ja varhain lokakuussa he muuttivat autioon punaiseen rakennukseen joen

partaalla sijaitsevien vanhojen ulkorakennusten keskelle. Jim pestasi

uuden apumiehen Clemin poissaoloajaksi.

Bodingmares oli nyt vaurastumassa entistä ehommaksi, ja Jim oli

palkannut paimenen ja lehmien hoitajan veljensä ja Pickdickin lisäksi.

Mutta Jimin ilkeä kohtalo oli määrännyt, että hänen suurimman

menestyksensä vuodesta tuli myöskin hänen syvimmän nöyryytyksensä

vuosi. Hän ei ylpeillyt viljavista peltosaroistaan eikä hinnoista,

joita hän Battlen markkinoilla sai hiehoistaan. Hänen tarmonsa ydin oli

murtunut senjälkeen, kun hänen sukuunsa oli langennut mustin tahra,

mitä Rotherin kylissä tunnettiin, — vankilan tahra.

Hän toivoi kovin, ettei Bob vankilasta palattuaan tulisi takaisin

tälle seudulle, vaan menisi jonnekin muualle, missä hän »ei ryvettäisi

sukulaisiaan omalla loallaan».

»Olisi kylläkin helppo myydä, mitä Campany's Hatchin vuokraoikeudesta

vielä on jäljellä, ja talon karjasta ja irtaimistosta kai myöskin

saataisiin sievoinen summa. Kun kirjoitat, Clem, voisit sanoa, että

se olisi sopivin menettely. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme

voidaksemme pitää päämme pystyssä jälleen.»

Clem kieltäytyi sanomasta mitään sellaista. Hän ei tahtonut veljensä

ajattelevan, että hänen maailmansa hänen poissaollessaan mureni

palasiksi. Vaikka Bob olikin menettänyt vaimonsa, saattoi hän silti

pitää tilansa eikä hän ainakaan saisi tietää, että hänen sukulaisensa

—tai jotkut niistä — eivät halunneet häntä enää nähdä. Clem piti

uskollisesti kiinni Campany's Hatchista tehden parhaansa sen jokseenkin

rappeutuneiden vainioiden parantamiseksi ja koettaen minkä kykeni

tottua tuohon patustellen kyhättyyn uutisrakennukseen, joka näytti

niin tyhjältä ja epäkodikkaalta Pookwellin matalain vuoliaisten ja

hyvätuoksuisten seinien jälkeen.

Mutta pian uudenvuoden jälkeen Robert itse vapautti hänet

tilanhoidosta, sillä silloin hän kirjoitti Clementille ainoan

kirjeensä. Mikään kirje se tuskin olikaan; hän ei siinä kertonut mitään

uutisia itsestään, vaan se sisälsi pääasiallisesti suorasukaisia

määräyksiä siitä, mitä hän halusi tehtävän ennenkuin palaisi. Yksi

näistä oli, että oli päästävä eroon Campany's Hatchista — »mutta

kysy ensin Mabelilta, vaikka kyllä minä tiedän, ettei hän välitä».

Bob näkyi aivan lopullisesti otaksuneen, ettei Mabel enää koskaan

tulisi hänen luokseen asumaan, ja Clem kummeksui, oliko vaimo hänelle

kirjoittanut vai joutuiko Bob näihin ajatuksiin vain tietämällä

hänen luonteenominaisuutensa. Hän näkyi kaikin mokomin toivovan,

ettei Mabelia millään tavoin pakotettaisi tai yritettäisi taivuttaa.

»Menetelköön hän minun suhteeni niinkuin haluaa. Nyt on hänen vuoronsa.»

Clem ja Jim sopivat siis erään huutokauppaliikkeen kanssa Bobin karjan,

työkalujen ja huonekalujen myynnistä. Mabelilta kysyttiin, halusiko hän

pitää jotakin viimemainituista, mutta hän sanoi mieluummin olevansa

ilman. Saksanpähkinäpuinen astiakaappi, joka oli melkein täyttänyt

pienen ruokailuhuoneen, messinkinuppinen sänky, joka samaten oli

ottanut suurimman tilan makuuhuoneesta, eivät enää herättäneet hänessä

mitään emännänvaistoja. Nyt isänsä luona asuessaan hän ei tarvinnut

omia huonekaluja, ja nykyisessä kaksinaisessa asemassaan hän piti

parhaana pysyäkin siellä. Kaikki, millä oli yhteyttä Campany's Hatchin

kanssa, liittyi hänen mielessään onnettomiin muistoihin hän ei enää

halunnut nähdä siruakaan, mikä oli sieltä kotoisin.

Niin vietti Clem tuskallisen päivän huutokaupan pitäjän

liikkuessa, kirjava väkijoukko kintereillään, Campany's Hatchissa,

vasaroiden kanoja ja sikoja, työaseita ja huonekaluja erinäisille

naapuriston lampuodeille ja tilallisille sekä joillekuille kylän

huonekalukauppiaille. Koko seuraavan yön kajahteli nuoremman veljen

korvissa vasaramiehen loppumaton pärpätys: »kymmenen ja puoli

shillingiä tarjottu — pannaanko yksitoista shillingiä? — kymmenen

ja puoli shillingiä tarjottu — kymmenen ja puoli, ensimmäinen

huuto — kymmenen ja puoli toinen — kymmenen ja puoli... kolmas —

mennyt!» Myynnistä kertyi sievoinen summa — ei varsin paljoa, mutta

vuokraoikeuden myynnin kera kylliksi, jotta Bob saattoi varsin

vaatimattomasti asettua uuteen seutuun aloittaakseen siellä uudestaan.

Huolimatta kiintymyksestään tilaan niin kauan kuin hän piti

mahdollisena, että veli tahtoi sen omistaa, käsitti Clem nyt, että

siitä luopuminen oli viisas teko. Yleinen mielipide seudulla tuomitsi

Robertin varsin ankarasti. Ne, jotka olivat häntä nauraneet, ja ne,

joissa hän oli herättänyt pahennusta, samoinkuin nekin, jotka olivat

sanoneet, että »asiassa täytyi jotakin olla», liittyivät nyt kaikki

häntä vastaan. Paikkakuntalaiset tuomitsivat hänet lörpötteleväksi

teeskentelijäksi, joka vihdoinkin oli oikealla tavalla paljastettu, ja

kaikki »olivat sitä kaiken aikaa sanoneet».

»Tehdäksemme pitkän laulun lyhyeksi», sanoi Mountpumpsin Shovell, »on

asia niin, ettei rypäleitä voi poimia orjantappuroista eikä viikunoita

ohdakkeista, eikä evankeliumiakaan voi kuulla Bob Fullerin suusta».

»Hän oli musta», säesti Weigtsin Pepper, »ja tahtoi, että me olisimme

pitäneet häntä valkoisena, — mutta se väri on nyt kaikki poissa».

»Pankaa merkille sanani», lausui Udiamin Pont, »että kun hän pääsee

vankilasta, alkaa hän taasen käydä kapakoissa».

»Hän on kehno, häijy, likainen retkale», selitti Pepper, »ja ainoa hyvä

työ, mitä mustalaiset ovat tehneet, on, että he ovat paljastaneet hänen

oikean karvansa».

Varmaankin olisi Bobille tullut tukalat ajat, jos hän olisi palannut

tiluksilleen Bodiamin joen varrelle. Hän osoittautui järkeväksi

tahtoessaan päästä sieltä eroon. Kunhan vain Mabel olisi lähtenyt

hänen mukaansa ja auttanut häntä aloittamaan elämänsä uudestaan...

Mutta se oli hänen oma syynsä, eikä hän kaiketikaan enää koskaan voisi

olla onnellinen hänen kanssaan, enempää kuin Mabelkaan sitä puolestaan

olisi. Clem kirjoitti veljelleen, pyytäen tätä Maidstonesta lähdettyään

tulemaan Pookwelliin hänen ja Pollyn luo. Sitten he voisivat katsella

ympärilleen ja hiukan tuumia — ainakaan ei Bob tuntisi itseään niin

vieraaksi, kun tulisi tuttuun paikkaan.

22.

Kun Clem maaliskuun solskeessa ajoi asemalle Robertia tapaamaan,

havaitsi hän ensi kertaa, että hän oli hiukan peloissaan veljestään.

Kuusi kuukautta oli Bob ollut suljettuna pois hänen elämästään,

suljettuna uusien kokemusten piiriin. Miten ne olivat vaikuttaneet

häneen? Sitä oli mahdoton tietää, sillä hän ei ollut saanut muita

uutisia kuin tuon ilmeettömän suorasukaisen kirjeen. Mutta Clem saattoi

vähin aavistaa, mitä Bob oli tuossa kentiläisessä vankilakaupungissa

kärsinyt. Se ei olisi etupäässä ollut vankeusajan tuskia ja

nöyryytyksiä, sillä Bob ei ollut luonteeltaan herkkä eikä ruumiiltaan

hento, ja vaikka hän kai olikin hiukan ikävöinyt raitista ilmaa,

olisi hänen pitänyt varsin hyvin kestää kuuden kuukauden raskas työ.

Ja Clem tunsi vaistomaisesti, ettei hänen kurjuutensa erikoisesti

johtunut hänen kotinsa eikä lyhytaikaisen maineensakaan menetyksestä

tai siitä, ettei hän enää voisi esiintyä saarnaajana — ei ainakaan

moniin vuosiin. Katkeruuden juuri näkyi olevan niissä sanoissa, jotka

hänen veljensä oli lausunut Headcornissa: »Ei ole enää uhria syntien

edestä.» Robert oli tullut vakuutetuksi ikuisesta kadotuksestaan. Hän

oli menettänyt sen Jumalan, jota hän oli niin kiitollisin sydämin

rakastanut ja palvellut, eikä hänellä ollut muuta edessä kuin leimuavan

tuomion odottaminen. Millä tavoin oli tuo aate vankilassa vietettyjen

kuukausien aikana kehittynyt? Oliko herra Beeman tehnyt mitään sen

karkoittamiseksi? Oliko hänen sydämensä vapautunut pelosta? Vai oliko

pelko murtanut hänen sydämensä? Clem ei tiennyt — ja siksi hän oli

hädissään.

Oli vain muutamia henkilöitä Salehurstin asemalla Rotherin laakson

pienen junan sinne saapuessa. Bob astui ulos eräästä perävaunusta,

käveli Clemiä kohti ja puristi sanaa sanomatta hänen kättään. Se, mikä

veljessä enimmin pisti Clemin silmään, oli hänen erinomaisen puhdas

ja siisti ulkoasunsa. Hänen vaatteensa tuoksahtivat hiukan joltakin

desinfisioimisaineelta, mutta ne olivat huolellisesti harjatut.

»Terve», virkkoi Clem, »kuinka sinä voit?»

»Terve», vastasi Bob.

»Minulla on täällä linjaalivaunut ja Spongey. Tulet kai mielelläsi

Pookwelliin, Bob?»

»Kyllä.»

»Meillä on uusi sänky ja pesukulho ja muutamia vaatenauloja toisessa

yläkerran huoneessa. Ja meillä on pojukin, niinkuin sinulle kirjeessäni

kerroin.»

»Oivallista», sanoi Bob.

Clem odotti hänen kyselevän Mabelista, mutta veli ei sitä tehnyt, joten

hän katkaistakseen tuskallisen äänettömyyden virkkoi:

»Meillä on illalliseksi sianlihaa ja perunamokkoa».

»Hyvä on.»

»Ja äiti lupasi pistäytyä luonamme myöhemmin.»

»Hänen ei tulisi vaivautua; minä menen kyllä häntä katsomaan.»

»Oh, hän tulee mielellään meille.»

He kuluttivat ajan matkalla Bodingmaresiin tällaisella varovaisella

keskustelulla. Clemistä tuntui, ettei hänen veljensä näyttänyt niin

riutuneelta kuin hän oli odottanut, joten hän hiukan ilostui ja

tyyntyi. Oli vaikeaa tulkita Robertin silmien katsetta, muttei se

ollut se toivottoman masentunut katse, jonka hän oli niissä heidän

Headcornissa tavatessaan nähnyt... Kenties Bob oli hiukan laihempi

entistään, mikä sai nuo omituiset juovat hänen kasvoillaan nenästä

suuhun esiintymään niin huomattavasti. Clem ei niitä aikaisemmin ollut

pannut niin paljoa merkille, mutta nyt kun keltainen, valju päivänlasku

valeli vainioille hohdettaan ja muutamia kellerviä sateensuihkuja

lankesi viistoon valon poikki, näyttivät Bobin kasvot äkkiä aivan

juovikkailta ja iäkkäiltä. Oli vakoja hänen suupielissään, silmien

ympärillä ja kulmakarvojen välissä... mutta poskilla oli iho aivan

nuorteaa ja tiivistä, ilman kurttuja; nuo juovat olivat piirtyneet

hänen nuoruutensa yli... Clem oli iloinen, kun aurinko vaipui

pensasaidan taakse ja Bobin kasvot taas näyttivät pikemminkin nuorilta

ja melkein jäykiltä.

Polly odotteli heitä Pookwellin edustalla lapsi sylissä.

»Tuolla tulee pappa», virkkoi hän, kun linjaalivaunut ajoivat portille,

ja juosten polkua alas hän työnsi Natin Robertin syleilyyn ennenkuin

poju ennätti kurottaa käsivartensa Clemille.

»Se on kasvanut», sanoi Bob.

»No, mitäpä se olisi muuta tehnyt kuuden kuukauden ajalla? Se on metka

lapsi ja painaa kolmekymmentä naulaa. Clem punnitsi sen tänä aamuna.»

Nuori Nat sätkytteli noilla oudoilla käsivarsilla, ja Bob ojensi hänet

takaisin Pollylle juuri ennenkuin hän alkoi kirkua.

»Parissa päivässä se sinuun tottuu; näin alussa se tietysti vähän

vierastaa. Eiväthän ne sillä iällä muista. Heti kun se hiukan paremmin

tottuu sinuun, saat ottaa sen viereesi nukkumaan, mutta sen täytyy

nyt olla meidän kanssamme vielä jonkun aikaa, muutoin se parkuisi ja

valvottaisi sinua.»

Polly puhui rohkeammin kuin Clem, joka käsitteli veljeään kuin

huolellinen emäntä säröistä lautasta. Polly puhui Mabelistakin heidän

syödessään illallista, vain mainiten häntä nimeltä. Mutta Robert ei

osoittanut mitään liikutusta. Hän nautti ateriansa tyynesti, paljoa

puhumatta, syöden mitä hänelle tarjottiin, muttei mitenkään osoittaen

sitä ruokahalua ja nautintoa, jonka sianlihan ja perunamokon olisi

pitänyt hänessä herättää. Sitten hän auttoi Pollya pöydän korjaamisessa

ja astiain pesussa. Hänen sävynsä häntä ja Clemiä kohtaan näytti

nöyrältä ja kiitolliselta, muttei hän maininnut siitä enempää kuin

mistään muustakaan.

Rouva Wheelsgate saapui pian kahdeksan jälkeen, ja he istahtivat kaikki

takan ääreen, yrittäen haastella jokapäiväisistä asioista. Alussa

Elizabethilla oli taipumusta haikeamielisyyteen; hän itki hiukan

Robertia suudellessaan.

»No, äiti, älä ole huolissasi minun tähteni», sanoi tämä».