II OSA

1.

Tämän jouluajan jälkipäivät olivat Robertille nöyrän ja ihmeellisen

onnen kausi. Koko hänen elämänsä oli muuttunut, kun sitä pimentänyt

varjo oli poistettu. Aamulla herätessään hän tahtoi huutaa ja laulaa,

ja kun hän oli syönyt aamiaisensa, halusi hän lähteä kertomaan

jokaiselle, kuinka hyvä Jumala oli hänelle ollut. Työssä ollessaan

hän ulkona kedolla usein tunsi, kuten hän Clemille kertoi, ikäänkuin

saavillinen valoa olisi kaadettu hänen päälleen, ja, käsi yhä

lapionvarressa tai aurankurjessa, lankesi hän monesti polvilleen

haltioituen rakkauden ja ylistyksen hurmioon. Hänen koko sielunsa ja

sydämensä oli sulautunut tähän uuteen kokemukseen. Hän ei osannut

ajatella tai puhua mistään muusta, ja asiat, jotka tähän asti olivat

olleet jokapäiväisiä, tulivat äkkiä suurenmoisiksi ja jumalallisiksi.

Tämä muutos osoittautui selvimmin hänen suhtautumisessaan ihmisiin.

Hän rakasti jokaista niinkuin ei ollut koskaan ennen rakastanut. Hän

rakasti Mabelia, kunnes hänen rakkautensa loimusi suurena, valkeana

tulena, joka oli polttaa kohteensa karreksi, hän rakasti äitiään,

veljiään, sisartaan, appeaan ja kälyään ja teki heille alati pieniä

ystävällisiä palveluksia; hän rakasti kaikkia tilallisia Campany's

Hatchin ympäristöllä, henkilöitä, joita tapasi markkinoilla tai

huutokaupoissa tai päivän työmailla. He loistivat kaikki uudessa

valossa, kaikki olivat tehdyt sen Jumalan kuviksi, joka oli hänet

vapahtanut ja jonka yltäkylläisestä armosta hän nyt vaelsi rauhan

kentillä, kun leimuava tuomio oli otettu pois »eikä enää ollut

kirousta».

Ainoana okaana hänen salaperäisessä riemussaan oli, ettei hän kyennyt

sitä muille jakamaan. Hän ei yrittänytkään sitä pidättää itselleen,

hän ei kieltäytynyt ilmaisemasta suloista salaisuuttaan, hän oli aina

valmis kertomaan kääntymyksensä tarinan jokaiselle, ken vain halusi

kuunnella, ja pian se varsin hyvin tunnettiin kautta Salehurstin,

Bodiamin ja High Tiltin pitäjän. Mutta kukaan ei näkynyt kykenevän

näkemään sitä valoa, jonka hän näki, tai tuntemaan sitä lämpöä,

mitä hän tunsi. Pikemminkin oltiin taipuvaiset pitämään häntä joko

viiripäänä tai narrina. Monesta oli jotakin ehdottoman lystikästä

ajatella Bob Fulleria pelastettuna — ajatella, ettei Bob tahtonut

jalallaan astua kapakkaan, vaikka jokainen tiesi, että hänet tuskin

kolme kuukautta sitten oli »Kuninkaanpäästä» heitetty pähkähumalassa

ulos — kuulla Bobin kielen nyt vierittelevän raamatunlauseita,

niinkuin se ennen oli vieritellyt kirouksia — nähdä Bobin, jolla ennen

oli ollut suurempi varasto siivottomia juttuja kuin kellään sillä

paikkakunnalla, vievän jonkun tuttavansa juhlallisesti syrjään ja

siniset silmät muljollaan, kertovan hänelle kääntymyksensä tarinan...

Eihän sellaiselle voinut olla nauramatta. Toiset kuitenkin näkivät

hänen tilassaan enemmän häpeää kuin huumoria. Heistä oli loukkaavaa ja

inhoittavaa kuulla miehen, joka oli Hanna Ideniä rakastellut ja joka

Megrimin mäellä oli juopuneena korjattu maantienojasta, nyt kertovan

jokaiselle, että hän oli pelastettu, valittu ase, Jumalan valitsema. Se

loukkasi heidän säädyllisyydentunnettaan — he vainusivat teeskentelyä.

»Minä pidin hänestä enemmän hänen ollessaan rehellinen syntinen», sanoi

Little Londonin Pix.

Perheeltään ja omaisiltaan ei Bob saanut paljoa enemmän myötätuntoa

osakseen. Jimin ja Maryn mielestä hän taaskin tuotti heille häpeää.

»Mitähän Bob seuraavalla kerralla tekeekään? Sen haluaisin tietää»,

sanoi Mary. »Ensin naikkonen, sitten väkijuomat, sitten piru ja sitten

Jumala; kyllä hän on koettanut kaikki mahdolliset keinot saattaakseen

meidät häpeään.»

»Minä en Bobista enää välitä», vastasi Jim; »tehköön hän mitä haluaa,

minä en hänen tähtensä enää aio vaivata päätäni».

»Ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, kun se pysytetään oikealla

paikallaan, mutta uskonnon paikka on kirkossa sunnuntaina, aivan kuin

päivällinen katetaan pöytään päivällisajalla eikä jokaiseen nurkkaan

jokaisella hetkellä päivästä. Kanatkin tietävät, että niiden tulee

munia ainoastaan laatikkoihinsa.»

»En voi olla epäilemättä, että isäparka on perussyynä tähän. Hän

kasvatti meitä kaikkia vakaviin ajatuksiin, ja nyt on Bob ajatellut

itsensä ylösalaisin.»

»Hän ei ole pysynyt kiinni isän mielipiteissä. Hän ei tahdo

pistäytyäkään isän kirkkoon Throwsin luona, sanoen sikäläisen

pastorin olevan armenialaisen, vaikka taivas tietää, että hän on yhtä

englantilainen kuin minä ja sinä.»

»No, Bob on nyt oma herransa, joten hän voi, kuten sanotaan, pitää oman

lakinsa ja olla oma hupsunsa, — minä en siihen puutu.»

Robert tapasi äidissään hiukan enemmän ystävällisyyttä kuin Jimissä

ja Maryssä. Rouva salli hänen istua käsivarsi hänen vyötäisillään ja

kertoa ihmeellisestä vapahduksestaan, ja kun poika kehoitti häntäkin

etsimään vapahdusta, oli hänen tapansa sanoa: »Kyllä, rakkaani,»

pehmeällä, tyytyväisellä äänellään. Mutta Bob tiesi hänen tositeossa

vain tuntevan iloa siitä, että hän nyt söi ja nukkui paremmin ja ettei

hänellä enää ollut sitä kauheaa tuskaa sielussaan. Äiti oli, niin tuumi

Bob, täysin tyytyväinen kotinsa mukavuuteen ja puolisonsa rakkauteen —

hän ei käsittänyt olevansa köyhä, sokea ja alaston.

Clem taas, vaikka hän olikin melkoista myötätuntoisempi kuin muut

sukulaiset, tuotti hänelle myöskin enimmän surua. Sillä Clemin

sieluntila merkitsi hänelle vielä enemmänkin kuin äidin tai Mabelin

— ja turhaa oli olettaa, että Clem oli pelastettu. Hän ei koskaan

ollut kokenut sellaista, mikä edes etäältä vivahtaisi kääntymykseen,

ja vaikka ainoastaan hän suhtautui Robertin kokemukseen kunnioittaen,

ymmärsi hän sitä ilmeisesti yhtä vähän kuin toisetkin. Hän oli vain

onnellinen, tyytyväinen, ahkerasti uurastava, elämässään puhdas, hyvin

käyttäytyvä »vihan lapsi», joka iloitsi vaimostaan, nautti piipustaan,

olutlasistaan ja päivällisestään, välittämättä mitään kateellisen

Jumalan vaatimuksista. Bobin perustelut ja kehoitukset olivat kaikki

turhia.

»Kyllähän minä tahtoisin tulla pelastetuksi, jos voisin. Eihän minulla

mitään sitä vastaankaan olisi mutta kun ei niin tapahdu.»

»Sitten sinun pitäisi tuskitella ja surra, takoa päätäsi ja nimittää

itseäsi syntiseksi. Mutta sinä olet kuin varsa rehevässä ruohikossa...

et näy välittävän viittä äyriä tulevasta vihasta.»

»Olen pahoillani, Bob — ainakin, kun näen sinun siitä tuskittelevan.

Mutta asiain näin ollen lienee parempi, etten siitä niin väiltäkään.

Minä en taida olla sellainen miekkonen, jolle jotakin erikoista

tapahtuu, eikä minulla ole oikeutta odottaa mitään ihmeellistä, kuten

sinulla ja isäparalla.»

Clemiä ja Pollya suututti se asento, jonka Mabel oli suvainnut ottaa.

Niin pian kuin tämä oli tottunut siihen helpotuksen tunteeseen, että

hänellä taas oli järkevä ja hyväsävyinen puoliso, puhkesi hänen

juurtunut vastenmielisyytensä uskontoa vastaan ilmi. Hän piti Bobia

»pehmeänä» ja häntä ellottivat hänen uudet tapansa — hänen ehdoton

raittiutensa ja tupakoimattomuutensa ja hänen kömpelö rehellisyytensä,

joka aina sai hänet markkinoilla selittämään ja esittämään tavaransa

huonoimmalta puolelta ja tekemään kauppoja, jotka saivat toisen

asiallisen menemään kotiin joko nauraa hihittäen tai syyntuntoisena.

Mabel oli kiusaantunut ja häpeissään, kun hän ehdottomasti tahtoi lukea

siunauksen ennen aterioita ja polvistui illoin ja aamuin vuoteen ääreen

lausuen rukouksensa kuin lapsi, kädet ristissä rinnoilla.

»Minä luulin menneeni naimisiin miehen kanssa», ärsytteli hän kerran

katkerasti, »ja nyt näkyy, että olenkin saanut nuorukaisen — nuorten

miesten kristillisen yhdistyksen».

Robert kärsi leppeästi hänen pistosanojaan, ja se suututti häntä

vielä enemmän. Mabel oli aina salaa ihaillut hänen röyhkeyttään,

vaikka olikin kasvattanut hänet alistuvaiseksi pikkuasioissa, — hänen

häikäilemättömyyttään, vaikkei se täyttänytkään kaupunkilaismittapuuta.

Hänen kokemuksensa Bulverhythessä oli saanut hänet uskonnon yhteydessä

ajattelemaan mustapukuisia nuoria miehiä, jotka painot käsissä

harppasivat _halmaa_ ja viettivät hauskoja sunnuntai-iltapäiviä,

tai nuoria naisia, joiden hatut olisi luullut jonkun ohikiitävän

lentokoneen heidän päähänsä pudottaneen. Hänen aviomiehensä nöyrä

kielenkäyttö sai hänet unohtamaan hänen nuoren ruumiinsa voiman,

joka näkyi tulevan yhä tarmokkaammaksi nyt, kun se oli vapautunut

sielullisesta taakasta. Bobin rakkauskin häneen näkyi nyt vaihtaneen

väriään. Se oli epäröivää ja rukoilevaa; siinä oli kimmellystä ja

hehkua, joille Mabel ei voinut löytää vastausta, epäröimistä ja

arkailua, joita hän ei saattanut muuta kuin halveksia. Tuntien

katkeruutta, joka pian alkoi näkyä hänen pehmeiden kasvojensa

viivoissakin, hän totesi, että Bobin pääasiallisin, melkein ainoa

häneen kohdistuva halu oli nähdä hänet hänen itsensä kaltaisena, tehdä

hänet yhtä haaveelliseksi, naurettavaksi ja mämmimäiseksi kuin hän

itsekin oli.

»Luulenpa, että tahtoisit tehdä minusta yhtä suuren hupsun kuin sinä

itse olet, jos voisit», sanoi hän eräänä päivänä, kun Bob oli moittinut

häntä siitä, että hän mieli mennä elokuviin.

Robert katsoi häneen rukoilevan hellästi.

»Mabel, minä en koskaan voisi olla onnellinen taivaan iäisyydessä, jos

tietäisin sinun kärsivän helvetin iäisyydessä.»

»Eihän toki!»

»Mutta ehkä minun _täytyy_», lisäsi Bob perin vakavasti.

2.

Tammikuun lopulla syntyi Robertin poika. Mabel olisi mieluummin

ottanut tytön, koska »ne ovat niin paljoa sirompia pukea», mutta

Bob riemuitsi — hän näki itsensä syntyneen uudestaan, aivan kuin

hän oli syntynyt uudestaan Mopesdenin metsän vierustalla. Hän laati

lukemattomia onnellisia suunnitelmia pienokaisen tulevaisuuden

varalle — suunnitelmia, joihin, sehän on sanomattakin selvä, sisältyi

hänen pelastuksensa varhaisella iällä. Valitettavasti jotkut näistä

suunnitelmista kohtasivat vastusta Mabelin taholta. Ensiksikin hän

vaati, että lapselle annettaisiin nimeksi Nathanael eikä Arthur

Clement, jotka olivat Mabelin ja sukulaisten valitsemat nimet.

»Se merkitsee 'Jumalan antama'», virkkoi Robert vakavasti, »mikä hän

juuri onkin, ja meidän on mieluummin nimitettävä hänet Jumalan sanan

kuin hänen setänsä ja isoisänsä mukaan».

»Mutta se on kamala, moukkamainen, jokapäiväinen nimi», valitti

Mabel. »En ole koskaan kuullut hienostunutta henkilöä sillä nimellä

mainittavan. Muuten, jos sinun _täytyy_ antaa hänelle se nimi, niin

mikset voi antaa niitä toisiakin? Isäkin ihan loukkaantuisi, jollet

niin tekisi, ja ihmisillä on usein kolmekin nimeä.»

Robertin leuka kohosi päättäväisesti. »Minä en pidä siitä, että

ihmisillä on rihmallinen nimiä. Eihän niillä raamatussakaan ollut.

Emme lue siellä ihmisistä, joilla oli useampi kuin yksi nimi. Missään

tapauksessa en nimitä lastani pakanallisen kuninkaan ja paavillisen

pyhimyksen mukaan.»

»Clem nimitettiin Pyhän Clemenin kirkonkellojen mukaan, jos sinä

häntä soimaat», sanoi Polly, joka istui Mabelin vieressä, pidellen

keskustelun uhria hyvin tiukasti käsivarsillaan.

»En halua lastani nimitettävän Englannin kruunun kirkonkaan mukaan.»

»Ei, sinä haluat nimittää hänet baptistikappelin mukaan», sävähti

Mabel; »ethän sinä siitä piittaa, vaikkei häntä Nathanaelin nimellä

kukaan koskaan tunne herrasmieheksi».

»En välitä, tunnetaanko hänet herrasmieheksi; haluaisin pikemminkin,

että hänet tunnettaisiin kristityksi.»

»Oh, sinä olet mahdoton.» Ja Mabel purskahti itkuun.

Äärettömän tuskan ilme tuli Robertin silmiin. Hän kumartui silittämään

hellästi Mabelin kättä. Tämä sieppasi sen pois.

»Älä ole niin huolissasi, Mabel», lohdutti Polly; »voithan nimittää

häntä 'Natiksi'; se on aika nätti nimi ja sopii sille oikein hyvin».

Mutta Mabel ei lohduttautunut, ja hänen tuskansa vain yltyi, kun hän

kuuli, ettei hänen pienokaiselleen annettaisi edes sen rahvaanomaista

nimeä oikeauskoisella ja säädyllisellä tavalla. Bob kieltäytyi

kastattamasta lasta.

»Miksi se kastettaisiin? Mitä se Kristuksesta tietää?»

Se osa ongelmasta ei Mabelia huolestuttanut. Hän tiesi vain, että

nekin, jotka kävivät kappelissa, kastattivat lapsensa kirkossa, jotta

se saisi kummi-isiä ja kummiäitejä, jotka lahjoittaisivat sille

tavanmukaiset hopealusikat. Lapsi, jota ei ollut koskaan kastettu,

jolla ei ollut kummeja tai hopealusikoita, oli tosiaankin hylkiölapsi,

ja Mabel manasi ja tuskitteli ja sanoi, ettei Robert menetellyt

oikein avutonta sikiötään kohtaan. Ja kaiken kukkuraksi meni Robert

herra Beemanin luo Goudhurstiin ja kastatti itsensä. Hän nimitti sitä

uskovaisen kasteeksi ja tuli kotiin hehkuvin poskin ja loistavin

silmin. Mutta Mabel itki puolet yötä ja hänestä tuntui ikäänkuin hänen

aviomiehensä olisi varastanut hänen pienokaisensa kasteen.

»Puolet maata nauraa minulle», valitti hän Clemille ja Pollylle.

»Jokainen odottaa ihmetellen, milloin lapsi kastetaan ja ketkä minä

kutsun kummeiksi, ja sitten meneekin mieheni kastettavaksi. Sitä

hupsua!»

Polly oli tässä suhteessa taipuvainen Mabelia säälimään. Häntä

kiukutti, että pikku pallerolta petkutettiin sen hopealusikat. Ne

kaikesta päättäen eivät kuuluneet uskovaisen kasteeseen, koskapa Robert

oli palannut Goudhurstista aivan tyhjin käsin.

»Emmekö voisi kastattaa häntä Bobin tietämättä?» kysyi hän mieheltään.

»Emme», sanoi Clem, »se ei olisi sopivaa — ja meidän tulee kunnioittaa

Bobin vakaumusta».

»Bobilla on aito vakaumuksia tosiaan, enkä minä käsitä, miksi pienen,

viattoman lapsen täytyy kärsiä niiden vuoksi.»

Polly näkyi toisinaan unohtavan, että hän oli ainoastaan lankonsa

pojan täti. Hänen tunteensa pienokaista kohtaan olivat niin paljoa

äidillisemmät kuin oman äidin, että hän useinkin haastoi kuin olisi

poika ollut hänen eikä Mabelin. Omituista kyllä, sillä noin kahteen

päivään sen syntymisen jälkeen hän tuskin sieti siihen vilkaistakaan.

Pieni mykkyräinen olento huiviin kiedottuna Mabelin käsivarsilla

sai hänen sydämensä kirvelemään hänen oman lapsettomuutensa tähden

— sillä nyt hän tiesi, ettei ollut mitään lapsentoiveita. Hän, joka

rakasti lapsia niin paljon, ei koskaan saisi sellaista. Hän ei voinut

katsahtaa Mabelin lapseen, jota niin haileasti tervehdittiin, joka niin

vähäiseksi arvioitiin. Mutta sitten hänen katkeruutensa vähitellen

haihtui, hänen ikävöimisensä puhua »omasta lapsestaan» vaimeni jossakin

määrin. Oli niin suloista pidellä ja hyväillä pikku Natia, vaikkei

se ollutkaan hänen, pukea, ja riisua sitä, käyttää sitä kylvyssä ja

tarjota sille tuttia — sillä pienokaista ruokittiin maitopullolla

syistä, joita Mabel piti tähdellisempinä kuin lääkäri — ja kuunnella

niitä tolkuttomia äännähdyksiä, joita poika siinä päästeli. Pollyn

tarkoituksiin nähden Mabel oli ihanteellinen äiti — hän ei välittänyt,

kuinka usein hänen kälynsä tuli leikkimään pienokaisen kanssa, vei

sen ulos tai laittoi kylpyyn. Hänellä, joka oli niin mustasukkainen

miehestään, ei näkynyt olevan mitään kateellisuutta lapsensa suhteen.

Ja Polly, joka, jos hän olisi ollut äiti, olisi pidättänyt lapsensa

yhtä kiihkeästi itselleen kuin aviomiehensäkin, ihmetteli Mabelin

käyttäytymistä, mutta oli siitä kiitollinen.

3.

Vaikka Clem ja Polly olivat yhtä mieltä siitä, ettei Mabel olisi

ansainnut lasta, tapasivat he Robertissa hellän ja rakastavaisen

isän, kunhan hänet vain voi saada luopumaan joistakuista

mielijohteistaan. Hän oli hartaasti kiintynyt pikku Nathanaeliin

ja äärettömän kärsivällinen. Kun poika öisin parkui, käveli hän

edestakaisin lattialla pitäen sitä sylissään, valittamatta oman

makean unensa häiritsemistä, eikä koskaan nurissut tai joutunut

pahalle päälle, vaikka hänen pojun kirkumisen lisäksi täytyi sietää

vuoteessaan heittelehtivän Mabelin valitteluja siitä, että hänen

yöleponsa tärveltyi ja että oli häpeä, kun heillä ei ollut varaa

pitää palvelijatarta lasta hoivailemassa. Joskus hän päivälläkin

leikki poikasen kanssa, ja hänen kasvoilleen tuli melkein nuori ja

veitikkamainen ilme, joka yhtä vähän muistutti Hanna Idenin rakastajaa

kuin sitäkään Robertia, joka oli vakava erikoisten armoitustensa

tunnosta. Clem ja Polly ajattelivat, että pienokainen ehkä vähentäisi

hänen »omituisuuttaan», että isyys tekisi hänet enemmän muiden miesten

kaltaiseksi ja hänen uskontonsa lakkaisi olemasta jotakin eristettyä

ja erikoista valittujen uskontoa ja sulautuisi hänen jokapäiväiseen

elämäänsä ja osaksi yleisestä kokemuksesta.

Mutta Clem ja Polly eivät oikein käsittäneet Robertia elähdyttävää

voimaa. Hänen oli vielä osoitettava heille Jumalan rakkaus, ei

kaikkialle siroiteltuna yleisinnoituksena, vaan keskitettynä ja

räjähtävänä, hänen sydämensä sisempään kammioon suljettuna mahtina,

pieneen tilaan teljettynä suurena kuohuna, jonka välttämättömästi oli

avattava itselleen ulospääsy, vaikkapa sen siinä täytyisi särkeä hänen

sydämensäkin.

Eräänä toripäivänä keväällä Clem, joka puuhaili pelloilla, kun

hänellä ei ollut mitään myytävää tai ostettavaa, saapui High Tiltin

kirkonkylään vasta iltapuolella. Silloin hän pukeutui mustaan

takkiinsa, painoi matalakupuisen kankean, huopahatun päähänsä ja

meni kylään vain tarkatakseen karjaa ja hintoja. Markkinoilla ei

ollut varsin paljoa väkeä, koska lampaiden myynti oli siihen aikaan

hiljaista, ja kun Clem ehti torille »Royal Georgen» taakse, niin

ihmiset, joita oli saapuvilla, näkyivät kaikki olevan kerääntyneenä

yhteen kulmaan. Varmaankin pidettiin huutokauppaa, sillä hän kuuli vain

yhden äänen, joka kohosi yleisen hiljaisuuden yli. Sitten hän äkkiä

näki, että puhuja oli Robert. Mitä myytävää hänellä saattoi olla...?

Tuntien kylmät väreet selkäpiissään hän sitten huomasikin, että Robert

ei ollut myymässä, vaan — saarnasi.

Hetkisen seisoi Clem hievahtamatta. Häntä tyrmistytti, ja sitten

hän äkkiä huomasi suuttuvansa. Mitä oikeutta Bobilla oli tuolla

tavoin tehdä itsestään hupsu? Siinä hän seisoi keskellä tilallisten

ja maatyöläisten sikermää, joiden joukosta Clem tunsi monenkin

kunnioitettavan sedän, pomiloiden kovalla, sekavalla äänellä, jonka

hänen veljensä tiesi pujottelevan käheästi sanasokkeloissa, kunnes

vihdoin sinkautettiin esille joku kulunut sotkuinen väitös parin

kolmen betheliläismongerruksella lausutun sanarykelmän hämmentämänä.

Clemin nöyrää kunnioitusta Bobia kohtaan niin hyvin miehenä kuin

jumaluusoppineenakin oli vaimentanut ei niin paljoa äskeiset tapaukset

kuin se itseluottamus, joka johtui hänen omasta avioliitostaan

ja lisääntyneestä kokemuksestaan. Oli miten oli, muttei tuntunut

säädylliseltä, että Bob noin seisoi turulla saarnaamassa, koskei hän

ollut saarnamiehen koulua käynyt. Clemiä tympäisi, eikä ainoastaan

hänen omasta puolestaan. Hän aavisti ikävyyksiä saarnaajalle. — Nyt

kai jokainen asettuu häntä vastaan, — tuumi hän, — ne jo nauranevat

hänelle, näenhän minä sen.

Tämä ei ollut aivan totta. Bobin kuulijat olivat liian kummastuneita

ja liian säädyllisiä nauraakseen. He seisoivat ympärillä ilmeettömin

kasvoin — heidän selkiinsä näkyi tosiaan keskittyvän enemmän

liikutusta kuin heidän piirteisiinsä. Lähestyessään Clem alkoi erottaa

veljensä sanoja: »Pelastus... kadotus... hopeinen valo... erikoisia

armoituksia...» Kaikki tutunomaisia, ummehtuneita lauseparsia, jotka

hän oli kuullut monta monituista kertaa. Mutta kun hän ehti selvän

äänenkantaman päähän, tuntui hänestä, ettei Bob sittenkään puhunut

varsin kehnosti. Joka tapauksessa oli häntä helpompi seurata nyt kuin

hänen papattaessaan yksityisesti Mabelille, Clemille ja Pollylle.

Muuten ei kukaan yrittänytkään tehdä vastaväitteitä tai keskeyttää.

Hänen sanansa kaikuivat häiritsemättä, kaikkien muiden ollessa vaiti.

»Niin, sillä lailla se kaikki tapahtui, ja siksi minä seison tässä,

pyytäen teitä, rukoillen teitä ottamaan varoituksen minulta, hylkäämään

maailman ja sen pahuuden ja tarttumaan kiinni Herrasta. Oi, avatkaat

sydämenne ottamaan vastaan Hänen armonsa, jotta hän pelastaisi teidät

helvetistä ja tulevasta vihasta. Ajatelkaas, että minä olen kelvoton,

kurja matonen; kuitenkin Hän on minut valinnut. Halleluja! Oi,

ottakaat vastaan hänen lupauksensa, — teidän ei tarvitse tuskitella

kuolleista töistä. Hän pitää teille tarjolla pelastusta kuin kupillista

teetä. Eikä teidän tarvitse muuta kuin ottaa se ja olla kiitolliset.

Katsokaas, eivät minua pelastaneet lakiomantunnon kuolleet työt, kosken

minä muuta tehnyt kuin pimeyden töitä. Mutta nyt Hän on kutsunut minut

kirkkauteen pyhiensä joukkoon...»

Hänen innoituksensa vuoksi näkyi nyt ehtyvän, mutta hän ponnisteli

keksiäkseen jonkun muodollisen loppulauseen.

»Antakaat hänelle murtuneet sydämenne, jotta hän voi antaa teille

uudet. Ei ole muuta keinoa... ei se riipu siitä, mitä ihmiset

tekevät... eikä heidän uskomisistaan, eikä...»

»No, mistä sitten, hyvä isäntä?»

Hänet oli vihdoinkin keskeytetty, ja sen oli tehnyt nuorempi Shovell.

Voima, joka hänellä oli heidän ylitseen, alkoi vihdoinkin horjua, ja

Stanin kysymyksen jälkeen seurasi heti liikehtimistä ja murinaa.

Robert tuijotti hämillään keskeyttäjäänsä. Sitten hän havaitsi Clemin

seisomassa joukon liepeillä. Hän liikkui veljeään kohti, tunkeutuen

Udiamin Pontin ja erään Mountpumpsin tilallisen ohi.

»Minä olen lopettanut», sanoi hän käheästi. »Minä olen julistanut

teille Jumalan sanaa ja teidän on otettava se vastaan. Minä olen

sanonut kaikki, mitä henki minua käski sanomaan, ja teidän on

tyydyttävä siihen, että lopetan ilman mitään koreaa loppulausetta. Minä

en ole saarnaaja, vaan poloinen syntinen, jonka Herra on pelastanut.»

Clem tarttui häntä käsivarresta ja yritti poistuessaan nyökkäillä

välinpitämättömästi muutamille tuttaville. Hän oli vielä hiukan

vihainen Bobille, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli saada hänet

pois vaarasta, että hänelle joko vastattaisiin tai että hän itse

aloittaisi uudestaan.

»Bob, luuletko, että hyödyttää tuolla tavoin puhua kansajoukolle, joka

ei siitä välitä enempää kuin mädäntyneestä juurikkaasta?» yritti hän

arasti huomauttaa, kun he olivat jonkun matkan päässä joukosta, joka

vielä oli koossa, vaikkei enää äänettömänä, sen paikan ympärillä, missä

hänen veljensä oli seisonut.

Robert teki kömpelön, epätoivoisen eleen.

»Mitä minun on tehtävä? Mitä minä sille mahdan? Jos Herra käskee

puhumaan, niin voinko minä kahlehtia kieleni?»

»Mutta täytyykö sinun puhua niin monelle? Nehän kuuntelevat vain

jouten... Eivät ne siitä mitään välitä, eikä se niihin mitään vaikuta.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sanot sanan ajallaan. Mutta...»

»Niinhän minä aloitinkin — sanomalla sanan ajallaan, ja siitä johtui

monta sanaa. Boarsneyn Willard ei ukko, vaan nuori Alf, joka on

juuri kuin Bethesda ja Khorazin, pyysi minua tulemaan ryypylle. Ja

minä sanoin hänelle, että olin hylännyt paholaisen myrkyn, kuten

hänen tulisi tietää. Ja kun hän kysyi minulta syytä siihen, niin

minä kerroin hänelle pelastukseni tarinan. Ja kertoessani kerääntyi

toisia ympärilleni kuuntelemaan. Minä olin juuri lopettamassa, mutta

Herra sanoi: 'Puhu ja kerro kaikki, mitä minä olen sinulle tehnyt,

niin minä ohjaan kieltäsi ja annan sinulle viisautta.' Ja niin minä

puhuin, ja Jumalan sana oli kielelläni. Ja minä näin heidät kaikki

kuin paimenettoman lammaslauman, ja sydämeni kaihosi heitä, nuorta

Willardiakin, joka ivallaan oli sen kaiken pannut alkuun, ja Leslie

Crippsiä, joka ei ole maksanut niitä minulta ostamiaan rehunauriita

eikä koskaan maksakaan, koska hän tietää, etten minä haasta häntä

oikeuteen. Mutta hän on sittenkin paimeneton lammas, ja minä säälin

häntä sydämeni pohjasta.»

Clem ei virkkanut mitään, sillä Bob näkyi olevan kovin tuskaantunut.

Hän astui leuka eteenpäin vaipuneena, ja silmissä oli tuikea, hellä

kaiho, joka sai hänen veljensä tuntemaan itsensä miltei araksi. Niin he

kävelivät High Tiltin katua pitkin äänettöminä.

4.

Sanomattakin on selvää, että tapaus antoi paljon puheenaihetta, eikä

ainoastaan kylässä, sillä markkinoille saapuneet vapaatilalliset ja

lampuodit kuljettivat sen etäisiinkin taloihin. Ja Bobin kääntyminen

aiheutti etupäässä närkästystä ja ivailua. Että hän, Bob Fuller,

rohkeni nousta saarnaamaan evankeliumia kylässä, jota hän oli niin

usein häväissyt, ihan sen kapakan takana, jossa hän oli niin usein

juopunut tai tuhlannut rahojaan velkoihin ja vetoihin voidakseen ostaa

lahjoja Hanna Idenille; että hän ryhtyi kertomaan muille miehille,

jotka olivat aina eläneet säädyllisesti, mitä heidän oli tehtävä,

pelastaakseen sielunsa — oli kylliksi häikäilemätöntä ellottaakseen

jokaista siivoa ihmistä.

Mutta toisista se oli lystikkäintä, mitä hän vielä koskaan oli tehnyt.

He eivät milloinkaan unohtaisi hänen punakoita kasvojaan, kun hän siinä

seisoi heidän keskellään, hänen huitomistaan ja kommelluksiaan. He

eivät unohtaisi, kuinka hän oli tehnyt itsensä narriksi, kuinka hän oli

heitä naurattanut — sitten kun hän oli poistunut ja he olivat toipuneet

kummastuksestaan.

Oli sentään pieni joukko, johon saarna oli vaikuttanutkin — Bob ei

ollut puhunut niinkään kehnosti, hän oli toki tarkoittanut, mitä sanoi.

Kenties hän sittenkin oli todella kääntynyt. Olihan ihmeellistä nähdä

hänen liikkuvan niin säädyllisesti, haastavan siivosti ja lempeästi.

Eipä hän kylläkään ollut kauan ollut tällainen — ei ollut kulunut vielä

puoltakaan vuotta siitä, kun hänet oli löydetty juopuneena Megrimin

mäen ojasta... Mutta sittenkin... no mitähän mahtoi Throwsin kappelin

herra Vine asiasta ajatella?

Kun ei ollut mitään lausuntoa arvovaltaiselta taholta, pohdittiin

tapausta melkoisesti eri puolueissa, kunnes Bob ja hänen pelastuksensa

vihdoin upposi Wadhurstissa puhjenneeseen suu- ja sorkkatautiin. Ajan

mittaan alkoi määrättyjä mielipiteitä vakiintua eri oluttuvissa, ja

syntyi tavallaan jonkinlainen riita »Royal Georgen» ja Woolpackin

välillä, edellisen vieraille kun Weightsin Pepper tyrkytti

närkästyksen oppia, kun taas jälkimäisessä Haiselmannin Coxin johdolla

epämääräisesti tunnustettiin, että »siinä ehkä oli jotakin pohjalla».

Riehakkaammat sielut hapattivat milloin minkin vakavamielisen ryhmän

taikinaa, ja nämä olivat vaikeita aikoja ravintolanisännille, jotka

halusivat pitää yllä järjestystä ja hillittyä ja säädyllistä elämää

tarjoiluhuoneissaan.

Clem tietenkin kuuli ison joukon näistä juoruista. Häpeäntunnossaan

tuskitellen Jim vältti toista viikkoa kapakoita, vaikkeivät ihmiset

olisi kuitenkaan hänen kuultensa asiaa pohtineet. Mutta Clemiin

suhtauduttiin toisin — kukaan ei viitsinyt muuttaa puheenaihetta, kun

hän näytti hyväsävyiset, kesakkoiset kasvonsa; vieläpä häneen kaikilta

tahoilta vedottiin, että hän »tekisi jotakin Bobin puolesta» — joko

siihen suuntaan, että hän pitäisi suunsa kiinni, tai että asia hänelle

selviäisi.

»Hän saattaa itsensä ikävyyksiin käydessään tuollaisilla poluilla»,

sanoi Weightsin Pepper. »Sinun tulisi ajatella veljeäsi Jimiä ja

kannattaa toisinaan häntä. Sinä puolustat aina Bobia, olkoon hän sitten

matkalla taivaaseen tai helvettiin ja minun täytyy sanoa nyt sinulle,

ettemme enää halua kuunnella saarnoja miekkoselta, jota jo viisi vuotta

on pitäjässä mainittu irstaan elämän perikuvana. Parasta siis hänelle

itselleen niinkuin jokaiselle muullekin, että tukit hänen suunsa.»

»Minä en voi tehdä Bobin suhteen mitään, kuten hyvin tietänette», sanoi

Clem lohduttomana. »Enkä ainakaan voi sanoa, mitä hän lähinnä tekee.

Kenties hän ei enää koskaan saarnaa yhtä sanaa. Hänethän sai vauhtiin

nuori Willard tekemällä hänelle kysymyksen, ja paras keino hillitä

hänen kielensä on, että kaikki jätätte hänet rauhaan.»

»Mutta on ihmisiä, jotka haluaisivat kuulla enemmän», sanoi Shoyswellin

Dunk, joka oli Coxin opetuslapsia. »Hän puhui vain kymmenen minuuttia,

ja se oli kaikki samaa. 'Sallikaat Herran pelastaa teidät, kuten Hän

pelasti minut.' No, me haluaisimme kuulla enemmän siitä, mitä hän teki

pelastaakseen ja mitä meidän tulisi tehdä.»

»Bob sanoi, ettei teidän tarvitse tehdä mitään tullaksenne

pelastetuiksi», virkkoi Clem. »Siinä en kylläkään häntä oikein ymmärrä.

Mutta sittenkin hän puhui teille vakaumuksestaan. Bobilla on hyvät

aivot, ja ehkä hän syventyy pelastuksen töihin enemmän kuin me.»

Yleensä Clem kuitenkin oli enemmän Pepperin kuin Dunkin kannalla ja

toivoi haikean kiihkeästi, ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä

»saisi Bobin jälleen vauhtiin». Noin viikon ajan näytti siltä, että

hänen epätoivoinen levottomuutensa oli aiheeton. Robertin ensimmäinen

julkinen todistus, niinkuin hän sitä nimitti, ei ollut laisinkaan

niin siunauksellinen kuin se olisi voinut olla; hän oli varsin hyvin

tietoinen herättämästään suuttumuksesta ja epäluulosta eikä siitä

suinkaan iloinnut, vaan toivoi hartaasti omassa mielessään — vaikkei

hän olisi sitä kellekään tunnustanut, — ettei Herra toiste vaatisi

häneltä sellaista ponnistusta.

Mutta viikon lopulla Clem käydessään Pollyn kanssa Campany's Hatchissa,

tapasi Mabelin vihaisena ja kyyneltyneenä. Tämä väitti, »ettei

ollut oikein, että oli liian kamalaa ja että ukko olisi estettävä

sekaantumasta — hän kuolisi häpeästä... eikö tämä kaikki jo ollut

muutoinkin kyllin pahaa...?»

Kävi selville, että pastori Beeman kuultuaan Robertin todistuksesta,

oli pyytänyt häntä puhumaan Goudhurstin kappelissa seuraavana

sunnuntaina iltapäivällä. Ollen Goudhurstin »paavi» hän voi vastata

esimiehilleen, ja sitäpaitsi hän takasi — vanhanaikaisella,

kallistuvalla käsialalla kirjeessä, jota Mabel suuttuneena heilutti, —

»että saarnaaja itsekin suuresti virkistyisi sielussaan».

»Minä kysyn teiltä», sanoi Mabel, »minä kysyn teiltä...»

Se oli kaikki, mitä hän vähään aikaan kykeni puhumaan, ennenkuin oli

taaskin saineesti itkenyt. Hän kiusasi tavattomasti Clemiä ja Pollya,

jotka eivät voineet olla häntä säälimättä. Näytti todellakin siltä,

että kohtalo oli väärillä lupauksilla puijannut hänet Robertin kanssa

avioliittoon.

»Nythän hän ei ole pappia parempi... ajatella, että koskaan olen mennyt

naimisiin miehen kanssa, joka käy kappeleissa jaarittelemassa... se ei

ole oikein, sanon teille. Ja hän tekee itsestään niin suuren narrinkin.

Ka, eihän Bob ensiksikään osaa puhua englanninkieltä... hän takertuu

omiin lauseisiinsa... ja niin kiihtynytkin... oi, kyllä hän vielä

joutuu Hellinglyen mielisairaalaan.»

»Mutta, rakas Mabel», tyynnytteli Clem Robertin tähden, »minusta

tämä on toki parempaa kuin torilla saarnaileminen. Jos hän mielistyy

puhumaan säädyllisesti kirkossa, niin sehän on vain hyväksi. Kenties

hän suoriutuu siitä hyvin ja saat hänestä vielä ylpeillä.»

Mutta Clem ei ajatellut yhtä rohkeasti kuin hän puhui, ja kun Bob

illalla tuli sisälle, vei hän hänet syrjään ja koetti järkisyillä saada

hänet luopumaan uudesta tuumastaan.

Bob oli itsepäinen tai, hänen omien sanojensa mukaan, hän oli

»johdettu».

»Tuntuu varsin kummalliselta, mutta juuri tänä aamuna aamiaista

syödessäni ennen kuin olin saanut sen kirjeen ja parhaillaan join

toista teekupillistani, muistuivat nämä sanat voimakkaasti mieleeni:

'Katso, minä lähetän sinut ulos pakanoiden luo.' Sitten saapui kirje,

ja minä näin selvästi Herran viittauksen. Mitä minun on tehtävä? Ehkä

hän tahtoo käyttää aseenaan minua vaivaista matoa. Joka tapauksessa on

minun kerrottava ihmisille, mitä hän on minulle tehnyt, joko ne sitten

kuuntelevat tai eivät, eikä kai herra Beeman olisi pyytänyt minua

saarnaamaan kappelissaan, jollei hän olisi luullut, että minä tuon

mukanani siunauksen.»

Clem näki, että ehdotus oli imarrellut Bobin turhamaisuutta. Herra

Beemanin kiitos- ja rohkaisukirje oli poistanut hänen epäilyksensä

entisen yrityksensä menestyksestä. Hän oli kuin lapsi, jolle sanotaan,

että hän on menetellyt hyvin ja jolla ei ole itsearvostelua lausuntoa

epäilläkseen. Vastakkaiset huomautukset, jotka olivat kuuluneet hänen

korviinsa, olivat nyt pelkkiä saatanan puheita, häijyjen ja paatuneiden

mietettä, joita tyrmistytti ja vapisutti kuulla puhdasta evankeliumia

saarnattavan.

»Nuori mies», oli Goudhurstin paavi kirjoittanut, »minä pidän teitä nyt

valittuna aseena Jumalan sanan palveluksessa. Ehkä Hänellä on teille

varattuna suuri tehtävä Hänen puolestaan Hänen kurjassa hädänalaisessa

seurakunnassaan.»

5.

Niinpä eräänä lämpimänä maaliskuun sunnuntaina, kun pensasaidat

heloittivat tuoreessa vehreydessään ja pajunkissat loivat kermanvärisiä

täpliä ruskeihin metsiin, lähti Robert Goudhurstiin jalkaisin —

koska hän ei saanut sapattina ratsastaa. Hän oli pukeutunut mustiin

vaatteisiinsa, jotka saivat hänet hyvin kuumiinsa, mutta hän tahtoi

kaikin mokomin näyttää niin pastorimaiselta kuin mahdollista, mikä

hänen punervanruskean ihonsa ja kyntäjänruhonsa vuoksi oli vaikeata.

Hänen piti viettää yönsä herra Beemanin luona — se oli pisin ero

Mabelista heidän häittensä jälkeen, ja hän olisi toivonut jäähyväisten

olleen sydämellisemmät. Mutta vaimo oli yhä haikeamielinen ja äreä.

Mikään lempeys ei häntä sulattanut, mitkään varoitukset eivät

häntä värisyttäneet; hän asettui tuskastuttavasti Sanaa vastaan.

Robertilla oli kamala tunne, että Mabel voisi joutua kadotukseen,

— oli tosiaan vaikeaa ajatella, ken, jos kukaan, hänen omaisistaan

oli pelastettavissa; he olivat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä

vihamielisiä tai välinpitämättömiä. Robertin oma turvallisuus näytti

epäilyttävältä armolta, jos hänen oli riemuittava siitä yksinään

tai herra Beemanin raskassävyisessä seurassa. Mutta hänen sydämensä

pohjalla oli vaistomainen usko Jumalaan, joka kedolla oli osoittanut

hänelle armonsa ja jonakuna päivänä kyllä osoittaisi armon hänen

rakastamilleen, pelastaen heidät heidän itsensä uhallakin. Koskapa

Robertin omat synnit eivät olleet voineet lähettää häntä helvettiin,

niin ehkeivät hänen äitinsä maailmallisuus, Mabelin vastahakoisuus ja

Clemin typerä tyytyväisyyskään kykenisi vastustamaan ikuista, joskin

hiukan erikoista armoa.

Goudhurstiin kävellessään hän kulutti lähes viisi tuntia. Hän seurasi

valtatietä Gill's Greeniin asti ja kääntyi sitten Furnacen talon

kohdalta pienten kiertelevien kujien sokkeloihin. Hän oli nyt Kentissä

noiden korkeiden kukkuloiden keskellä, jotka ovat kuin shakkilauta

kesantoineen, auroineen ja metsineen. Kuja mutkitteli alas Furnacen

joelle ja jälleen ylöspäin Tubslaken ja Three Chimneysin kautta, kunnes

hän harjulla yläpuolellaan saattoi nähdä Goudhurstin ja sen kattorivien

yläpuolelta humalankuivaushuoneita ja tuulimyllyjä.

Hän alkoi tuntea väsymystä, sillä hän oli suorittanut kaikki

talousaskareet ennen lähtöään. Sitäpaitsi oli kovin kuuma; hänen

saappaansa olivat pölyn peitossa, ja pölyä oli myöskin tuoksunut hänen

leveälle mustalle selälleen. Hän otti hatun päästänsä ja kuivasi

otsansa, jonka ympärille se terävällä reunallaan oli uurtanut vaon.

Äkkiä hän tunsi, että tekisi hyvää poiketa tanhualta levähtämään

hyvähajuiseen ruohikkoon jollekin noista isoista, hiljaisista saroista,

juuri tuonne, missä pensasaidan varjo kutoi pitsiä päiväpaisteen

reunalla... hengittää maan tuoksua ja tuntea sen suloisen, elävän

voiman hänen sen ohella loikoessaan kohottavan häntä kuin ikuisten

käsivarsien syleilyn, samalla kun kevätesikkojen lehdet hänen

ympärillään kiertyivät auki, ketokämmekkäiden täplikkäät lehvät

mursivat suojustensa vihreän kelmun ja lämpimät satakaunot henkivät

keväisen lämmön ja hunajan kyllästyttämää tuoksua. Tekisi hyvää

loikoa siellä ja katsella niityn muuttumista, nähdä kevään tekevän

Goudhurstin kedoille, mitä vapaa armo oli tehnyt Robert Fullerille...

Hän keskitti vakavasti ajatuksiaan, lämpö oli saattaa hänet uneksimaan;

ja viimeiseltä hän oli havainnut itsessään lisääntyvää ajatusten

vallatonta leikkiä, mikä alituisesti loihti hänelle tällaisia

mielikuvia. Se oli paholainen yrittämässä kiusata hänen sieluaan ja

ruumistaan viekoitellakseen hänet ahtaalta kujalta laajalle niitylle.

Hän epäili tätä kedon kauneuden kaipuuta, joka vastikään oli hänessä

herännyt. Entiseen aikaan hän ei koskaan paljoa välittänyt kedoista,

maisemista ja luonnosta, mutta kääntymyksensä jälkeen hänellä oli

usein ollut tämänlaisia kiusauksia, puhdasta kauneuden kaipuuta,

mikä sai hänet sitä enemmän varomaan niissä paholaisen metkuja, joka

yritti kääntää hänen huomiotaan Luojasta luomakuntaan, kuolemattomista

ihmissieluista maahan, joka vanhenee kuin vaate ja kuin vaate kääritään

pois ja muutetaan.

Täten kamppaillen itsensä kanssa hän saapui Goudhurstiin ruumiillisesti

väsyneenä ja sielullisesti kiusaantuneena eikä missään erityisen

sopivassa mielentilassa iltapäivän tehtäviä varten. Kenties se oli

osaksi syynä hänen epäonnistumiseensa. Joka tapauksessa sujui hänen

saarnansa huonosti. Kun hän oli pienessä, ummehtuneessa, autiossa

kappelissa, jonka ruskeat verhot olivat vedetyt ikkunain eteen

päivänpaisteen ehkäisemiseksi ja likakärpänen surisi seurakunnan

jalankapseen ja liikehtimisen ja aamenten yli, tuntui hänen kielensä

turpoavan paksuksi ja kömpelöksi hänen suussaan ja hänen sydämensä

samalla kärventyvän ja kutistuvan hänen rinnassaan. Hänestä oli kuin

hänen sanomansa suurin ihme olisi jäänyt ulkopuolelle, ja herra

Beemanin avajaisrukouksen aikana hän turhaan yritti vetää sitä

sisälle. Hän ei voinut sovittaa sitä mihinkään täällä sisäpuolella...

Päinvastoin se ikäänkuin kutsui häntä ulos, seisomaan ovikäytävässä,

juuri tuon raollaan olevan oven vieressä, josta pieni tuulenviima hiipi

sisälle, — se kutsui häntä ulos kedolle ja nuoriin metsiin, jotka

kevään armo oli pelastanut. Hän puristi kätensä yhteen, kunnes rystöt

työntyivät valkoisina esille karkeasta, mullansieroittamasta ruskeasta

ihosta. Oli tuskallista joutua kiusatuksi nyt juuri, kun hän tahtoi

osoittaa Herran voiman... Oi, kaiketi Jumalalla oli joku hyvä tarkoitus

salliessaan häntä kiusata ja nöyryyttää.

Kun hän nousi puhumaan, kasvoi hänen levottomuutensa. Hänestä tuntui

tehtävä paljoa tukalammalta kuin parillekymmenelle tilalliselle

puhuminen High Tiltin torilla. Nämä muutamat vanhat miehet parin,

kolmen vakavan nuoren kera, nämä karkeatekoiset, hillityt naiset ja

tytöt näyttivät pikemminkin valamiehistöltä kuin seurakunnalta. Heidän

keskeytyksensäkin saivat hänet hämilleen. Muuan vanhus siinä lähellä

saarnastuolin alapuolella huudahteli säännöllisin väliajoin »Kunnia

Jumalalle!» ollenkaan välittämättä siitä, mitä Bob kulloinkin sanoi,

samalla kun kuului tuon tuostakin enemmän tai vähemmän asiaankuuluvia

aamenen äännähdyksiä. Robert ei kyennyt kuvittelemaan ketään näistä

ihmisistä paimenettomaksi lampaaksi; kenties hänet ehkäisi siitä heidän

kaitsijansa ja paavinsa raskas hengitys hänen kyynärpäänsä vieressä.

Joka tapauksessa oli hänen puheensa vakuuttamatonta, änkyttävää ja

laimistunutta; kaiken aikaa hän ajatteli itseään eikä heitä, mikä teki

hänet tietoiseksi omista kommelluksistaan ja heidän hyväksymisensä

puutteesta. Sitäpaitsi hän puhui vain viisitoista minuuttia, mikä jo

itsessään olisi langettanut hänen tuomionsa.

Kun tulikoetus oli ohi ja hän loppuvirren jälkeen oli palannut Beemanin

taloon, karkaisi hän itsensä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Hän

oli varma, että vanhus olisi pettynyt, jopa nuhtelevainenkin; tämä

saattaisi ajatella, että Robertin epäonnistuminen johtui valmistuksen

puutteesta tai — koska valmistus tavallisesti oli toisarvoinen asia

niille, jotka luottivat Hengen opastukseen — armon puutteesta.

Herra Beeman oli kylläkin odottanut jotakin mieltäylentävämpää; hän

ei ollut laiminlyönyt osoittaa Herralle, että tässä kääntyneessä

syntisessä, joka kerran oli ollut kolmen pitäjän häpeänä ja nyt oli

niiden kunniana, oli käytettävissä tehokas äänitorvi ja että sellaista

tilaisuutta ei suinkaan tulisi jättää vaarin ottamatta. Mutta vaikka

hän aina muistuttikin Luojaansa Hänen mahdollisuuksistaan, ei hän

suuttunut, vaikka Hän kieltäytyikin käyttämästä tarjottua apua.

»Jumala on sen niin määrännyt, ja hän on tehnyt niinkuin hän on

parhaaksi nähnyt», toisteli herra Beeman, tuntien itsensä jokseenkin

jalomieliseksi. Eikä hän ollut vähemmän jalomielinen Robertia kuin

Herraa kohtaan:

»Tietenkin te teitte parhaanne, rakas ystävä, eikä ollut teidän syynne,

ettei teille suotu puheenlahjaa.»

»Kyllähän minä yritin tehdä, minkä tein torillakin, — kertoa ihmisille,

mitä Hänen armonsa on minussa vaikuttanut.»

Herra Beeman kohotti teekuppinsa niin juhlallisesti, että Robertin oli

vaikea olla sovelluttamatta tuota elettä hänen sanoihinsa.

»Ihmiset kaipaavat mehukasta puhetta, jossa pelastuksen yleiset

käskyt ja opinkappaleet kerätään yhteen muutamien otsikkojen alle ja

sivellään hunajana heidän sieluihinsa. Tänä iltapäivänä te puhuitte

hurskaille ihmisille, joten teidän ei olisi ollut tarvis monisanaisesti

kuvailla helvetin kauhuja, koska kaikki, jotka näitte, olivat astuneet

rajaviivan yli ja matkalla toivojensa varmaan päämäärään Siioniin. Minä

kiitän Herraa, ettei seurakuntani joukossa ole ainoatakaan neljäätoista

vuotta täyttämätöntä pelastamatonta jäsentä. Kaupungissa on paljon

jumalattomia ja syntisiä... 'minulla on muita lampaita, jotka eivät

ole tästä lammashuoneesta'. Mutta siitä joukosta, jonka näitte, on

jok'ainoa löytänyt armon.»

Robert joutui melkoisesti hämilleen.

»Eivät ne kai minusta suuria ajattele.»

»Tietysti he uskovat sanani, että olette kääntynyt. Mutta pari kolme,

jotka puhuttelivat minua kokouksen jälkeen, epäilevät teidän oppejanne.

En mainitse mitään nimiä, mutta muuan hurskas sielu vainusi teidän

tämänpäiväisessä saarnassanne antinomianismia, ja toiset aavistelivat

vakavasti wellerismiä ja korkea-haldenilaisuutta, kun taas yksi

olen varma, että syytös on aivan perusteeton, ja mainitsen sen vain

varoittaakseni teitä — syytti teitä gardnerilaiseksi.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta — hänellä ei ollut

aavistustakaan, mitä nämä kerettiläisyydet olivat, ja hän tunsi

hämärästi, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi jokaiseen niistä.

»Jotkut myöskin», jatkoi herra Beeman, »valittivat teidän

kielenkäyttöänne. Itsekin huomasin teidän käyttävän paria, kolmea

lausepartta, jotka yleensä haiskahtavat rahvaanomaisilta. Teidän

asemassanne minä etsisin tässä suhteessa apua rukouksesta.»

»Niin täytyy, hyvä herra», myönsi Robert nöyrästi.

Hän tunsi olevansa kovin hämillään, ja kun oli juotu teetä ja

hiukan haukattu, esitti hän muutamia kömpelöitä anteeksipyyntöjä ja

sanoi, että hänen täytyi heti lähteä kotimatkalle. Hän ei voinut

ajatella jäädä yöksi tämän katon alle, peläten mennä illalla

kappeliin ja kaihtaen illallisen ja aamiaisen juhlallisia toimituksia

— noita menoja, joilla Goudhurstin paavi tyydytti hillittyjä

seremoniavaistojaan, korvaten aterioidessa, mitä hänen vakaumuksensa

kielsivät häntä jumalanpalvelemisessa esittämästä.

6.

Robert lähti alakuloisena päivän viilentyessä. Auringonsäteet

lankesivat vinosti ja näkyivät liikkuvan suurina, juhlallisina

valoviiruina Goudhurstin ja Horsmondenin vuorien yli. Laaksot olivat

kuin viileitä maljoja, ruoho kasteesta kosteaa, ja siellä täällä hehkui

ruskeissa metsissä säihkyvää kultaa. Korkeilla, hiukan helteisillä

niityillä kävivät lehmät laitumella päivänlaskun autereessa, samalla

kun tuuli joka ei juuri tuulta ollutkaan, vaan ilman värähtelyä

vain toi kellojen huminaa »Englannin kruunun» kirkkojen torneista

harjanteiden tuolta puolen.

Hänen roteva ruumiinsa oli toipunut täydelleen aamun väsymyksestä,

mutta silti hän käveli veltosti, sillä hänen sielunsa oli

lamaannuksissa. Hänen lapsellinen riemunsa hänen kutsumuksestaan Herran

palvelukseen oli vaipunut synkäksi lohduttomaksi alakuloisuudeksi.

Hän näki itsensä lopullisesti hyljättynä — ei sieluna, sillä mikään

ei voinut horjuttaa hänen vakaumustansa siinä suhteessa, — vaan

palvelijana. Hän sanoi itselleen, että hänen syntiensä tähden häneltä

kiellettiin tilaisuus siihen; häntä kohdeltiin kuin Davidia, jonka

ei sallittu rakentaa temppeliä, koska hänellä oli veriset kädet. Se

etuoikeus siirrettiin Salomolle, jota Bob ei mitenkään voinut pitää

riittävänä korvauksena innokkaalle ja rakastavalle, joskin verta

vuodattaneelle Davidille — kenties siksi, ettei hän mielessään voinut

erottaa häntä vanhasta Salomon Solomonsista, jonka hän syntisyytensä

päivinä oli tavannut jokaisissa kilpa-ajoissa kaikessa loistossaan

timanttisormus sormessa ja timanttineula kravatissa ja pettämättömän

viisaana tiedossaan, miten voi parhaiten petkuttaa typeriä

»muukalaisia». Oli tuskallista ajatella, että tämä mustalais-Salomo

saisi saarnata evankeliumia, kun taas Robert Fuller ei saisi, vaikka

hän nyt nöyrästi tunnusti itsensä verellä tahratuksi. Eikö hän tuskin

kuusi kuukautta sitten ollut taittanut etuhammasta Linkhillin Hoadilta?

Ja vaikka Darius Ripley tuskin kelpasi Uriaksi, kävi toki Hanna varsin

hyvin Bathsebasta.

Hän kulutti kahdeksan kilometriä sovittaessaan Davidin tarinaa itseensä

ja lopetti tuumailunsa luovuttamalla vaatimuksensa nuorelle Natille,

jonka paikan suunnitelmassa hän nyt näki selvemmin tultuaan Gills

Greenin kohdalla jälleen valtatielle. Aurinko oli vaipunut Twissendenin

metsäisten mäkien taakse, ja taivas oli pehmeän harmaa, lännessä

epäselvästi ruusunvärinen, jonkun tähden tuikkiessa siellä täällä.

Taivaan harmaus hehkuvine valoviiruineen näkyi huuhtelevan peltoja —

kaikki värit himmenivät pois, ja Tanyardin talon luhtien ja latojen

katot vaipuivat niittyjen ja sekasotkuisten puiden hämärään.

Robert huomasi edessään maantiellä miehen — tumman olennon, joka hiipi

varjottomana eteenpäin. Hän ehti hänen rinnalleen, ja mies toivotti

»hyvää iltaa».

»Hyvää iltaa», vastasi Bob.

»Kaunis yö tulossa», sanoi mies.

»On kyllä, varsin kaunis.»

»Se on hyvä minulle, koska aion nukkua ulkosalla.»

»Mihin olette matkalla?»

»Koetan päästä Battlen Unioniin saakka johonkin aikaan huomenna — teen

hiukan kivenlouhintaa kaurapuurosta ja yömajasta. Näin minä vaeltelen

— tallustelen paikasta paikkaan, yöpyen toisinaan vainioille, jos ilma

on kaunis. Minä vierin nyt Newhaveniin päin — ajattelin, että siellä

saisin jotakin laivatokassa työtä.»

Hämärässä valossa kykeni juuri ja juuri erottamaan repaleisen ja

takkupartaisen hahmon — vaatteista lemahti tuikea eltaantuneen oluen

haju.

»Onko teillä paperosseja, hyvä herra?» kysyi hän hetkisen vaitiolon

jälkeen.

»Ei — minä en polta.»

»Ooh!»

»Minä hylkäsin kaikki synnilliset, maailmalliset asiat, kun Herra

muutti sydämeni», sanoi Robert, purskuttaen sanansa niin pontevasti

kuin se olisi osa hänen velvollisuudestaan todistaa sopivalla ja

sopimattomalla ajalla. Hän odotti virnistelyä, mutta maankiertäjä

kuunteli häntä kunnioittavasti.

»Minulla oli veli, joka kerran kääntyi», sanoi hän; »se tapahtui

Huddersfieldissa, ja oli tosiaan somaa nähdä, kuinka hän pysyi erossa

väkijuomista niin kauan kuin sitä kesti».

»Se ei voinut olla tosi kääntymys, sillä muutoin se olisi kestänyt

iäti.»

»No, ei veljeni sitä tiennyt. Hän on kääntynyt kaksi kertaa

myöhemminkin, kerran Pelastusarmeijan ja toisen kerran eräänlaisen

munkin toimesta — ensi kerralla sen tekivät wesleyläiset. Hän näetten

on sellainen, joka kääntyy helposti. Mutta me olemmekin lähteneet

uskovaisesta kodista — pienenä poikaviikarina minä kävin pyhäkoulua

Bordesleyssä, ja minä voisin luetella teille kaikki raamatun kirjat

peräkanaa.»

»Jos saisitte Jumalan sanan sydämeenne yhtä hyvin kuin päähännekin,

niin näkisitte kummastukseksenne, mitä se teissä vaikuttaisi.»

»Lakkaisinko minä sitten himoamasta väkijuomia samoin kuin tupakkaakin.»

»Minä en nykyisin koskaan maista tippaakaan.»

»Hm... mutta ehkette te ollut mennyt niin pitkälle kuin minä. Minä olen

hirveän perso väkijuomille, milloin vain voin niitä saada. Joskus se

minua ikäänkuin surettaa, sillä se on kaikkien kärsimysteni alku ja

juuri. Minä näettekös...»

Kiertolainen kertoi Robertille tarinansa — tavallisen, harmaan

arkitarinan juomahimosta ja juopotteluun liittyvästä hurjastelusta

bordesleyläiseen malliin. Se ei oleellisesti eronnut Bobin omasta

tarinasta, mutta siinä oli enemmän juopottelua ja vähemmän naikkosia,

eikä sen loppua valaissut se leppeä valo, joka oli välähtänyt Robertin

tummalle lehdelle. Bert Slater oli menettänyt homman toisensa perään

ja oli nyt vuosikauden mittaillut maanteitä. Hän sanoi itsellään

viimeiseltä olleen jokseenkin kovan onnen, mutta ilmojen lämmitessä

hän toivoi tilanteen paranevan. Mutta sittenkin se kaikki teki hänet

niinkuin alakuloiseksi...

Pimeys, joka vainioilta hiipi heitä peittämään, loihti heille omituisen

tuttavallisuuden ja läheisyyden tunteen heidän astua tallustaessaan

eteenpäin hämärällä, autiolla tiellä. Kun mieronkiertäjä oli lopettanut

tarinansa, kertoi Robert omansa poikavuosistaan aina erikoisen

armoituksen päivään asti — muttei enää kehoittavaan ja vetoavaan

sävyyn, vaan niinkuin mies juttelee toverilleen. Pimeässä hän ei voinut

erottaa kumppaninsa kasvoja, tuskin hänen vartaloansakaan — hänellä oli

vain yleisvaikutelma repaleisuudesta, ränstymisestä ja likaisuudesta,

viimemainitusta etupäässä hajuhermojensa välityksellä. Näin ollen hän

voikin puhua toisella tavalla kuin mitä olisi puhunut päivänvalossa,

ja sanat huojensivat hänen liiaksi rasitettua sieluaan ja tuntuivat

samalla olevan mielenkiintoisia hänen toverilleen.

»Tuo kaikki kuulostaa hyvältä», sanoi maankiertäjä. »Melkein alkaa

tuntua, kuin olisi joku tuolla ylhäällä. Kunhan vain voisin jättää

sen kirotun liemen... mutta juuri se, että täytyy niin kauan olla

janoissaan, vaikuttaakin niin pahasti, sitten kun sitä saa. Joskus

ajattelen, että jos voisin olla varma tuopillisestani säännöllisesti

joka päivä... Vaikka kyllähän minä sen sain varsin helposti ollessani

Banksin ja Pojan palveluksessa. Ja minä menetin sen homman, kun aina

olin liian pehmeänä saapuakseni töihin maanantaisin...» Hän pudisti

päätänsä ymmällä heikkouksiensa ja turhien yritystensä vuoksi.

Kello oli tulossa kymmenen, ja he lähestyivät Hawkhurstia.

»Minä en mene kylään», sanoi kiertolainen. »Minä paneudun nukkumaan

ensimmäiseen heinärukoon. Mihinkäs kaveri menee?»

Robertilla ei ollut mitään vannaa suunnitelmaa. Hän oli hämärästi

aikonut kävellä kotiin, mutta nyt hän käsitti, että jos hän jatkaisi

suoraa päätä Campany's Hatchiin, saapuisi hän sinne tunnin päästä, ja

täytyisi herättää Mabel ja selittää hänelle tämä nopea palaaminen.

»Ette kai pysähtyisi haukkaamaan hiukan illallista minun kanssani?»

ehdotti maankiertäjä. »Sitten me voisimme päättää keskustelumme, ja

minä etsisin teille lämpimän makuupaikan, koska ette luullakseni ole

tottunut ulkosalla nukkumaan.»

Sitä Robert ei ollut, mutta rotevuudessaan hän ei kavahtanut sitä

yrittämästä maaliskuussakaan. Kenttien salaperäinen sapatti vetosi

hänessä kaikkeen, mikä oli väsynyttä, sairasta ja alakuloista, eikä hän

ollut halukas kohtaamaan sitä valitusta ja masentavaa tunnelmaa, jonka

tapaisi omassa vuoteessaan... Hän tunsi myöskin oudon, puoliksi nähdyn

toverinsa vetävän häntä puoleensa. Nyt, kun häntä kirvelsi valittujen

tympeyden ja tuomion iva, tuntui hyvältä tavata joku, joka ei pilkannut

eikä tuominnut eikä kysellyt — ja vaikka tuntui tylyltä nauttia Bert

Slaterin luultavasti riittämättömästä illallisesta, voi hän korvata sen

tarjoamalla hänelle huomenaamulla suuruksen »Royal Oakissa».

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat Robert ja kiertolainen siis

etsineet itselleen mukavan paikan lähellä Cockshotin taloa. Slaterilla

oli taskussaan kaksi leivänviipaletta, jotka aika ja kahnaus olivat

melkein muuttaneet kahdeksi kouralliseksi muruja; hänellä oli myöskin

palanen silavaa, josta Robert saattoi aivan tosissaan kieltäytyä,

jättäen sen nälkäisemmälle toverilleen. Kun he olivat lopettaneet

ateriansa, istuivat he haastelemassa toisilleen pitkillä, lenkoilevilla

lauseilla ja joskus pysähtyen mietiskelemään, kunnes Vesimiehen

kohoaminen Standen-kadun yläpuolelle sai Bert Slaterin selittämään,

että oli aika mennä yöpahnoille.

Robert luki rukouksen heidän molempien puolesta ennenkuin he

kellistyivät heiniin, ja maankiertäjän aamenen hartaus vaikutti häneen

lohduttavalta. Omituinen, suloinen rauha oli vihdoinkin vallannut

hänet, hän oli unohtanut sapattinsa kahnaukset ja nöyryytykset, ne

näkyivät jollakin tavoin uponneen hänen ruumiinsa väsymykseen, ja

ruumis vaipui nyt verkalleen lepoon.

Mutta vaikka hän lepäsi ruumiiltaan ja sielultaan, ei hän nukahtanut

ennenkuin aamu melkein alkoi sarastaa. Yö tuntui valvovan... Se eli

täynnä maan ja ruohon elävää tuoksua, joka kummallisesti sekaantui

heinän tuikean kuivaan hajuun. Pensasaidasta kuului alituista

lehahtelua ja kuisketta, omituisia, vaimennettuja ääniä tuli läheiseltä

pellolta... myöhemmin hän huomasi, että se oli lampaiden pureskelua...

Hänen yläpuolellaan tummalla taivaalla riippuivat tähdet kuin isot

tulilamput, näyttäen olevan ihmeellisen lähellä ja matalalla. Hän

katseli, kuinka iso Otava kääntyi verkalleen Delmondenin yli, ja

taivaalla näkyi vallitsevan sama rauha kuin kentilläkin ja sama

liikehtimisen tuntu.

Hän nukahti juuri kun pimeän tumma sini alkoi käydä harmaaksi, ja kun

hän heräsi, pilkisteli päivänpaiste kujan aidan lomitse, osuen hänen

suljettuihin silmiinsä ja avoimeen suuhunsa, niin että hän töpsähti

valveille ja nousi istualleen tukka täynnä heiniä. Slater oli ylhäällä

pukeumishommissa mikä oli tuskin vähemmän alkuperäistä kuin lampaiden.

Hän oli kiitollinen Robertin ehdotuksesta, että hän tulisi tämän kanssa

ravintolaan aamiaiselle, mutta hän kieltäytyi siitä surumielin.

»Se kapakkain haju... ja sahajauhotkin lattialla... Oh, minun kärsäni

olisi tuopissa ennenkuin ehtisitte minut ehkäistä. Hei, hei! Olisi

parasta, että kaveri ostaisi minulle vähän leipää ja juustoa ja

lähettäisi minut sitten tieheni. Ei, älkää antako minulle rahaa — se

ei ole turvallista. Minä olen viime yönä miettinyt turkasen paljon...

kaikki ne teidän kertomanne asiat saivat minut miettimään... hyviä

asioita olivatkin... ja minä tuumin niinkuin niin, että jos vain

voisin olla maistamatta, niin ehkä kykenisin elämään säädyllisesti ja

saisin jälleen toimen, sillä minähän olen uskovaisesta kodista, kuten

teille sanoin, ja joskus kivistää sydäntäni, kun menen kirkon ohi ja

kuulen niiden kaikkien veisaavan... Olen puolittain päättänyt yrittää,

nähdäkseni mihin kykenen.»

»Voisitte aloittaa tekemällä raittiuslupauksen», ehdotti Robert.

»Oletteko te tehnyt sen?»

»Ainoastaan Jumalalleni.»

»Siitä ei minulle paljoa apua olisi... Mutta, kuulkaahan, minä teen sen

teille, jos suvaitsette. Minä lupaan olla maistamatta mitään väkijuomaa

kuukauden aikaan — minä en rohkene luvata pitemmälle, mutta jos voin

pysytellä raittiina kuukauden, niin onhan sekin jotakin.»

Äkkiä juolahti Robertin mieleen, että raittiuslupaus oli

laki-omantunnon kuolleita töitä, mutta Slater-parka oli niin innokas

ja näytti niin epätoivoiselta kirkkaassa, paljastavassa päivänvalossa,

ettei hän mielestään kyennyt kieltäytymään. Olihan mies sittenkin

vielä armonliiton ulkopuolella, edelleenkin lain alaisena, joten ehkä

oli oikein, että laki olisi hänen koulumestarinaan, niinkuin sanassa

sanottiin.

Kiertolaisesta oli hänen lupauksensa sitovampi kirjoitettuna, mutta

oli jonkun verran pulaa paperista ja kynästä. Vihdoin Robert kuitenkin

löysi lyijykynänpätkän eräästä taskustaan ja tarjosi raamattunsa

etulehden tarkoitukseen käytettäväksi.

Lyijykynän suussaan kostuttamallaan terällä kirjoitti mies raskaasti

hengittäen ja vaivaloisesti: »Minä, Albert Slater, olen lupautunut

olemaan maistamatta mitään väkijuomia kuukauden aikaan tästä päivästä

lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon», ja asiakirjan alle

piirrettiin »Albert Slater» ja »Robert Fuller».

Robert pani raamatun takaisin taskuunsa ja meni oppilaansa kanssa

kylään, jossa hän osti hänelle leipää ja juustoa sekä pussillisen

eräänlaisia pastilleja, joiden oli kuullut olevan hyödyllistä

vastamyrkkyä alkoholihimoa vastaan. He erosivat tienristeyksessä High

Wigseliin takana, eikä kummankaan mieleen juolahtanut millään tavoin

suunnitella uutta kohtausta.

7.

Oli varsin tuskallista, että totuuden henki kielsi kaunistelemasta,

kun Mabel vaati selostusta hänen päivänsä hommista ja kysyi, mikä

oli tuonut hänet kotiin näin aikaisin. »Arvaan tehneesi itsestäsi

hupsun», sanoi hän epäystävällisesti, »ja ehkä se opettaa sinut elämään

kartanonomistajana, mikä oletkin, yrittelemättä saarnamieheksi, mitä et

ole».

Kun Mabel kuuli kohtauksesta maankiertäjän kanssa, niin hän

närkästyksellään ihan kärvensi aviomiestään.

»Kerrot siis tosissasi, että nukuit ulkosalla tavallisen kulkurin

kanssa... Ajatella, että minun mieheni koskaan menettelisi sillä

tavoin! Oh, minä olen häpeissäni sinun tähtesi — sinä et voi olla

lokaan puuttumatta.»

Robert kuunteli häntä epätoivoisena. Häntä kirvelsi vaimon vihan

liekki. Hänen sielunsa pohjalla liikkui jotakin, mikä ärsytti häntä

tarttumaan Mabeliin ja ravistelemaan häntä, järjestämään asiat vielä

kerran heidän välillään, osoittamaan hänelle miehuutensa ja hänen

toraisuutensa häpeän; mutta hän hillitsi sen, tuntien, että se

kuului jumalattomaan menneisyyteen. Hän pakeni siitä äärimmäiseen

epätoivoiseen avuttomuuteen, sillä mikään välimuoto ei olisi ollut

varma, vaikka hän tiesi vaimonsa häntä hänen lauhkeutensa vuoksi

halveksivan.

Hän palasi taloustehtäviinsä, pikemminkin toivoen, ettei häntä jälleen

kutsuttaisi niistä pois evankeliumin julistamisen seikkailuihin. Kun

hän nyt kerran oli näin tyhmä, niin voisihan hän viettää rukouselämää

kotonakin...ja kenties hänen lopuksi onnistuisi kääntää Mabelin sydän

ja Clemin ja Pollyn ja äidin — Mary ja Jim olivat nyttemmin ikäänkuin

jääneet hänen pelastussuunnitelmansa ulkopuolelle.

Mutta Robertiapa ei jätetty rauhaan. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai

pitkän kirjeen herra Beemanilta, joka pyysi häntä olemaan menettämättä

rohkeuttaan ensimmäisen näennäisen epäonnistumisensa johdosta, vaan

kilvoittelemaan Jumalan kanssa, joka näkyi hartaasti haluavan, että hän

saarnaisi evankeliumia, samalla kun Hän kaikin keinoin koetti vaikeuttaa

hänen tehtäväänsä ja masentaa häntä. »Se on velka, joka teillä on

Hänelle Hänen teille osoittamansa armon vuoksi. Siunattu olkoon Hänen

pyhä nimensä!»

Nämä olivat sanat, joka pakottivat Robertia — hän ei voinut kieltäytyä

osoittamasta kiitollisuuttaan. Vaikka hänellä nykyisin tosin oli yllin

kyllin huolia, oli hänen elämänsä sittenkin kuolematon timantti.

Entisyys — jopa hänen onnellisimmat hetkensä Hannan seurassa — oli

pelkkää pimeyttä verrattuna näihin nykyisyyden yksinäisiin hetkiin,

jolloin hän sai kokea pettymystä ulkona ja epäsopua ja vieraantumista

kodissaan. Joka aamu, kun hän polvistui vuoteensa ääreen rukoilemaan,

tiesi hän, että hänellä nyt oli jotakin, mihin verrattuna koko hänen

edellinen elämänsä näytti synkältä ja arvottomalta ja mitä korvaamaan,

jos hän sen menettäisi, ei mikään ikinä kykenisi — ei täydellisinkään

inhimillinen rakkaus kodissa eikä edes Hannan rakkauden uusiintuminen.

Näin ollen hän ei voinut kieltäytyä julistamasta hänelle osoitettua

armoa, varsinkaan, kun kutsu tuli herra Beemanilta, joka oli ollut

hänelle niin ystävällinen ja josta oli sattunut tulemaan hänen

rippi-isänsä, paavinsa ja erehtymätön kirkkonsa. Pappi tarjoutui

opettamaan Robertille tervettä oppia, jotta hän ei enää loukkaisi

uskovaisia kallistumalla gardnerilaisuuteen, korkea-haldenilaisuuteen

tai muuhun tosi-kalvinilaisuudelle vihamieliseen suuntaan. Robert ei

ollut mikään hyvä oppilas. Hänen jokseenkin kirjaimellinen järkensä

osoittautui vuotavaksi alukseksi Whitefieldin ja Calvinin oppien

ristiaallokossa; hänen älynsä oli tehdä haaksirikon vanhurskauttamisen

ja syytöksen tyrskyissä. Mutta hän kykeni pysyttelemään pinnalla

sen raamatunlauseen avulla, jossa kaikki erikoinen oppi on punottu

ikäänkuin köydenpätkäksi: »Ne, jotka hän edeltäpäin on tuntenut, ne

hän on valinnut, ja jotka hän on valinnut, ne hän on kutsunut, ja

jotka hän on kutsunut, ne hän on vanhurskaiksi tehnyt, ja jotka hän on

vanhurskauttanut, ne hän on myös autuaiksi tehnyt.»

Tämä teksti oli otollinen sille seurakunnalle, joka eleli Sussexissa

Rotherin kylien tienoilla ja Kentin hökkeleissä. Robert saarnasi sitä

Horsmondenin erikoisessa baptistikappelissa, ja hänet hyväksyttiin

tekstin puitteissa. Hän voi esittää itsensä edeltäpäin tunnettuna,

edeltäpäin valittuna, kutsuttuna, vanhurskautettuna, kirkastettuna;

ja kiitollisuudellaan hän näkyi herättävän uuden luottamuksen, joka

sai hänen sanansa vuolaina virtaamaan, sen sijaan että ne olisivat

hitaasti tippuneet hänen paahdetulta kieleltään. Herra Beeman oli

herttaisen tyytyväinen oppilaaseensa ja ylisti häntä sen jälkeen

ylimmäispapillisessa teepöydässä.

»Nyt, kun teitä on opetettu, te hallitsette paremmin evankeliumin sanaa

ja kansa kuuntelee teitä mielenylennyksekseen. Jos ihmiset huomaavat,

että saarnaaja erehtyy vääriin oppeihin, niin ne hätkähtävät. Eipä

niin, että minä uskoisin niihin uusiin pöyhkeihin menettelyihin,

joilla evankeliumin opettajia valmistetaan yliopistoissa ja muissa

opinahjoissa. Jos Herra meidät kutsuu, niin kyllä hän varmasti opettaa

meille, mitä meidän on tiedettävä. Ja mennä sitä johonkin opistoon

oppimaan on samaa kuin kieltää häneltä itseltään sananvalta.»

Kotimatkallaan Robert esitti epävirallisesti saarnansa ryhmälle

naisia ja pieniä tyttöjä Light Foot Greenin kaivolla. Vaikka hänen

kokemuksensa kappelissa oli tällä kerralla ollut paljoa onnellisempi,

ei hän kuitenkaan voinut vapautua ajatuksesta, että valitut istuivat

valamiehistönä, ja hän tunsi haluavansa vaihteen vuoksi saarnata

sellaisillekin, jotka eivät olleet pelastettuja. Nuo naiset ja pienet

tytöt eivät nähtävästi olleet pelastettuja, sillä muutoin he tietenkin

olisivat tänä sunnuntai-iltana olleet jossakin hartauskokouksessa

sen sijaan, että lörpöttelivät kaivolla. Kun hän alkoi puhua,

avautuivat heidän suunsa ja pysyivät auki siihen asti, kun hän oli

puheensa lopettanut. Siihen mennessä jotkut heidän miestuttavistaan

olivat tulleet ulos läheisestä kapakasta, ja loppua elähdyttivät

jotkut kokkapuheet, jotka Robertista epävirallisen kavalasti olivat

tervetulleempia kuin vanhurskaiden aamenet ja halleluja-huudot.

Hän jatkoi matkaansa kummeksien, oliko hän mitään hyvää vaikuttanut,

mutta silti tuntien, että hän vihdoinkin oli saarnannut publikaaneille

ja syntisille.

8.

Robertin uusi elämä oli joutunut uudelle asteelle. Hänestä oli itsensä

uhallakin tullut saarnaaja — ei säännöllinen saarnaaja, sillä hän oli

edelleenkin maanviljelijä kaiken viikkoa, eikä hän liittänyt kirjaimia

E. J. eli »evankeliumin julistaja» nimensä perään, kuten herra Beeman

teki. Siitä huolimatta hän oli saarnaaja, jolla oli oma erikoinen

työalansa kylissä Goudhurstin ympäristöllä. Puolisen tusinaa kappeleita

ja kokoushuoneita oli yhteydessä Goudhurstin kappelin kanssa, ja

niitä hallitsi vanha Beeman-paavi. Lukuunottamatta High Haldenia,

jossa oli kiivasta erimielisyyttä, oli hänen valtansa ehdoton — hän

saattoi milloin vain halusi käskeä varsinaisen papin pysymään syrjässä

päästääkseen jonkun valitun aseen saarnastuoliin. Jonakuna sunnuntaina

Robert todisti valituille Frittendenissä, toisena Bethersdenissä ja

sitä seuraavana Biddendenissä ja Baars Islessä.

Herra Beeman seurasi häntä aina, ja matkalla kotiin tai teenjuonnilla

tai illallisella sen jälkeen hän tavallisesti opasti häntä

arvostelullaan. Hänen johdollaan Robertin esitystapa menetti paljon

alkuperäisestä lapsellisesta innostaan, hän oppi pientä teeskentelyä

ja korskeilua, ja yleensä hyväksyivät hänet lounaisen Kentin

erikoisseurakunnat. Nämä näykkivät ja arvostelivat, mutta päättelivät

keskuudessaan, että hän epäilemättä oli Jumalan siunaama nuori mies,

joka osasi käyttää sanaa. Hän ei vielä ollut pitkälle edistynyt

kieliopinnoissaan, vaikka hän olikin herra Beemanin neuvosta siinä

suhteessa turvautunut rukoukseen, mutta hänen kompastuksensa soivat

mieluisen ylemmyyden tunteen niille kuulijoille, jotka kykenivät ne

huomaamaan.

Kun hänen säännölliset saarnaamisensa olivat päättyneet joko

sunnuntai-iltana tai maanantai-aamuna, oli hänen tapansa palata kotiin

joitakin kiertoteitä — Harlakendenin, Mayshavesin, Kalsham Greenin

tai Gablehookin kautta — ja puhua satunnaisille ihmisryhmille kylien

nurmikoilla, kirkkomaan portailla tai oluttupain ulkopuolella. Seisoipa

hän kerran pajan ovellakin Omendenissa, ja raudan kalskuessa alasimelle

ja palkeiden pauhatessa hän kertoi sepälle päivästä, joka palaa kuin

pätsi...

Robert rakasti tätä epäsäännöllistä lähetystyötään enemmän kuin hän

konsaan voi rakastaa määrättyjä ja mahtipontisempia velvollisuuksiaan.

Se kuului niihin satunnaisiin öihin, jotka hän vietti tähtitaivaan alla

— pehmoisiin, punervansinerviin kesäkuun öihin, jolloin keltaisen kuun

sakarat hohtivat metsän yläpuolella ja lämmin ilma oli raskas heinän

tuoksusta. Hän sovitti sen yhteen suloisen, hapuilevan päiväpaisteen

kanssa myöhään iltasella tai varhain aamusella, kylän kaivoihin tai

väleihin autioihin kujiin; ja hänen sydämensä sykki noille muutamille

harvoille typerille ihmisille niinkuin se ei koskaan sykkinyt kappelien

kuulijakunnille. Hän ei saanut aikaan mitään ihmeellistä heidän

keskuudessaan, ei hyvään eikä pahaan. Läntisen Kentin asukkaat eivät

olleet kiihkomielistä väkeä, eikä Robertia tienristeyksissä kivitetty

enempää kuin hänen luokseen tulvimalla tunki katuvaisia syntisiäkään.

Joku ohimennen lausuttu nalja tai silloin tällöin tarjottu

teekupillinen oli ainoa, mikä erotti lampaat vuohista.

Mutta vaikka hän nyt pikemminkin puhui avoimille suille kuin avoimille

korville, ei hän silti masentunut. Hänen saarnaamisensa oli voidetta

hänen omalle sielulleen, joka tunsi raskaana kiitollisuuden taakan

Kristuksen kallista verta kohtaan. Hän tunsi rakkauden vetävän häntä

näitä tylsinä harhailevia lampaita kohti ja iloitsi heidän toisinaan

osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Hän alkoi uudesta elämästään

löytää yhä enemmän omintakeisuutta, yhä enemmän huojennusta kodin

levottomuudesta, yksinäisyydestä ja huolista. Hänen mieleensä ei

juolahtanut, että osa hänen onnestaan johtui hänen läheisemmästä

yhteydestään ketojen kanssa, lisääntyvästä maantunnusta, joka oli osana

näistä sapateista.

Huhu, hänestä levisi tietenkin. Niiltä, jotka kuuntelivat häntä

tympeässä äänettömyydessä, kirposivat piankin kielen kahleet, sitten

kun hän oli lähtenyt; ja vaikka hänen virallinen todistuksensa

rajoittui beemanilaisiin kappeleihin Goudhurstin ympäristöllä, versoi

sen hapuilevaa villiä kasvua High Tiltiin ja Campany's Hatchiin asti.

»Bob sanoi Peening Quarterissa, ettei ole väliä muusta, kun hän vain

on pelastettu.» — »Bob sanoi Gabblebookissa, että pelastus on kuin

kupillinen teetä, ja tarvitsee vain kurottaa kätensä se ottamaan.» —

»Bob sanoi rakastavansa Rarrstilen Pitcheriä kuin omia lampaitaan.»

— »Bob sanoi Heartsapin kapakan edustalla, että ne olivat kaikki

Jumalan köyhiä lapsia.» — »Bob sanoi Iden Woodissa... »Bob sanoi

Bugglesdenissa... Bob sanoi Brognesissa...» Ei näkynyt olevan mitään

loppua sillä, mitä Bob oli sanonut.

Ihmiset alkoivat tottua hänen uuteen vanhurskauteensa. Ei ollut

paljoakaan sitä kiihkeää suuttumusta, joka oli raivonnut silloin, kun

muistot vanhasta Bobista olivat vielä vereksinä Bodiamin ja High Tiltin

väestön mielessä. Hän alkoi haihtua pois seudun elämästä. Sunnuntaisin

hän oli tavallisesti Goudhurstissa, eikä hän koskaan viettänyt

arkipäiviensä joutohetkiä kapakassa. Niinpä rajoittuikin hänen

kosketuksensa naapurien kanssa päivän työhön, ja Campany's Hatchissa

oli nyt niin vähän yritteliäisyyttä, ettei sen isännällä usein ollut

asiaa markkinoille. Tilan hoito sai tosiaan kärsiä isännän innosta

pelastaa sieluja. Robert oli palkannut nuorukaisen tilapäistöihin

ja auttamaan Mabelia niinä päivinä, kun hän oli kotoa poissa. Mutta

nämä jatkuvat poissaolot yhden miehen tilalta eivät voineet jäädä

turmiottomiksi. Mabel oli kaupungin kasvatti ja taitamaton, ja hänellä

oli myöskin pienokaisensa ja talousaskareet hoidettavina, eikä

nuorukainen ollut kyllin tehokas korvaus Robertille voimiltaan enempää

kuin kokemukseltaankaan.

»Hänen talonsa joutuu pian vasaran alle», sanoi Jim, »kun hän jättää

sen tuolla tavoin välillä kuudeksikin päiväksi kuukaudessa. Minä sanon,

että se on rikollista — vähän maata on muutenkin... Ja kun Powlard ja

minä toimitimme hänelle talon, luulimme me hänen panevan sen hyvään

kuntoon.»

»Hän tärveli heinänsäkin, kun ei tahtonut kärrätä niitä sunnuntaina»,

virkkoi Mary; »vähän järkeä hänellä on kotonakin ollessaan».

»Bob on ollut alati minulle kiusankappaleena — hulttiona tai kunnon

miehenä... ja nyt hän on alkanut tämän uuden järjettömyyden...»

»Olet oikeassa nimittäessäsi sitä järjettömyydeksi, eikä se

ole säädyllistäkään. Kaikki hänen saarnailunsa on pikemminkin

sairaloisuutta: hän on ahminut enemmän evankeliumia kuin voi pitää

nahoissaan, joten hän on siitä ihan sairas. Minä sanon, ettei se ole

säädyllistä, ja minä surkuttelen Mabel-rukkaa, jonka täytyy sitä

kaikkea sietää.»

Mabel oli itsekin suruissaan. Häntä äköitti olla kuljeskelevan

saarnaajan vaimona, häntä äköitti tulla jätetyksi yksikseen joka toinen

lauvantai-ilta, häntä äköitti nähdä talo laiminlyötynä. Sitäpaitsi

hän tunsi, että hänen ystävänsä varmaankin halveksivat häntä, kun oli

naimisissa lörpöttelijän, kiertävän »nuorten miesten kristillisen

yhdistyksen» kanssa. Mikä kova kohtalo oli tullutkaan Mabel Powlardin

osaksi, joka ennen liikkui eräiden Bulverhythen hienoimpien

nuorukaisten parissa. Entiset ajatkin, jolloin hän oli mustasukkainen

Hannalle ja Bob vietti iltansa kapakassa, olivat olleet nykyistä

paremmat.

Joskus hän kosti Bobille tämän viikonloppu-matkat lähtemällä itse

kyläilemään aviomiehen ollessa kotona. Hänen isänsä oli hänellä

liittolaisena Bobia vastaan, ja hän tiesi aina voivansa mennä yöksi

Bulwerhytheen, milloin vain halusi. Robertista tuntui tämä rangaistus

niin katkeralta, että hän menikin varsin usein. Näissä tilaisuuksissa

hän jätti pienokaisen joko isän tai Pollyn ja Clemin hoiviin. Robert

tunsi toisinaan halua moittia häntä luonnottomaksi äidiksi, mutta Mabel

vastasi tähän nimittämällä häntä luonnottomaksi aviomieheksi. Erityiset

armoitukset näkyivät hajottavan hänen kotinsa.

Näin kului kesä vähitellen. Oli suloisia hellän, kaihoisan mietiskelyn

päiviä; mutta oli myöskin katkeria, vaikeita, ristiriitaisuuden ja

tuskittelun päiviä. Joskus Robertia alkoivat kiusata epäilyksetkin

— epäilykset hänen uuden kokemuksensa varmuudesta, jopa

todellisuudestakin. Mikäli hänen mietiskelevien hetkiensä autuaallisuus

lisääntyi, tuoden mukanaan täydellisemmän, tiukemman yhteydentunteen,

sikäli hänen henkensä niiden väliajoilla kävi masentuneemmaksi ja

putosi uupuneena korkeuksista, muisto kävi hämärämmäksi, varmuus

vähemmän kirkkaaksi, ja korkeudet häämöittivät niin etäällä, että ne

melkein näyttivät kuvittelulta...

Istuessaan päiväpaisteessa pienokainen sylissään, levätessään valveilla

vaimonsa vieressä aamun värähtelevässä sarastuksessa tai ahertaessaan

heidän molempien eteen vainioilla elokuun lämmössä ja rauhassa hän

ponnisteli surumielin voittaakseen takaisin ne hetket, jotka olivat

hohteellaan hiponeet häntä kuin ohilentävän linnun siipi... Monesti

hän vavisten tarkisti menneisyyttä ja huomasi itsensä kelvottomaksi,

yritti laskea pelastamansa sielut eikä löytänyt ainoatakaan; kaikki

hänen ruumiillinen uurastuksensa, kaikki hänen sielunsa ponnistelu

näytti useinkin vain hedelmättömältä yritykseltä maailmassa, joka

oli kaunis vain etäisen Jumalan tilapäisessä heijastuksessa, aivan

kuin vesilätäkkö hetkiseksi heijastaa auringonsäteitä ja sitten pysyy

kaiken päivää sameana ja kylmänä. Joskus valtasi hänet jonkinlainen

epätoivo, yllyttäen häntä antamaan perään, palaamaan piipun ja kapakan

varmoihin nautintoihin ja lepytetyn Mabelin luo, luopumaan etsimästä

sellaista, mikä ehkä oli vain haave... Mutta nopeasti hän joko muisti

itsensä niiltä päiviltä, joina hänellä oli nuo varmat nautinnot ja hän

kuitenkin vaelsi kuoleman varjojen maassa, ja sitten hänen sydämensä

taaskin sykähti kiitollisuudesta sitä hyvyyttä kohtaan, joka oli

kutsunut hänet valoon; tai myöskin muuttui hänen epäilyksensä äkkiä

hartaaksi varmuudeksi, ja maailma kaikkine maailmallisuuksineen häipyi

pois, jättäen hänet yksin rakkauteensa.

9.

Syyskuun alussa kutsuttiin Robert Shadoxhurstiin, useita kilometrejä

Bethersdenistä itäänpäin sijaitsevaan kylään Beemanin paimenalueen

ulkopuolelle. Tähän asti oli hänen papillinen toimintansa jyrkästi

rajoittunut niihin kyliin, joita hänen suojelijansa hallitsi, mutta

ilmeisestikin oli huhu hänestä levinnyt hänen työpiirinsä ulkopuolelle,

joten shadoxhurstilaiset olivat ainakin uteliaat tietämään, miltä hän

näytti. Herra Beeman kehoitti häntä ottamaan kutsun vastaan; hän näki

itsensä astuvan Shadoxhurstiin Robertin kintereillä. Hänen kehoitustaan

tuki Jumalan sana, sillä kun Robert vetosi raamattuunsa, avaten sen

umpimähkään, niin sattuivat hänen silmänsä tekstiin: »Sebulonin

maassa ja Naftalin maassa, meren puolella Jordanin takana Galileassa,

jossa pakanat ovat, pimeydessä elävä kansa näki suuren valkeuden; ja

niille, jotka asuivat kuoleman varjon laaksossa, paistoi valkeus.»

Tätä ei saattanut pitää minään vähempänä kuin jumalallisena käskynä

lähteä Shadoxhurstiin. Ja hän lähetti myöntävän vastauksen seurakunnan

vanhimmille.

Matka oli pitempi kuin entiset, ja vaikka hän olisi voinut matkustaa

junalla Frittendenin tielle asti, tuumi hän, että hänellä olisi

laajempi tilaisuus epäsäännölliseen todistukseensa kuin vielä koskaan

aikaisemmin, minkä vuoksi hän päätti kävellä ja lähteä jo aamulla.

Hänen tiensä kulkisi aluksi vanhaa seutua Tubslaken ja Gills Greenin

kautta ja sitten Benendenin läpi oudoille tienoille — Starvendeniin

ja Pale Milliin, Little Wadiin ja Witters Oakiin, joissa kansa asui

pimeydessä eikä ollut koskaan kuullut, miten Bob Fuller oli löytänyt

vapaan armon Mopesdenin metsän liepeillä.

Mabel oli kovin vihainen kuullessaan tästä päätöksestä — niin vihainen,

että hän kieltäytyi auttamasta miestään seurakunnan vanhimmille menevän

kirjeen oikokirjoituksessa.

»En ole koskaan moista kuullut — lähteä tilalta kolmeksi vuorokaudeksi,

ikäänkuin ei olisi jo kyllin pahoin jättää se päiväksikin. Kyllä on

kaunista, että minä saan tehdä kaiken työn sunnuntaina.»

»On tavattoman vähän tehtävää näinä aikoina, tyttöseni. Minä toimitan

kaikki omenat poimituiksi sitä ennen, eikä ole mitään muuta tehtävää

kuin hoitaa kananpoikia, ja onhan sinulla sitä varten Podgam.»

»Kylläpä hänestä onkin paljon apua! Kananpojilla, vieläpä sinullakin,

on enemmän järkeä kuin hänellä. Minun täytyy olla hänen kintereillään

kaiken päivää... Ja sitten on pienokainenkin... Minä nimitän tätä

häpeäksi, Robert, tosiaankin. Jos sinun _täytyy_ lähteä Shadoxhurstiin,

niin mikset voi matkustaa junalla eikä kävellä huhkia jalkaisin pitkin

seutua?»

»Mabel, minä sanon sinulle rakkaani, ettei minun suurin iloni ole

saarnata kappelissa, jossa kai jokainen tuntee evankeliumin paremmin

kuin minä, vaan puhua maanteillä ja aitovierillä, kuten sanassa

sanotaan, ja pakottaa ne tulemaan sisälle. Siellä on miehiä, jotka

eivät ole koskaan kuulleet vapaasta armosta. Ja minä halajan kovin

hartaasti ilmoittaa heille, mitä minä tiedän, jotta he voisivat tulla

minun kaltaisikseni.»

»Sitten minä säälin heidän vaimojaan.»

Bob katsahti Mabeliin mitään virkkamatta, ja jokin hänen

hyvänsävyisissä, punakoissa kasvoissaan noine huolestuneine sinisine

silmineen vetosi erääseen puoleen Mabelissa, joka oli nopeasti

haihtumassa. Tämän sydän alkoi sykkiä nopeasti, ja astuen miehensä

luokse hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, vetäen hänet lähemmäksi.

»Bob, jätähän toki tuo... Miksi sen täytyy olla meidän välillämme?

Ennen me elimme onnellisina yhdessä. Jos sinunkin on oltava uskovainen,

etkö voi sitä olla ilman kaikkea tätä puuhaa ja vaivaa? Joskus minusta

tuntuu, etten voi sitä kauemmin kestää... lähdet tuolla lailla... ja

rakastat niin monia asioita enemmän kuin minua...»

»Enhän minä, pikku vaimoni», jupisi toinen hellästi; »minä rakastan

sinua aivan kuin ennenkin. Mutta kun Herra kutsuu, täytyy minun mennä,

ja minne hän minua kutsuu, sinne minun on mentävä... sillä hän on ollut

minulle niin hyvä, Mabel — parempi kuin osaat aavistaakaan.»

»Minä en näe mitään hyvyyttä siinä, että sinut riistetään vaimosi luota

ja sinusta tehdään kuljeksiva hupsu... ja talo menee hunningolle,

kun sinä sillä tavoin matkustelet; ja sinä menetit parhaan osan

heinistäsikin, kun sanoit, että Jumalan sana kielsi niitä sunnuntaina

ajamasta latoon... Eikä koskaan piipun tuottamaa nautintoa tai

lasillista oluttuvassa... Oi, Bob, _onko_ Jumala ollut hyvä sinua

kohtaan? Kysyhän sitä itseltäsi nyt — oikein vakavasti. Jos sinä hänen

tähtensä jonakuna päivänä huomaat, että olet menettänyt talosi ja

rahasi ja... ja vaimosi, niin sanotko vieläkin, että Jumala on ollut

sinulle hyvä?»

»Sanon», vastasi Robert, »sanon sittenkin».

Bob ei työntänyt häntä eikä kiusaustaan luotaan, vaan puristi häntä

rintaansa vasten, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat hänen

tukkansa pehmeiden vallattomien kiharien yli avoimesta ikkunasta

hedelmäpuutarhan takaa häämöittävään vihervään tähtitaivaaseen. Mabel

itki nyt, nyyhkyttäen kuluneen vuoden tuskittelusta ja surusta, jotka

olivat ainoastaan osaksi purkautuneet moitteissa ja kiukutteluissa

esille. Hänen avioliittonsa oli ollut pettymys, täydellinen pettymys...

Hän oli luullut menneensä naimisiin herrasmiehen ja hurjastelijan

kanssa, ja tämä oli osoittautunut vain tavalliseksi maalaiseksi, ja

vihdoin hänestä oli tullut raittiusmies, raamatunlukija, psalmien

veisaaja — kaikkea, mitä Mabel enimmin vihasi ja halveksi. Hänen

sydämensä oli täynnä pettyneiden toiveitten katkeruutta; hänellä ei

enää ollut mitään toivoa tai ylpeyttä jäljellä.

»Älä itke, rakkaani», sanoi Robert; »älä tuskittele. Minä en usko, että

Herra koskaan sallisi sinun poistua luotani, ja mitä muuhun tulee, niin

eikö hän ole luvannut, että jokainen, ken menettää talot ja tilukset

hänen tähtensä ja evankeliumin tähden, saa ne takaisin tulevaisessa

maailmassa ynnä iankaikkisen elämän?»

»Minä en välitä niistä tulevaisessa maailmassa», nyyhkytti Mabel; »mitä

hyötyä niistä meille siellä olisi? Minä tahdon ne nyt — kun lapsikin

kasvaa ja varttuu ja niin poispäin. Ihmettelen, että et huolehdi

hänestä, vaikket minusta välittäisikään.»

»Minä välitän teistä molemmista, mutta Herra pitää huolen. Täytyy

luottaa Herraan. Mutta sanonpa sinulle Mabel, mitä teen. Minä pyydän

Clemiä tulemaan tänne sunnuntaina. Hän ei välitä, mitähän Herran

päivänä tekee. Hän voi sinun edestäsi paimentaa kananpoikia ja katsoa,

että Podgam tekee tehtävänsä. Ja minä pyydän, että hän tuo Pollyn

mukanaan; hän pitää sinulle seuraa ja ehkä hän hiukan hoivailee

pienokaistakin.»

»Jollen saa pitää omaa miestäni, niin en huoli kenestäkään. Sitäpaitsi

he eivät jouda kotoaan paitsi sunnuntaisin, ja minun täytyy olla

lauvantai ja maanantai ypöyksin. Oi, tämä on liian julmaa!»

Eivät sanat eivätkä hyväilyt voineet saattaa heitä parempaan

yhteisymmärrykseen. Ja lauantai-aamuna Robert lähti matkalleen raskain

sydämin.

10.

Ilmassa oli hiukan syyskuun usvaista tuntua ja se säilytti

tyyneydessään omenien ja palavien rikkaruohojen hajua. Kentin

rinteillä Rotherin tuolla puolen siinti lämpimiä väriläikkiä —

vaaleita sänkipeltoja, vielä leikkaamatonta kellervän ruskeaa viljaa,

humalatarhojen kirkasta kellervää vehreyttä metsien tumman sävyn

vastakohtana; pienet saviset kujat pensasaitojen välissä puunsivat

punervina, ja siellä täällä näkyivät jonkun tilan kirjavat kotipalstat.

Robert asteli kukkuloita kohti nevaisen tien ruohottuneiden raiteiden

ääritse; hänen takanaan oli Sussex metsäisessä mäkiseudussa, hänen

edessään Kentin tuulimyllyt päiväpaisteessa liikkumattomina riippuvine

siipineen. Rother oli nyt kääntynyt etelään päin Bodiamin sillan

kohdalta, juosten Udiamin ja Churchsettlen ohi Salehurstiin. Rajana

Kentin ja Sussexin välillä tällä kohtaa oli syvälle vainioiden väliin

uponnut ja orjantappurain ja leppien tukahduttama Kentin puro.

Hän meni sen yli Peter's Greenin kentän kohdalta ja poikkesi sitten

kävelemään pientä, kapeaa, kalkkimuraista tanhuaa Sandhurstiin,

ponnistellen lyhyessä keskipäivän helteessä Megrimin mäkeä ylöspäin.

Juuri tältä tieltä oli hänet vuosi sitten löydetty juopuneena ja

tiedottomana virumasta. Jollei hänelle olisi nimenomaan toisin

opetettu, olisi hän pitänyt onnellisena seikkailuna sitä, joka oli

hänet täten masentanut; sillä jollei hän olisi riidellyt Mabelin

kanssa ja humaltunut »Kuninkaanpäässä» eikä tuupertunut ojaan eikä

herra Beeman häntä sieltä korjannut, niin hän ei olisi saanut tuta

iankaikkista armoa ja vapaan armoituksen ihmeitä... Mikä onnekas synti,

joka oli niin autuaallisesti annettu anteeksi! Mutta hän ei saanut sitä

ajatella; jos kutsu ja valinta olisi tullut hänelle jotakin toista

tietä, vähemmän kohtalokkaasti, niin ehkei häneltä nyt vaadittaisi

näin suuria ponnistuksia vastaukseksi... ehkei hänen tarvitsisi

kärsiä vaikeuksia kodissaan ja sen ulkopuolella. Hän olisi voinut

rakastaa Jumalaa mukavasti... vaikka sekin olisi ollut väärin... Oli

epätietoista, saattoiko armoitettu ihminen koskaan tuntea elämänsä

todella mukavaksi...

Näin kiirivät Robertin ajatukset rikkinäisinä, kunnes hän saapui Neljän

tien risteykseen ja tunsi kutsun puhua siellä eräille tienkorjaajille,

jotka nauttivat päivällistään tienviitan juurella. Näihin yhtyi kaksi

naista, jotka olivat pärpätelleet erään mökin aidan yli, ja sitten

muutamia lapsia kotimatkallaan Hawkhurstin koulusta. Ulkonäöltään,

rotevalla vartalollaan, punervalla ihonvärillään ja sillä hulivilin

ilmeellä, jonka hänen vaatteensa, lakkinsa ja pieni huulipartansa

hänelle antoivat — sillä hän oli luopunut yrityksistään näyttää

evankeliumin saarnaajalta — onnistui Robert herättämään jonkun verran

uteliaisuutta. Hän ei ollut ennen puhunut Neljän tien risteyksessä,

vaikka huhu hänestä oli kulkenut Hawkhurstista ja Newendenistä, ja

hänen kuulijansa olivat mielissään, että vihdoin saivat hänet nähdä,

voidakseen verrata muiden kylien vaikutelmia — »roteva mies, mutta

varsin kummallinen meiningeiltään», totesivat he.

Hän puhui ainoastaan kymmenen minuuttia, painoi sitten lakin

päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt odottamaan vaikutuksia;

hänen kokemuksensa oli opettanut hänet olemaan niitä odottamatta.

Hän oli kerran uneksinut ihmeellisistä kääntymyksistä, äänistä,

jotka äkkiä kohosivat hänen kanssaan Karitsan kunniaa ylistämään,

helluntaiherätyksistä kylän nurmikolla. Mutta nyt hän oli oppinut

tyytymään näennäiseen pettymykseen, kylvämään sanaa niin kuin kylvi

jyviä mustan maaliskuisen peltonsa vakoihin, tietäen, että kylvö ei

raisusti nousisi oraalle paitsi surkastuakseen ja kuollakseen...

Siellä täällä tehtiin hänelle joku kysymys, esitettiin joku epäilys,

kerrottiin joku hapuileva kokemus, mutta tavallisesti olivat hänelle

osoitetut huomautukset virnistelevää laatua — sellaista leikinlaskua,

joka elähdyttää »Nisulyhteen» tai »Kruunun» tarjoiluhuoneita.

Lähdettyään Neljän tien risteyksestä hän kääntyi pienelle kujalle,

joka kulkee Gun Greenin ja Furnace Millin kautta alas Benendenin

joen laaksoon saarnimetsien lävitse ja sitten ylöspäin Scullsgaten

ja Nineven kautta suurelle maantielle Crit Hallin luona. Päivä

vaipui hänen kanssaan alas laaksoon, ja hän tuli sieltä ylös taivaan

kumottaessa punaisena tuliroihuna hehkuvasta auringonlaskusta, joka

lähetti pitkiä varjoja uiskentelemaan pelloilla — metsien, latojen ja

humalankuivaushuoneiden korkeiden tornien varjoja, jotka liikkuivat

Swattendenin ja Coarsehoarnen kukkuloilta tulvivan punaisen valon

edellä.

Robert puhui jälleen Benendenissä tien vieressä viheriällä nurmella

kirkon ulkopuolella. Kun oli lauantai-ilta, oli hänellä verraten

runsas kuulijakunta. Oikeastaan hänen tuottamansa ajanviete särähti

jokseenkin vaarallisesti niiden humuun, jotka tien toisella puolen

leiskuivat »Uuhen ja karitsan» ravintolassa, siellä kun maanviljelijäin

edistysseuralla parhaillaan oli ilonpidot, ja jumalanpalvelukseen

kirkossa nurmikon toisessa päässä, jossa juuri oltiin aloittamassa

kiitosjuhlaa elonkorjuun johdosta. Kumpainkin päämiehet olivat siitä

suutahtaa — ravintoloitsija käski Bobin lopettaa tai muutoin hän

näyttäisi mokomalle melunpitäjälle, ja pappi ehdotti, että hän tulisi

kirkkoon ja vahvistaisi kiitollisuuttaan Herralle, joka oli lunastanut

hänet, katselemalla ytykurkkuja ja muita runsaan elonkorjuun merkkejä.

»Ne ovat katoavaa ruokaa», sanoi Robert, »ja te pyydätte minua ja näitä

lammasparkojanne luopumaan aherruksesta elämänleipää varten ja menemään

unohtamaan nälkäiset sielumme katselemalla kaikkea tavaraa, mitä olemme

saaneet ruumiimme ravinnoksi. Minä sanon teille, ystävät», ja hän

kääntyi taaskin nurmikolla hajallaan seisoskelevien puoleen — »että

on varsin vähän järkevää tuoda kiitokset vehnästä, jos itse olette

niitä ohdakkeita, jotka kerran poltetaan sammumattomassa tulessa, tai

lähettää mahtavia ytykurkkuja saarnapöydälle pinottaviksi, kun itse

olette vain niiden häijyjen takkiaisten veroisia, jotka kasvilavasta

kitkitte pois».

Kirkonkello kilahti hänen sanojensa välitse, ja käheä laulu kuului

»Uuhen ja karitsan» avoimesta ovesta. Vähitellen hupeni hänen

kuulijakuntansa, poistuen joko ravintolan neliömäisestä punaisesta

oviaukosta tai kirkon viistokkaan muotoisesta ovikäytävästä niiden

sisäpuolelle. Kun ovet oli suljettu, haihtui punerva valo ja kultainen

valo ja ainoastaan eloajan kuun oranssinvärinen sakara riippui himmeän

sinisellä taivaalla. Sakea sänkipelloilta, tuoksahtava ilma ikäänkuin

katkaisi sen säteet. Mitään valoa siitä ei herunut taivaan kannen

läpi maanpinnalle. Robert saattoi tuskin erottaa, keitä oli jäänyt

häntä kuuntelemaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että joitakuita

lapsia astuskeli häntä kohden nurmikon syrjästä, mutta kun ne tulivat

lähemmäksi, huomasi hän ne hanhiparveksi...

11.

Hän nukkui sen yön erään pellon korkealla pientareita Dockendenin luona

Hän alkoi nyt tottua nukkumaan öitä kedolla eikä enää venynyt valveilla

kuunnellen äänettömyyttä, vaan uinui virkistävästi, pää viileässä

ruohossa. Kerran hän heräsi ja näki, että kuu oli laskenut ja että

kauriin merkki riippui hänen yläpuolellaan, siroitellen valoa taivaan

tummalle niitylle. Taivas tuntui olevan hyvin lähellä juuri tuolla

hänen heräämisensä hetkellä, näytti kuin hän olisi voinut sitä koskea

heilahduttamalla unista käsivarttaan ja kahmaista Jumalan karitsan

kimmeltävät tähdet alas viereensä pellolle. Unisen tyytyväisenä hän

käänsi kylkeään ja kätki kasvonsa hihaansa...

Hän heräsi aamunsarastuksen täydessä hohteessa auringon valon valuessa

hänen päällensä pensasaidan lomitse. Kello oli noin kuusi, ja hänellä

oli vielä monen kilometrin taival käveltävänä. Hän siis nousi ja

kohenteli pukuaan, mihin kului paljoa vähemmän aikaa kuin hänen

rukouksiinsa. Hänellä oli hiukan leipää ja juustoa taskussaan jätteinä

edellisen illan ateriasta, ja ennenkuin hän lähti pellolta, hän

murkinoi, huuhdellen ummehtuneen ravinnon alas muutamilla suullisilla

vettä ruohikossa hiljalleen pulppuilevasta lähteensilmästä, jonka neste

maistui maalta, puulta ja sateelta.

Hän oikaisi vainioiden yli, sillä hän oli edelleenkin tutulla

seudulla, ja toivoi pääsevänsä Tenterdenin tielle Mockbeggarin

ja London Beachin välillä. Kävellessään Tenterdenin katua kuului

hänen korviinsa Tenterdenin kellojen soitto ja laulu: »Asuntoni on

kylmällä, kylmällä maalla.» Tie oli täynnä kirkkomatkalla olevaa

kansaa, mutta onneksi ei Robert tuntenut tarvetta kerätä itselleen

kuulijakuntaa. Sillä ensiksikään ei ollut aikaa, kun hänellä vielä oli

lähes neljän tunnin matka taivallettavana outoa seutua, ja toiseksi

oli hän lyhyeksi tuokioksi lakannut tuntemasta sanan julistamisen

kiihkoa. Hänen sydämessään oli levon tuntu, aivan kuin hän ruumiissaan

tunsi hyvinvointia, minkä oli aiheuttanut hänen pitkä, terveellinen

taivalluksensa ja yö ulkoilmassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja

onnelliseksi ja oli omituisen vapautunut hengellisistäkin asioista. Hän

oli varma, että Herra siunaisi hänen todistuksensa Shadoxhurstissa — ja

tapansa mukaan hän ei miettinyt mitä hän sanoisi. Sellainen varovaisuus

olisi ollut kovin epäkunnioittava Pyhää Henkeä kohtaan, joka

epäilemättä vihjaisi Robertille hänen saarnansa ja myöskin osoittaisi

hänelle siihen sopivan raamatunkohdan.

Hän lähti Tenterdenistä Ashfordin tietä pitkin, ja jonkun aikaa hänen

matkansa kulki Rotherin ylempiä rantamia, jotka tunnettiin Shirleyn

nevan nimellä. Täällä syntyy räme Highknockin laskuviemäristä, hiipien

etelään päin Oxneyn saareketta kohti. Suuria aloja vihreää tasankoa

laajeni etelää kohti, sulautuen Kentin puron ja Fivewateringin alempia

rämeitä verhoavaan kullanhohteiseen sumuun. Sussex oli ikäänkuin

liisteröity taivaan kanteen — ei ollut mitään etäisyyttä, ainoastaan

rämettä latvottuine puineen ja ruokoisine vesiuomineen.

Brookin tielle päästyään hän jätti rämepolun kääntyen Boldshavesin ja

Tiffendenin kohdalta pohjoiseen päin. Hän oli nyt oudossa seudussa,

noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa — Sebulonin ja Naftalin

maassa, pakanain Galileassa. Mutta hän oli kävellyt viimeiset

kilometrit nopeammin kuin oli odottanut ja huomasi, että hän pääsisi

Shadoxhurstiin kokonaista tuntia ennen kolmea, jolloin jumalanpalvelus

alkoi. Ja kun hän Colliam Greenissä joutui pienoisen kappelin kohdalle

ja kuuli sieltä veisua, meni hän siis sisälle.

Kuulijoina oli ainoastaan kymmenkunta henkilöä — pari, kolme

ukkoa, vanha nainen, jolla oli lempeät, murheelliset kasvot,

muutamia keski-ikäisiä naisia, tarkkaamattomalta näyttävä poika ja

jonkinlaisessa sairastuolissa istuva tyttö. Pastori oli jakamaisillaan

Herran ehtoollista, ja Robert tunsi kutsun viipyä ollakseen

hartaudenharjoittajana ennenkuin lähtisi evankelistan toimeen. Pienen

kappelin ilmakehä oli ystävällinen ja rauhallinen, toisin kuin niin

monien, joissa hän oli käynyt, — seinät olivat ruskettuneet paljosta

päiväpaisteesta, aika ja aurinko olivat antaneet kirkonpenkeille ja

saarnastuolille miedonnetun sävyn.

Bob kysyi papilta, saisiko hän jäädä ottamaan osaa ehtoolliseen, ja

kun hän oli esittänyt todistuksen kääntymyksestään sallittiin se

hänelle. Niin hän jäi tuohon pieneen päiväpaisteiseen huoneeseen näiden

muutamien tuntemattoman kylän muukalaisten joukkoon, syöden ja juoden

kuolemaan uhrautuneen rakkauden muistoksi ja ylösnousseen ja elävän,

Jumalaan ja ihmiseen kohdistuvan rakkauden merkiksi. Runsaahkossa

tunnissa oli kaikki päättynyt — rukoukset, lukeminen ja saarna. Sitten

vanhukset astelivat pois päät kumarassa ja ikäänkuin etäisyyttä

etsivin silmin, naiset lähtivät nopeasti kotejaan kohti valmistaakseen

miehilleen päivällistä, hajamielisen näköinen poika kärräsi tytön ulos

sairastuolissa. Pieni seurue hajosi puristettuaan toistensa ja vieraan,

kättä.

Robert tunsi halua jäädä — ensi kertaa hän koki pyhän paikan

viehätystä. Hän, joka nyttemmin alkoi tuntea olevansa levollinen

ja oikeassa vireessä vain ulkoilmahartaudessa, olisi tahtonut olla

polvistuneena hiljaiset tuntikaudet jossakin noista pehmeäsävyisistä

penkeistä, joiden puu oli päiväpaisteesta lämminnyt, ja tuntea

sielussaan monien rukousten, monien pyhien aterian rauhaa, jotka muut

olivat rukoilleet ja muut nauttineet. Mutta pappi ja suntio odottivat

saadakseen sulkea ovet, sillä lopun viikkoa tämä pienoinen Jumalan

temppeli olisi lukittuna lippaana salattuine aarteineen.

12.

Robert havaitsi Shadoxhurstin valittujen olevan jokseenkin samanlaisia

kuin oli nähnyt muillakin seuduilla. Se seikka, että he eivät olleet

beemanilaisia, oli pelkästään hallinnollinen eikä uskon kysymys ja

johtui heille hyvin luonnollisesta halusta nimittää sielujaan omikseen.

He olivat innokkaita vakuuttamaan hänelle sekä oikeaoppisuuttaan että

hyvää tahtoaan. Kukaan, sanoivat he hänelle, ei saattanut hetkeksikään

nähdä mitään moitittavaa siinä, että hän tuli Shadoxhurstiin

saarnaamaan, — sitten kylläkin, jos hän olisi saarnannut High

Haldenissa tai Ebonyssä, jonka pappi oli siirtynyt High Haldeniin,

vieden enimmät kuulijakunnastaan mukanansa, olisi hänen esiintymisensä

herättänyt pahennusta, sillä High Haldenin ja Ebonyn välillä riehui

julkinen uskonkiista, kun taas Goudhurstin ja Shadoxhurstin välillä

oli hengellinen yhdysside, sitäkin lujempi, kun ei ollut mitään

aineellisia rajoituksia. Beemanilaista rituaalia noudatettiin tarkoin,

lukuunottamatta virsiä sillä eräällä edistyksen ja valistuksen hetkellä

oli Shadoxhurstissa hyljätty Hartin hymnit, joita vielä käytettiin

Goudhurstissa, ja niiden tilalle otettu sujuvammat ja uudenaikaisemmat

Moodyn ja Sankeyn säveleet.

Kun iltapäivän tulikoe oli ohitse ja hän oli teellä kirkon esimiehen ja

tämän perheen keskuudessa, jota hän piti varsin maailmallismielisenä,

koska tytöt juttelivat keskenään puseroista ja isällä itsellä näkyi

olevan vähemmän mielenkiintoa kirkollisiin kysymyksiin kuin satoon

ja politiikkaan. Robertia, joka oli tottunut pitämään teepöytää vain

tuttavallisempana ja tutkistelevampana jatkona saarnastuolille,

tympäisi tämä maailmallisuus, joka hänestä myöskin oli varsin sopimaton

Herran päivänä. Hän kieltäytyi kutsusta jäädä yöksi ja lähti pian kello

viiden jälkeen, suunnaten matkansa Witters Oakia kohti.

Hänen taivaltaessaan eteenpäin ja mennessään Colliam Greenin lukitun

tabernaakkelin ohi, juolahti hänen mieleensä, että hän menetti

arvaamattoman tilaisuuden samoillessaan niin monien vieraiden seutujen

läpi jättämättä jälkeensä evankeliumin murua. Hän oli kävellyt

pitkän matkan saarnatakseen vain vanhurskaille, sillävälin kun

tien varrella oli syntisiä, jotka eivät luultavasti koskaan olleet

kuulleet erikoisesta armosta. Koska hän nyt oli niin kaukana kodista,

sopisi hyvin kirjoittaa Mabelille, joka luultavasti saisi kirjeen

maanantai-aamuna, että hän saapuisi kotiin vasta tiistai-iltana tai

keskiviikkona.

Hän tuli ajatelleeksi, että Mabelia kai hiukan suututtaisi, jos hän

viipyisi poissa viisi päivää, kun hän oli vastustanut jo kolmenkin

päivän poissaoloa, mutta tällä hetkellä Mabel näytti niin paljoa

etäisemmältä kuin evankeliumi... Hän janosi syntisten pelastamista

(vanhurskaat herättivät hänessä poikkeuksetta tämän vaikutelman) ja hän

kuvitteli kylvävänsä kallista sanaa uusiin vakoihin, julistaen vapaata

armoa vieraissa tienhaaroissa, mistä jokainen tie vei tuntemattomaan

seutuun...

Witters Oakin postitoimisto oli avoinna juuri ennen iltapostin lähtöä.

Robert osti paperia ja postimerkin virantoimituksessa olevalta neidiltä

ja kyhäsi kirjeensä jakelupöydällä levottomasti, tuumiskelematta sen

vaikutusta Mabeliin, minkä ajatuksen vilkkaampi mielikuvitus olisi

kylläkin saattanut hänessä herättää.

»Tunnen itseni virkistyneeksi sielussani ja olen, rakas Mabel, hellä

puolisosi, Bob.»

Täten hankittuaan itselleen vapautta hän asteli pois Haffenden

Quarteriin päin ja kääntyi Dogkennelin ja Witsundenin luota etelään.

Hän todisti Wagstaffin nurmikolla ja niitti siellä kokemuksensa

kirkkaimmat laakerit, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, astui

jykevä talonpoika esille, taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei

hän koskaan ollut kuullut niin hyviä sanoja — ei kirkossa eikä

kappelissakaan. Hän oli matkalla jälkimäiseen raamattu kainalossa,

mutta Robertin hyvät sanat olivat tehneet häneen niin syvän

vaikutuksen, että hän huomasi, kuinka hyödytöntä oli etsiä pelastusta

lain töistä, ja halusi mieluummin odottaa vanhurskaiden valintaa.

Hän sai Robertin taivutetuksi lähtemään hänen kotiinsa illalliselle

ja pohtimaan asiaa pitemmälti, pyysipä hän tätä viettämään yönsäkin

lastensiirtolassa, mutta Bobin riemuitseva sielu kaipasi taaskin

vapaata yötä ja hän jätti proselyyttinsä toivotettuaan hänet Herransa

haltuun. Tämä talonpoika oli hänen lähetysseuransa esikoinen, jos jätti

laskuista pois hänen Hawkhurstin tiellä tapaamansa kulkurin — kuten hän

murhemielin aavisteli olevan syytä tehdä.

Hänen mielialansa oli reipas, kun hän lähti astumaan Dashnandenia

kohti, vaikka saattoi nähdä, että viime viikon kaunis ilma oli

muuttumassa. Pilvenriekaleita ajelehti alhaalla lounaistuulen

kuljettamina, ja niiden takana tanssivat tähdet kuin uudinten raoista

vilkkuvat valot. Kuu loi pilviin ja taivaalle vihaista, kellervää

hohtoa, samoin kuin alas vainioiden kirjavuuteen. Ilma ei enää ollut

sakea ja tyyni, vaan sateinen ja raikas, kirkas kuin juokseva vesi.

Mutta kaikesta tästä huolimatta ja hiukan katuen, ettei ollut mukavasti

yöpynyt lastensiirtolan turviin, lauloi Robert astuessaan eteenpäin:

»Sun kauneuttas Jeesukseni

kuin päivää vuoriston

mun huulein ylistelköhöt —

se riemunani on.»

Nämä sanat ja se rakkaus, jota ne ilmaisivat, tuntuivat täyttävän hänen

sydämensä. Hänen lunastetun sielunsa Jumala ja siivekäs yö näyttivät

olevan hyvin lähellä, ja hänen taivaallinen isoomisensa oli ikäänkuin

tulemassa tyydytetyksi... Tämä oli suurin riemu, mitä hän oli kokenut

— nälkä, joka oli osana tyydytyksestä, ja tyydytys, jossa vielä oli

suloista nälkää... Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa, ei voinut

kuvitella ihanammaksi edes sitä täydellistä tyydytystä, jota oli

oppinut odottamaan taivaassa:

»Kotivuorelle Siionin kaipailen,

ei janoa, nälkää siellä.»