Mutta sinä näytät laihemmalta; vaatteesi riippuvat löyhällä.»

»Minä painan naulan enemmän kuin vankilaan lähtiessäni.»

Äiti ei virkkanut enempää, vaan pudotti kätensä hänen hartioiltaan

hämmästynein elein. Sitten he vetivät tuolinsa lähelle valkeata, sillä

maaliskuun tuuli pieksi huoneustoa. Ilmasta he saivat aiheen haastella

vähän hiilien hinnasta ja vesakosta, jota Dunk parhaillaan kaatoi

Shoyswellissa. Sitten Polly jutteli pienokaisesta ja kertoi isoäidille

sen viimeisimmistä hommista. Hän suoritti osansa parhaiten; Clem oli

ilmeisesti hämillään, ja rouva Wheelsgate näytti hämmästyneeltä ja

nololta. Jännitys laukesi vasta sitten, kun seurue hajaantui yöksi.

Clem saattoi äitinsä kotiin, ja palatessaan hän tapasi Pollyn

sytyttämässä kynttiläänsä vuoteen ääreen. Robert istui yhä takan

edessä, ja kun Polly lähti huoneesta, näkyi hän äkkiä muistavan jotakin

ja nousten kömpelösti jaloilleen meni avaamaan hänelle ovea. Tällaiseen

kohteliaisuuteen tottumattomana teki Polly ensimmäisen kommelluksensa.

»Ka, Bob, tuo on Mabelin opetuksia, eikö totta?» sanoi hän.

»Niin on», myönsi Bob ohuella äänellä ja palasi tuolilleen.

Keskellä yötä herätti Clemin omituinen ääni. Hetkisen hän kuunteli

vuoteessaan; se oli kummallisen yksitoikkoista, niin että hän alussa

tuskin tunsi sen nyyhkytykseksi. Mutta paremmin valveutuessaan hän

käsitti. Robertin vuode oli aivan seinän vieressä toisella puolen;

luultavasti hän ei ollut huomannut, että vain jalan vahvuudelta rimaa

ja rappausta erotti hänet Clemistä ja Pollysta.

Pian heräsi Pollykin ja kuuli myös.

»Ka, Clem, mitä se on?»

»Se on Bob.»

»Pitämässä moista melua, ei suinkaan?»

Hän kuunteli hetkisen ja uikutti itsekin hiukan.

»Voi sitä poloista; minä en jaksa sitä sietää. Sinun pitää mennä hänen

luokseen, Clem.»

Tämä livahti vuoteesta, mutta muutti sitten mielensä.

»Ei, en minä mene. Minä tiedän, että hän mieluummin soisi olevani sitä

tekemättä.»

»Mutta ethän voi hänen sallia tuolla lailla valittaa. Mene viemään

hänelle Nat.»

»Ei, eukkoseni, sinä et ymmärrä. Tuo uikutus ei suinkaan ole

tarkoitettu meidän kuultavaksemme. Hän ei luule meidän olevan ihan

seinän vieressä.»

Clem kömpi takaisin vuoteeseen, ja pian sen jälkeen lakkasi nyyhkytys.

Kenties oli Bob kuullut heidän haastelevan, vaikka he olivatkin

puhuneet varovasti kuiskaillen, jotteivät herättäisi poikaa.

23.

Seuraavat pari, kolme päivää kuluivat mitään erikoista tapahtumatta.

Öisin ei enää kuulunut nyyhkytystä. Päivin Robert ahersi uutterasti

sekä kotiaskareissa, joihin Mabel oli häntä opastellut, että

pelloilla Clemia auttamassa. Hän näkyi pitävän työstä — löytävän

siitä jonkunlaista helpotusta. Alussa Jim ei halunnut häntä nähdä

tiluksillaan tai oikeammin hän ei halunnut muiden häntä siellä näkevän.

Hän koetti taivuttaa Clemiä kehoittamaan Robertia lähtemään pois...

»Hänen täytyy yrittää alusta jossakin, missä ihmiset eivät tiedä, mikä

hän on. Jollei hänellä ole riittävästi kolikoita, niin suostun kyllä

häntä hiukan auttamaan.»

»Jos hän lähtee, niin Polly ja minä lähdetään myös», virkkoi Clem.

»No, älä ole noin hiton hupsu», sanoi Jim, joka ei mitenkään olisi

voinut saada toista miestä tekemään Clemin työtä Clemin palkoilla.

»Minä en salli Bobin lähteä oman onnensa nojaan siinä tilassa, jossa

hän nyt on.»

»Missä tilassa? Eihän häntä mikään vaivaa. Hän näyttää vähemmän

murheelliselta kuin joistakuista olisi sopivaa.»

»Minä tiedän paremmin kuin sinä, mitä hän tuntee, ja sanon sinulle,

ettei hänen ole hyvä lähteä mihinkään yksinään. Minä olen valmis

seuraamaan häntä minne tahansa, ja niin on Pollykin.»

»No minusta on parempi, että hän jää kuin että te lähtisitte. Eihän

hänestä täällä toki paljoa haittaa ole.»

»Haittaa! Hän tekee puolentoista miehen työn, tekee tosiaan.»

»Se onkin hänessä uutta. Taisivat vankilassa opettaa hänet työhön.»

Clem ei virkkanut mitään, ja pelosta, että oli häntä loukannut — sillä

hän oli niin verraton ahertaja, samalla sekä ansiokas työmies että omaa

ansiokkuuttaan aavistamaton, — Jim alistui lepytellen.

»No, sano hänelle, että hän saa jäädä — ja tehdä minulle työtä

kahdestakymmenestä shillingistä viikolta ja ylläpidostaan. Kai sen

sanot?»

»Minä sanon hänelle», virkkoi Clem, »ja sanon myöskin, että hän saa

lähteä, jos haluaa».

Mutta Robertista oli paljon mieluisempaa jäädä. Hän riippui kiinni

Clemissä ja Pollyssa, jotka tunsi ainoiksi ystävikseen, ja samalla hän

käsitti kuinka kiittämätöntä olisi riuhtaista heidät irti juurineen

ja siirtää heidät johonkin uuteen seutuun. Hänestä itsestään olivat

kaikki paikat samanlaisia. Hän ei välittänyt kylmästi tuijottavista

silmistä tai niistä, jotka kääntyivät hänestä poispäin, kun hän joskus

harvoin maantiellä liikkuessaan tapasi jonkun. Hän tiesi, ettei Clem

tuntenut noloutta ja häpeää hänen tähtensä, ja Jimille taas hän saattoi

uutteralla työllä ja uskollisella palveluksella korvata hänelle

tuottamansa häpeän, eikä hänen tarvinnut paljoa liikuskella tai tavata

ketään, jotka hänestä loukkaantuisivat.

Näin siis päätettiin, että Bob jäisi Bodingmaresiin ainakin

toistaiseksi. Clem ja Polly tunsivat suurta huojennusta, sillä

vaikka he olisivat kernaasti lähteneet hänen kanssaan vieraisiinkin

seutuihin, rakastivat he pientä kotiaan ja työtään Jimin tilalla ja

olisivat tunteneet itsensä varsin oudostuneiksi uudessa ympäristössä.

Jim puolestaan oli taaskin vastannut kohtalon oikkuun jalomielisellä

teolla. Hän sai kokea, että hänen anteeksiantonsa Robertille —

sillä siksihän se oli ymmärrettävä — oli enemmän vaikuttanut häpeän

poispyyhkimiseksi kuin mikään määrä hurskasta suuttumusta olisi

voinut tehdä. Hänen menettelyään hänen ottaessaan Robertin takaisin

työmieheksi vainioilleen ylistettiin kautta Salehurstin ja High Tiltin

pitäjien. Herra Vine vihjaisi siihen hienotunteisesti verhotuin sanoin

saamassaan Throwsin kappelissa, ja kahden kylän jokaisessa oluttuvassa

julistettiin, että Bodingmaresin Jim Fuller oli kunnon mies.

Robert oli kyllin kiitollinen ja osoitti sen välttämällä kartanon

läheisyyttä ja olemalla otaksumatta, että hänen sietämisensä

palkattuna palkollisena merkitsi, että häntä siedettiin myöskin

talon poikana. Mutta tämä kartteleminen johtui osittain hänen Marya

kohtaan tuntemastaan pelosta. Muistot tämän teräväkielisyydestä

entisinä aikoina tekivät hänet vastahakoiseksi häntä tapaamaan. Mutta

mahdotontahan oli, ettei hän talon säännöllisenä työmiehenä koskaan

joutuisi hänen kanssaan kosketuksiin.

Eräänä päivänä hän oli niin janoissaan, että tunsi täytyvän mennä

kartanoon pyytämään juotavaa. Luultavasti siellä olisi vain

palvelijatar.

Mutta kun hän kolkutti ovelle, avasi sen Mary.

»Ka», sanoi hän, »sinäkö siellä! Mitä haluat?»

»Minun on jano», mutisi Robert nolostuneena.

Mary katseli häntä hetkisen äänettömänä, avasi suunsa jotakin

sanoakseen, mutta hillitsi sitten kielensä.

»Kumpaako tahdot — olutta vai vettä?» kysyi hän vain.

»Vettä, ole hyvä.»

»Et siis siitä ole vielä päässyt? Luulen, että sinä kaiken tämän

jälkeen olisit alkanut uudenlaisen uskonnon.»

Robert ei virkkanut mitään.

»Sinun asemassasi», jatkoi sisar, »minä ottaisin varoituksesta vaarin

ja jättäisin kaikki moiset ehdottoman raittiuden hullutukset. Kun kanat

eivät muni tällä muonalla, niin en tarjoa niille enää samaa, vaan

koetan muutteeksi tuota apetta. Niin sinunkin pitäisi menetellä noiden

päähänpistojesi suhteen. Kun ei ensimmäinen laji, niin sanoakseni,

saanut sinua munimaan, niin koettaisit toista. Kuuletko, mitä sanon?»

»Kyllä.»

Robert aikoi kääntyä pois.

»No, kun kerran tulit saadaksesi kulauksen vettä, niin ei ole järkevää,

että lähdet sitä saamatta. Tule keittiön puolelle, niin etsin sinulle

kupin.»

Vähää myöhemmin, kun humalantaimien kasteleminen iltasin piti Clemiä,

Robertia ja Pickdickiä myöhäiseen jokipuutarhassa, pyysi Jim heitä

kaikkia tulemaan taloon haukkaamaan ehtoollista. Bob näki, että häntä

siedettiin perheen katon alla, mutta hän ei sitä suvaitsevaisuutta

käyttänyt väärin. Hän ei koskaan kutsumatta mennyt lähelle

Bodingmaresia, ja silloinkin hän toisinaan kieltäytyi. Hän pysytteli

mieluimmin Pookwellin nurkilla ja kävi noin kerran viikossa Marsh

Quarterissa äitiään tervehtimässä.

Clem ja Polly yrittivät parhaansa tehdäksensä hänet onnelliseksi.

He häpesivät Jimiä ja Marya, joiden sanat ja kasvonilmeet kielsivät

heidän omat työnsä; ja he olivat häpeissään Mabelin tähden, joka ei

tullut eikä kirjoittanut, ja myöskin naapuriston arvossapidettyjen

maanviljelijäin — vapaatilallisten ja vuokralaisten — vuoksi, jotka

eivät suoneet Robert-paralle tunnustusta eivätkä hyväksyneet häntä

seuraansa. Eipä niin, että tämä kumpaakaan halusi, mutta Polly oli

sydämessään vakuutettu, että hiukan seuraa tekisi hänelle hyvää, ja

Clem olisi mielinyt ottaa hänet mukaansa toripäiville nähdäkseen,

voisiko hänessä jälleen herätä mitään mielenkiintoa hintojen vaihteluun

ja elukoiden ostoon ja myyntiin.

Robert näkyi olevan kiitollinen heidän ponnistuksistaan, hän oli

nykyisin aina säyseä ja lempeäsanainen. Hän ylisti Pollyn keittotaitoa,

milloin huomasi sitä häneltä odotettavan, ja oli alati aulis häntä

auttamaan talon askareissa pilkkomalla puita, pesemällä astioita,

kantamalla hiiliä ja tekemällä kaikenlaisia roskaisia hommia, joita

Clemin mieleen ei koskaan ollut juolahtanut suorittaa. Polly »oli

aivan ymmällä», kuten hän itse sanoi. Clemistä taas oli hänen veljensä

verraton; hän ahnehti työtä ja olisi tahtonut tehdä sitä herkeämättä

kaiken päivää. Joka aamu, ennenkuin olivat nousseet, he kuulivat hänen

tulevan alas virittämään tulta keittiöön. Hänellä oli nyt ollut lapsi

öisin vuoteessaan; tämä oli vihdoinkin alkanut tottua häneen, mutta

siihen oli vaadittu melkoisen paljon suostuttelua. Pikku Natista oli

jotakin peloittavaa tässä kookkaassa, vahvassa, murheellisessa isässä,

joka ei koskaan nauranut tai laulanut hänelle, kuten hänen toinen

isänsä, ei koskaan heittänyt häntä ilmaan ja ottanut jälleen vastaan ja

joka joskus piteli häntä niin kömpelösti ja tiukasti.

Clem ja Polly ymmärsivät pienokaisen tunteet. Joskus he eivät voineet

olla pelkäämättä Bobin suhteen. Hän oli niin erilainen, niin kokonaan

toisenlainen kuin entisajan keikarimainen, miltei lurjusmainen Bob,

niin toisenlainen kuin jurotteleva, itsepäinen Bob, joka oli nainut

Mabelin, tai se haltioitunut, ilmestyksistä haaveksiva Bob, joka oli

saarnannut evankeliumia Kentin mökkiläisille. Tämä hiljainen, lempeä,

uutterasti uurastava, nöyrä olento tuntui vieraalta veljelle, joka oli

häntä koko ikänsä katsellut. Hän ei voinut käsittää, että hän oli sama

Robert, joka ennen kerskaili juopottelustaan ja vedonlyönneistään,

kun he rupattelivat Bodingmaresin isossa, matalassa makuuhuoneessa...

Mikä oli hänet niin voinut muuttaa? Clemistä näytti, että hänellä oli

täytynyt olla joku uusi, kauhea kokemus... Hän oli kuin sammunut lamppu.

Pari kertaa nuorempi veli yritti voittaa hänen luottamuksensa,

mutta hän pilasi asian etupäässä oman pelkonsa tähden. He pohtivat

tulevaisuutta, Mabelin palaamisen vähän otaksuttavaa mahdollisuutta,

Bobin taloudellista asemaa lapsen hoivaamista... Mutta Clem tiesi,

ettei veljen murheellisuuteen ollut mikään näistä syynä. Hän tiesi

nyt, että hän eli, ahersi, haasteli, jakoi jokapäiväisen elämänsä

epätoivoisen miehen kanssa, jonka oma elämä ei ollut mitään —

ainoastaan sammunut lamppu.

»Koeta saada hänet sinulle juttelemaan, Clem», sanoi Polly levottomana

Clemin puolesta samoin kuin Bobinkin, sillä Clemin silmistä alkoi

toisinaan välähtää ilme, joka suuresti muistutti Robertin ilmettä.

Nuori Fuller pudisti päätänsä.

»Hän ei juttele, hän ei halua kertoa minulle, enkä minä tosiaan tohdi

kysyä häneltä.»

»Mutta ehkei häntä mikään vaivaakaan.»

»Sellaiseltako hän näyttää?»

»Ehkä hän on saanut jonkun päähänpiston.»

»Hän on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on iankaikkisesti

kadotettu — sellainen päähänpisto hänellä on.»

»Mutta hän ei nykyisin koskaan puhu uskonnosta.»

»Siitäpä juuri sen tiedänkin.»

24.

Eräänä päivänä, kun Robert oli asunut heidän luonaan jo kolmisen

viikkoa, otti Clem hänet mukaansa Ticehurstin markkinoille. Hän

ajatteli, että vaihtelu tekisi hänelle hyvää, eivätkä he Ticehurstissa

luultavasti tapaisi monia hänen tuomitsijoistaan. He viettivät varsin

seikkailuttoman aamun tarkastellen lampaita, ja heille sattui vain

yksi ikävä kohtaus — Little Moatin Breamin kanssa. Tämä oli tullut

Ticehurstiin hevosia myymään, joita hän erinäisistä syistä luuli

voivansa helpommin kaupita vieraille. Senvuoksi kiusoitti häntä

nähdä Clem Fuller seisomassa keppi kainalossa surullisesti kuuluisan

Bob-veljensä vieressä, jonka tuominen säädyllisten ihmisten joukkoon

muka oli loukkaus.

Jos Bream olisi kuulunut ylevämpiin piireihin, olisi hän ilmaissut

inhonsa sellaisilla hienommilla keinoilla kuin olematta näkevinään

Robertia, vaikka tämä seisoikin hänen edessään, mutta hänen

olosuhteensa olivat tehneet hänet kykeneväksi vain karkeampiin

mielenosoituksen muotoihin.

»Hei», huomautti hän, »oletteko tullut pitämään meille saarnaa?»

Clem se oli, joka punehtui ja vastasi.

»Hei», sanoi hän, »oletteko tullut myymään meille pattijalkaista

hevosta?»

»Hoitakaahan kieltänne tai paiskaudutte sinne, mistä veljenne juuri on

tullut.»

»Minä paiskaan teidät ensin tunkiolle.» Ja Clem puristi kätensä

hurjasti nyrkkiin.

»Älä viitsi, Clem; »älä saata itseäsi ikävyyksiin. Hänen sanoistaan ei

tarvitse välittää.»

»Minun sanani ovat totta», virkkoi Bream.

»Niin ovat», myönsi Bob.

Bream nolostui sellaisesta alistuvaisuudesta eikä voinut löytää sopivaa

vastausta ennenkuin Bob oli raahannut kiukusta sähisevän Clemin pois.

»Meidän täytyy lähteä kotiin nyt», sanoi hän, »meillä ei ole täällä

mitään tehtävää enää, kun olemme nähneet karitsat enkä minä halua, että

tappelet kenenkään kanssa kun he puhuvat totta».

»Se ei ollut totta. Se oli vaan raakaa virnistelyä, jota jokaisen

kunnon ihmisen tulisi hävetä. Minä tahtoisin lyödä häntä naamaan.»

»Pysyhän tyynenä, nuorukainen», käski Robert äänellä, joka muistutti

häntä entisestä Bobista.

He kävelivät kotiin, koska linjaalirattaita tarvittiin sinä

aamuna muuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut ennenkuin olivat kylän

ulkopuolella. Sitten Robert lausui:

»Minä en halua, että aina pidät minun puoltani ihmisiä vastaan; ne ovat

useimmiten oikeassa siinä, mitä sanovat.»

»Ne eivät ole oikeassa. Ne ovat vain säädytöntä, räyhäävää joukkoa.»

»Ei, ei se ihan niin ole. Sinun tulisi asettua heidän asemaansa ja

ajatella. Minä olen itse miettinyt ja nyt käsitän, kuinka pahalta sen

kaiken on täytynyt näyttää. Minähän rentustelin kaikkialla ja herätin

kaikkialla pahennusta. Sitten aloin yhtäkkiä saarnata ja väitin olevani

pelastettu. Eivätkö he käyttäytyneet varsin siivosti, kun eivät

hetikohta nimittäneet minua tekopyhäksi teeskentelijäksi, niinkuin

vain jotkut heistä tekivät. Sitten he kuulevat, että olen tyrmässä

— että olin vähällä tappaa miehen, koska hän yllätti minut vaimoaan

liehittelemästä... On vain luonnollista, että he ajattelevat minusta

pahaa ja sanovat minun teeskennelleen kaiken aikaa.»

»Mutta ajatelkootpa mitä tahansa, niin ei heidän tulisi siten puhua.

Heidän tulisi jättää sinut rauhaan kaikkien kärsimystesi jälkeen.»

»Heidän sanansa eivät minua loukkaa. Minä sanon sinulle, nuorukainen,

etten minä välitä kestään. Nyt kun olen menettänyt Jumalan, niin eikö

ole samantekevää, mitä sen lisäksi menetän?»

»Mutta, Bob, et suinkaan sinä tuota tarkoita? Et sinä ole Jumalaa

menettänyt...»

»Jollen ole häntä menettänyt, johtuu se siitä, ettei minulla ole häntä

koskaan ollutkaan.»

»Mutta se ei ole totta. Sinä olit niin pyhä ja hurskas, että minua ihan

värisytti; ja sinä sanot: 'Jumalan lahjoja ja kutsua ei voi katua.'»

»Niinpä juuri. Valitut eivät voi langeta pois armosta; ja koska minä en

ole armossa nyt, en ole sitä koskaan ollutkaan.»

»Mutta mistä tiedät, ettet nyt ole armossa?»

Bob naurahti omituisesti.

»Sinun on täytynyt kerran tehdä erehdys», jatkoi Clem, »ja onhan se

voinut aivan yhtä hyvin tapahtua nyt kuin silloin».

»Minä en nyt seuraa omaa arvosteluani. Minulle on selvästi näytetty,

missä olen. Kerroinhan sinulle, että herra Beeman kävi minua vankilassa

katsomassa.»

»Niin?»

»Niin, me keskustelimme asiasta pitkin ja poikin, ja minä kerroin

hänelle kaikki — kaikki mitä saatoin muistaa, ja kun hän oli miettinyt

ja rukoillut, sanoi hän tulleensa jokseenkin varmaksi siitä, etten

ollut koskaan armossa ollutkaan...»

»Se vanha hölmö!»

»Hillitse kielesi. Hän on Jumalan mies.»

»Mutta kuinka hänenlaisensa tietävät, oletko sinä armossa vai etkö?»

»Hän osaa lukea merkit. Ja näin hän minulle sanoi: Minä olisin

saattanut tehdä Hannalle, ja Dariukselle mitä tein ja silti olla

armossa. Mutta silloin minä olisin sen tietänyt: minulla olisi ollut

hengen vakuutus sydämessäni, joka sanoo: Ken voi Jumalan valittuja

mistään syyttää? Mutta minä en tuntenut siihen tapaan. Minä tunsin

olevani synkässä pimeydessä ja menettäneeni Jumalan armahduksen.

Jos minulla olisi ollut todellinen armo, niin minä olisin tiennyt,

ettei sitä hänen pyhiltään voi riistää — eivät edes heidän syntinsä.

Mutta koska minä tunsin itseni aivan hylkiöksi, osoitti se, että minä

joko olin langennut pois armosta tai etten ollut koskaan armoitettu

ollutkaan. Oikean opin mukaan ei nähtävästi voi olla edellinen otaksuma

totta, joten sen jälkimäisen täytyy olla.»

»Enpä ole iässäni — en iässäni kuullut moisia mielipiteitä. Ja mitä hän

ajattelee kaikesta saarnaamisestasi ja silloisesta kääntymyksestäsi?»

»Tiedämme, että saatana voi esiintyä valkeuden enkelinä, ja niin kai

se menetteli minun suhteeni, vietellen minut luulottelemaan olevani

pelastettu, vaikka olinkin vain poloinen vihan lapsi. Ja herra Beeman

sanoo alusta pitäen esiintyneen sellaista, mitä hän ei voinut käsittää.

Ensiksikään ei minulle koskaan annettu oikeata puhelahjaa en kyennyt

koskaan pitämään oikein värähdyttelevää saarnaa... ihmiset kappeleissa

aina nurisivat minusta, enkä minä, kuten muistanet, koskaan kyennyt

voittamaan ainoatakaan syntistä Kristukselle. Minä seisoin puhumassa

itseni käheäksi, koetin vedota heihin, eikä ainoakaan tullut niin

liikutetuksi; että olisi ottanut pelastuksen vastaan... Herra Beeman

sanoi, että joskus hänen puhuessaan syntiset hyppivät istuimiltaan

ja hyrräsivät ilmassa erikoisen armoituksen tunnossa... niitä voihki

rivittäin lattialla... Mutta minun puhuessani he eivät muuta kuin

töllistelleet.»

»Mutta, Bob, olenhan kuullut sinun sanovan, että pelastus on kuin

kupillinen teetä ja että tarvitsee vain ojentaa kätensä sitä ottamaan.

Kaihan sinun pitäisi tietää, onko se ollut kädessäsi vai ei. Teekupista

ei voi suinkaan erehtyä.»

»Aivan niin, poika, aivan niin» — ja Bobin silmät kiilsivät

traagillisesti, — »minä otin teekupin kyllä käteeni ja sain maistaa sen

suloisuutta, mutta se ei ollut minulle tarkoitettu; ja nyt se on otettu

pois».

»Sitten voin vain sanoa, että Jumala on tehnyt sinulle pahemman

kepposen nyt kuin Throwsin kappelissa, jossa nousit todistamaan sillä

mitään tarkoittamatta.»

»Se ei ollut kepponen. Hän varmaankin tarjosi minulle täydellistä ja

todellista pelastusta sillä kertaa kappelissa, ja minä tein siitä

pilkkaa. Ja samanlaista tunsin toisenkin kerran, josta en ole sinulle

maininnut... Mabelin asunnon ulkopuolella... Voi, varmaankin minä olen

halveksinut ja hyljännyt armon vapaat lahjat! On siis aivan oikein,

että Herra salli minun luulla omistavani hänen armonsa ja sitten otti

sen pois, näyttääkseen minulle, mitä hänen aarteittensa pilkkaaminen

merkitsee.»

»Ka, minusta ei tuo tunnu rehelliseltä. Jos Jumala tosiaan on hyvä,

kuten sanot hänen olevan, ei hän suinkaan sellaista tekisi; ja jos hän

ei ole hyvä, niin miksikä moista jumalaa tavoittelisitkaan?»

»Hän _on_ hyvä», sanoi Robert.

»Sitten hän ei suinkaan ole voinut tuota tehdä.»

»Sinä puhut kuin sellainen, joka ei tiedä armosta mitään. Etkö näe,

että se on kaikki raamatussa? Minä kai olen lammas, joka ei mennyt

lammastarhaan ovesta, vaan kiipesi seinän yli, ja sellainen on ryöväri

ja varas. Ka, minä olen mies, jolla ei ole hääpukua, jota ei kutsuttu

häihin ja joka kumminkin meni sisälle edes siistimättä itseään; ja

Herra sanoi: 'Kuka on tämä, joka on ilman häävaatteita? Heittäkäät

hänet äärimmäiseen pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...!'

Vaikeinta on, etten minä voi unohtaa yljän kasvoja.».

Hän käänsi silmänsä poispäin ja näkyi hetkisen kilvoittelevan itsensä

kanssa. Sitten hän jatkoi:

»Se juuri on kauheinta. Minä olen kerran nähnyt Jumalan enkä voi häntä

unohtaa. Minä en olisi niin kurja, jos en olisi koskaan häntä tuntenut,

koskaan häntä rakastanut, koskaan luullut, että olen hänen ystävänsä...

Mutta nyt minä olen saanut maistaa ja kokea, kuinka armollinen Herra on

— ja kuitenkin, minut on iäksi heitetty pois hänen luotaan.»

»Minä en usko sitä», sanoi Clem närkästyneenä, »minä en usko sitä, etkä

sinä itsekään sitä oikein usko. Jos olet niin varman varma siitä, että

sinut on heitetty ulos, niin miksi yhä vietät niin hyvää elämää kuin

et koskaan ennen — olet niin ystävällinen ja tyyni, autat niin paljon

minua ja Pollya ja annat anteeksi Mabelille ja Jimille ja Marylle ja

kaikille muille, jotka eivät sitä ansaitse? Eikö se osoita, että sinä

sydämesi syvyydessä edelleen uskot Jumalan rakkauteen? Ethän sinä

muutoin niin hartaasti koettaisi tehdä hänelle mieliksi.»

»Sinä et käsitä. Minä koetan palvella Jumalaa, kuten sanot, mutta teen

sen siksi, ettei minulla Jumalasta muuta jäljellä olekaan kuin palvella

häntä. Se on kaikki, mitä nyt voin hänelle tehdä, ja se on se ainoa,

mitä ei minulta voida ottaa pois... Minun täytyy säilyttää hänestä tää

pikku rahtunen... se on kaikki, mitä minulle on jäänyt.»

»Sitten en voi sanoa muuta kuin...» Mutta Clem ei virkkanut mitään

enempää.

25.

Seuraavina päivinä Clem ja Robert vaikenivat tästä heille molemmille

niin perin tärkeästä kysymyksestä. He ahersivat äänettöminä työssään;

tuo luottamuksen purskahdus Ticehurstin tiellä näkyi tyhjentäneen

heidän puhevaransa, ja melkein viikon ajan rajoittui heidän

keskustelunsa satoon, karjaan ja päivän erilaisiin hommiin.

Mutta Clem mietti kuitenkin syvästi. Hän yritti vielä keksiä jotakin

Robertia auttaakseen. Nähtävästi ei hän itse voinut saada veljeään

vakuutetuksi; hän ei ollut kyllin taitava hänen kanssaan väittelemään

eikä tiennyt tai ei välittänyt kyllin paljon uskonnosta. Hän ei

voinut käsittää, kuinka Bob sen kohtelun jälkeen, joka hänen omien

luulottelujensa mukaan oli Jumalan puolelta tullut hänen osakseen,

edelleenkin saattoi rakastaa Jumalaa, pyrkiä hänen läheisyyteensä

ja tuskitellen ikävöidä häntä päivästä päivään. Mutta epäilemättä

joku todella hyvä ja hurskas henkilö voisi ymmärtää ja saada Bobin

vakuutetuksi, ettei hän sittenkään ollut Jumalan hylkäämä, vaan

ennakkomääräyksellä valittu, armoitettu, vanhurskautettu ja kaikkea

muuta, mitä hän olisi toivonut olevansa.

Vaikeutena oli, ettei Bob halunnut kuunnella ketään. Hän ei tahtonut

mennä puhuttelemaan herra Vineä eikä herra Brackpoolia, pitäjän

kirkkoherraa, mihin Clem häntä epätoivoissaan kehoitti. Hän ei halunnut

kuunnella ketään muita kuin herra Beemania, ja herra Beeman oli jo

puhunut. Clemin mieleen juolahti, että ainoa mahdollisuus Robertille

olisi, jos Goudhurstin vanha paavi jonkun ihmeen kautta huomaisi

erehtyneensä... Olisiko mahdollista saada hänet peruuttamaan sanansa?

Se ei ollut luultavaa, mutta mitä enemmän Clem asiaa mietti, sitä

paremmin hän tajusi, että ainoastaan herra Beeman voi hankkia hänen

veljelleen jotakin lohdutusta. Jos hän tietäisi, kuinka onnettomana

Bob oli, niin hän varmaankin muuttaisi mielensä ja puhuisi lohdutuksen

sanoja... Eihän toki olisi haitaksikaan, jos Clem ottaisi itselleen

vapaan iltapäivän lähteäkseen Goudhurstin saarnamiehen puheille ja

nähdäkseen, voitaisiinko mitään tehdä.

Tuuma ei hänelle juuri ollut mieluinen. Hän ei ollut koskaan tavannut

vanhusta eikä paljoa pitänyt siitä, mitä oli hänestä kuullut;

sitäpaitsi hän tunsi itsensä kömpelöksi ja ujoksi sellaiseen hommaan.

Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, kuinka perin vähän luultavaa

oli, että herra Beeman suostuisi muuttamaan päätöstänsä tai antamaan

mitään uutta lohdullisempaa lausuntoa. Mutta sittenkin se oli ainoa,

mitä hän saattoi tehdä; hän ei voinut nähdä Bobin sydämen päivä

päivältä hiljalleen murtuvan, yrittämättä tehdä edes toivotonta

ponnistusta hänet pelastaakseen.

Hänellä ei ollut samaa syytä kuin Bobilla taivaltaakseen

kolmattakymmentä kilometriä High Tiltistä Goudhurstiin, joten hän lähti

varsin mukavasti ensimmäisellä iltapäiväjunalla Hawkhurstista ja saapui

määräpaikkaansa kello neljän aikaan. Talon ulkopuoli teki häneen hyvän

vaikutuksen; rakennus oli valkoinen ja siisti; vihriäiset äskenmaalatut

luukut olivat työnnetyt auki leveiden ikkunoiden edestä, ja ovikello ja

kolkutin olivat niin kauniisti kiilloitetut, että hän tuskin uskalsi

koskea kumpaakaan.

Kun hän vihdoin rohkaisihe soittamaan kelloa, avasi oven tukeva,

hauskannäköinen nainen valkoisessa esiliinassa, hymyili hänelle

tervehdykseksi, kun kuuli hänen nimensä, ja jätti hänet odottamaan

perin siistissä, pienessä eteishuoneessa siksi aikaa, kun meni

ilmoittamaan saarnamiehelle. Tämä siis oli talo, josta tuomio oli

lähtöisin... Clem katseli ympärilleen vihreihin seiniin ja isoon

orapihlajan oksilla täytettyyn maljakkoon kauniisti silatulla pöydällä,

ja hänestä oli vaikea uskoa, että Robert tässä talossa oli oppinut ne

vihan mysteeriot, jotka häntä nyt kiduttivat.

Emännöitsijä tuli takaisin ja sanoi, että saarnaaja oli teellä, mutta

että hän mielellään toivoi herra Clement Fullerin tekevän hänelle

seuraa.

Varovaisesti laskien hattunsa lattialle — koska pöydänpinta näytti

liian hienolta siihen tarkoitukseen, — astui Clem hänen perästään

matalaan, aurinkoiseen huoneeseen, joka näkyi olevan täynnään hohtavan

valkoista palttinaa. Pöytäliinalle oli asetettu lautasille voileipiä,

hilloa, vesikrassia, kevätsipuleja ja sitruunakakkuja. Clemin silmät

välähtivät — ennenkuin ne olivat liidelleet teepöydän yllättävän

loiston yli sen komeimpaan ja määräävään esineeseen, isoon tinaiseen

teetarjottimeen mahtavine mustine teekannuineen, jonka edessä istui

kuin joku juhlamenojen ylipappi arvokas, mustiin puettu vanha mies,

jonka päälaki näkyi saaneen osansa ympäristön silauksesta ja jonka

valkoinen tukka valui molemmin puolin päätä melkein hartioille asti,

silmäänpistävänä vastakohtana kasvoille, jotka olivat ruusunväriset ja

kurtuttomat kuin nuoren lapsen.

Hänen kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki Clemiin alussa

väkisinkin vaikutuksen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän

vihasi häntä. Nuo sileät, vaottomat vanhan miehen kasvot saivat hänet

ajattelemaan Robertin nuoria kasvoja, jotka nyt olivat täynnä vakoja ja

ryppyjä... Tämä oli mies, jolla oli avaimet hänen veljensä taivaaseen —

ja minkä hän oli sulkenut, sitä ei kukaan voinut avata.

»Hyvää iltapäivää», sanoi Clem jäykästi.

»Hyvää iltapäivää, herra Fuller. Olkaa hyvä ja istukaa. Otaksun, että

minulla on kunnia tervehtiä luokseni Campany's Hatchin isännän, herra

Robert Fullerin, veljeä.»

»Hän ei asu siellä enää; hän on minun luonani.»

»Ah niin. Nyt muistan hänen maininneen aikomuksestaan luopua tilasta.

Sallikaahan minun tarjota teille kuppi teetä. Tämä on todellista

vihreää teetä, herra Fuller, jollaista ette luultavasti ole koskaan

ennen maistanut. Se on nykyisin varsin harvinaista, mutta nuorukaisena

ollessani muistan kaikkien parempien perheiden sitä nauttineen. Alemmat

luokat joivat mustaa teetä, joka tätä nykyä on tavallisinta.»

Clem otti kupin mitään virkkamatta. Hän alkoi hiukan tuntea, mikä

vaikutus tuolla miehellä oli Robertiin. Tuossa harkitsevassa, raskaasti

korostavassa puolittain viljellyssä, vanhassa äänessä oli jotakin,

mikä tuntui ehdottomasti tukehduttavan. Hänen lausuntonsa muuttuivat

itsestään oraakkeleiksi. Vastikään hän oli lausunut mielipiteensä

vihreästä teestä, ja Clem havaitsi tuijottavansa kuppiin alistuvalla

kunnioituksella.

»Kaunis päivä, eikö totta?» jatkoi oraakkeli, ja Clem tunsi, että uusi

uskonkappale oli liitetty hänen oppiinsa.

»Otaksun teidän saapuneen junalla — tai ehkä teillä on jotakin asiaa

täälläpäin?»

»Minä tulin puhuttelemaan teitä veljestäni», sanoi Clem.

»Ah, niinkö? Hm... ja kuinka veljenne voi?»

»Kuinka te odottaisitte hänen voivan?» sanoi Clem, epätoivoissaan

turvautuen karkeuteen voidakseen riuhtautua irti alistuvaisuudestaan.

Herra Beeman pudisti surumielisesti päätänsä.

»Sen nuoren miehen tarina on surullisimpia, mitä koskaan on pitkän

saarnamiesurani aikana tullut tietooni. Ettekö ottaisi tuolta

voileipää? Ja suosittelisin hiukan vesikrassiakin.»

Clem otti niitä lautaselleen, mutta jätti ruuan siihen syömättä.

Äkillinen inho koko ateriaan oli vallannut hänet — tuo tee ei maistunut

teeltä.

»Minä kävin vankilassa hänen luonaan», jatkoi vanha mies, »kuten ehkä

tiedätte. Matka täältä sinne on tavattoman vaivaloinen, minun oli

muutettava junaa Awkhurstissa ja sitten jälleen Eadcomissa», puhui

vanhus jälleen, niellen tapansa mukaan h-kerakkeet, »ja yhteydet ovat

mitä epämukavimpia. Mutta muistanpa nekin päivät, kun täällä ei ollut

rautatietä Salehurstia lähempänä — joten emme saa nurista.»

»Minä tulin juttelemaan teidän kanssanne siitä, mitä sanoitte

veljelleni vankilassa. Tahtoisin kysyä teiltä ehkei hän ymmärtänyt

tarkoitustanne aivan selvästi... mutta Bob on saanut päähänsä, että

hänen sielunsa on kadotettu, ja hän väittää teidän sen hänelle

sanoneen.»

»Ah, rakas ystävä, se oli kovin surullinen tilaisuus — kyllä minä sen

hyvin muistan. Kristityn pastorin elämä on täynnä huolia, ja minua

kovin suretti, kun täytyi sanoa sille nuorelle miehelle, että olin

hänen suhteensa erehtynyt — tai oikeammin, että saatana oli minut

vienyt harhaan.»

»Te siis sanoitte hänelle, että hän oli kadottanut sielunsa.»

»Minä sanoin hänelle, etten voinut otaksua hänen elävän armossa.»

»Niin te sanoitte, ja se on murtanut hänen sydämensä. Oi, jos näkisitte

hänet nyt, aivan surun murtamana, niin te säälisitte häntä... ja minä

olen tullut tänne pyytämään teitä, että lähettäisitte hänelle sanan,

sallisitte minun teidän mielipiteenänne kertoa hänelle, että hänen

kadotukseen joutumisensa ei ole totta, vaan että hänelle on kyllin

armoa. Silloin hän kylläkin uskoisi teitä ja muuttuisi toiseksi

mieheksi ja onnelliseksi jälleen — ainakin niin onnelliseksi kuin voi

olla mies, joka maan päällä on menettänyt kaikkensa. Se en teille

vain pienoinen tehtävä, mutta Bobille se on äärettömän suuriarvoista.

Sallikaa vain minun teidän puolestanne sanoa hänelle, ettei hän mene

helvettiin.»

»Rakas nuori mies, te pyydätte minua muuttamaan Korkeimman päätökset.»

»Missä suhteessa?»

»No, ei ole minun vallassani, sanoa, onko veljenne kadotettu vai

pelastettu. Minä voin ainoastaan tulkita merkit, ja jos hän niiden

mukaan on armossa, niin — sitten en tiedä mitä armo on.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armolla ja armon menettämisellä

ja kaikella sellaisella. Minusta Bob on hyvä ihminen — parempi kuin

useimmat meistä.»

»Te voitte päätellä vain ulkonaisen ihmisen mukaan: Jumala yksin tutkii

sydämet.»

»Hän ei näe Bobin sydämessä muuta kuin hyvää,»

»Älkää puhuko niin herjaavasti. Bob on mato. Te olette mato. Minä olen

mato. Muutoin ei asian ratkaisuna olekaan, tekeekö veljenne vai eikö

hän tee oikein lakiomantuntonsa mukaan, vaan onko hän vai eikö hän ole

armon tilassa.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armon tilalla... Kaikki mitä

tiedän, on, että Bob on kunnon mies, että hän on uhrannut paljon,

kärsinyt paljon ja käynyt saarnaamassa evankeliumia... ja mitä hän

niiden mustalaisten kanssa teki, siihen hänet tietenkin vieteltiin

ja ärsytettiin eikä ole minun asiani enempää kuin teidänkään häntä

tuomita.»

»Te ette vieläkään näe puhtaan opin valoa... te yhä vain kerrotte

minulle, mitä veljenne on _tehnyt_, vaikka meille on sanottu, että

omavanhurskautemme on likaisia rääsyjä. On kauheaa nähdä matopoloisen

kerskuvan likaisista rääsyistään, kun hänen päinvastoin tulisi

polvillaan rukoilla Jumalalta armoa. Sallikaa minun tarjota teille

toinen kupillinen teetä.»

Clem työnsi kädet tukkaansa. Hän näytti voimattomalta väittelemään

tämän tyynen, hyväntahtoisen vanhan herran kanssa, jolla oli peloittava

kyky saada teekupillinen ja tuomiopäivä näyttämään yhtä järkyttävältä.

Ja vaikka Clem olikin tottunut Bobin uskonnollisiin lauseparsiin, ei

hän ollut koskaan niiden merkitystä oikein tajunnut ja joutui aivan

ymmälle tässä jumaluusopin rämeikössä. »Armossa — armon ulkopuolella» —

mitä se kaikki merkitsi...? Hän katseli herra Beemania tämän istuessa

ylimmäisenä pappina teetarjottimen takana, ja eräänlainen avuton tenho

valtasi hänet. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi kauemmin taistelemaan

Bobin puolesta.

»Olen pahoillani», virkkoi Beeman kohottaen juhlallisesti teekannuaan

ikäänkuin se olisi ollut ehtoollisleipä-astia. »Olen pahoillani, etten

voi veljeänne varten antaa teille mitään lohdutusta. Jos hän olisi

armon tilassa, olisi hän ensimmäinen sen tietämään, eikä hän tunne

tuomiotaan ainoastaan minun vaivaisten sanojeni välityksellä, vaan oman

sydämensä todistuksesta, — _abba_, isä, ei ole hänen sydämessään.»

»Mutta kunhan vain sanoisitte...» Clem rukoili toivottoman nöyrästi,

tuijottaen teekannuun.

»Nuori mies, minä olen teille jo sanonut, etten voi muuttaa Korkeimman

päätöksiä.»

»Mutta Bob-parka...»

»Olen syvästi murheellinen onnettoman veliparkanne tähden. Mutta

minä kysyn teiltä — voinko minä sitä auttaa? Alusta pitäen pimitti

saatana meidän silmämme, vaikka kyllähän minulla oli epäilyksiä

alusta pitäen. Veljenne tuotti minulle suuren pettymyksen monessa

suhteessa — hän ei koskaan oikein antautunut pelastukseen. Hurskaat

ihmiset eivät tunteneet olevansa kotona hänen parissaan — heissä ei

herännyt tunnelmaa, että Herra puhui hänen suunsa kautta. Monet kerrat

minä kamppailin Hengen kanssa hänen tähtensä, kummeksuen mikä häntä

vaivasi, — mutta nyt on asia tietenkin selvä. Hän ei ollut koskaan

armossa. Hänet ja minut myös oli valkeuden enkeliksi pukeutunut saatana

pettänyt.»

Clem ei voinut puhua. Hän istui kuin halvattuna, tuijottaen herra

Beemanin teekannuun, jota hän yhä piti ylhäällä ja joka omituisella

tavalla näkyi liittyvän hänen Robertista lausumaansa tuomioon.

»Veljenne ei koskaan ollut aivan kuin kotonaan meidän parissamme»,

jatkoi saarnamies, »hän luotti laintöihin, sellaisiin kuin syntisten

käännyttäminen, ja laintöiden vuoksi hän lankesikin, sillä hän kertoi

minulle saaneensa vaikutelman, että hänen oli käännytettävä se nuori

nainen, jonka vuoksi kaikki tämä pahennus syntyi. Hän ei täydellisesti

jättänyt itseään Herran haltuun. Enkä minä koskaan voinut olla ihan

varma hänen opistaan — ei ollut mitään harhaoppia liikkeellä, josta hän

ei näkynyt saavan pirskahdusta» — Clemistä tuntui kuin teekannu olisi

yhtynyt sen omistajan katseen ilmaisemaan tyrmistyttävään epäluuloon.

»Muuan diakoneistani lausui: 'Muistakaa sanani — siitä miehestä tulee

lopulta gardnerilainen'» — teekannu vavahti. »No, hänen hetkensä löi

— hänet punnittiin vaa'alla ja havaittiin keveäksi — _mene, mene,

tekel upharsin_. Jos hänellä olisi ollut todellinen vakuutus, jos

hän todella olisi ollut armossa, niin eivät mitkään pahan hengen

rynnäköt olisi voineet häntä siitä horjuttaa. Sittenkin kun koko

asia oli tullut julki ja hänet viety vankilaan, olisi hän yhä voinut

pitää päänsä pystyssä tietäen olevansa Herran valittu. Mutta pitikö

hän päänsä pystyssä? Sanoiko hän: 'Kuka voi Jumalan valittuja mistään

syyttää?' — kysyn teiltä. Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän vain litistyi

litteäksi kuin revennyt säkki. Minkätähden? Sentähden, että hän tiesi

olevansa kadotettu — eikä ole enää uhria syntien edestä, vaan täytyy

odottaa varmaa, leimuavaa tuomiota» — teekannu ponnahti äkkiä ylös

herra Beemanin kohottaessa käsivarttaan ja muuttui hetkiseksi melkein

taivaalliseksi esineeksi, jylisten tuomiota ja kadotusta. Sitten herra

Beeman laski sen alemmaksi ja kaatoi Clemille kupillisen teetä.

»Se on siis selvä», virkkoi hän. »Olen pahoillani, etten voi teille

antaa lohdutusta, herra Fuller. Mutta ehkä löytänette sitä muualta.»

»Minä en halua mitään lohdutusta, jollei Bob sitä saa. Minä en halua

mennä taivaaseen, jollei Bob ole siellä... Mutta minä en voi uskoa,

ettei Jumala olisi sallinut häntä tuolla tavoin harhauttaa — silloin

alussa, tarkoitan.»

»Hän oli viettänyt kovin huonoa elämää ja antautunut saatanan valtaan.

Ei voi koskaan tietää, mitä perkele omilleen tekee.»

»Minä en voi käsittää, että Bob oli niin hirveän paha. Olihan hän

toisinaan hiukan hurjastellut, mutta ottavat ne monet muutkin miehet

lasin liikaa silloin tällöin; ja Hanna Ripleytä hän rakasti... ette voi

väittää sitä hänen syykseen, ettei lempi tullut hänelle sileästi ja

sovinnaista tietä kuten se useimmille tulee. Oli miten oli, mutten minä

voi ymmärtää, että hän on tehnyt mitään kaiken tämän ansaitakseen.»

Herra Beeman hymyili melkein säälivästi.

»Siinä te nyt taas puhutte ansaitsemisesta! Minä sanon teille, ettei se

riipu meidän ansioistamme, vaan Herran päätöksistä.»

Clem nousi äkkiä seisomaan ja työnsi kuppinsa pois.

»Minun täytyy lähteä kotiin», sanoi hän, »sillä minä näen selvästi,

että te ette mitenkään minua auttaisi».

»Kernaasti minä tahtoisin teitä auttaa—oikein mielelläni tahtoisin

teitä auttaa — jos minulle annettaisiin voima ylhäältä. Mutta sitä

ei minulla ole. Tämä on Herran tahto ja meidän täytyy nöyrtyä hänen

tuomioittansa edessä.»

Hän saattoi vieraansa pieneen sievään eteishuoneeseen, jossa

orapihlajan kukkalehtiä varisi pöydän silatulle pinnalle — ja

täällä Clem sai äkkiä rohkeutensa takaisin. Vapauduttuaan teepöydän

tyrmistyttävästä rituaalista hän kykeni karistamaan itsestään sen

omituisen painostavan, tukehduttavan tunteen, joka oli hänet vallannut.

Hänen sydämensä kiehui suuttumuksesta tuota vanhaa miestä kohtaan, joka

hyvänsuovasti tuomitsi Robertin elinkautiseen kurjuuteen, suhtautuen

hänen tuomioonsa tyynellä itsetyydytyksellä. Hän vihasi hänen sileitä,

arvokkaita, kasvojaan, hänen hyvinhoidettua kiiltävän puhdasta

eteishuonettaan, hänen muhkeita ja runsaita aterioitaan — kaikkea tätä

hyvin järjestettyä vaurasta ympäristöä, josta hän julisti tulevaista

vihaa.

»Te ette siis muuta mielipidettänne veljeni suhteen?» virkkoi hän

melkein töykeästi.

»Ystäväni — se ei ole minun mielipiteeni, vaan Herran.»

»Sitä se ei ole!» huudahti Clem käheästi. »Te valehtelette. Minä en

usko — minä en koskaan usko, että Bob on tehnyt mitään ansaitakseen

sen, mitä hän nyt kokee. Hän on kunnon mies; hän raataa kahden edestä

ja sytyttää tulen keittiöömme joka aamu. Herra ei suinkaan häntä

tuomitsisi ja hänen vankilassa olemisensa taas ei merkitse mitään —

eipä hän tehnyt puoleksikaan niin pahaa kuin te teette jumalattomilla

valheillanne... joista soisin teidän kerran saavan vastata ja kärsiä

hiukan sitä samaa, mitä Bob-poloiseni saa niellä.»

Hän oli tukehtumaisillaan surusta ja raivosta, ja vanhuksen tyyni

järkkymätön ääni vastasi hänelle:

»Te olette kovin raju nuori mies — kovin raju vanhusta kohtaan. Mutta

minä en toivo teille mitään pahaa. En kanna teille mitään kaunaa. Minä

tiedän, keneen olen luottanut. Varokaahan jalkaraapustinta, olette

kompastumaisillanne siihen... Ah, sitä pelkäsinkin. Toivottavasti ette

loukannut itseänne.»

26.

Clem ei kertonut Robertille kovaonnisesta retkestään Goudhurstiin.

Se olisi vain pahentanut asiaa. Hänen onnistui jotakuinkin selittää

tuo puolenpäivän poissaolo, eikä Bob nykyisin paljoa kysellyt. Elämän

ja työn taakkaan alistuttiin yhä lisääntynein toivottomuudentuntein.

Robert ahersi auran perässä kevätkylvöjen aikana, hän uurasti

rehunaurisvainioilla, niin että selkää kivisti, hän sitoi ja kasteli

humalia, jotka alkoivat kiertää ensimäisiä kärhiään seipäittensä

ympäri. Hän hoiteli vastasyntyneitä vasikoita ja karitsoita,

jotka iloisesti kirmasivat vainioilla auringonlaskun aikaan. Hän

auttoi hollantilaismallisen ladon kattamisessa, hän lannoitti

hedelmäpuutarhoja. Hän oli kenties hiukan rauhallisempikin kuin

alussa kotiintulonsa jälkeen. Hän nautti usein ateriansa virkkamatta

sanaakaan. Hänen kasvoillaan oli ehkä joitakin uusia vakoja,

jotkut entisistä olivat hiukan syventyneet. Mutta hänen vankilassa

menettämänsä verevä väri oli osittain palaamassa tumman ahavoittuman

alle, jota ilma loi hänen poskilleen. Hän söi ja nukkui hyvin; kerran

hän kertoi Clemille, että hänellä joskus oli tuskallisia unia, mutta ne

kävivät tuskallisiksi vasta hänen herätessään, sillä unissaan hän oli

jälleen Jumalan rakkaudessa, turvassa ja onnellisena.

Joka viikko hän säästi hiukan rahaa Mabelia varten. Paljoa ei sitä

jäänyt, sittekun hän oli maksanut asuntonsa, ylläpitonsa ja lapsensa

hoidon, mutta häntä viehätti ajatus, että vaimo siten kykeni hankkimaan

itselleen pientä ylellisyyttä tai huvia, joka ehkä muutoin ei olisi

ollut mahdollista kuten uuden hatun osto tai käynti elävissäkuvissa.

Mabel oli kyllä varsin hyvin turvattu sekä isän anteliaisuudella että

avioliittosopimuksen pykälillä, mutta koska Bobia niin ilmeisesti

miellytti näin hänen hyväkseen tehdä, niin ei Clem eikä Polly yrittänyt

kehoittaa häntä siitä luopumaan.

Mabel otti hänen uhrinsa ääneti vastaan — äänettömyydellä, jota nyt ei

oltu viikkokausiin katkaistu. Hän näkyi tipahtaneen pois Bodingmaresin

ja sen haarakkeiden Pookwellin ja March Quarterin, elämästä. Kuitenkaan

eivät he voineet käsittää, että hän oli mennyt — hän oli niin

pääsemättömästi kuulunut heihin omituisen vihamielisyytensä ja outojen

tapojensa uhalla. Silloin tällöin ajatteli Clem kirjoittaa hänelle ja

pyytää häntä käymään Bobia tervehtimässä, mutta kirjeen kyhäämisen

tuuma aina herpasi hänet — eikä hän sitäpaitsi tiennyt, halusiko Bob

nähdä hänet jälleen vai ei.

Sitten sattui eräänä päivänä, että Robertin oli mentävä Bulverhytheen

hammaslääkärille. Hänellä oli kipeä hammas, jota kovin kolotti öisin,

ja toiset tuumivat, että hänen oli parasta mennä vedättämään se ulos.

»Koska kerran käyn Bulverhythessä, niin pistäydyn Mabelin luona», sanoi

hän aivan tyynesti päivällisellä ennen lähtöään.

»Etkö ensin lähettäisi hänelle kirjettä?» ehdotti Polly.

»Minä menen mieluummin itse vain ja kysyn, haluaako hän tavata minua —

voihan hän kieltäytyä, jollei sitä halua.»

»Sinun pitäisi ottaa Nat mukaasi.»

Mutta Robert pudisti päätänsä.

»Minä haluan vain puhutella häntä ja nähdä, kuinka hän voi.»

Clem oli sääliytynyt lähtemään hänen kanssaan Bulverhytheen. Hän tiesi,

ettei Bob kernaasti jäänyt paljoa yksikseen, ja hänellä olisi hiukan

asiaa satulasepälle sillä välin, kun veli kävi hammaslääkärillä. Kun

he olivat lähteneet, sai hän tietää, että Robert toivoi hänen tulevan

mukaan Mabelin luo.

»Sinä voisit ensin käydä hänen puheillaan, Clem, kysymässä, suostuuko

hän minua tapaamaan — hänellä oli sinusta aina hyvät käsitykset, ja

kenties sinä voisit taivuttaa hänet päästämään minut luokseen.»

Clem tunsi itsensä vakuutetuksi, että käynti Mabelin luona olisi yhtä

hedelmätön ja masentava kuin vierailu herra Beemanin talossa oli ollut;

mutta kun Robert ei näkynyt siitä paljoa toivovankaan, vaikka hänen

sydämensä sinne halasi, suostui nuorempi veli. He tapasivat toisensa

kello viiden tienoissa ja nousivat yhdessä portaita Mabelin asuntoon.

Mabel oli kotona, ja ovelasti he ilmoituttivat palvelijattarella

ainoastaan Clemin nimen. Niin, rouva Fuller kyllä ottaisi hänet

vastaan... ja Clem oli pian hänen vierashuoneessaan, jossa oli sirosti

verhoiltu huonekalusto, piano ja useita sanajalkoja koristeellisissa

ruukuissa. Sillä välin odotteli Robert levottomana eteisessä.

»Terve tuloa, Clem», huudahti Mabel. »Ihmettelinkin, ettet koskaan ole

käynyt minua katsomassa. Oletko jo juonut teesi?»

»Minä en välitä teestä, kiitos vaan», vastasi Clem kiireellisesti,

tuntien, että Mabelin tee omalla hyvin erilaisella tavallaan olisi yhtä

tuomittavaa kuin herra Beemaninkin.

Hän istui vastapäätä häntä pari sekuntia, tuijottaen häneen pyöreillä,

kellertävillä silmillään, jotka Mabelista aina olivat tuntuneet

hämmennyttäviltä. Hänen oli mielestään hienotunteisesti ilmoitettava,

että Bob oli talossa, ja juuri siksi, että hän kaikin mokomin tahtoi

olla valtioviisas, hän lopuksi sanoa möläyttikin aivan suoraan:

»Minä olen tuonut Bobin sinua katsomaan.»

»Missä hän on?» kysäisi Mabel.

»Ulkona käytävässä. Hän ihan hirveästi haluaa sinua tavata.»

»Minä en tahdo häntä nähdä.»

»Sallihan hänen toki tulla, Mabel — puhumaan vain jonkun sanan.»

»Onko hän tullut pyytämään minua palaamaan luokseen?»

»Ei — ei hän sitä aio tehdä.»

»Ihmettelen, että hänellä on röyhkeyttä tulla senjälkeen, millä tavoin

hän on minua kohdellut.»

»Hän on kovin pahoillaan kaikesta, mitä hän on tehnyt — ja hän

luulee, että hänen sielunsa on kadotettu, ja häneltä on juuri vedetty

hammaskin.»

Mabel näkyi hiukan sulavan. Hänellä oli vielä kykyä sääliä Bobia

ruumiillisesti, ja ajatus menetetystä hampaasta liikutti häntä.

Kadotetusta sielusta hän ei välittänyt rahtuakaan — hänen sielunsa oli

aina ollut häiritsevä tekijä puhtaasti fyysillisessä omistuksessa...

jos se nyt oli hukattu, niin sitä parempi. Mutta Bobin vahvoista,

valkoisista hampaista hän oli pitänyt, ja häntä suretti että niistä

joku olisi poissa.

»Lupaatko, ettei hän yritä taivuttaa minua palaamaan luokseen? Ja

suotta on tyrkyttää minulle lastakaan. Minä en voi sitä pitää täällä

isäni talossa, ja tänne isäni luo minun täytyy jäädä ihmisten tähden.»

»Hän ei pyydä sinua palaamaan, lapseen hän on kovin kiintynyt —

vähintään yhtä kiintynyt kuin hän johonkin on. Saanko kutsua hänet

sisälle?»

»No, olkoon menneeksi... enhän sitä voine kieltää.»

Clem avasi oven ja viittasi Bobille, joka astui huoneeseen seisahtuen

Mabelin eteen.

Hän seisoi suorassa omituisin itsetietoisuuden ilmein, vaikka hän

oli nöyrä ja ääneti. Mabelissa hän herätti tällä kertaa arvokkuuden

vaikutelman. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Bobissa mitään

arvokasta, tämä oli aina ollut kömpelöhkö, hänen ei koskaan ollut

onnistunut vaikuttaa syntiseen enempää kuin hurskaaseenkaan; mutta

tänään hänessä oli arvokkuuden höystettä, vaikkei Mabel oikein tiennyt,

missä se hänessä piili.

»Terve, Bob», virkkoi hän itseluottamuksen kärki taittuneena, »kuinka

voit?»

»Varsin hyvin, kiitos.»

»Kuulin, että sinulta äsken vedettiin hammas.»

»Niin, yksi alaleuasta.»

»Tekikö se kipeää?» kysyi Clem.

»Ei erittäin. Tohtori pani jotakin ainetta ikeneen.»

Kaikki kolme katselivat toisiinsa levottomina. Kukaan heistä ei olisi

halunnut tällä tavoin haastella Robertin hampaasta, mutta samalla he

pelkäsivät hetkeä, jona se puheenaihe loppuisi.

»Minunkin ikeneeni pantiin kerran jotakin», virkkoi Clem, »mutta siitä

huolimatta se äilähteli hirveästi».

Hetkiseksi ei kukaan sanonut mitään enempää. Kolme silmäparia

harhailivat salaa. Lopuksi rohkeni Mabel keskeyttää äänettömyyden.

»Kuinka lapsi voi?»

»Se voi mainiosti. Viime viikolla sen paino karttui naulalla.»

»Kai suostut pitämään sen edelleenkin jonkun aikaa? Minä en voi sitä

nyt vielä ottaa huostaani.»

»Pidän sen niin kauan kuin vain tahdot; minä en halua päästä pojusta

eroon.»

Mabel punehtui.

»Hän on aina ollut enemmän sinun kuin minun lapseni. Hän tulee sinun

kaltaiseksesi; minua hän ei muistuta.»

»Hän on tukeva pikku veitikka», virkkoi Clem.

»No, emme me kai hänestä sentään riitele. Minä tiedän, että sinä pidät

minua luonnottomana äitinä — ja niinhän minä olenkin, muttei se ole

kokonaan minun syyni.»

»Ei, sitä se ei ole», myönsi Robert.

»Minua ilahduttaa kuulla sinun niin sanovan. Minä tiedän, että Clem ja

Polly pitävät minua eläimenä, kun jätin teidät... mutta tilanne alkoi

tosiaan käydä liian vaikeaksi.»

»Minä en suinkaan pyydä sinua palaamaan», sanoi Robert, »vaikka

tulisinkin äärettömän iloiseksi, jos sen tekisit».

Mabel pudisti päätänsä.

»Suotta on sellaista ajatella — minä en koskaan palaa.

Ei se johdu vain siitä mitä on tapahtunut... Minä en koskaan ollut

sinulle sopiva vaimo, Robert.»

»Minua surettaa», vastasi tämä nöyrästi, »mutta toivoakseni sinä elelet

mukavasti täällä — saat kaikkea, mitä tarvitset — ja minä järjestän

aina, että voin sinulle jotakin lähettää».

Mabel nauroi ilottomasti.

»Oh, kyllä kai minä elelen 'mukavasti' — minulla on sieviä huonekaluja

ja piano... Mutta jos luulet, että minulle on hauskempaa kuin sinulle

naimisissa ollen elää erossa — aivan yksinäni eikä kuitenkaan

vapaana... Me voisimme kai saada avioeron... sinä voisit pitää

lapsen...»

»Kenties se olisi paras ratkaisu.»

»Oi, älkää tehkö mitään hätiköiden», pisti Clem väliin.

»Ei se asiaa paljoa muuttaisi», sanoi Mabel, »ja me olisimme aivan kuin

ennenkin, paitsi että kaikki olisi järjestetty ja laillisella pohjalla,

kuten isä sanoisi. Hän on kehoitellut minua hakemaan eroa... mutta

joskus minä toivon, että olisit tehnyt jotakin, minkä nojalla saisin

avioeron, ja sitten olisimme niin vapaat, että voisimme mennä naimisiin

jonkun muun kanssa, jos tahtoisimme.»

»Haluaisitko sinä mennä naimisiin jonkun muun kanssa?»

»En — en ainakaan nyt; minä olen saanut siitä tarpeekseni pitkäksi

aikaa... Mutta onhan niitä aina miehiä saatavissakin... ja tämä on

kauheaa, kun ei ole naimaton eikä naimisissa. Yhteen aikaan minä

olin varma, että sinä nyt, kun minä olin sinut jättänyt, liittyisit

Hannaan...»

»Sitä en voisi koskaan tehdä.»

»Mitä? Etkö sinä häntä enää rakastakaan?»

»Kyllä, rakastanhan minä häntä kyllä», sanoi Bob yksinkertaisesti,

»mutta ensiksikään hän ei halua minua — hänellä on oma miehensä — ja

sitäpaitsi... no, se on nyt kaikki ohi.»

Hän seisoi hermostuneena, jokseenkin typerä ilme kasvoillaan. Mabel

alkoi kummeksua, mitä arvokkuutta hän luuli hänessä nähneensä.

Muutamia tuskallisia silmänräpäyksiä he katselivat toisiinsa kenenkään

haluamatta ryhtyä keskustelua lopettamaan, vaikka kaikki samalla

tiesivät, ettei sillä mitään enempää käytännöllistä merkitystä enää

olisi.

»No, ehkä meidän täytyy nyt lähteä», virkkoi Clem vihdoin.

»Niin... ehkä... hyvästi», sanoi Mabel.

He kättelivät kaikki.

»Minä kirjoitan», virkkoi Mabel Bobille, »jahka olen puhunut isäni

kanssa siitä avioerohakemuksesta».

Bob jupisi jotakin, ja veljekset riensivät ulos, ollen vähällä

kompastua keppeihinsä. Mabel istahti pianon eteen, jota hän ei voinut

soittaa, ja näppäili yhdellä sormella »Valssiunelman» alkusäveleet; he

saattoivat ne kuulla astellessaan pois katua ylöspäin.

»No, siitä ei ollut paljoa hyötyä», huomautti Clem.

»Kuitenkin olen iloinen, että sain hänet nähdä», virkkoi Robert.

He eivät puhuneet hänestä enempää ennenkuin olivat kotonaan, eivätkä

varsin paljoa sittenkään — ainoastaan niin paljon, että Polly sai

kuulla, mitä oli tapahtunut. Illallisella ja jälkeenpäin Robert oli

entistä hiljaisempi. Hän näytti miettivän syvällisesti. Kun hän oli

tavallisuuden mukaan auttanut Pollya astiain pesussa, meni hän ulos

lämpimään hämärään, joka tuoksahti vienosti orapihlajalta, ja nojasi

porttiin. Hän seisoi siinä pimeän tullen, joka tummensi voikukkien

hämärän kultahohteen. Ilma sakeni viilentyessään tuhrien harvat heikot

tähdet, jotka riippuivat Pookwellin savupiipun ympärillä. Itäisen

taivaan reunalla, metsien yläpuolella alkoi näkyä heikkoa hohdetta,

osoittaen, että toukokuun kuu pian nousisi ja kutsuisi voikukat,

metsäkirvelin ja keveällä pölyllä peitetyt tiet pimeydestä valkoiseen

rauhaansa.

Robert näki aaveita tanhualla. Ne olivat hänen entisen minänsä, Mabelin

ja Hannan haamut tähtien alla ajelehtimassa. Hän saattoi nähdä Bob

Fullerin juoksentelemassa kapakoissa, juomassa, heittämässä keihästä,

pelaamassa biljardia ja saattamassa vanhat miehet hätkähtämään, — hän

ei voinut ajatella, että Bob Fuller oli oma itsensä. Hän näki Bob

Fullerin ja Hanna Idenin livahtamassa pensasaitojen välissä, pieniä

kujia pitkin, joille heidän varjonsa lankesivat, Rotherin kuutamossa

leviäville rämeille — hän kuuli joen voihkinan ja näki hopeahohteen

tanssivan ruo'ikossa... kuuli lemmen huohotuksen Hannan kurkussa ja

oman riemusta pakahtuvan sydämen iskut... se oli todellakin hän itse;

siinä hän ei nähnyt vierasta... Mabel saapui ärsyttävänä, viettelevänä,

poistyöntävänä, pettymystä tuottavana, kärsivänä, vaikeroivana, kalvaen

mureniksi omaa sydäntään... Mabel-parka!

Hän säpsähti askeleita vieressään. Siinä oli Polly.

»Minä ja Clem menemme nyt levolle — milloin sinä tulet sisälle?»

»Minä tulen nyt.»

Kuun sirppi näkyi Bugshullin metsän yläpuolella, ja kalpea valo

heijastui Robertin kasvoille. Polly vilkaisi häneen arvostelevasti.

Hän oli suruissaan hänen tähtensä — kovin suruissaan, — mutta hän

oli sentään hiukan vihainenkin, koska tiesi hänen tekevän Clemin

onnettomaksi.

»Bob, on typerää, että tuolla tavoin jurottelet yksinäsi. Sinun pitäisi

pysyä sisällä meidän kanssamme ja olla hilpeä.»

»En tiedä, mikä sai minut tänne tulemaan.»

»En minäkään. Ja koska nyt sinulle siitä mainitsen, Bob, täytyy minun

sinulle sanoa, että sinun pitäisi yrittää parhaasi pysytelläksesi

iloisena — edes näyttää sellaiselta — Clemin vuoksi. Hän tuskittelee

tavattomasti sinun tähtesi.»

»Olen pahoillani.»

»No, koetahan nyt pysyä reippaammalla mielellä. Tiedän, että sinulla

on tuskaa, mutta kyllä se menee ohi. Sinä olet saanut päähäsi joukon

mietteitä, joissa ei ole mitään järkeä, ja Clem saa kärsiä niistä

kaikista myös. Sanon sinulle, että hän viime yönä tuskin sai unta

silmäänsä, ja edellisen yön hän heitteli vuoteellaan. Ja joskus hän

näyttää perin murheelliselta ja synkältä; vaikka hän ennen oli niin

tyytyväinen.»

Bob näytti hämmästyneeltä.

»Minä olen kovin pahoillani, Poll. Olen hieman järkkynyt, mutta minä en

aikonut kiusata sinua ja Clemiä.»

»Koetahan sitten näyttää hilpeämmältä. Minä sanon sinulle, että kaikki

kääntyy hyvään päin. Älä pidä minua kovasydämisenä, Bob, mutta minä

en voi olla tuskittelematta Clemin puolesta, kun näen hänet niin

muuttuneena ja synkkänä.»

»Minä teen parhaani.»

»Tietysti sinä teet — minä tiedän, että sinä olet kunnon poika. Ja

menkäämme nyt vuoteeseen — poju jo suloisesti nukkuu.»

27.

Lapsi nukkui tosiaan makeasti. Hänen päänsä näytti pieneltä ruskealta

täplältä lakanan käännetyn syrjän yläpuolella. Robert seisoi katsellen

häntä hetkisen ennenkuin laski kynttilän tuolille ja alkoi riisuutua.

Hän riisuutui hitaasti, sillä viimeiseltä hän oli muutamissa toimissaan

tullut omituisen hataraksi ja hitaaksi. Hän seisoi jonkun aikaa

kaulus kädessään katsellen ulos uutimettomasta ikkunasta. Kuu valeli

valoaan puutarhaan, tummiin sireniröykkiöihin ja alhaalle kaalimaan

multakokkareihin. Sen keskeltä kohosi valkoinen kukkapyramiidi —

myöhään kukkiva nuori kirsikkapuu. Sen valkoisuus heijastui pensaiden

harmaata valotusta ja varjojen tummuutta vasten — se ikäänkuin riippui

ilmassa. Robert seisoi tuijottaen siihen hajamielisesti.

Hänen päätänsä pakotti hiukan — hänellä oli viimeiseltä ollut paljonkin

päänkipua, vaikka hän, hienotunteisempana kuin Polly aavistikaan,

ei ollut virkkanut siitä mitään. Hän oli sitäpaitsi tilassa, johon

hän myöskin alkoi tottua — alituisessa painostuksen ja hämmennyksen

tilassa, mihin liittyi omituinen henkinen virkeys, joka nähtävästi

toimi tympeän, ulkopuolisen herpaantumisen alla... Hän seisoi jonkun

minuutin pitäen kaulusta kädessään ja tuijottaen kirsikkapuun

riippuvaan valkeuteen.

Hän ajatteli Mabelia — kuinka hän oli seisonut keskellä vierashuonetta

Bulverhythen rantakadun varrella kyynelten tihkuessa hänen

silmäkulmistaan. Hän muisti, mitä hän oli sanonut — ettei hän koskaan

palaisi hänen luokseen, — eikä Bob sitä oikeastaan toivonutkaan... Hän

ei häntä todella rakastanut; Mabel näkyi vain jollakin omituisella

tavalla kuuluvan hänelle, olevan osa hänen lihastaan... Jos hän olisi

hänen luonaan nyt, tekisi hän hänet vain onnettomaksi — niinkuin teki

onnettomaksi Clemin — ja Pollyn — jokaisen.

Oh, ei ole hauskaa elää helvetissä voihkivan miehen parissa, ja Mabel

eleli mukavammin rantakadun varrella Bulverhythessä, jossa hänellä oli

isänsä ja huonekalut ja piano... ja kuitenkin hän sanoi, ettei hän

ollut onnellinen »eläessään erossa eikä kuitenkaan vapaana»... hän oli

tosissaan toivonut, että Bob liittyisi Hannaan, jotta hän voisi hakea

avioeron — mikä oli varsin paljon sanottu Mabelin suusta.

Hän laski kauluksensa lipastolle ja, riisuen takkinsa, ripusti sen

huolellisesti naulaan. Sitten hän istahti matalalle tuolille sänkynsä

viereen ja alkoi päästellä kenkiensä nauhoja. Hän ei siinä hommassa

paljoa edistynyt — hänen silmänsä tuijottivat yhä kuutamoon ja

kirsikankukkien riippuvaan pilveen. Hiljaisuus ja kauneus vihloivat

häntä — hän ei voinut sanoa, miksi; mutta ne näkyivät moittivan häntä.

Ehkä se johtui siitä, että nämä tyynet kuutamoillat olivat osa hänen

muistoistaan, ja kaikki hänen muistonsa soimasivat häntä nyt. Ne

kyselivät kuin lapset: »Miksikä annoit meille elämän?»

Hän vaipui tuolilta polvilleen vuoteensa ääreen. Se tapahtui pelkästä

tottumuksesta, sillä nykyisin hän ei milloinkaan rukoillut. Ei ollut

syytä kiusata Herraa, joka oli hänet tuominnut. Eikö kaiken maailman

tuomari tee oikeutta? Ja Robert ei tahtonut vaivata häntä turhilla

rukouksillaan ja pyynnöillään, koska hänen mielestään sellaisten täytyi

tuntua tuskalliselta sille, joka kaikesta näennäisestä huolimatta oli

rakkauden Jumala... Hänen vaivansa aallot ikäänkuin levisivät renkaina

hänen sydämestään upottaen ensin Mabelin, sitten Clemin ja Pollyn ja

vihdoin salaperäisellä tavalla loiskien Herran tuomioistuimen askelmia.

Kuitenkin tuntui Bobista, että Jeesuksen täytyi olla murheellinen hänen

kadotuksestaan...

Hän peitti kasvot käsillään ja kävi hyvin hiljaiseksi. Hän näki nyt

Pollyn istumassa siinä ja katselemassa häneen nuhtelevasti: »Sinun on

pysyteltävä hilpeänä etkä saa kiusata Clemiä.» Oi, hän tiesi olevansa

ilontappaja — tiesi tärvelevänsä heidän elämänsä. Mutta hän ei voinut

sitä auttaa. Niin suurta murhetta kuin hänellä oli ei voinut salata.

Ja kuitenkin oli Polly aivan oikeassa — ei ollut sopivaa, että Clem

tulisi hermostuneeksi ja alakuloiseksi hänen tähtensä, siksi että

oli ollut hänelle hyvä, juuri siksi, että oli osoittanut hänelle

ystävyyttä kaikkien muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Clem oli

uhmannut naapuriston tuomiota ottamalla henkipaton kattonsa alle,

hän oli antautunut vaaraan menettää Jimin suosion — hän oli ollut

Robertin tukena, kun jokainen muu, vieläpä hänen oma vaimonsakin,

oli hyljännyt hänet... Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jossa Clem oli

tukenut häntä — Mabelin aviomiestä, Hannan rakastajaa oli Clem aina

puolustanut. Hän oli aina ollut Bobin ystävä; ja nyt hänen veljensä

maksoi hänelle tekemällä hänet onnettomaksi; sillä eivät ainoastaan

Pollyn sanat olleet ilmaisseet muutosta veljessä, vaikka hän murheen

välttämättömällä itsekkyydellä oli tuohon muutokseen jotenkuten

tyytynyt. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta Clemin lisääntyvää

alakuloisuutta, — tietenkään ei ollut hauskaa elää hänenlaisensa miehen

kanssa.

Jos Robertilla olisi ollut jotakin säädyllisyyden tuntoa, olisi

hän päättänyt lähteä pois ja salata kurjuutensa jossakin vieraassa

paikassa. Mutta se ajatus oli sietämätön. Hänen veljensä ja

veljenvaimon seura, heidän päiviensä pikkuhyrinä ja se seikka, ettei

häntä juuri koskaan jätetty yksikseen, — kaikki tuo yhtyneenä teki

hänen elämänsä juuri ja juuri siedettäväksi. Poissa heidän luotaan,

yksinäisenä ja vieraiden joukossa hän olisi menettänyt viimeisen

tukensa, — ja mieluummin hän olisi kuollut. Mutta niin kauan kuin hän

viipyi täällä, olisi Clem onneton — oli mahdotonta odottaa hänen olevan

mitään muuta. Bobin olisi tullut lähteä pois — mutta hän ei voinut.

Sillä ensiksikään ei Clem olisi häntä mitenkään päästänyt, ja toiseksi,

hän olisi mieluummin kuollut... Ka, miksipä ei?

Hän kohotti äkkiä päänsä yhteenliitetyistä käsistään. Kuutamo oli

nyt huoneessa, ja kauhea kuu ikäänkuin riippui ikkunan pienessä

neliössä. Se oli kovin valkoinen ja himmeä — siinä ei ollut talven

kristallisäteilyä eikä syksyn kiiltävää loistoa. Se oli vain valkoinen

niinkuin tuosta siimeksen keskellä salaperäisesti riippuvasta

valkoisesta puusta irtipuhallettu terälehti. Se valaisi vuoteessaan

nukkuvan lapsen kasvot, ja poika liikahti ja huoahti, työntäen toisen

käsivartensa lakanan ulkopuolelle. Robert pisti sen takaisin, ja

puolivalveilla höpisi lapsi »mamma — pappa —» tuntiessaan Robertin

lämpimän kosketuksen.

Niin, miksikä ei...? Lapsi ei ollut esteenä — se tuskin tunsi isäänsä.

Tuo unisen rakkauden hyminä oli ollut aiottu Clemille ja Pollylle.

Kenties se muutaman päivän ajan kyselisi sitä omituista miestä, joka

oli vähän aikaa ollut hänen kanssaan ja sitten poistunut... muttei se

itkisi, kun Clem ja Polly sille sanoisivat, ettei hän koskaan tulisi

takaisin. Poika rakastaisi heitä, jotka olivat olleet sille niin paljoa

enemmin isä ja äiti kuin sen omat vanhemmat, ja he pitäisivät siitä

huolen, opettaisivat sitä ja kasvattaisivat sen onnelliseksi lapseksi.

Hänen ei suinkaan tarvinnut olla pienokaisen puolesta huolissaan.

Tietenkin Clem ja Polly surisivat — surisivat vallan kauheasti. Mutta

se ei olisi heille sen pahempaa kuin heidän nykyinen silmälläpitonsa,

ja ajan mukana he voittaisivat surunsa. Hänen muistonsa ei olisi

alituisena taakkana, kuten hänen elävä läsnäolonsa, ja ajanpitkään he

alkaisivat puhua tapahtumasta sanomalla, että »se olikin parasta».

Mabelille taas ei hänen kuolemansa suinkaan voisi tuottaa mitään

surua. Kenties jokunen kyynel tipahtaisi kummallisesti hänen

silmäkulmistaan... mutta sitten hän muistaisi olevansa vapaa, ettei

hänen elämänsä enää olisi puoli-irrallista ja että hän saattoi mennä

uusiin naimisiin, jos tahtoi — jonkun kanssa noista alati saatavilla

olevista miehistä. Bob oli mielestään tosiaankin Mabelille velkaa, että

korjaisi itsensä pois hänen tieltään, eikä siihen mitään muuta keinoa

ollut. Hän oli tuottanut hänelle jo kyllin kärsimystä, — minkätähden

hänen tärveltynyt elämänsä jatkuvasti tärvelisi Mabelin elämää?

Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se

oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Parhaiten hän saattoi suorittaa

sen menemällä hiljaa ulos hukuttamaan itsensä ennenkuin ihmisiä oli

liikkeellä. Kyllä hän tiesi, että se oli väärin — »älä tapa». Mutta

hän tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta epäröidä mitään rikosta, joka

tuottaisi vapautuksen niille, joilla vielä oli elämänsä elettävinä

ja sielunsa pelastettavina. Hänen elämänsä oli eletty ja hänen

sielunsa kadotettu — hänelle oli siis aivan samaa, mitähän teki; hän

ei voinut tulla tuomittua tuomitummaksi. Ehkäpä hänellä helvetissä

olisi parempikin kuin täällä, koska tuska ja palavan kaupungin

kauhu mahdollisesti estäisi hänet niin paljoa ajattelemasta Jumalan

rakkautta...

Hän oli tositeossa tehnyt päätöksensä, ja vain heikko pelontunne häntä

pidätti. Jostakin syystä hän kammoksui ruumiillista kuolonkamppailua

— se häämöitti hänelle suurempana kuin sentakaiset kauhut. Myöskin

hän huomasi surkeasti epäröivänsä Clemin jättämistä, edustihan

hänen veljensä niin suurta myötätuntoa ja lohtua, ja heidän eronsa

olisi ikuinen. Ei ollut mitään onnellisen jälleennäkemisen toivoa

vaimentamassa hyvästijätön vihlausta. Clem jatkaisi onnellista,

elämäänsä, kunnes hänen aikansa tulisi mennä taivaaseen — samoinkuin

Polly, Mabel, Nat ja ne muut, hän ei koskaan enää näkisi ketään heistä.

Sillä viime kuukausina oli Robertin vihakehä huomaamatta tullut

ahtaammaksi, kunnes se vihdoin käsitti vain hänet itsensä — jokaisen

muun hän näki lepäävän Jumalan rakkauden lämpimissä säteissä. Hän

yksinään oli heitettynä ulos — syntiensä tähden niinkuin hän ansaitsi.

Hän karkaisi itsensä — hänen arkailunsa olivat nyt vain itsekkyyttä ja

siis voitettavat. Parasta oli toimia heti. »Mitä teet, se tee pian.»

Aamunsarastuksen ensimmäinen heikko kajo oli kohonnut taivaalle. Hän

ei saisi viivytellä tai muutoin ehtisivät ihmiset liikkeelle. Eikö

hän menisi laisinkaan ulos, vaan hirttäisi itsensä koukkuun oven

takana, kuten Copt Hallin vanha Piper oli tehnyt kymmenen vuotta

sitten. Ei se olisi kauheata niille, jotka hänet löytäisivät rouva

Piper oli saanut pyörtymiskohtauksen. Paljoa parempi olisi, että

hän hukuttaisi itsensä — siitä koituisi kaikkein vähimmän vaivaa,

ja sanottiin sen olevan helpon kuoleman... omituista, että hän niin

kovin arasteli kuoleman tuottamaa ruumiillista kipua. Hänen olisi

parasta hukuttautua lammikkoon. Rother oli tuskin kyllin leveä — hän

saattaisi menettää itsehallintansa ja ponnistella pois; mutta kun hän

kerran olisi kävellyt Bodingmaresin lammikon keskelle (kuten useimmat

hänen säätyisensä naapuriston miehet oli hän uimataidoton), ei hänen

muuta tarvinnut kuin etsiä riittävän syvä kohta. Mutta lehmät joivat

Bodingmaresin lammikosta, ja jollei hänen ruumistaan löydetty nopeasti,

saattaisi hän myrkyttää niiltä veden. Häntä värisytti ajatus, että

ystävälliset, säisyt lehmät, joita hän oli lypsänyt ja hoitanut,

joisivat surmansa hänen tähtensä... Hänen täytyi jättää paperi, jolle

kirjoittaisi ohjeita ruumiinsa löytämiseksi — oli myöskin pari, kolme

muuta seikkaa, jotka hän halusi sanoa... ja joitakuita esineitä, jotka

hän halusi antaa määrätyille henkilöille.

Hän nousi kankeasti polviltaan ja etsi lyijykynää ja paperia. Hänen

takkinsa taskussa oli lyijykynä, mutta hän ei voinut löytää mitään

paperia. Hänen täytyi käyttää Clemin hänelle lainaaman kirjan — nimeltä

»Croftonin serkut» — tyhjää etulehteä. Se oli tarina, jonka Clem

oli vuosia sitten saanut palkintona pyhäkoulusta ja jonka hän salli

Robertin ottaa mukaansa vuoteelle siltä varalta, että hän yöllä olisi

hereillä ja tuskittelisi. Oli sääli kirjoittaa siihen — mutta hän

kirjoittaisi vain lyijykynällä, joten Clem voi pyyhkiä sen kumilla pois.

Ei ollut paljoa kirjoitettavaa, sillä jälkisäädöksentekijällä oli

vähän jaettavaa. Campany's Hatchin huutokaupasta kertyneet rahat

olivat annetut Mabelille, ja hänen tarpeittensa vuoksi ei Bob ollut

säästänyt mitään palkastaan. Hänellä oli pari uusia saappaita, jotka

hän halusi lahjoittaa Clemille ne olisivat tälle kylläkin aivan

liian isot, mutta saattoihan sulloa paperia kärkiin; ja herra Beeman

saisi hänen raamattunsa. Kellonsa perineen, joka oli kuulunut hänen

isälleen, jätti hän Pollylle pienokaista varten. Sitten hän pani kirjan

pukeumapöydälle, laskien harjan sen päälle, jotta se pysyisi auki.

Värejä alkoi nyt hiipiä esille sarastuksesta — vaaleita, valottomia

värejä — vihreää, sinipunervaa ja rusohohteista, — kaikki heikkoja

ja himmeitä taivaalla ja puutarhassa. Kirsikkapuu ei enää riippunut

varjossa, vaan kohotti valkokukkaiset oksansa tummasta hennosta

rungosta. Robertin kurkkua kouristi. Nuo hohtavat oksat, jotka

kohosivat pehmeästä, kukkatuoksuisesta hämärästä, näkyivät vielä

jostakin käsittämättömästä syystä nuhtelevan häntä — ne olivat kuin

Aaronin umppuja ja kukkia kantava viheriöivä sauva.

Hän palasi huoneeseensa ja puki takkinsa ylleen. Hänen raamattunsa oli

tuolilla sängyn vieressä, ja hän otti sen käsiinsä. Leimuava tuomio...

katsoisiko hän, mitä sillä oli sanottavaa? Eihän sillä hänelle nykyisin

koskaan mitään sanomaa ollut. Hän avasi sen konemaisesti: »Kuka on

ryhtynyt tähän neuvoon Tyrosta, ylvästä kaupunkia vastaan, jonka

kauppiaat ovat ruhtinaita, jonka liikkeenharjoittajat ovat maailman

kunniakkaita? Sotajoukkojen Herra on sen määrännyt tahratakseen kaiken

kunnian ylpeyden.» Tuollaisia kohtia hän aina löysi, jos nykyisin avasi

kirjan sillä ei ollut hänelle mitään sanomaa. Hän selaili lehtiä jouten

ja ne kierähtelivät hänen kädessään kuluneina ja tahraisina kuukausien

tuskasta ja innoituksesta. Mitä tuolla etulehdellä oli? »Minä Albert

Slater olen lupautunut olemaan nauttimatta mitään väkijuomia kuukauden

aikana tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.»

Nuo sanat oli piirtänyt mies, jonka hän oli tavannut ensimmäisellä

lähetysmatkallaan — tiellä kotiin Goudhurstista. Hän kummeksui, mitä

hänelle lienee tapahtunut — hän ei ollut häntä senjälkeen paljoa

ajatellut. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Hän ei sitä koskaan saisi

tietää... Tuo mies oli hänet ensiksi opettanut nukkumaan ulkosalla —

hän muisti yöpymisen heinäru'ossa Cockshotin talon lähellä. Hän oli

senjälkeen viettänyt monet yöt ulkoilmassa... oi, se oli kesä, jota

hän ei juljennut ajatella — tuo ihmeellinen kesä kujilla, kentillä ja

kylissä. Hän oli tuntenut Jumalan rakkauden sydämessään, ja se oli

täyttänyt hänet riemulla, — hän oli ollut mies ilman häävaatteita

iloitsemassa hääsalissa lyhyen ajan ennenkuin hänet heitettiin ulos.

Hän laski raamatun kädestään. Herra Beeman pitäisi sitä ehkä arvossa ja

surisi häntä joskus — herra Beeman, jonka hääpuku oli niin oivallisesti

tärkkelyksellä jännitetty ja niin hohtavan valkoinen... Hän seisoi ja

katseli Natia. Suutelisiko hän lasta? Ei — se voisi herätä. Hänen oli

parasta lähteä niin meluttomasti kuin mahdollista. Hän toivoi, ettei

päivänsarastus ja ilmaan kohoileva kirsikkapuu olisi tehnyt hänen

mieltään niin murheelliseksi... pian hän olisi poissa niiden luota...

poissa niiden nuhtelusta. Tuuli nousi ja ravisteli ikkunan lyijytettyjä

ruutuja.

28.

Hän riisui kenkänsä mennäkseen portaita alas, istahti sitten

kynnykselle ja veti jälleen ne jalkaansa, huolellisesti nyörittäen ne

jälleen, ikäänkuin hänellä ei olisikaan ollut enää vain muutama sata

metriä käveltävänä elämänsä taipaleella. Päivänsarastus oli nyt alkanut

hehkua — se ei enää ollut vaaleaa kuin kirsikankukat; ensiksi punertui

taivaalle pitkiä rusojuovia, sitten hiipi ambrankeltainen valo Rotherin

rämeille ja leimusi joella, — tuuli kohosi jälleen ja puisteli puita.

Robert meni ulos vainiolle talon taakse. Sen kunnaalta hän saattoi

nähdä Bodingmaresin kartanon heinärukojen ja latojen keskeltä.

Hetki ennen auringonnousua oli niin kuulakkaan kirkas, että hän voi

erottaa ajan ja ilman kirjavoittamat kattotiiletkin. Omituisessa

auringottomassa hohteessa ja ehdottomassa hiljaisuudessa se oli kuin

joku kangastus — kuin joku unilinna. Sen takana hiukan idempänä oli

rykelmä raitoja ja leppiä lammikkoa reunustamassa; ja etäältä, mutta

hohtaen siinä omituisessa vetisessä kirkkaudessa, joka Rotherin

laaksossa tietää sadetta, erotti hän Kentin mäet ruutumaisine

peltosarkoineen ja hajallisine metsikköineen. Sitten äkkiä nousi

aurinko valaen kentille hulmehtivaa valoa, — vesijuonteet kiilsivät,

talojen ikkunat hehkuivat, metsä näkyi muuttavan väriä, ja lintujen

vaimennettu tirskuna puissa paisui lauluksi. Mustarastaan helähtelevä

sävel kuului orapihlajasta läheltä Robertia; jostakin syystä se

tuntui täyttävän hänet sydäntäsärkevällä kummastuksella... Soimauksen

tunnelma kasvoi; hän oli tähän asti luullut, että Clem oli ollut ainoa

elävä olento, jonka jättäminen häntä todella surettaisi, mutta nyt

hän huomasi, että oli katkeraa erota tästä Rotherin laakson tyynestä

seudusta, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänelle niin paljon

ja kuitenkin niin omituisen vähän.

Hänen kävellessään päivännousussa laajan pellon poikki ja hänen

varjonsa rientäessä hänen edellään kuolemaa kohti tunsi hän toivovansa,

että olisi rakastanut enemmän tätä seutua. Poikana ja nuorena miehenä

hän oli paremmin viihtynyt kapakassa kuin ulkona kedoilla ja oli

kesäilloin lähtenyt kujille vain jotakuta tyttöä halaillakseen. Ja kun

hän oli hyljännyt kapakat ja tytöt, ei hän vieläkään ollut kääntynyt

kedoille — hän kun Luojaa etsiessään arastellen epäili luotuja. Ja

kuitenkin tämä epäilty maaseutu oli ollut hänen lohtunsa kautta

tuon ihmeellisen vuoden... hänen mieleensä muistuivat jalanjäljet

kentiläisten kujien valkoisessa pölyssä, laajat päivänlaskua kohti

kallistuvat vainiot, kuun tavoin yössä välkkyvät lampareet, hämärässä

himmeinä häämöittävät kylät, joiden ääriviivoja elonkorjuun samea

sumu vaimensi, isojen, juhlallisten tähtien luoma loisto, yöäänien

ihmeellinen salaperäisyys — hiipivien eläinten äänien, veden loiskinan,

lintujen liverryksen...

Hänen ajatustensa ketju liikkui väliin hämmennyksen raskaan kuoren

alla. Ulkonaisesti hän yhä asteli typeränä, melkein eläimellisenä

kunniattoman kuolemaansa kohti karjalammikkoon päin; mutta hänen

rinnassaan kuohui sydän täynnä muistoja, haluja, sekavia päämääriä —

jotka nyt alkoivat jonkun salaperäisen toiminnan kautta vähitellen

pyrkiä kätköistään lähemmäksi pintaa.

Lammikko sijaitsi noin kolmanneskilometrin päässä Pookwellista

joidenkuiden raitojen ja leppien reunustamana. Isot keltaiset

kurjenmiekat avautuivat nyt ruo'istossa ja päivännousun valo

kellervöitti vedenpintaa. Se oli kauttaaltaan leimuavana hohteena,

ja kun Robert katseli sitä ylhäältä vainiolta, näkyi se yhtyvän

nuhteeseen, jonka hän ensiksi oli tuntenut kohdistuvan itseensä

kirsikkapuun riippuvasta valkoisuudesta ja joka nyt ikäänkuin tuli

jokaisesta puusta, jokaiselta kujalta, jokaisesta pensasaidasta,

lehvästä ja kukkasesta, lintujen kätketystä viserryksestä ja hulmuten

tulvivasta päivännousun rusosta.

— Menetkö sinä hukuttautumaan, Robert Fuller? Aiotko sinä olla

kuolleena meidän eläessämme? Joutuuko ruumiisi lepäämään vihertyneenä

ja limaisena tuon lammikon pohjalla? Etkö lähde tänä aamuna lypsämään

lehmiä? Etkö mene laittamaan tulta keittiöön? Etkö enää halua nähdä

aurinkoa? Etkö aio mennä pukemaan lapsukaistasi? Kenties se herää ja

itkee nyt, kun se on yksinään.

Hän seisoi lammen reunalla, näyttäen ahdistetulta ja häpeästä

nolostuneelta. Nuhde näkyi paisuvan hänen ympärillään, osuvan häneen

kedoilta ja päiväpaisteesta — häntä, sokeaa, takaisin kutsuvan

kauneuden nuhde.

— Kaiken ikäsi olen ollut täällä sinun nähtävissäsi, mutta sinä olet

tuskin koskaan tätä ennen edes vilkaissut minuun; ja nyt kun sinä

katselet — nyt sinä lähdetkin pois.

— Mutta minä en halua sinua — minä en välitä kauneudestasi. Minä en

huoli mistään ilman Jumalaa.

— Minä olen sinun Jumalasi. Etkö sinä Minua tunne?

Kedot ja maatalot ja auringonnousu kutsuivat nyt äänellä, jonka hän

oli kuullut Throwsin kappelissa, äänellä, joka vuosikausia oli häntä

milloin kiusannut, milloin riemastuttanut, raivostuttanut häntä ja

tehnyt hänestä hupsun.

— Minä olen sinun Jumalasi — etkö sinä Minua tunne? Luulitko Minun

olevan kaukana taivaassa, katselemassa sinua mittaamattoman taipaleen

takaa? Etkö sinä tiennyt, että Minä olen ollut kanssasi kaiken aikaa —

että joka kerta, kun katsahdit kedoille, ystävällisen veljesi silmiin

tai vuoteessa nukkuvaan lapseesi, katsoit Minuun?

Robertin ohimoita jyskytti, ja paksut valtimot hänen kaulassaan

tykyttivät raskaasti. Tyrmistyksen jäykistävä paino oli poissa — ja

sensijaan hän oli tuntevinaan sydämensä pakahtuvan...

— Miksi sinä pakenet luotani ja piiloudut kuin tyhmä kettu, joka ei

tunne omaa luolaansa? Miksi et sinä katso ja näe, kuinka kaunis,

kotoinen, uskollinen ja rakastava Minä olen. Sinä et pääse Minulta

pakoon. Vaikkapa astuisit alas helvettiin, niin Minä olen sielläkin.

Minä olen osa sinun murheistasi, niinkuin sinä olet osa Minusta.

— Mutta, Herra, Sinä olet heittänyt minut ulos.

— Kuinka Minä koskaan voisin heittää sinut ulos? Minä olen liitossa

sinun kanssasi niinkuin äiti on lapselleen vannoutunut. Vain oman

sielusi sumuissa sinä luulit Minut menettäneesi.

Liejussa lammikon äyräällä oli lintujen jalanjälkiä — hennot kynsien

jäljet painettuina pehmeään hiekkaan... Robert katseli niitä ja vapisi.

Sitten hän kohotti kasvonsa taivasta kohti, niin että niihin lankesi

päivännousun valo, joka säteili pilvien lomitse ja heijastui ylös

lammikon värähtelystä. Hänen kasvonsa olivat hikikarpaloiden, hänen

tuskanhikensä kostuttamat, ja ne kiilsivät päivännousussa tavoittaen

sitä kuin vettä, kunnes ne kirkastuivat ja hohtivat.

»Oi, Herra», huudahti hän, »oi Herra!»

29.

»Clem, Bob ei olekaan sytyttänyt tulta.»

Pollyn nuriseva ääni kuului portaita ylös Clemin korviin hänen

kiinnittäessään housujansa.

»Ehkei hän ole vielä mennyt alas.»

»Kello on jo yli kuuden.»

»Hän on kaiketi nukkunut sikeästi saatuaan hampaansa poisvedetyksi.»

Clem harppasi parin jalan levyisen sillakkeen yli ja avasi Bobin

oven. Huone oli täynnä päiväpaistetta, jota lankesi vuoteeseen, missä

pienokainen oli tyytyväisenä valveillaan, heilutellen käsivarsiansa.

»Hän ei ole täällä — hän on siis mennyt ulos.»

»Hm, tämä on ensi kerta, kun hän on unohtanut tulentekemisen, eikä hän

ole tuonut minulle hiiliäkään.»

Jokin koski Clemiin.

»Minä autan sinua», jupisi hän ja meni alas.

Hän kantoi Pollylle hiilet ja auttoi tätä tulen laittamisessa, ryhtyen

sitten sitä vartioimaan Pollyn rientäessä ylös pienokaista pukemaan.

Minuuttia myöhemmin hän kuuli parahduksen:

»Clem!»

»Mikä on?»

»Bob on mennyt hukuttamaan itsensä... On kirjoittanut sen tähän... Oi,

mitä meidän pitääkään tehdä?»

Clem riensi yläkertaan vapisten ja tyrmistyneenä. Hän tapasi Pollyn

seisomassa lipaston ääressä ja pitämässä kirjaa kädessään. Etulehti oli

töherretty täyteen Bobin hataralla käsialalla.

»En tahdo, että kauemmin kärsitte minun tähteni, minkävuoksi minä

hukutan itseni. Se on helppo kuolema. Älkää siis surko minun tähteni,

rakas Clem ja Polly. Mutta minulla on vaivaa päässäni...»

»Oi, niinhän sen tehdessään aina sanovat, niinkuin saa lehdistä lukea»,

huudahti Polly hysteerisesti.

Clem seisoi käsivarsi vaimonsa olkapäällä nojaten häneen koko

voimallaan, niin että Pollyn täytyi tukea itseään lipastoa vasten.

»No, älä pane sitä niin sydämellesi, poikarukka», lohdutti hän; »sehän

oli kai parasta. Hän on onnellinen nyt... sanoo, että me saamme pitää

lapsen... ja hän on jättänyt raamattunsa herra Beemanille...»

»Sitten hän saa itse mennä sen hänelle viemään!» huudahti Clem

raivoissaan. »Sillä tuolla hän tulee portilla.»

»Kuka? Herra Beemanko?»

»Ei, vaan Bob.»

Clem ryntäsi ovelle vavisten raivosta ja kiihtymyksestä. Murhe oli

vastavaikutuksen voimalla vaihtunut vimmaksi, ja ensi kertaa Robert

näki veljensä tulipunaisena ja kiukusta sähisevänä.

»Mitä tällä tarkoitat?» huusi Clem. »Mitä tarkoitat säikähdyttämällä

meidät tällä tavoin, — ja sitten kävelet portista sisälle niinkuin

ei olisi mitään tapahtunut? Noilla metkuillasi sinä murrat meidän

sydämemme.»

Bob seisoi katsoa töllistellen häneen, suu avoinna.

»Tule sisälle, Bob», virkkoi Polly kyynelsilmin. »Sinun täytyy riisua

vaatteesi, koska ne ovat märät.»

»Ne on kuivat kuin pouta», huudahti Clement.

»Olen pahoillani», änkytti Bob; »olen kovin pahoillani teille

tuottamastani säikähdyksestä. Tein parhaani ehtiäkseni kotiin ennenkuin

olisitte nähneet, mitä olin kirjoittanut.»

»Sinä et siis upottanutkaan itseäsi!» virkkoi Polly.

»Enpä kai. Lähdin kyllä täältä hukuttautumisaikeissa, mutta päästyäni

rantaan osoitti Herra minulle kauneutensa.»

Oli lyhyt, vakavatuntuinen äänettömyys. Clem ja Polly katselivat

toisiaan.

»Hän näytti, että koko maailma oli hänen ja minä sen mukana ja

ettei hän milloinkaan sallisi minun lähteä... ja kaikki tämä minun

tuskani oli aivan sellaista kuin jos heräisi pää vuodevaatteiden alla

päiväpaisteisena aamuna ja luulisi olevan yön.»

»Siis tarkoitat... tarkoitat, Bob, ettet enää usko olevasi kadotettu?»

»Minä olin kadottanut Jumalan, eikä hän minua — kaiken aikaahan hän

kutsui minua, enkä minä kuullut, kun olin niin typerä... Pikemmin

lammas puree karitsaltaan pään poikki tai äiti heittää lapsensa

ulos ikkunasta kuin hän työntäisi sielun luotaan. Oi, minä olin

helvetissä... mutta myös hän oli siellä kanssani, vaikken minä sitä

ollenkaan aavistanut...»

»Merkitseekö tämä kaikki, että sinä olet jälleen kääntynyt?» kysyi Clem

epäilevästi.

»Minähän käännyin yhdeksättätoista kuukautta sitten — ainakin annoin

itseni silloin Jumalalle, ja vaikka minä tein syntiä, ei hän heittänyt

minua pois; mutta koko tämän ajan minulla oli päässäni kovin typeriä

ajatuksia hänestä, sillä ihan tähän aamuun asti minä luulottelin, että

hän oli vihainen Jumala, leimuavan tuomion Jumala niin sanoaksemme.

Mutta nyt minä näen, että hän on rakkautta... että hän on kaunis.

Hän on kedoilla kasvattamassa kukkia, viserryttämässä lintuja ja

nostattamassa lammikoiden pinnoille sen herttaisen, pienen, valkoisen

kukan... ja hän on paljoa kotoisempi kuin ihmiset luulevatkaan...»

Clem huomasi veljensä käsien vapisevan hänen seisoessaan leuka pystyssä

tuollaisessa haltioitumistilassa, jollaiset hänellä ennen olivat

tavallisia, mutta joita nyt ei ollut sattunut kuukausimääriin.

»Mikä sen sinulle osoitti, Bob, — noin yht'äkkiä?»

»Enpä tiedä. Minä vain seisoin siellä, ja jotakin tuntui särkyvän

sydämessäni — ja sitten minä ajattelin aivan toisin. Olin kuulevinani

äänen minua puhuttelevan — en kauheaa ääntä enkä papillista ääntä,

vaan sellaisen äänen, jolla puhutaan täälläpäin, aivan rauhallisen ja

silaamattoman. Ja se sanoi, ettei Jumala ole suljettuna meiltä pois

taivaaseen, vaan että hän on täällä alhaalla — vainioilla nuoren viljan

ohella ja kedoilla pienokaisiaan hoitelevien eläinten parissa, sinussa

ja minussa, — hänen seurastaan ei pääse pakenemaan — Ja sitten minä

ajattelin raamatun sanoja: 'Jos minä vuoteeni helvettiin rakentaisin,

niin sielläkin Sinä olet kanssani', ja minä käsitin, että siten minä en

koskaan voisi joutua helvettiin, koska ainoa helvetti, jota pelkäsin,

oli elää ilman Jumalaa.»

»No», sanoi Polly reippaasti, »tuota kaikkea sinun olisi pitänyt

ajatella aikaisemmin ja säästää itseltäsi ja jokaiselta muulta melko

paljon vaivaa. Mutta samapa se, koska olet tullut järkiisi, niin hyvä

on, ja nyt saat auttaa minua valmistamaan aamiaista.»

Robert totteli häntä auliisti. Clem jäi seisoman kuistille, tuijottaen

raitille mitään näkemättä. Pitkän aikaa hän seisoi nojaten ovenpieltä

vasten, kädet ristissä rinnoilla. Kerran hän sytytti piippunsa ja salli

sen sammua jälleen. Kun Polly oli häntä kahdesti käskenyt, toisen

kerran jokseenkin kiivaasti, meni hän sisälle aamiaiselle.

Aterioidessa Bob selosti ihmeelliset kokemuksensa vielä

seikkaperäisemmin. Pidättyväisyys oli aina ollut hänessä vain ohimenevä

ominaisuus, ja hän haasteli laajasti seikkailuistaan lammen partaalla,

niin että ainoastaan kielen, varsinkin hänen kielensä asettamat

rajoitukset estivät Clemin ja Pollyn saamasta tietää niistä yhtä paljon

kuin hän itse tiesi. Tämä uusi kokemusten sarja oli heille jokseenkin

yhtä käsittämätön kuin se vanhakin, mutta he näkivät, että hän nyt

oli onnellinen ja että hän oli päässyt epätoivostaan, joten he olivat

kiitolliset — ja koettivat osoittautua mahdollisimman myötätuntoisiksi.

»Minä tunnen, etten tosiaankaan koskaan voi maksaa Herralle kaikkea,

mitä hän on minulle tehnyt», sanoi Robert. »Minun täytynee kertoa

kaikille ihmisille, että hän on rakkauden Jumala ja pelkkää rakkautta.»

»Ka, Bob», virkkoi Clem vakavasti, »sinun täytyy jättää muut ihmiset

rauhaan. Et voi jokaisen kääntymyksesi jälkeen mennä saarnailemaan

evankeliumia.»

»Mutta minä näet saarnasin ankaraa evankeliumia ensi kerralla: minä

julistin, että Kristus kuoli valittujen edestä ja että kaikki muut

palaisivat helvetissä. Kaiken aikaa minä näet esitin Jumalaa väärässä

valossa, ja minun on mentävä se asia korjaamaan.»

»Sinä jätät sen nyt ainakin toistaiseksi.»

»Mutta minä en voi sitä jättää, kun kerran olen puhunut hänen

rakkauttaan vastaan. Minun täytyy mennä sanomaan herra Beemanillekin,

että hän on erehtynyt.»

»Voit mennä sanomaan herra Beemanille mitä ikinä haluat — minä annan

sinulle sitävarten vapaapäivän, — mutta sinun tulee jättää muut

ihmiset rauhaan, jo siitäkin syystä, etteivät ne sitä sinulta nykyisin

sietäisi; sinun on muistettava, että kaikki naapurit ovat sinua

vastaan, Bob.»

Bob tukki suunsa, mutta Clem tunsi itsensä hänestä vielä varsin

levottomaksi. Hänen veljensä taipumus aikaansaamaan pahennusta

herättävää hälinää kaikesta, mitä hänelle tapahtui, olipa se hyvää

tai pahaa, oli otettava laskuihin, ja hän tiesi, kuinka vaarallinen

saattoi olla tuo hytkähdyttävän haltioitunut mielentila, jossa hän sen

erilaisuudesta huolimatta näki Bobin nyt olevan.

»Meidän täytyy pitää häntä silmällä pari päivää», sanoi hän jälkeenpäin

Pollylle, »Hänen muka täytyy kertoa kaikki jokaiselle.»

»Kyllä hän olisi aikamoinen pöllö, jos taas aloittaisi sen kaiken

uudestaan.»

»Sitäpä minä juuri sanon — koko naapuristo on häntä vastaan, kuten

luonnollista onkin; ne eivät häneltä enempää sellaista siedä.»

»Eivät suinkaan — ja oletko kuullut että Hanna Iden on palannut?»

»En, — onko hän?»

»On ja Darius myös. Mandie Pont kertoi minulle. Jos Bob näkee Hannan,

niin ehkä sekin sotku alkaa uudestaan.»

»Bob on häneltä turvassa, siitä olen aivan vanna.»

»Minä en ole. Sellaisesta miehestä kuin Bob ei missään suhteessa voi

olla aivan varma. Minä en soisi hänen nytkään sitä Hannaa paljoa

näkevän.»

»Sinä puhut naisten tapaan, muijaseni, — luulet, ettei kukaan meistä

voi koskaan täydellisesti päästä irti jostakusta teistä. Mutta Bob on

kunnon mies, ja vaikka minä toivoisin hänen uskontonsa olevan hiukan

tyynempää, arvelen, että se on hyvä uskonto ja pitää hänet oikealla

tiellä.»

»Sitten se tekisi nyt, mitä se ei ennen tehnyt. Joka tapauksessa olen

iloinen, että hän on jälleen reipastunut ja katselee asioita hiukan

luonnollisemmalta näkökannalta. Ensiksi hän ei muuta kuin murehti,

että jokainen oli menossa helvettiin, paitsi hän itse, ja sitten hän

murehti, ettei kukaan mennyt helvettiin, paitsi hän. Nyt hän näkyy

saaneen järkevämmän vakaumuksen. Mutta, kuten sanot, täytyy meidän

pitää häntä silmällä, eikä luullakseni haittaisi, että hän jäisi minun

luokseni täksi aamuksi perkaamaan hillomarjat.»

30.

Clem jätti Bobin kernaasti vaimonsa pariin. Hänellä oli tänä aamuna

liian paljon hommaa pitääkseen Bobia silmällä, ja hän saattoi luottaa

siihen, että Polly osasi estää hänen veljensä millään tavalla

tekemästä itsestään narria. Kunhan Bob vain käyttäytyisi sopivasti ja

pysyisi levollisena, saattaisivat asiat kääntyä nyt parempaan päin.

Ainakin hän nyt oli onnellinen ja järkevä — järkevämpi kuin oli ollut

kääntymyksestään asti. Kunhan hän vain tätä jatkaisi, niin ehkä Mabel

nähtyään, kuinka hänen miehensä oli parantanut tapansa, voisi jonkun

ajan perästä ajatella palaamista hänen luokseen...

Näin maalaili Clemin mielikuvitus hohtavia tauluja hänen ahertaessaan

työssään sinä aamuna ja hänen kävellessään kylään, jossa hänen oli

käytävä Pepperin luona hevoskaupoissa, — tauluja, jotka kaikki tyynni

tummenivat hänen palatessaan kartanolle ja tavatessaan Pollyn häntä

siellä odottelemassa.

»Hän on tullut herra Robertia hakemaan», selitti Pickdick. »Minä

sanoin, että te olitte mennyt kirkonkylään ja että hän kenties oli

teidän kanssanne.»

Clem huokasi.

»Minä en ole häntä nähnyt. Miksi et pitänyt häntä paremmin silmällä,

Polly?»

»Minä vain juoksin katsomaan munia sillä välin, kun vesi kiehui, ja

hän perkasi pieniä vihriäisiä karviaismarjoja — ja palatessani hän oli

poissa, kun oli saanut marjat peratuiksi; minä siis ajattelin, että

ehkä hän olisi kartanossa.»

»Häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna», sanoi Pickdick

»Sitten en voi ymmärtää, mihin hän on mennyt.»

»Minä kyllä voin», sanoi Clem, taaskin huoahtaen.

Hän oli muistanut, että tänään oli Salehurstissa markkinat.

»Mihin sitten?»

»Se pahuksen hupsu on lähtenyt Salehurstiin. Hän kertoilee siellä

niille juurta jaksain uudesta kääntymyksestään. Lempo soikoon! Mikset

pitänyt hänestä vaaria, muijaseni?»

»Minä poistuin vain viideksi minuutiksi — enkä voinut aavistaakaan,

että kukaan ihminen olisi voinut ne karviaismarjat niin nopeasti

perata.»

»No, minun täytyy joka tapauksessa lähteä hänen perästään; ihmiset

eivät siedä hänen saarnailuaan kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut,

— tekevät kenties hänelle jotakin pahaa.»

»Odota, kunnes olet syönyt päivällisesi, Clem.»

»Ei — minä lähden nyt ja pakotan hänet käyttäytymään järkevästi, jos

voin. Hän on muutamissa suhteissa kuin lapsi, se Bob, ja pelkään, että

hän saattaa itsensä ikävyyksiin.»

Hän lähti heti. Päivä oli kuuma, mutta hän astui ripeästi ja oli pian

ehtinyt tienhaaraan Salehurstin ulkopuolelle. Oli vain pikkumarkkinat,

eikä hän vielä ollut tavannut ketään, mutta täällä hän näki

linjaalirattaiden tulevan häntä vastaan. Ajaja huusi hänelle matkan

päästä:

»Tekö siellä, herra Fuller?»

»Minä kyllä, herra Cox.»

»Olin tulossa teitä noutamaan — veljenne on taas aloittanut

saarnailemisensa, ja pelkään, että sattuu ikävyyksiä.»

»Minä olin juuri matkalla häntä etsimään.»

»Hypätkää sitten kärryihin, niin minä kyyditsen teidät paikalle.»

Clem astahti pyörälle ja hyppäsi ajopeleihin. Cox käänsi hevosensa pään

Salehurstia kohti.

»Minä tiesin, että ainoastaan te kykenisitte hänet estämään,

minkätähden päätin lähteä teitä noutamaan. Minä tein parhaani, mutta

hän oli niin innokas kertomaan niille kaikille jostakin ihmeellisestä

asiasta, joka oli hänelle tapahtunut; hän ei näkynyt ollenkaan

ajattelevan, etteivät ihmiset siedä semmoista hänenlaiseltaan — pyydän

anteeksi.»

»Bob on mainio mies», virkkoi Clem, »mutta hänen sietäisi olla

järkevämpi».

»Nähtävästi hän on jälleen tullut uskovaiseksi», sanoi Cox. »Olin

kuullut, että hän oli kaiken sellaisen lopettanut, koska luuli olevansa

kadotettu. Mutta nyt hän sanoi, että Jumala näyttäytyi hänelle jälleen,

rakkauden Jumalana, ja mitä muuta lienee sanonutkaan. Ihmiset eivät

sitä siedä.»

»Olivatko alkaneet käydä raa'oiksi?»

»Oh, ainoastaan jotkut hänelle huutelivat... Mutta ne mustalaiset

ovat jälleen liikkeellä; minä näin Darius Ripleyn kuuntelemassa,

ja Dariushan on uhannut kostaa Bobille, että tämä toimitti hänet

seitsemäksi kuukaudeksi kruunun muonaan.»

»Minä en ole siitä kuullut; eikä muuten Bob häntä telkien taakse

toimittanut — hänet vangittiin koiranvarkaudesta.»

»Niin mutta jollei Bob olisi aiheuttanut sitä hälinää ja poliisit

saapuneet, niin ei Ripleytä olisi pidätetty. Sen Bobin jutun yhteydessä

poliisit pääsivät hänen jäljilleen. Jos tapahtuu jotakin ilveilyä,

niin Darius tekee sen pahemmaksi — ja sitäpaitsi on muita mustalaisia

liikkeellä.»

Clem näytti säikähtyneeltä.

»Luuletteko, että — että ne tekisivät hänelle jotakin pahaa?»

»Oh, älkää olko huolissanne, — pahin, mitä ne tekisivät, olisi, että ne

uittaisivat hänet.»

»Minä en salli Bobia uitettavan.»

»Kenties ehdimme ajoissa sen estääksemme — eipä niin, että voisimme

mitään, jos rymäkkä on alkanut, mutta jos ne vain ilkkuvat ja huutavat

ja te saatte Bobin perääntymään...»

»Hän ei minun tähteni peräänny... Mitä tuo on?»

»Missä?»

»Tuolla alhaalla nevalla — ikäänkuin joukko ihmisiä juoksisi.»

»Se on sitä — siellä ne ovat. Taidamme tulla liian myöhään, ehkä ne

ovat käyneet käsiksi veljeenne.»

Hän pysähdytti äkkiä hevosensa, ja he molemmat hyppäsivät rattailta. He

olivat juuri ehtineet sillalle aseman mäen alapuolelle, missä Rother

juoksee tien alitse ja kääntyy pohjoiseen Dudwellin jokea kohti.

Puolisen kilometrin päässä oli pieni vierivä ihmisjoukko liikkumassa

rämeellä. Keskusta oli hyvin tiivis, taaja, tumma ryhmä, mutta sivuilta

se harveni ja hajaantui, kutistui ja laajeni, vaihdellen muodoltaan

ympyrästä pitkäksi soikioksi.

Clem ei eläessään ollut juossut niin nopeasti — hän jätti kauaksi

taakseen Coxin, joka oli hiukan kömpelömpi. Hän saavutti kansajoukon,

kun se vielä oli jonkun matkan päässä paikalta, missä Rother laajenee

ja syvenee Bugshullin myllyn yläpuolella. Oltiin ilmeisesti matkalla

myllylammikolle. Clem ei voinut erottaa huutoja, vaan sekavaa melua

ja raskasta juoksuntöminää, ikäänkuin silloin, kun Salehurstin

»yhdistyneet» ryntäävät kentällä jalkapallokilpailussa ja Etchinghamin

joukko perääntyy asemiltaan heidän edellään... Ensiksi hän tunsi

jotakin huojennusta havaitessaan, että heitä oli niin vähän; eiväthän

toki Salehurstin säädylliset tilalliset voisi yhtyä moiseen ilveilyyn,

vaikka sen ehkä sallisivatkin, — mutta kun hän pääsi heitä lähemmäksi,

huomasi hän, että hänelle olisi melkein yhtä toivotonta taistella

kahtakymmentä kuin kahtasataakin miestä vastaan. Siinä oli markkinaväen

raaempaa ainesta — mustalaisia (joiden joukossa hän ei kuitenkaan

nähnyt Dariusta), nuoria räyhäileviä työmiehiä ja maalaisrenkejä sekä

pari, kolme pienemmän vuokratilallisen poikaa.

»Seis», huusi Clem, »seis!»

Kukaan ei hänestä välittänyt, eikä hän muuta voinut kuin juosta

toisten rinnalla läähättäen ja rukoillen. Keskustana oli tiiviisti

yhteenlyöttynyt joukko — siellä ei ollut mitään rynnistelyä; kaiketikin

Bob alistui kohtaloonsa, joko valtioviisaudesta tai luultavammin

vakaumuksesta.

»Seis!» huohotti Clem. »Päästäkää hänet irti. Hän ei ole tehnyt teille

mitään pahaa. Te olette kirottu räyhääjäjoukko.»

»Pidä kitasi kiinni», sanoi Stan Shovell juostessaan lähellä, »tai ehkä

me paiskaamme sinut hänen perästään».

»Lopettakaa, herra Clem», hillitsi Cox, joka nyt oli heidät

saavuttanut. »Hyödytöntä puuttua asiaan. Ne eivät tee veljellenne

mitään pahaa, jos hän menee tyynesti.»

»Ne hukuttavat hänet.» »Ei, eivät ne sitä tee — ne vain aikovat häntä

hiukan uittaa, mikä tekee hänelle äärettömän hyvää, meidän keskemme

sanoen.»

»Voi kamalaa», huohotti Clem, »voi kamalaa!»

He olivat vihdoinkin päässeet lammikolle — sille laajentumalle, johon

kuvastuu Bugshullin mylly lombardilaisine poppeleineen. Ratas ei ollut

käynnissä, joten ei ollut vaaraa, että Robert painuisi veden alle ja

hukkuisi, mutta Clemiä raivostutti ajatus siitä, mitä tapahtuisi. Hän

äkkäsi äkkiä veljensä, horjuvan, pörröisen miehen... ja sitten Robert

hänen kauhukseen aikoi rynnistellä. Kylmän ulapan näkeminen, jonka

syvyyttä hän ei tuntenut, täytti hänet kuolettavalla pelolla.

»Päästäkää minut!» parkui hän. »Päästäkää minut!» Clem ryntäsi häntä

kohti, mutta häneen tarttuivat Haiselmanin Cox ja Stan Shovell. Hän

taisteli heitä kumpaakin, niin ystävää kuin vihollistakin, vastaan yhtä

vimmatusti. Sitten kuului äkkiä iso molskahdus, ja hän asettui.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Jokainen tuijotti paikkaan, mihin Robert

oli hävinnyt. Vesi leveni yhä laajemmissa renkaissa...

»Hän on hukkunut», huudahti Clem.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Robert näyttäytyi, seisoen

vyötäisiinsä vedessä hullunkurisena kuvatuksena, hiukset riippumassa

silmille, ja vesi valui hänen suustaan, kun hän kakisteli ja

pärskytteli.

Äyräällä seisovat miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun.

»No, Robert Fuller — saarnaa nyt meille Jumalan hyvyydestä.»

»Oletko pelastettu?»

»Hän on ainakin pesty.»

»Vetäkää hänet maalle ja työntäkää uudestaan veteen.»

»Ei — hän on saanut kyllikseen.»

»Kolme kertaa on oikea annos.»

»Tarttukaa häneen kepillänne, hän ei voi päästä pois.»

»Ei, seisokoon hän tuolla ja saarnatkoon meille.»

»Hän sanoo, että Jumala on kaikessa. Oletko tavannut hänet vedestä,

Bob?»

Robert avasi suunsa.

»Nyt hän aloittaa.»

Verivirta syöksähti äkkiä Robertin suusta.

»Hyväinen aika, olette häntä loukanneet!»

»Auttakaa hänet maalle — emme saa häntä tappaa.»

»Ei se mitään — hänen nenänsä vain vuotaa verta.»

»Ei — sitä tulee sisuksista. Hän ei olisi saanut sillä tavoin

rynnistellä.»

Robert ponnisteli hitaasti vedestä rantaäyrästä kohti, tarttui kahteen

ruohontöppääseen kiskoakseen itsensä ylös ja kaatui sitten tunnottomana

kasvoilleen ollen vielä puoliksi vedessä.

31.

Hänet tuotiin kotiin Coxin rattailla tämän ja Clemin väliin tuettuna.

Hän sanoi voivansa paremmin, mutta heidän Pookwelliin päästessään

olivat hänen kasvonsa harmaat. Jättäen hänet Clemin ja Pollyn huostaan,

Cox ajoi noutamaan lääkäriä.

Clem auttoi veljeään riisumaan märät vaatteensa ja hoivasi hänet

vuoteeseen. Jotkut liikkeet näkyivät tuottavan hänelle suurta,

tuskaa, ja Clem pelkäsi, että joku sisäelin oli vioittunut. Hänen

levottomuuttaan ja sääliään sumensi yhä vimma; hänestä tuntui, ettei

hän koskaan voisi unohtaa vaikutelmaa, jonka sinä päivänä oli saanut

lähimmäisistään, ettei enää koskaan voisi heitä kohteliaasti tervehtiä

torilla. Tosin kyllä oli Bobin pyöveleinä ollut vain kourallinen

roskaväkeä, mutta arvokkaat maanviljelijät ja ammattilaiset olivat

seisoneet vieressä ja sallineet heidän tehdä, mitä halusivat; he

olisivat melkein varmaan voineet ehkäistä heidät, jos olisivat

tahtoneet, mutta — Coxia lukuunottamatta — he eivät olleet tahtoneet,

olivat luultavasti mielellään nähneet Bobia rangaistavan... »Uittaminen

tekee hänelle erinomaisen hyvää», oli myöskin Cox sanonut.

»Älä näytä noin hurjalta, poikaseni», virkkoi Bob, Clemin peittäessä

hänet lakanalla jännitetyin vapisevin käsin. »Sehän oli tarkoitettu

vain kujeeksi, minä kuulin useimpain heistä vain laskevan törkeää

leikkiä.»

»Kaunista leikkiä — samanlaista kuin koira leikkii lampaita

hätyytellessään.»

»No, sen mielestä se on leikkiä kumminkin.»

»Miltä tuntuu nyt, Bob?»

»Hiukan omituiselta... Minä tunnen tuskaa.»

»Tohtori saapuu tuossa tuokiossa.»

Lääkäri tuli ja tutki Bobia. Pari kylkiluuta oli taittunut ja

lisäksi oli sisällisiä vammoja. Tuska kävi joka minuutti yhä

sietämättömämmäksi, ja ennenkuin lääkäri lähti, antoi hän hänelle

jotakin unilääkettä.

»Luuletteko hänen tulevan pian paremmaksi?» kysyi Clem-poloinen, kun he

olivat lähteneet huoneesta.

»Pelkään, että hän on pahoin loukkaantunut. Enhän voi sanoa mitään

varmasti — hän on nuori ja vahva, — mutta luulen, että minun tulee

valmistaa teitä siihen, että tauti saa vakavan käänteen.»

»Tarkoitatteko, että hän kuolee?»

»Hän on varsin suuressa vaarassa. Otatteko te ja vaimonne hoitaaksenne

häntä? Minä lähetän tänne illalla piirin sairaanhoitajattaren — voidaan

tarvita ruiskutuksia.»

Clem istahti kurjana portaille.

»Reipastukaa», kehoitti lääkäri, »hän saattaa toipua». »Sellainen

menettely on häpeällistä — hiton häpeällistä.» »Olen aivan samaa mieltä

kanssanne, ja teidän sijassanne minä hänen toinnuttuaan yrittäisin

ottaa selvää, tietääkö hän, keitä ne olivat, jotka hänet tällä tavoin

runtelivat. Jonkun tulisi siitä joutua vankilaan. Itse ette kai paljoa

nähnyt?»

»En — ainoastaan uloimmat heistä. Minä näin pari, kolme, juuri kun

he kaikki pötkivät tiehensä, sittekun Bobille oli käynyt huonosti,

mutta siinä metakassa ei tietysti voinut saada selvää, mitä oikeastaan

tapahtui.»

Lääkäri tuumi, tulisiko hänen ehdottaa, että lähetettäisiin noutamaan

potilaan vaimoa, mutta hän tiesi, että asia oli arka, ja jätti sen siis

nuoren Fullerin harkintaan.

Clem jutteli siitä Pollyn kanssa, ja he päättivät heti lähettää

noutamaan Mabelia. Kaikesta huolimatta oli hän edelleenkin Bobin vaimo

ja kaikki sovinnaiset perinnäistavat vaativat, että hän nyt tulisi

Bobin sairasvuoteen ääreen.

Mabel sai siis pian sähkösanoman, jollaisia hän itse oli niin kerkeä

lähettelemään, ja seuraavana aamuna hän oli Pookwellissa, kovin

kuumeisena ja kyyneltyneenä, mutta aivan lempeänä Bobia kohtaan, joka

nyt oli voittanut puolelleen koko hänen ruumiillisen säälinsä.

Hän lepäsi omituisen murtuneessa asennossa vuodevaatteiden alla,

jotenkuten osoitti hänen asentonsa täydellisesti särkynyttä ruumista.

Hänen poskillaan oli kaksi kovaa punaista väritäplää, ja silmät

kiiluivat levottomina.

»Terve, Mabel...» sanoi Bob hänet nähdessään, mutta hän ei näkynyt

kykenevän enempää puhumaan. Mabel istui hänen vieressään kymmenkunta

minuuttia, pidellen hänen kättänsä, nousi sitten lääkärin tullen ja

suuteli hänen kuumaa poskeaan ennenkuin lähti.

Seuraavat kaksi vuorokautta pidettiin häntä varsin paljon rohtojen

vaikutuksen alaisena, sillä tuska oli kova. Parina selkeänä välihetkenä

hän puhutteli Clemiä. Kerran hän sanoi:

»On hyvä Mabelille, että minä kuolen, — en laisinkaan ajatellut sitä

muuttaessani mieleni hukuttautumisestani... ehkä minun olisi pitänyt

muistaa häntä, mutta sydämeni oli niin täynnä, etten voinut ajatella

muuta kuin kuinka ihanaa oli elää kauniissa maailmassa.»

Toisella kertaa hän pyyteli anteeksi veljeltään:

»Minä tiedän, ettet sinä ja Poll olisi suoneet minun lähtevän puhumaan

ihmisille siitä, mitä minulle oli tapahtunut... mutta istuessani tuolla

auringon paistaessa minuun ja pieniin viheliäisiin karviaismarjoihin

lautasella... ja kun näin ulkona sinisen taivaan ja valkoiset ja

keltaiset kukkaset... silloin tuumin, että minun täytyi mennä kertomaan

jokaiselle, että Jumala on rakkaus ja että kaikki ihana on osa hänen

rakkaudestaan ja ettei oppi vihasta ja helvetistä ja muista kauheista

asioista ole totta... Hän sanoi: 'Katsokaat liljoja' — sehän merkitsee:

'katsojaa kukkia — satakaunoja, päivänkakkaroita, maitokeijuja ja

muita...'»

Clem ei voinut saada häneltä mitään tietoja, jotka olisivat voineet

johtaa hänen hätyyttäjiensä vangitsemiseen.

»Sehän oli heidän karhunleikkejään... he olivat kuin vasikkajoukko...

Minä en pannut merkille ketään erikoisesti — ja olihan se vähän omakin

syyni... minun ei olisi tullut niin rynnistellä... mutta minä pelkäsin

niin kauheasti hukkumista.»

Kun toisen päivän illalla kävi varsin varmaksi, että hän kuolisi, kysyi

Clem häneltä, halusiko hän Clemin ja Pollyn pitävän lapsen, yhä sillä

edellytyksellä, ettei Mabel sitä tahtonut, mikä oli luultavinta.

»Tietenkin te saatte hänet pitää. Hän on enemmän teidän kuin minun.»

»Bob — ethän tahtone — tahtoisitko, että kasvattaisimme hänet sinun

uskonnossasi?»

Robert oli hetkisen ääneti, katsellen vaaleata taivasta, jonka lävitse

kuulsi sammuva auringonlasku. Sitten hän sanoi hitaasti:

»Jos tiedätte helpomman tien Jumalan luo kuin mitä omani on ollut, niin

neuvokaahan se hänelle.»

Clem tunsi jotakin kovaa ja tukehduttavaa nousevan kurkkuunsa. Hän

ojensi kätensä ja laski sen Bobin kädelle, joka oli aivan ruskea ja

känsäinen, mutta nyt oli omituisen avuton hänen omansa alla.

»Oi, Bob, tuntuu sanomattoman kovalta, että sinä kuolisit keskellä

toukokuuta.»

»Epäilemättä se tuntuu kovalta, koska minä olen saanut takaisin

elämänhaluni, kuten sinä sanoisit... ja, Clem, minusta tuntuu kauhean

kummalliselta, kun tämä tuska ja tohtorin antamat rohdot ja kaikki...

Enkä tahtoisi kuolla, se peloittaa minua, — mutta minusta tuntuu, että

jos menen Herran Jumalan luo, niin menen kaiken sen keskelle, mikä

on elävää... Jos olen hänen kanssaan, niin en koskaan voi menettää

toukokuuta... Oi, kun ajattelen, kuinka hän kutsui minua kaikki nämä

menneet vuodet ja minä juoksin pois säikähtyneenä kuin typerä lammas,

— sanoin näyttäväni hänelle... Oi, kyllä hän on näyttänyt minulle —

saavuttanut minut ja vienyt minusta voiton. Hän voisi nauraa minulle

iankaikkisesti.»

Ja sairasvuoteeltaan yhtyi Bob heikosti Jumalan nauruun.

Clem luki hänelle raamattua silloin tällöin, muttei hän jaksanut

paljoa kuunnella, ja lopun lähestyessä — kolmantena iltana — hän

oli aivan tiedoton armeliaan lääkkeen vaikutuksesta. Clem, Mabel,

Elizabeth ja Polly, viimemainitulla pikku Nat sylissään, olivat

huoneessa hänen kuollessaan. Muttei hän nähnyt ketään heistä. Oli

hämärä, toukokuun lämmin usva riippui puutarhassa, puut ja kukkaset

olivat liikkumattomina harmaassa valossa. Robert virui vuoteessa,

kasvot ikkunaan päin, hengittäen raskaasti. Äkkiä hän vavahti

hiukan, hengitys muuttui hetkiseksi luonnollisemmaksi, ja hän jupisi

joitakuita epäselviä sanoja, jotka kuulostivat kuin hän olisi

virkkanut »kummallisia unia» ja »puiden varjoja tiellä». Sitten hänen

hengityksensä kerääntyi syväksi huokaukseksi... ja lakkasi.

32.

Hänet haudattiin Throwsin kappelin kirkkomaahan, jossa hänen isänsä

lepäsi. Hautajaiset tapahtuivat varhain aamulla, sillä omaiset eivät

halunneet »kansajoukkoa töllistelemään». Salaisuus säilyi hyvin, eikä

haudalla ollut muita kuin sukulaiset.

Paikkakuntalaisten mielipide Robertista oli melkoisesti lieventynyt.

Hänellä oli parempi maine kuoltuaan kuin hänellä oli ollut koskaan

eläessään. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, ettei hän ollut sanonut

tai tehnyt mitään vainoojiensa vangituttamiseksi. Hän oli kuollut

syyttömänä uhrina, vaikka muutoin epäkunniakkaasti. Pidettiin

tietenkin tutkinto, mutta se ei johtanut muuhun kuin lausuntoon, että

»joku tai jotkut tuntemattomat henkilöt olivat syypäät miesmurhaan».

Kukaan todistajista, jotka jotenkuten selvisivät ruumiintarkastajan

kysymysverkosta, ei tahtonut tunnustaa vainajaan koskeneensa. »Siinä

oli joukko miehiä ilveilemässä eikä tietysti voinut nähdä miten kaikki

kävi.» Lopuksi oikeus peruutti syytteen Robertin taposta, selittäen

asian törkeäksi leikiksi, — »liian pitkälle mennyttä pilaa» oli

otsikko, jonka alla paikalliset sanomalehdet asiasta kertoivat.

Illalla ennen hautajaisia olivat Clem ja Polly sisustaneet haudan

myöhäisillä kevätesikoilla, käenkaalilla ja voikukilla. Ne olivat

vielä jokseenkin tuoreita, kun Bobin arkku laskettiin niiden päälle,

koristettuna kahdella seppeleellä erilaisista valkoisista tekokukista,

sidottuina mustilla hamppusäikeillä. Toinen niistä oli leskeltä,

toinen muilta omaisilta. Ne tiesivät melkein haaveellisen aulista

tuhlaavaisuutta, koska ne olivat haudattavat ruumiin kanssa, sillä Jim

toivoi, ettei Bobin kumpua millään ehdolla tehtäisi silmäänpistäväksi

hautajaiskoristuksilla — »ehkä myöhemmin, kun ihmiset ovat hiukan

unohtaneet, voimme pystyttää kiven». Niinpä nämä kaksi kukkakauppiaan

keinotekoista mestarinäytettä menivät hautaan kuin joku muinaisaikainen

uhri vainajille. »Alati surevalta leskeltä — ei menetetylle, vaan

ennemmin poistuneelle» ja »Hellimmin tervehdyksin ja myötätunnoin

äidiltä, Jimiltä, Maryltä, Clemiltä ja pikku Natilta isälle, joka on

mennyt enkelien pariin».

Oli synkähkö aamu; kalpeita valoviiruja näkyi harmaalla taivaalla.

Orapihlaja esiintyi melkein huikaisevan valkoisena matalalla riippuvia

pilviä vasten, ja voikukkaketojen kellervyyttä tummensivat kesäkuun

varhaiset hierakat. Vieno tuuli huokuili Rotherilta tuoden mukanaan

salaperäistä veden tuoksua.

Herra Vine seisoi haudan pääpuolella ja lausui rukoukset, joihin

sisältyivät kaikki muut paitsi Robert. Mabel seisoi lähinnä häntä,

suruharsot liehuen tuulessa. Hän näytti varsin sirolta ja sievältä

surupuvussaan, joka oli kalliilla hihnalla ostettu Bulverhythestä.

Kyyneleet heruivat hänen silmäkulmistaan... jostakin epämääräisestä

syystä hänellä oli rukouskirja kädessään. Pollykin itki, mutta Clemin

silmät olivat aivan kuivat; hän näkyi itkeneen kaikki kyyneleensä

neljänä kaameana päivänä Robertin kuoleman ja hautajaisten välillä...

Nyt häntä liikutti enää vain yksi tunne — suuttumus Marya kohtaan

siitä, ettei tämä ollut ostanut uutta surupukua, vaan käytti sitä

vanhaa ja tiukkaa, joka hänellä oli ollut isän hautajaisissa...

Kaiketikaan hän ei katsonut maksavan vaivaa Bobin tähden tuhlata

rahoja. Clem ja Polly olivat säästelemättä pukeutuneet ihkasen

uusiin mustiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän. Tavallisen

kankean, matalakupuisen huopahattunsa asemesta oli Clemillä

pehmeäreunainen hattu, jossa hän villatukkaisine päineen näytti

italialaiselta posetiivinsoittajalta... Hän hypisteli ja rutisteli

sitä hansikkaittensa mustilla kiiltonahkasormilla, kun hän siinä

tuijotti Maryyn, jonka röijyä kiinnitti hänen laajalle povelleen iso,

maahanpaniaistuntuinen hakaneula...

... Ja tuossa haudassa lepäsi Bob, joka oli istuskellut sänkynsä

laidalla isossa, matalakattoisessa huoneessa kertoillen hänelle

_miehen_ elämän salaisuuksia ja seikkailuja, — Bob, joka oli herättänyt

pahennusta »Woolpackissa» ja »Royal Georgessa», pannut vetoa

shillingeissä ja juonut tuopittain, pelannut Lingfieldin kilpa-ajoissa

mustalaisten kanssa, lainaillut Clemin rahoja... ja rakastanut Hanna

Ideniä... Ja Clem oli katsellut Bobia, kun hänet oli iskenyt maahan

polvilleen se voima, jota hän kerran oli uhmannut, kunnes hänen

entisestä ylpeydestään ja korskeudestaan ei ollut enää mitään jäljellä

ja hän oli päättänyt päivänsä sen pienen veljen palvelijana, jota hän

oli opettanut ja halveksinut. Tähän tomuun oli päättynyt _miehen_

retki, tälle yksinäiselle vuoteelle oli _rakastaja_ vaipunut...

Hänen ajatuksensa olivat harhailleet pois Marystä ja tämän virheistä,

ja kun ne palasivat, havaitsi hän hautajaissaaton olevan hajoamassa.

Tällä kertaa ei ollut mitään ajureita tilattu; he kävelivät kaikki

takaisin ryhmissä ja parittain — ensimmäisinä Mabel ja Elizabeth,

sitten Jim; Harry Wheelsgate ja Mary, ja kaikkein viimeiseksi Clem

ja Polly hiukan arkoina herra Vinen seurassa, joka käveli heidän

kanssaan kadun päähän asti. Hän jutteli ilmasta ja sadosta ikäänkuin

poloinen Bob, joka oli ylinnä heidän ajatuksissaan, olisi jotenkuten

muuttunut sopimattomaksi puheenaiheeksi, — ja Clem tiesi, että ne

kotonakin puhuisivat ilmasta ja sadoista ja ettei Bobin nimeä koskaan

heidän keskuudessaan mainittaisi muuten kuin alasluoduin silmäluomin ja

kuiskaillen.

»Niin, te voitte pian leikata jokivainion... toivottavasti ei

hierakasta ole samaa kiusaa kuin viime vuonna... Jääkää hyvästi.»

Herra Vine puristi heidän käsiään kylään tullessa, jossa hänen

huvilansa oli. Hän piti heidän käsiään hiukan kauvemmin kuin oli

välttämätöntä, lausuakseen heille myötätuntonsa ja sanoakseen

puhuneensa sadosta vain siksi, ettei ollut aivan varma, halusivatko he

Bobista haastella...

Hänen lähdettyään Clem pani käsivartensa Pollyn kainaloon. Toiset

olivat ehtineet kauaksi edelle.

»Oi, Poll...» sanoi hän.

»Älä tuskittele, rakkaani.»

»Minä en voi sitä auttaa... kun ajattelen häntä... kuinka hänellä

oli tapana kävellä tätä tietä kädet taskuissa ... ja aina niissä

ruudullisissa housuissaan.»

»Pelkään muistelevasi häntä tavalla, jolla hän ei soisi sinun häntä

muistelevan.»

»Kenties.»

»Hän soisi sinun pikemmin muistelevan häntä senjälkeen, kun hän oli

oppinut parempaa.»

»Hän oli kunnon mies, Poll. Tiedän, että ihmiset ovat täällä häntä

vastaan ja ettei hänen omaisillaankaan ole paljoa hänen puolestaan

sanottavaa... Niin, mitä ikinä hän tekikin, eläen tai kuollen, hän

ei osannut olla tekemättä sitä kammottavasti... mutta hän oli hyvä

ihminen, paras, jonka olen tuntenut.»

»Epäilemättä», virkkoi Polly; »jos Bobilla vain olisi ollut järkeä,

olisi hänestä voinut tulla pyhimys ja marttyyri — ken tietää? Hänessä

oli ainesta sellaiseen; mutta hänellä ei ollut järkeä... Jos hän olisi

ollut järkevämpi, olisi hän nyt elossa.»

»Mutta hän teki, minkä uskoi oikeaksi.»

»Juuri senvuoksi säälittää, ettei se ollut järkevää. Mutta älähän

sentään häntä kovin sure, rakkaani. Meillä on kotona hänen pieni

poikansa meille kummallekin iloksi ja lohdutukseksi.»

Hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän veti Clemin käsivarren lähemmäksi

rintaansa vasten. Sitten he kiirehtivät askeleitaan, sillä ohut

sadekuuro rapsautteli pisaroitaan pölyyn.