»Kuinka kauan?»
»Lähes kaksi päivää jo.»
»Olenko minä sairaalassa?»
»Et, sinä olet yksityisasunnossa. Muuan herrasmies löysi sinut
maantiellä lojumasta.»
»Maantiellä lojumasta? Kuinka ihmeessä minä maantielle jouduin?»
»Ka, Bob, sinä kiusoitat minua. Täytyyhän sinun muistaa.»
»Minä en muista mitään.»
»Etkö muista menneesi 'Kuninkaan päähän'?»
»Minä olen ollut 'Kuninkaan päässä' monta monituista kertaa; enkä siinä
suhteessa mitään erikoista muista.»
Mabel katseli häntä tarkkaavasti.
»Sanotaan, että olit juonut liikaa.»
Robertin aistimukset varmistivat tämän tuomion. Mutta miksi hän olisi
yhtäkkiä juonut itsensä humalaan, pysyttyään kaksi vuotta selvänä?...
Hän näki kuvan — oli ikäänkuin joku verho olisi vedetty syrjään
jossakin etäällä hänen muistinsa takalistolla, jolloin hänelle esiintyi
omituinen pieni kuva ikäänkuin unessa: siinä oli Hanna Iden seisomassa
ulkona kapakan ovella ruskeaan huiviin käärittynä ja pienokainen
käsivarsillaan... Kuvasta säteili hohdetta valaisten hämäriä nurkkia
ja näyttäen hänelle asioita, jotka hän oli unohtanut. Hän näki itsensä
juomassa teetä Mabelin kanssa ruokasalissa, ja omituinen hämärä hohto
kimmelsi kupeissa ja lautasilla ja Mabelin kasvot olivat kuihtuneet
ja vihaiset... Sitten hän näki itsensä sillakkeella hänen ovensa
ulkopuolella, herjaten häntä ja tahtoen kurittaa häntä... Senjälkeen
hän ei enää muistanut mitään eikä tahtonutkaan muistaa. Hän käänsi
päänsä pielusta vasten ja voihki.
»Nukuhan nyt», kehoitti Mabel.
»Mutta minä tahdon tietää, missä olen?»
»Johan minä sinulle sanoin. Sinä olet erään herrasmiehen asunnossa
Goudhurstissa.»
»Goudhurstissa! Sehän on hiton kaukana. Miksi ihmeessä hän minut tänne
toi?»
»Hän löysi sinut tieltä Megrimsin mäen alta — olit kolhaissut pääsi
sähkölennätinpylvääseen. Hän toi sinut Goudhurstiin, koska hän ei
tiennyt, mistä olit kotoisin, ja hän on täällä jonkinlainen pappi.»
»Mikä on hänen nimensä?»
»Pastori Beeman. Hänellä on sievä koti, ja sinä olet täällä hyvässä
turvassa.»
»Kuinka sinä löysit tänne?»
Mabelille tuli kyyneleet silmiin.
»Minä vietin kauhean yön, kun sinä sillä tavoin lähdit, enkä tiennyt
mihin olit joutunut, ja olin niin raihnaisenakin... se olisi voinut
olla minulle vaarallista. Mutta aikaisin seuraavana aamuna pistäysi
herra Crouch taloon ja sanoi kirjeenkantajan kuulleen, että joku
mies oli korjattu Sandhurstin maantieltä ja viety Goudhurstiin. Minä
vuokrasin siis auton majatalosta — se maksoi minulle punnan.»
Robert ei voinut muistaa eikä suinkaan halunnutkaan muistaa
rikkomustensa laajuutta. Mutta suuri, hämärä syyntunto lepäsi raskaana
ja epämääräisenä hänen sielussaan, ja hän sopersi:
»Olen pahoillani, Mabel.»
41.
Senjälkeen hän nukkui hiukan, ja herätessään hän kuuli miehen äänen
huoneessa. Se oli syvä, voimakas, omituisesti korostettu ääni,
ikäänkuin jokainen sana olisi ollut puhujan arvokkuudella painostettu.
»Niin», sanoi se, »kierrekaihtimesta on nyöri katkennut — naula ehkä
olisi tarpeen». Tavalla tai toisella sai tämä huomautus syvällisen
merkityksen; äänettömyys värisi siitä. Robert kohottausi kyynärpäänsä
varaan ja katsahti ympärilleen, mutta puhuja seisoi ihan hänen
takanaan, joten hän ei voinut ketään nähdä. Liike tuotti hänelle kipeää
tuskaa päässä, ja hän vaipui voihkaisten takaisin.
»Ah», virkahti ääni, ja narisevat askeleet saapuivat vakavasti vuoteen
ääreen.
Robert vilkaisi ylös ja näki vanhanpuoleisen miehen, jonka päälaelta,
vaikka se keskeltä oli kalju, valui valkoisia hiuksia melkein
hartioille asti. Hänellä oli leveät, vakavat kasvot, omituisen
ryppyiset hänen ikäiselleen, ja poskilla oli helakan punerva väri.
Pieni valkoinen nauha oli sidottuna hänen leukansa alle, ja hänellä oli
huoliteltu musta puku, jonka liivien yli kelluivat hopeiset kellonperät.
»Ah», toisti hän yhä enemmän korostaen, »te olette siis valveilla».
»En tämän huoneen melussa juuri muutakaan voi olla», sanoi Bob
nyrpeästi, sillä tuska oli tehnyt hänet äreäksi.
Herrasmies kohotti kulmakarvansa tai pikemminkin sen osan otsaa, jossa
niiden paikka olisi ollut. Moittivasti silmäiltyään hän sitten jatkoi:
»Pelkään, että kaihdin läpsyttää. Nyöri on katkennut, mutta minä sanoin
vaimollenne, että naulasta voisi olla apua. Kiusaisiko teitä melu, kun
sellainen hakataan kehykseen?»
»En välitä», virkkoi Robert väsyneesti; »minulla tuntuu olevan aika
hirveä päänkivistys».
»Älkää tuskitelko, ystäväni. Teillä on suuri syy olla kiitollinen.
Jollei Herra olisi johdattanut minun askeleitani tai pikemminkin
hevoseni kavioita — sillä minä ajoin pikkuvaunuillani — sinne, missä te
viruitte hyljättynä — hyljättynä — hän toisti sanan kahdesti, ikäänkuin
korostaakseen sen sekä kirjaimellista että hengellistä merkitystä —
»saattaisitte nyt seisoa Tuomarinne edessä sensijaan että lepäätte
mukavassa vuoteessa kristityssä talossa».
Hän oli puhunut juuri yhtä painokkaasti ja juhlallisesti kaihtimesta,
muttei tämä enempää kuin hänen tilapäinen vaikeutensa h-kerakkeen
lausumisessa [varsin tavallista englantilaisilla kansanmiehillä ja
usein sivistyneilläkin. — Suom.] voinut vähentää hänen sanojensa tehoa
Robertiin.
Nuori mies tunsi niiden vaikutuksen, melkein pelkäsi — ikäänkuin olisi
tosiaan nähnyt sielunsa alastomana ja hyljättynä — Luojansa edessä.
»Kyllähän minä olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt, hyvä herra»,
mumisi hän kömpelösti.
»En minä ole tehnyt mitään», jyrisi vanha mies, »vaan Herra on tehnyt
kaikki. Minä olen vain Hänen arvoton välikappaleensa. Minä olen» —
hänen äänensä hiljeni korostetuksi kuiskaukseksi — »matonen. Ja» — se
paisui jälleen jyrinäksi — »niin olette tekin».
Robert tunsi sitä olevansa.
»Me olemme molemmat matoja», jatkoi saarnaaja tuntehikkaasti; »me
olemme kaikki matoja» — ja hänen katseensa ulottausi sisältämään
harmistuneen Mabelinkin. »Vain Jumalan armosta me seisomme jaloillamme
ja nimitämme itseämme ihmisiksi. Vain ne, jotka Herra on oikeuttanut,
voivat tosiaan nimittää itseään ihmisiksi, mutta ne, joita Hän ei ole»
— ja hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä tuijottivat Robertiin — »ovat
vain matoja, kurjia, ojassa kiemurtelevia matoja».
»Lopettakaa jo, älkää enää haastelko madoista — taikka minä näen niitä
tuossa tuokiossa omin silmin.»
»Epäilemättä. Sellainen tila on luullakseni yleinen niille, joilla
on hillittömiä tapoja. Mutta kun niitä näette, niin toivon teidän
muistavan, että itse olette matonen, ja silloin Herran kuritus ei mene
teissä hukkaan.»
»Ei minulla ole hillittömiä tapoja, kuten sanotte...»
»Ystäväni...!»
Saarnaaja kohotti paksun valkoisen käden, ja tällä surumielisen hymyn
seuraamalla liikkeellä hän soimasi valheesta.
»En ole ollut humalassa runsaasti kahteen vuoteen», jatkoi Robert
hyökkäävästi.
»Herkeä, Robert», sanoi Mabel. »Minua hävettää sinun tähtesi.»
»Löytäessäni teidät ojasta», jatkoi herra Beeman, »olitte
pähkähumalassa, kuten on tapana sanoa».
»Hm, minä en muista siitä mitään.»
»Älkäämme pohtiko asiaa pitemmälle, koska se johtaa teidät syvemmälle
synteihinne. Tahdoin vain muistuttaa teille, että ulkopuolella ovat
koirat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat.»
Hän kääntyi pontevasti kantapäillään ja meni ulos. Robert makasi
murjotellen jonkun aikaa. Hän oli vihainen Mabelille siitä, että tämä
oli puolustanut toista häntä vastaan.
»Olisithan toki voinut minua tukea — sinä olet minun vaimoni.»
»Onpa tuo tylyä — kohtelusi jälkeen.»
Robert toivoi, että voisi muistaa, kuinka oli häntä kohdellut.
Oliko hän tehnyt jotakin käsittämättömän kauheaa? Mutta se pirstale
menneisyyttä oli unohtunut, eikä hän tohtinut kysellä varsin pitkälle,
peläten kysymystensä johtavan johonkin kauheaan paljastukseen. Hän
ei siis sanonut mitään enempää. Muutamaa minuuttia myöhemmin toi
ystävällisen näköinen palvelijaluokkaan kuuluva nainen hänelle maitoon
vispatun munan, ja Mabel meni alakertaan syömään illallistaan. Ennen
lähtöään hän kysyi, haluaisiko Robert sillä välin jonkun kirjan
silmäiltäväkseen, ja Robert, joka tunsi voivansa paremmin ja oli
jokseenkin levoton, sanoi haluavansa. Pukeumapöydällä oli neljä kirjaa,
mutta Mabel sanoi, että ne näyttivät varsin ikäviltä. Vain yhdessä oli
kuvia, ja se oli raamattu. Kaksi muuta sisälsi saarnoja, ja yksi oli
virsikirja.
Robert sanoi, että hän halusi raamatun. Hän oli aina pitänyt
raamatusta, vaikka se joskus hänet kauheasti säikähdytti, ja kuvat
tekivät sen vielä mielenkiintoisemmaksi. Mabel ojensi sen hänelle
vastahakoisesti — hänestä oli hiukan »pehmeää», että mies luki
raamattua, ja salaa hän haikaili aviomiehessään joskus havaitsemastaan
taipumuksesta julkisesti harrastaa uskonnon asioita. Hänen
ennakkoluulonsa vahvistuivat, kun hän palatessaan näki Bobin istumassa
vuoteellaan, kyynärpäät polvilla lepäävällä avoimella raamatulla ja
sormet hurjasti työnnettyinä tukkaan, samalla kun silmät mulkoilivat
kauheasti. Mabelin saapuessa hänen luokseen hän tarttui hänen käteensä:
»Mabel, tää on kauheaa — katso!»
Hänen polvillaan oli kuva kukistuvasta kaupungista, kaikki mustaa
sekasortoa ja liekkejä. Korkeat luhistuvat tornit kallistuivat mikä
tänne, mikä tuonne, ja tulta loimusi kaduilta ja kujilta kohoten
tornien korkeudelle. Tulta tuiskutti mustalta ja jyrisevältä taivaalta,
samalla kun liekkien ja salamain hohteessa nähtiin pieniä ihmisryhmiä
juoksentelevan epäjärjestyksessä, kompastellen kekäleihin ja
särkyneistä muureista pudonneihin kiviin.
»Se on helvetti», sanoi Robert masentuneella äänellä.
»No entä sitten? Kuvahan se vain on.»
»En laisinkaan tiennyt, että se olisi tuollaista.»
»Älä hupsuttele. Sanoinhan sinulle, että se on vain kuva.»
»Mutta katsohan, mitä sen alla on kirjoitettu.»
Kuvan alle oli painettu vanhanaikaisella vaskipiirroksella:
»Ja ulkona ovat koirat ja huorintekijät ja epäjumalan palvelijat ja
kaikki, jotka rakastavat valhetta.»
»Ne ovat ihan samat sanat, jotka pastori lausui minulle», virkkoi
Robert.
Mabel sieppasi häneltä kirjan levottomasti.
»Ja sanotko minulle, että olet istunut tuota töllistelemässä siitä
asti, kun jätin sinut yksinäsi?»
»Minä avasin kirjan umpimähkään, ja se avautui tästä kohtaa; kai ne
sanat ovat minulle.»
»Sinä alat tosiaan käydä pehmeäksi, Bob. Sait kolhun päähäsi, joten
se ei lienekään sinun syysi. Mutta minun täytyy sanoa, että sinulla
toisinaan on päähänpistoja, jotka saavat minut epäilemään, oletko
puoliksikaan niin miehekäs, kuin miltä näytät.»
»Sinä et ymmärrä.»
»Enpä kai. Minua aina kasvatettiin pitämään uskontoa oikealla
paikallaan. Jos pelkäät joutuvasi helvettiin, niin on parasta, että
käyttäydyt säädyllisesti ja lakkaat juomasta ja valehtelemasta.»
»Minä en juo enkä valehtele.»
»Herkeä, Bob, muutoin me joudumme riitaan — ja tuolla tulee herra
Beeman.»
Pastori astui huoneeseen herttaisesti hymyillen, mihin Mabel vastasi
säyseällä tavalla. Mutta Bob oli liian järkytetty ja kiihtynyt
voidakseen teeskennellä. Hänestä oli Mabel ollut erikoisen huono
lohduttaja, ja hän kääntyi kiihkeästi miehen puoleen, joka elämänsä ja
kutsumuksensa vuoksi tietenkin oli sopiva häntä tyydyttämään.
»Teidän raamattunne tuotti minulle aika säikähdyksen, enkä minä saa
sitä karkotetuksi päästäni.»
»Toivon, ettette koskaan voisi karkoittaa sitä päästänne», virkkoi
pastori leppeästi.
»Älä kiusaa tätä herrasmiestä, Bob», sanoi Mabel, nyrpeästi nyhjäisten
puolisoaan. Mutta Robert oli epätoivoinen.
»Siinä oli kuva helvetistä», jatkoi hän, »ja sen alla sanottiin, mitä
te sanoitte minulle: 'ulkopuolella ovat koirat ja ne, jotka valhetta
rakastavat'. Eipä niin, etten olisi puhunut teille totista totta
sanoessani, etten muistanut mitään siitä, mitä tapahtui ennenkuin
jouduin tänne.»
»Teidän ei ole tarvis yrittää puolustella itseänne, sillä ylhäällä
on puolustaja. Ystäväni, minä en vähääkään epäile, että teidät
johdatettiin näkemään se kuva ja lukemaan nuo sanat, jotta voisitte
paeta vastaista vihaa.»
Vanhan miehen silmissä oli välähdys, ja hänen ponteva äänensäkin kävi
nopeammaksi ja värähteli hiukan.
»Minä en halua mennä helvettiin.»
»Minä käskin häntä olemaan tuskittelematta», pisti Mabel väliin, »ja
elämään säädyllisesti, lakkaamaan juopottelemasta ja valehtelemasta
minulle ihmisistä, joita hän tapaa, mutta kieltää tavanneensa.
Silloinhan hänen asiansa kyllä ovat hyvin.»
»Mutta ne eivät ole hyvin.» Herra Beemanin ääni melkein soi
voitonriemusta. »Älkää luulko, ystäväni, pelastavanne sieluanne
lakiomantunnon kuolleilla töillä. Teidän täytyy saada pelastus — sillä
vanhurskaat elävät uskosta.»
»Mutta miten minun on siinä meneteltävä? Tekisin sen heti, jos
tietäisin kuinka.»
»Te saatte sen tietää Hänen määräämällään ajalla, jos Hänen tahtonsa
on teidät vanhurskauttaa. Hän on jo osoittanut teille yhden armon —
saattanut teidät Hänen vihansa tuntoon. Te pelkäätte helvettiä ja
pelkäätte syystä. Minä rukoilen teidän puolestanne.»
Ja Mabelin kauhuksi hän polvistui vuoteen ääreen ja lausui pitkähkön
rukouksen, pyytäen, että tämän poloisen syntisen sydän vielä enemmän
liikutettaisiin ja otettaisiin lopuksi vastaan. »Sillä sinä armahdat
ketä tahdot armahtaa, ja sinä paadutat kenet tahdot.»
Syystä tai toisesta Robert tunsi hiukan lohtua, ja kun hän avasi
silmänsä, jotka hän papin rukoillessa oli tavanomaisesti sulkenut, näki
hän tekstin seinällä vastapäätä.
»'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut' — ehkei Hän
siis lähetäkään minua helvettiin, vaikka olenkin ollut niin paha.»
»Ystäväni, älkää siihen luottako. Nuo sanat ovat valituille. Kenet Hän
armovalinnalla ennakolta omakseen määrää, hänet Hän vanhurskauttaa, ja
kenet Hän vanhurskauttaa, hänet Hän myös kirkastaa. Heitä Hän todella
on rakastanut iankaikkisella rakkaudella.»
»Mutta eikö Hän voisi valita minua?»
»Epäilemättä Hän voisi. Ja minä rukoilen alati, että Hän sen tekee.»
»Mutta jollei Hän tee... täytyykö minun sitten mennä helvettiin?»
»Ah, syntisrukka, mitä me matoset olemme, että tutkisimme
Kaikkivaltiaan aivoituksia? Sanassa sanotaan, että Hän on määrännyt
toiset kunniaan ja toiset häpeään. Meidän täytyy luottaa Hänen pyhään
sanaansa. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä. Kaiketi teillä, rouva
Fuller, on kaikki, mitä mukavuudeksenne tarvitsette. Jos kierrekaihdin
läpsyttäisi, niin naulasta luullakseni olisi apua. Hyvää yötä.»
42.
Ei Robert eikä Mabelkaan nukkunut hyvin. Robert teki sen mahdottomaksi
molemmille. Kivistys hänen päässään paheni, hän sai kuumetta,
heittelihe puolelta toiselle ja mutisi itsekseen jonkinlaisessa unessa.
»Ole hiljaa, Bob», voihki väsynyt Mabel, mutta kun hän näki, ettei
sairas tosiaan sille mitään mahtanut, niin hän heltyi ja nousi
vuoteestaan, kostutti rievun ja pani sen hänen otsalleen.
Bob mutisi ja voihki, ja joskus Mabel arveli hänen hourailevankin ja
tuumi, että hänen ehkä pitäisi käydä noutamassa joku; mutta silloin
tällöin puhui sairas järkevästikin, ja hänen silmänsä katsoivat häneen
tuskallisesti ja ymmärtäväisesti. Kerran hän sanoi:
»Mabel, minä näen sellaisia kauheita unia.»
Hän uneksui edelleenkin mustasta, palavasta kaupungista ja oli itse
niiden joukossa, jotka iäti juoksentelevat sinne ja tänne yrittäen
päästä pakoon liekkejä ja kekäleitä. Joskus kaupunki oli sellainen,
jollaisena hän oli sen nähnyt kirjassa, toisinaan se taas oli
katkerammin tuttu — aivankuin joku tutunomainen High Tiltin kuja,
tulen kärventämä, ja liekit syöksyivät ulos »Woolpackin» ja »Royal
Georgen» räystäiden alta, ja savua tuprusi mustana sakeana pilvenä
Weightsin talon riihestä; kaikki ikkunat olivat särkyneet ja tie oli
täynnä mustia parruja ja vaatteenriekaleita. Se oli pahempaa, paljoa
pahempaa kuin kirjassa kuvattu kaupunki. Joskus hänen sinne saapuessaan
se oli tyyni ja jokapäiväinen omituisessa auringottomassa iltapäivän
valossa ja sitten se leimahti liekkeihin kuin palava pätsi... tai hän
saattoi äkkiä muutoin ystävällisen ikkunan takaa nähdä tulenkielekkeen
leimahtavan esille, ja sitten tuoksahti tulta räystäiden alta
nieleskellen ovenpieliä, ja hän oli pakenevinaan tulevaa vihaa.
Hän heräsi hikisenä ja pidellen Mabelin kättä.
»Oi, pikku mirri, mirriseni — sano jotakin lohduttavaa. Minä näen niin
kauheita unia.»
»Minä luulen, että sinä olet jonkun verran päästäsi sekaisin, kun olet
sen kolhaissut», oli se »jotakin lohduttavaa», mitä Mabel keksi sanoa.
Mutta hän ei enää ollut kärsimätön. Hän piteli Bobin kättä ja silitteli
sitä.
»'Ulkona ovat koirat, huorintekijät, epäjumalanpalvelijat ja ne, jotka
valehtelevat ja valhetta rakastavat'... Oi, Mabel, minä puhuin totta
sanoessani, ettei minun ja Hannan välillä ollut mitään. Minä en ole
huorintekijä enkä valehtelija. Oi, sano uskovasi minua.»
»Tietysti minä sinua uskon», sanoi Mabel lepytellen »olen pahoillani,
että riitelimme, mutta minä tunsin voivani huonosti ja sinä olit juonut
liian paljon whiskyä.»
»Minä en enää maista tippaakaan niin kauan kuin elän. Se pastorihan
sanoo, ettei se tee minulle hyvää... Oi, rakkaani, odottaneeko minua
vastainen viha? Ja mitä on minun tehtävä? Mitä ihmeessä minun on
tehtävä?»
Seuraavana päivänä hän oli huonompi, ja täytyi kutsua lääkäri. Hän
määräsi Robertille tyynnyttävän juoman ja sanoi, ettei häntä millään
ehdolla saanut kiihoittaa — ohje, jota herra Beeman ei tulkinnut niin,
ettei hän saisi sairasvuoteen ääressä tuontuostakin rukoilla.
»Tunnen rohkaistuvani — syvästi rohkaistuvani», sanoi hän Mabelille,
»nähdessäni, että hän vihdoinkin on herännyt synnintuntoon. Nyt kun se
on tapahtunut, voimme toivoa enempää.»
»Soisin, että jättäisitte hänet rauhaan», virkkoi Mabel
kiittämättömästi; »hän ei koskaan tule terveeksi, jos pakotatte hänet
miettimään uskonasioita».
»Niitäpä minä juuri soisinkin hänen herkeämättä ajattelevan. Vaikka
tietäisin, että se tuottaisi kuoleman hänen ruumiilleen — eikö se
sittenkin olisi yrittämisen arvoista, koska se on hänen sielunsa
ainoa toivo? Sitäpaitsi on minulla sisäinen vakuutus, että hän löytää
pelastuksen.»
»Pikemminkin hän menettää järkensä.»
Mutta herra Beeman ei säikähtynyt. Ennen pitkää hän oli udellut
tietoonsa useimmat seikat Robertin myrskyisestä kokemuksesta.
Syvällisen pelon ja surun pakottamana ei nuori Fuller purkanut esille
ainoastaan mustalaislempensä tarinaa, vaan kertoi aikaisemmatkin
hairahduksensa ja hurjastelunsa kaikki suuret ja pienet seikkailut,
jotka eivät vuosikausiin olleet häntä kiusanneet, hänen rakkautensa
Hannaan kun oli ne kaikki vajottanut upoksiin, mutta jotka nyt
pakoveden aikana olivat jälleen hahmoittuneet kuin maailma Noakin
aikaisen vedenpaisumuksen jälkeen.
Herra Beeman oli sisimmässä sielussaan liikutettu. Hän pärskytteli ja
kuopi kuin sotaratsu merkinantotorven törähtäessä. Hän oli harvoin,
perin harvoin tutustunut tällaiseen tapaukseen. Syntiset olivat harvoin
osoittautuneet näin säälittävän mustiksi ja alistuviksi. Tässä oli
mies, joka tunnusti tehneensä useimmat pahimmista synneistä — tässä
oli mies, joka sitäpaitsi tunnusti ehdoin tahdoin hyljänneensä Herran
kutsun katumukseen, ihmeellisesti annetun kutsun. Oliko koskaan ollut
lupaavampaa kadotukseen kulkijaa? Mutta oliko toisaalta koskaan ollut
Herralla parempaa tilaisuutta vahvistaa ennakkomääräysoppi kuin
osoittamalla erikoinen armonsa tälle mustalle ja avuttomalle sielulle,
joka ei suinkaan ollut välittänyt lakiomantunnon kuolleista teoista
eikä vanhurskauden ulkonaisista muodoista? Herra Beeman ei laiminlyönyt
muistuttaa Luojalle, että tässä tosiaan olisi tilaisuus, jota ei
suinkaan tulisi jättää huomioon ottamatta.
Lääkäri älysi pian, kuinka asianlaita oli, ja kehoitti Mabelia
toimittamaan puolisonsa pois niin pian kuin se olisi mahdollista.
»Kaikki tämä on hänelle erittäin vahingollista. Tiedän kyllä herra
Beemanin tarkoittavan hyvää, mutta hänellä on omituisia käsitteitä
uskonnosta — perin omituisia.»
»Hän nimittää itseään erikoisbaptistiksi.»
»Ihmiset täällä ympäristössä nimittävät häntä vanhaksi paavi Beemaniksi
tai 'Goudhurstin paaviksi', ja minä luulen hänen sen tietävän ja
olevan siitä ylpeän. Mitä oivallisin mies, mutta minulla on ollut
tämänlaatuista hankaluutta hänestä ennenkin. Hän on kylläkin pelastanut
puolisonne hengen, ja tietysti tulee teidän olla hänelle kiitollinen,
mutta hän hävittää nopeasti hyvän työnsä tulokset rasittamalla herra
Fullerin omaatuntoa. Potilas on heikossa tilassa ja on saanut ankaran
kolhun päähänsä; minä en tahtoisi säikähdyttää teitä, mutta olen
sanonut Beemanille, että jollei hän ole varovainen, niin voi käydä
huonosti... eihän uskonnollinen mielenhäiriö ole harvinaista puolisonne
kaltaisissa henkilöissä. Muuten, voitteko kertoa minulle mitään hänen
sukulaisistaan? Ovatko he laisinkaan uskonnollista väkeä — erikoisen
uskonnollista väkeä?
»Luullakseni hänen isänsä oli hieman omituinen siihen suuntaan. Hän
lueskeli varsin paljon raamattua ja hänen mielestään oli kaikki väärin.»
»Hm... meidän tulee olla varovaisia. Olen puhunut herra Beemanin kanssa
ääneni käheäksi, mutta hän on aivan peräänantamaton — sanoo, että tässä
on kysymys sielun pelastuksesta, vaikken minä osaa käsittää, kuinka
hän pelastaa sielun, jos mies menettää järkensä. Mutta älkää sentään
liiaksi huolestuko, rouva Fuller. Toivon, että hän parin päivän päästä
on kyllin terve, jotta voitte viedä hänet kotiin, ja auttanette häntä
unohtamaan kaiken tämän. Sallikaa hänen saada runsaasti raitista
ilmaa, runsaasti hyvää ruokaa, runsaasti mielenkiintoista ajateltavaa
tai hommaa ja välttäkää kaikkea, mikä häntä ärsyttäisi. Ja sitten
kun toiveenne ovat toteutuneet» — ja hän vilkaisi Mabeliin hyvin
ystävällisesti — »olen varma, että hän tulee onnelliseksi ja omaksi
itsekseen jälleen».
43.
Mutta Campany's Hatchiin palaaminen ei osoittautunut niin onnelliseksi
kuin olisi voinut toivoa. Robert oli voittanut epätoivonsa kriitillisen
kohdan jo Goudhurstissa ollessaan, mutta näkyi vaipuneen itsepintaiseen
mietiskelyyn. Se ei ollut suotuisa merkki, sanoi lääkäri; rajujen
oireiden vaimentaminen synkkämielisyydeksi oli omiaan hidastuttamaan
toipumista. Hän sanoi Mabelille, ettei tämän tulisi kaikesta syyttää
herra Beemania. Robert olisi luultavasti joka tapauksessa osoittanut
jonkinlaisia sielullisia häiriöitä. Tapaturman laatu juopumuksen
ja perinnöllisyyden korostamana sekä jokseenkin harkitsematon
taipumus uskonnollisiin mietiskelyihin olivat sellaisinaan kylliksi
kiihoittamaan kovin jännittyneen, kovin kiusaantuneen luonteen
mielenhäiriön partaalle.
Mabelin kanta saarnaajaa kohtaan vaihteli hänen mielenliikutustensa
mukana. Joskus hän oli raivoissaan ajatellessaan kaikkea turmaa,
minkä pappi oli aiheuttanut — vaikkei tämä ollutkaan muuta tehnyt
kuin ohjannut ja kannustanut aikaisempia taipumuksia; toisin ajoin
hän käsitti, että ilman saarnaajan väliintuloa Robert saattaisi olla
kuollut, eikä häneen myöskään voinut olla vaikuttamatta saarnaajan
säyseä ja juhlallinen sävy ja hänen taloutensa arvokas järjestys.
Vanhus oli leski, jonka naimisissa oleva tytär asui High Haldenissa,
ja emännöitsijä hoiti taloutta. Missään ei Mabel ollut nähnyt niin
hyvin kiilloitettua kuparia, niin hohtavia huonekaluja, niin oivallista
liinatavaraa. Häneen ei voinut olla vaikuttamatta kaikki tämä
säädyllinen mukavuus, ja pian hän huomasi, että pastori Beeman oli
Goudhurstissa ja sen naapuristossa mahtava mies. Jos ihmiset nimittivät
häntä vanhaksi paaviksi, tekivät he sen pikemminkin kunnioituksesta
kuin ivalla. Varmaan hänellä oli taivaan avaimet niin lujasti kuin
millään Pietarin seuraajalla konsaan.
Mabelin mieleen juolahti, että hän kenties voisi vedota herra Beemaniin
miehensä pelastuksen puolesta.
»Toivoisin», virkkoi hän illallispöydässä viimeisenä iltana, »teidän
sanovan Bobille, ettei hän joudu helvettiin».
»Mutta rakas ystävä, mistä minä tiedän, että hän ei sinne joudu?»
»Tietystikään hän ei joudu», kivahti Mabel; »miksikä hän sinne
joutuisi? Hän ei ole puoliksikaan niin paha kuin jotkut muut.»
Herra Beeman loi silmänsä juhlallisesti ylös.
»Ystäväni, rakas rouva Fuller, minä vain toivon, että te ette tiedä,
mitä sanotte. Me olemme kaikki vihan lapsia ja tuomitut kadotukseen,
kunnes Herra meitä armahtaa. Jos minä näkisin puolisossanne mitään
merkkiä Herran suosiosta, mitään merkkiä siitä, että hän on löytänyt
pelastuksen, niin minä sanoisin sen hänelle päivänselvästi. Sillä
Jumalan lahjoja ja kutsua ei kukaan kadu. Ja sallikaa minun nyt tarjota
teille hiukan lisää tätä walesilaista pihviä.»
Mabel ja Bob lähtivät seuraavana aamuna kärryillä, jotka varta vasten
oli vuokrattu Goudhurstin majatalosta. Bob näytti kiusaantuneelta ja
kuihtuneelta, ja kun Campany's Hatchin rakennukset ja pehmeäsävyiset
ladot alkoivat kiiltää Rother-virran partaalla, ei hänen silmissään
välähtänyt tervehtivää innostusta. Mabel lyyhistyi hänen puoleensa,
kuiskaten: »Eikö ole herttaista päästä kotiin jälleen?» Mutta toinen
vastasi vain: »Kyllä, tyttöseni.»
Bob ei osoittanut sellaista mielenkiintoa taloon ja sen hommiin, kuin
Mabel oli toivonut. Heidän poissaolonsa aikana, jota oli kestänyt lähes
kaksi viikkoa, oli tilaa hoidellut Ethnamin Crouch; mutta vaikka Robert
seuraavana päivänä kiersi hänen kanssaan taloa tarkastamassa, näytti
hän omituisen elottomalta ja innottomalta.
»Hän ei vielä ole täysin toipunut», sanoi Crouch Mabelille. »Parin
päivän perästä hän on vannaan entisellään taas.»
Mabel pakotti itseään häntä uskomaan. Olihan Robert edelleenkin
ruumiillisesti heikko; Mabel oli Goudhurstin lääkärin neuvoa noudattaen
tuonut hänet kotiin, niin pian kun sairas kykeni matkan kestämään.
Kunhan herra Beeman vain olisi jättänyt hänet rauhaan, olisi hänelle
tehnyt hyvää viipyä kauemmin tuossa mukavassa, hyvin järjestetyssä
talossa, jossa kuparit loistivat, puiset huonekalut kiilsivät ja
liinatavarat olivat vilpoisen valkoisia armovalinnan varjossa. Mutta
Beeman ei halunnut jättää häntä rauhaan; hän oli henkisesti saapuvilla
Campany's Hatchissakin kolmen pienen mustan kirjan muodossa. Ne olivat:
»Hartin hymnejä», »Kutsumus ja valinta eli Syntisen toivo» Richard
Huntingtonilta ja »Vapaan armon ihmeet» James Welleriltä. Robert istui
iltasin näitä lukemassa, sivuuttaen sanomalehden, ja palasia niiden
viisaudesta ajelehti Mabelinkin korviin unen ulappain yli, joissa
hän ja Robert näkyivät levottomina yhdessä uiskentelevan. Unissaan
hän oli aina tietoinen puolisostaan — silloin hän näkyi tahtomattaan
osallistuvan hänen kokemuksiinsa, joista hän päivisin oli suljettuna
pois. Päivällä ei Robert koskaan puhunut hänelle tuskistaan, koska
tiesi, ettei Mabel niitä ymmärtäisi. Tämä oli kiusaantunut, suruissaan,
häpeissään, ärtynyt ja pelokas, mutta ei ymmärtänyt mitään.
Päivää jälkeen hänen palaamisensa saapui Clem häntä katsomaan.
Nuorempaa veljeä säikähdyttivät Bobin kalpeat, tuskastuneet kasvot
ja silmien surumielinen tuijotus, ne kun olivat ikäänkuin tähdätyt
johonkin käsin koskemattomaan ja näkymättömään kauhuun. Bodingmaresin
väki ei ollut koskaan kuullut mikä tapaturma häntä oikeastaan oli
kohdannut tai oikeammin, mitkä seikat sen olivat aiheuttaneet, ja
yritettiin arvailla paljon sinne ja tänne. High Tiltissä huhuiltiin
sellaistakin, että hän jälleen oli »yhtynyt Hannaan». Mutta Mabel
kielsi sen. Hän myönsi, että hän ja Bob olivat kinastelleet Hannasta,
olematta asiassa silti mitään vakavaa, ja nyt kun Hanna oli lähtenyt
pois, ei hän välittänyt. Rouva Wheelsgate oli kerran käynyt
Goudhurstissa poikaansa tapaamassa ja tuonut sieltä uutisia hänen
sieluntilastaan, josta myöskin Mabel oli kirjeissään maininnut. Clem
oli siis jossakin määrin valmistunut, mutta ei ollut odottanut näin
järkyttävää muutosta, ei ollut odottanut näkevänsä vanhaa, ylvästelevää
Robertia näin masentuneena, varsinkaan kun tämä viimeiseltä oli
saavuttanut kunnioitustakin.
»Herra sen on tehnyt», sanoi hän Clemille. Hän ei käyttäytynyt veljeään
kohtaan yhtä pidättyvästi kuin Mabelia kohtaan. He olivat aikoinaan
uskoneet toisilleen liian paljon asioita, jotta hän nyt olisi pysynyt
vaiti. He istuivat yhdessä Campany's Hatchin pienellä lasikuistilla,
joka keskitti marraskuun iltapäivän auringonpaisteen hauskaksi lämmöksi.
»Minä sanoisin, että sinä olet tehnyt sen itse tuuperrellen
maantiellä», virkkoi Clem. »Sinun pääsi on kaiteti vielä hiukan
heikkona. Kun tulet vahvemmaksi, niin tunnet toista.»
»Enkä tunne», vastasi Bob väsyneesti. »Oi, Clem, minä olen syntinen.»
»No, älä nyt tuskittele. Sehän oli vain puuska. Joka tapauksessa on se
nyt ohi, ja jos käyttäydyt säädyllisesti, niin ihmiset unohtavat sen.»
»Mutta minä olen kaiken ikäni ollut syntinen — Jumalan armon
ulkopuolella. En ole totellut Hänen kutsuvaa ääntään, — sillä minä
tiedän nyt, että Hän kutsui minua siinä kokouksessa, jossa nousin
seisomaan... Mutta minä vihastuin ja luulin Hänen tehneen minusta pilaa
— enkä minä halunnut tulla pelastetuksi, hylätä oluttani ja lakata
tyttöjen kanssa juoksemasta.»
»Haluaisitko tulla pelastetuksi nyt?»
»Haluaisin kylläkin — mutta on liian myöhäistä. Minä olen myynyt
esikoisoikeuteni hernerokkaan ja kun nyt sanon: siunaa minuakin, Isä,
niin ei siitä ole mitään hyötyä.»
»Mutta mikä on sinut näin aivan äkkiä saanut muuttumaan?»
»Ei se niin äkkiä tapahtunut. Minä olen jo pitkän aikaa säikähdellyt
tuon tuostakin... Ja sitten herra Beeman osoitti minulle, että olen
tuomion tiellä.»
Clem muisti jotakin.
»Olenko sinulle koskaan kertonut unta, jonka kerran näin isäpoloisesta»?
»Minkälainen se oli?»
»Hän oli minulle sanovinaan: 'Minun on nyt keveämpi olla, kun leimuava
tuomio on otettu pois.' Ja sitten minä näin hakasilla suljetun
raamatun, jonka kansien alta leimahteli liekkejä.»
Robertin silmät pyöristyivät kauhusta.
»Liekehtivä raamattu... Mutta niinhän se juuri onkin. Tulta on
leimahtanut raamatusta ja se on polttanut minut. Oi, Clem, mikä surkea,
kauhistuttava uni!»
»Se oli hyvä uni. Isä sanoi, että tuomio oli otettu pois. Ehkä se oli
tarkoitettu sinulle.»
Hetkiseksi välähti heikko toivonilo Robertin silmässä, mutta se sammui
melkein samalla.
»Ei — ei suinkaan se minulle tarkoittanut. Jos minulla konsaan on ollut
tilaisuus, niin olen kääntänyt sille selkäni. Minä olin vihainen siitä;
että minusta tehtiin narri... ja minä halusin pitää hauskaa. Oi, Clem,
ehkä minä olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.»
Hän tarttui veljensä käteen kauhusta tyrmistyneenä.
»Oi, minä sanoin, että minä näyttäisin Hänelle, mutta Hän lieneekin
näyttänyt minulle — näyttänyt minulle ja tehnyt minusta ikuisen pilkan
esineen.»
Ovi avautui sisältäpäin äkkiä Mabelin astuessa ulos sanomaan, että
tee oli valmis, ja Bob vaipui takaisin tavalliseen tuskalliseen
äänettömyyteen.
44.
Tuli joulukuu pilvisille, kuuraisine aamuineen ja kellervine
varhaisine auringonlaskuineen, jotka näkyivät imevän koko iltapäivän
kimaltelevan, lämmöttömän valon läikkeeseen. Vainioiden pinta oli
jäässä, mutta kovien, ohuiden kokkareiden alla oli liejuista,
savenlemuista pehmeyttä. Kelmeässä päiväpaisteessa, joka liikkui
laikkoina vainioilla, oli alituista veden kiiltoa ruohossa sulavista
kuuranjyväsistä, okaista riippuvista sadehelmistä tai kastemaisesta
kosteudesta hiehojen turkissa. Maailma ei ollut koskaan oikein kuiva,
vaikka marraskuun rankkasateet olivatkin ohi; ja heränneet työläiset
kompuroivat ikkunoittensa luo päivän ensi kajossa, katsellen metsän yli
etäisiin maataloihin, sillä sumu ei enää verhonnut Rotherin laaksoa tai
täyttänyt talojen nurkkia veden ja kaislojen hajulla.
Työ hiljeni Bodingmaresissä, ja Clemillä oli useammin aikaa käydä
Campany's Hatchissa. Myöskin Robert puolestaan saapui toisinaan häntä
tapaamaan Pookwelliin tai kävi emätilalla Jimiä ja Marya tervehtimässä.
Hänen mielensä oli yhä synkkä, mutta hän alkoi siihen nyt tottua ja
liikkua siinä tilassa kuin käydä jyskyttävä automaatti. Taaskin hän
meni markkinoille, korjasi rehunauriinsa ja viritti ansoja kaniineille.
Ne, jotka sattumalta toisista taloista kävivät hänen luonaan, sanoivat,
että herra Fuller oli toipunut vaivastaan paremmin kuin ansaitsikaan.
Ainoastaan ne, jotka elivät hänen kanssaan tai tunsivat hänet hyvin,
käsittivät, että tuska oli vain tunkeutunut syvemmälle. Se kaivautui
vähitellen hänen sydämensä pohjaan, — hän ei enää kamppaillut sen
kanssa kuin se olisi ollut ulkopuolella häntä, vaan hän liikkui siinä,
ahersi, katseli maailmaa ja eli sen lumoissa.
Mabel ei tohtinut antautua toivorikkauden harhaan.
»Hän on tulossa hulluksi», sanoi hän Marylle. »Minusta tuntuu, että
ennen pitkää saamme viedä hänet Hellinglyen mielisairaalaan. Oi, miksi
päästinkään hänet ulos sinä iltana niin pahalla tuulella kuin hän oli?
En voi olla moittimatta itseäni.»
»Minun käsittääkseni se ei ollut sinun syysi; vaimoa ei voi syyttää
kaikista typeryyksistä, joita hänen miehensä tekee», virkkoi Mary, joka
oli antanut rukkaset Weigtsin Pepperille. »Ei koskaan voi tietää, mitä
tyhmyyksiä mies kulloinkin tekee. Minun täytyy sanoa, että Robertkin
minua ihmetyttää.»
»Se ei ole hänen syynsä — hän kolhaisi päänsä, ja sitten se vanha pappi
sai hänet käsiinsä ja pahensi asian. Tiedätkö? Hän kävi meillä viime
viikolla ja sanoi, että Bobin näkeminen teki hänet onnellisemmaksi kuin
mitä hän oli kuukausiin ollut. Onpa muutamilla ihmisillä kummallisia
käsityksiä onnesta!»
»Se johtuu siitä, että liian paljon mietiskelee uskon asioita, kuten
olen sanonut monta monituista kertaa. Uskonto on varsin hyvä asia
milloin sillä ansaitsee leipänsä, kuten pappi tai saarnamies, mutta jos
siitä tekee ikäänkuin keppihevosen, silloin menee pää pyörälle. Bobin
isähän oli niin uskonnollinen, että ihmiset tuskin voivat sietää hänen
seuraansa, ja Bob taitaa tulla häneen. Jumalan kiitos, ettei se ole
meihin muihin tarttunut.»
Joskus Mabel yritti puhua Bobille järkeä; joskus hän pyyteli hartaasti,
sanoen hänelle, että hän tärveli hänen elämänsä ja heidän lapsensa
onnen edellytykset. Toisinaan taas hän yritti loihtia ja tyynnytellä
hänen tuskaansa pois. Mutta siitä kaikesta ei ollut mitään apua. He
eivät voineet keskustella keskenään, koska he sellaisissa asioissa
olivat vieraat toisilleen ja haastoivat eri kieltä. Tuntui pelkältä
härnäilyltä pyytää häntä tekemään sellaista, mitä hän niin kauan oli
turhaan yrittänyt. Ja vaikka Mabelin viehätys ei ollut loppunut enempää
kuin Bobin halutkaan, oli jokaisessa ohimenevässä lohdun hetkessä
sellainen valheellisuuden piirre, että lohtu välttämättömästi hukkui
katkeruuteen. Kerran Mabel vei hänet kappeliin, johon hän oli jonkun
aikaa kieltäytynyt lähtemästä, ja ensiksi se näkyi tekevän hänelle
hyvää. Häntä oli lohduttanut raamatun lukeminen ja rukoukset, mutta
kun seurakunta nousi veisaamaan virttä »vesilähteestä», yllätti hänet
taaskin hyljättynä olemisen tunto, ja kun päästiin sanoihin
»Mä uskon, tahdon uskoa,
ett' omain Jeesus on.
Hän ristinpuulla eestäni
on käynyt kuolohon»,
ei hän voinut kuunnella kauemmin ja oli heittänyt kirjansa pois ja
lähtenyt kappelista, hylkiönä ja tuomittuna kaikkien nähden.
Clem oli kauhean levoton veljestään, vaikkei hän, kuten muut, luullut
hänen tulevan mielipuoleksi. Bob-poloisella ei näkynyt olevan muuta
kuin kärsimystä. Ensin rakkauden ja sitten uskonnon vuoksi. Ei
olisi aavistanut Bobin olevan sellaisen, joka vaivaisi päätänsä
uskonnolla, mutta hän näytti aivan yhtä onnettomalta nyt kuin sen
päivän jälkeen, jona hän oli menettänyt Hanna Idenin; hänellä oli
aivan sama säikähtynyt, harhaileva katse. Clem oli aina tuntenut
syvää kunnioitusta uskovaisia kohtaan, ja usein hän valitti omaa
kääntymätöntä tilaansa. Mutta eipä Bobin uskonto näkynyt tälle juuri
hyvää tekevän — vaikka se hänen sanojensa mukaan johtui siitä, ettei
häntä ollut otettu vastaan. Kaksi vuotta sitten oli Jumala kutsunut
häntä Throwsin kappelissa, ja hän oli kieltäytynyt tulemasta, ja nyt
kun hän halusi tulla, ei Jumala hänestä välittänyt. Samaan tapaan oli
käynyt Clemille, kun hän ei ollut ottanut vastaan kutsua koulujuhlaan,
koska luuli, että isä menisi sinä päivänä Cranbrookin markkinoille ja
ottaisi hänet mukaansa — mutta sitten isä ei ollut lähtenytkään, ja kun
Clem yritti koulujuhlaan, ei pappi päästänyt häntä sisälle. Näin oli
tapahtunut Bobille, vain sillä erotuksella, että hänen hylkäämisensä ei
tuottanut ainoastaan kielteistä ulkona odottelemista, vaan syöksi hänet
ikuiseen hornaan, jonka kauhut hän oli niin elävästi osannut kuvailla
Clemille, että Polly useinkin nurisi, koska hänen aviomiehensä Robertin
luona käytyään aina kärsi painajaisista.
Mutta viimeiseltä Bob oli sanonut, ettei hän sellaisesta niin paljoa
piitannut. Alussa häntä oli kauheasti peloittanut ajatus elää
palavassa, liekehtivässä kaupungissa, missä kaikki oli ikuisesti
tulikuumaa, niin että käveli ympärinsä kuin kissa hehkuvilla hiilillä
eikä tohtinut mihinkään istahtaa... Se; mikä häntä nykyisin enimmin
vaivasi, oli, että hän oli joutunut Jumalan rakkauden ulkopuolelle.
Oli omituista, että Robert saattoi sydämessään rakastaa Jumalaa
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Mutta hän sanoi tosiaankin
rakastavansa Häntä ja haluavansa olla Hänen lähellään. Sitäpaitsi oli
hänen elämässään havaittavissa muutos. Hän oli paljoa leppeämpi ja
kärsivällisempi Mabelia kohtaan, silloinkin, kun tämä oli tylyimmillään
ja kovin ärsyttävä. Hän ei koskaan suuttunut eikä sadatellut — edes
etelä-saksilaisten mahentuneilla kirouksilla. Hän antoi vaskikolikoita
silmäpuolelle miehelle, joka soitti käsiharmonikkaa Salehurstin ja High
Tiltin markkinoilla, eikä juonut muuta kuin sen ainoan lasin, jolla
maanviljelijä sinetöi kauppansa.
Olisi saattanut sanoa, että Robert oli muuttumassa aivan kunnolliseksi,
mutta hän ei näyttänyt sen onnellisemmalta. Hän liikuskeli yhä
tuo murtunut, vetoava katse silmissään, jotka näkyivät ulkonevan
hiukan enemmän kuin tavallista, ikäänkuin se etäinen kauhu, johon
ne tuijottivat, olisi vetänyt niitä itseään kohti. Eräänä päivänä
Salehurstin torilla tuntui Clemistä, että hänen veljensä näytti
hurjalta; sillä ensi kertaa hän oli näkevinään oireita siitä
mielipuolisuudesta, jonka saapumisesta toiset olivat olleet varmat jo
kauan.
Hän seisoi lähellä moniaita maanviljelijöitä, jotka haastelivat
sadoista, ilmasta ja hinnoista Burwashin markkinoilla. He eivät
kiinnittäneet häneen huomiota, sillä Rotherin kylät olivat jälleen
kääntyneet Robertia vastaan. Kertomus hänen viimeisimmästä
riehahduksestaan oli kiertänyt ympäri dramaattisin lisin: Hän oli
juopunut Hanna Idenin seurassa »Kahdeksassa kulkusessa» ja lopuksi
tapellut Bodiamissa »Kuninkaanpään» kapakassa; hän oli iskenyt kaksi
hammasta erään Bodiamin maanviljelijän suusta ja lyönyt eräältä
toiselta silmän mustelmille; hän oli lähtenyt hurjana juoksemaan
mustalaisten perässä, mutta oli humalapäissään kaatunut maantienojaan;
muuan pappismies Goudhurstista oli hoivannut hänet kotiinsa ja
hoitanut häntä juoppohulluuskohtauksen aikana, joka oli ollut niin
voimakas, että se oli sumentanut hänen aivonsa ja hän oli tulemassa
synkkämielisyydestä hulluksi. Ja oikeinpa hänelle — pääteltiin, — sillä
Bob Fuller oli palannut oksennukselleen, kuten koira.
Hän ei välittänyt, sillä hän oli kokonaan menettänyt
seurusteluvaistonsa. Mutta silti oli hänessä jotakin liikuttavaa,
kun hän tänään seisoi siinä lähellä naapuriensa rupattelevaa ryhmää,
mutta suljettuna heistä pois ei ainoastaan heidän, vaan omallakin
tuomiollaan. Clemin sydän kirveli säälistä. Hän meni veljensä luo ja
nykäisi häntä hihasta.
»Tulehan ottamaan lasi, vanha Bob.»
Robert pudisti päätänsä.
»Tulehan toki», kehoitti hänen veljensä.
»Ei minua janota.»
»Älähän sitten näytä niin säikähtyneeltä ja alakuloiselta. Et suinkaan
sinä heidän tähtensä ole kuohuksissasi?» Ja hän vilkaisi rupattelevaan
ryhmään päin.
»Ei, en minä heistä välitä.»
»Älä sitten, Bob, näytä noin...» Hän ei halunnut sanoa »hullulta».
Mutta juuri sellaiselta Bob näytti; ja Clem huomasi toisten tuijottavan
uteliaina hänen veljeensä. Tähän asti hän ei ollut luullut kenenkään
tietävän Bobin tarinan kaikkia vaiheita. Mabel oli ollut liian
häpeillään lörpötelläkseen, ja sukulaiset olivat kahlehtineet kielensä
joko häpeäntunteesta tai hellyydestä. Mutta oli alettu huhuilla, että
Bob Fuller oli omituinen, ja nyt tähtäytyi häneen useampi kuin yksi
katse salavihkaa tai avoimesti, hänen seisoessaan siinä kookkaana,
masentuneena ja kömpelönä, punoittavin ja hurjin silmin. Äkkiä käsitti
Clem, että oli välttämätöntä toimittaa hänet pois.
»Tule kotiimme juomaan kupillinen teetä minun ja Pollyn kanssa.»
»Minä lapasin Mabelille, että palaisin kello neljältä.»
»Ja senhän voit tehdäkin — ainakaan et myöhästy puolta tuntia enempää.
Sinulla on aikaa istua hetkinen kanssamme ja virkistyä.»
»Clem, minusta tuntuu kuin sydämeni olisi pakahtumaisillaan.»
»Älä sitä ajattele. Ehkä tunnet huojennusta, jos tulet minun mukaani.»
»Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Jos Jumala lähettää minut helvettiin,
menettelee hän siinä oikein. Minä ansaitsen sen, ja hän tekee vain
hyvin ja oikein.»
»Älä enää sellaisia puhu. Tulehan pois.»
Hän tarttui veljeään käsivarresta ja talutti hänet hänen
vastustelemattaan »Kamelikurkeen», jonne hän oli jättänyt hevosensa.
Bodingmaresinkin rattaat olivat siellä ja niiden perässä vasikka
verkossa. Eläin mölysi haikeasti, sillä se oli pistänyt päänsä ulos
verkon silmukasta. Clem pani kaikki kuntoon. »So, so, hiehoseni;
ei tätä kauan kestä. Tuskin tunnin matka, ja sitten saat imeskellä
maitoa Pollyn sormista.» — Hän toivoi, etteivät sen silmät olisi
niin muistuttaneet Robertin silmiä — osaksi ilmeellään, osaksi
muljotuksellaan.
Bob oli mennyt talliin hevostaan noutamaan, mutta kun Clem oli
kiivennyt istuimelleen ja alkanut ihmetellä miksei veljeä kuulunut,
tuli »Kamelikurjen» isäntä esille nurkkauksen takaa.
»Herra Bob lähti jo, herra Clem. Hän pyysi minua sanomaan teille, että
hän oli muuttanut mielensä ja ajoi suoraan kotiin.»
»Sitä vietävää!» huudahti Clem. Hän oli mielissään, että Robert edes
oli lähtenyt markkinoilta, mutta hänestä veli ei ollut sopivassa
mielentilassa jäädäkseen yksikseen tai mennäkseen Mabelinkaan seuraan
Campany's Hatchiin. Kupillinen teetä kaikessa rauhassa Pookwellissa
hänen veljensä ja Pollyn seurassa olisi ollut Bobille paljoa parempi.
Se olisi tyynnyttänyt häntä, ja hän olisi sitten palannut kotiinsa
paljoa järkevämmässä mielentilassa. Mutta ei hyödyttänyt yrittää häntä
saavuttaa, vaikka hänellä olikin ainoastaan viiden minuutin etumatka.
Hän ratsasti vahvalla hevosella, mutta Clemillä oli vain ruohoilla
syötetty koni ja sillä rattaat ja vasikka vedettävinään. Hän menisi
huomenna Campany's Hatchiin; se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä.
45.
Hän pääsi kotiin kello kolmen korvilla. Jonkun aikaa hän puuhaili
uuden vasikan kanssa. Hän huusi Pollya tuomaan sille puoli kiulullista
maitoa. Vaimo saapui, iho punoittaen ulkotyöstä.
»Vai siinä se veitikka on», virkkoi hän kääriessään ylös hihansa.
»Paljonko hänestä maksoit?»
»Kolmekymmentä shillingiä.»
»Se ei ollut huono kauppa. Suotta sinä noin synkältä näytät.»
»Olen huolissani Bobin tähden.» Ja Clem kertoi hänelle, millaiselta Bob
oli markkinoilla näyttänyt, ja kaikki mitä oli tapahtunut.
»Ka, Clem, oletpa sinä aika tolvana», virkkoi Polly; »sinä et olisi
saanut sallia hänen sillä tavoin lähteä».
»Minä en olisi voinut häntä pysähdyttää.»
»Sitten sinun olisi tullut lähteä hänen perästään.»
»Kuinkapa minä sitä voin — kun oli sadan naulan painoinen vasikka
takanani kärryissä? Bob ratsasti Strangerilla».
»No, toivoakseni hänelle ei tapahdu mitään ikävää.»
»Kuinka niin voisi käydä?»
»Omien sanojesi mukaan. Mainitsithan, että hän näytti mielipuolelta;
eikä mielipuolten ole turvallista liikkua yksinään.»
»Minä puhuin vain kuvaannollisesti. En tarkoita, että Bob on
mielenvikainen; mutta hän tuskittelee vallan kauheasti. Tahtoisinpa
haastella sen vanhan saarnamiehen kanssa, joka hänessä moisia ajatuksia
herätti.»
»Soisin, ettet olisi sallinut hänen sillä tavoin lähteä.»
»Millä minä olisin sen estänyt? En luullut hänen minua pettävän,
muutoin olisin lähettänyt pojan Strangeria noutamaan. Ethän luulle,
että hän käy raivopäiseksi tai tekee itselleen pahaa, Polly?»
»Epäilemättä hän pysyy kylläkin tolallaan», sanoi vaimo luopuen
moitiskelusta kuullessaan Clemin katuvaisen äänensävyn. »Olen
vain pahoillani, ettei hän tullut meille, vaan meni sen itsekkään
Mabel-heilakan luo; se kiittämätön kappale ei ajattele muuta kuin
itseään ja omia tunteitaan.»
Kello viideltä peitti pimeys maan, ja pian pysähtyi työ latojen ja
kuivaushuoneiden varjossa, mistä joku lyhty siellä täällä levitti
värähtelevää valoaan. Clem ja Polly menivät mökkiinsä teetä juomaan ja
hiukan haukkaamaan.
Huolehtivana emäntänä oli Polly tukehduttanut hiilenmuralla tulen
hellasta ja nyt hän työnsi sinne hiilihangon kohentaen vireille liekit,
joiden hohto heijastui kattoparruihin. Clem istahti tyytyväisenä
tuolilleen ja sytytti piippunsa. Hän katseli kattilan kiehumista Pollyn
kattaessa teepöytää. Siinä oli vain voita ja leipää, sillä heillä ei
ollut varaa siansylttyyn, säilykkeihin ja muihin sellaisiin herkkuihin
joka päivä; mutta muonaa oli riittävästi Cleminkin ruokahalun
tyydyttämiseksi, ja kumpikin sai tarpeekseen. Kumpikaan heistä ei
puhunut paljoa; se oli hiljaisuuden rauhaisa hetki. Sittemmin he
vetäisivät tuolinsa valkean eteen ja juttelisivat hiukan.
Clem kaatoi juuri kolmatta kupillista teevatiinsa, kun puutarhan
polulta kuului askeleita; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutettiin
ovelle.
»Sisään!» huusi Polly, sillä ovi oli säpissä, ja Jim astui huoneeseen,
keltainen paperi kädessä.
»Sähkösanoma — tuli juuri Mabelilta. Hän haluaa tietää, missä Robert
on.»
Clem ja Polly tuijottivat suut avoinna näin korskean tiedustelun
johdosta.
»Bobin olisi pitänyt olla kotona jo tuntikausia sitten», sanoi Clem;
»hän lähti heti kello kahden jälkeen».
»Sanoinhan minä sinulle, ettei häntä olisi saanut päästää yksinään
lähtemään», sanoi Polly.
»Ehkä hän on jossakussa kapakassa», huomautti Jim. »Mutta minä päätin
tulla tänne kysymään, olitko kenties tavannut hänet kotiin palatessasi.»
»Salli minun nähdä mitä hän sanoo», virkkoi Polly. '»Onko Robert
teillä, sanoi tulevansa kotiin neljältä kovin levoton Mabel.' Se on
saattanut maksaa hänelle osoitteineen toista shillingiä. On juuri hänen
tapaistaan sähköttää sen sijaan että lähettäisi miehen tiedustelemaan,
kuten jokainen järkevä ihminen olisi tehnyt.»
»Siitä on 'vastaus maksettu'. Meidän on siis lähetettävä vastaus.»
»No, sähkötä 'Ei'; se tulee ainakin huokeaksi.»
»Häpeähän toki, muijaseni», sanoi Clem, »että häntä noin sorrat. Kyllä
kai hän on hirveästi säikähdyksissään.»
»Miksi? Että hänen miehensä viipyy kahta tuntia kauemmin kuin sanoi
viipyvänsä! Hän ei ollenkaan ymmärrä miehiä.»
»Ehkä hän on opettanut Bobin täsmälliseksi, eiköhän Bob nykyisin
haihattele. Minun täytyy sanoa, että olen itsekin hiukan säikähtänyt.»
»No, lähettäkäämme hänelle vastaus», virkkoi Jim. 'Bob lähtenyt
markkinoilta kahdelta ei tiedetä hänestä enempää.' Kelpaako se?»
»Kuulostaa hieman siltä kuin emme välittäisi», virkkoi Clem; »sanotaan,
että etsiskelemme häntä».
»Mistä häntä etsisimme?»
»Voinhan minä toki juosta Haiselmanin taloon kysymään, näkivätkö hänen
ratsastavan ohi.»
»Hyvä, mutta lähettäkäämme ensin vastaus; poika odottaa. Kuinkas tämä
sopisi: 'Bob lähtenyt kotiin kahdelta tiedustelemme'?»
Clemistä ja Pollysta se sopi varsin hyvin ja se kirjoitettiin siis
lomakkeelle ja annettiin Bodingmaresissa odottavalle lennätinpojalle.
Clem lähti heti Haiselmanin taloon. Hän oli hirveän levoton ja
moitti itseään siitä mielentyyneydestä, jolla oli suhtautunut hänen
yksinäiseen lähtöönsä. »Jos olisin luullut hänen tekevän jotakin
pahempaa kuin tuskittelevan, niin olisin päästänyt Spongeyn aisoista
ja ratsastanut hänen peräänsä. Mutta minä sallin hänen mennä, ja jos
jotakin ikävää tapahtuu, on se siis minun syyni. Minä kai en ajattele
asioita niinkuin pitäisi.»
Kukaan ei ollut nähnyt Bobia Haiselmanin talossa, mutta eihän heidän
ollut tarvinnut nähdä häntä, jos hän vain oli ratsastanut ohitse
kujalla. Ensimmäiset tietonsa sai Clem kotimatkalla tavatessaan
Mountpumpsin Shovellin, joka ratsasti itäänpäin. Clemin mieleen
juolahti kysyä häneltä oliko hän nähnyt Robertia.
»Kyllä, minä näin hänet kolme, neljä tuntia sitten; hän oli Delmondenin
tienoilla.»
»Dehnondenin!»
»Niin, ratsastamassa ulos pitäjästä.»
»Puhuttelitteko häntä?»
»Minä toivotin hänelle hyvää päivää, muttei hän ottanut sitä
huomatakseen.»
Clem säikähtyi nyt tosiaankin. Miksi oli Bob painunut Kentin tielle?
Sitten hän ei ollut edes lähtenytkään kotiin päin... Oliko hän matkalla
Goudhurstiin herra Beemania tapaamaan? Sehän oli mahdollista. Mutta jos
hän taas todella oli menossa Goudhurstiin, ei hän olisi ratsastanut
Delmondenin kautta, joka oli kolmisen kilometriä sivulla valtatiestä,
vaan Hawkhurstin ja Gills' Greenin kautta... Mihin hän siten saattoi
olla matkalla, ratsastaen yksinään pois, vaimonsa, veljensä ja
ystäviensä luota? Ehkä hänen järkensä oli hämärtynyt sen omien synkkien
mietiskelyjen painosta ja hän oli mielipuolena, harhaillen päämäärättä
kujilla ja kentillä... tai ehkä hän oli päättänyt tappaa itsensä.
Hirttäytyisi tai hukuttautuisi johonkin yksinäiseen paikkaan...
Clem riensi takaisin Pookwelliin, jossa hän tapasi Pollyn yksinään
häntä levottomasti odottamassa. Tämä oli katunut tylyjä sanojaan
Mabelia kohtaan ja oli kiihkeän halukas sovittamaan ne menemällä
Campany's Hatchiin säikähtynyttä vaimorukkaa lohduttamaan.
»Kai hän joutunee puolittain tajuiltaan saadessaan meidän
sähkösanomamme. Meidän täytyy lähteä hänen luokseen. Ei ole oikein
jättää häntä yksikseen.»
»Mitä kello on?»
»Juuri seitsemän vasta; me ehdimme sinne ennen kahdeksaa, jos Jim antaa
meille linjaalirattaat.»
»Hänen täytyy sitten lainata meille Nimrod; Spongey ei sitä matkaa
suinkaan niin nopeasti potki.»
»Tietenkin hän antaa meille Nimrodin; se on ollut valjaissa vain tunnin
ajan tänä aamuna. Menehän joka tapauksessa pyytämään.»
Clem meni Bodingmaresiin ja palasi Nimrod valjastettuna
linjaalirattaiden eteen; Jim oli tosiaan mielissään, että he lähtivät
Campany's Hatchiin, sillä Mary oli osoittanut hänelle, mitä ikävyyksiä
olisi saattanut johtua siitä, että Mabel jäisi yksinään hermostuneeseen
ja hysteeriseen tilaansa — sillä eihän mikään muu olisi voinut selittää
niin outoa toimenpidettä kuin sähkösanoman lähettämistä, — ja jolleivät
Clem ja Polly olisi ottaneet lähteäkseen Mabelia katsomaan, olisi häntä
kaiken iltaa kiusannut levoton tunne, että hänen olisi pitänyt itse
lähteä.
Ilta oli kaunis muutaman ison tähden tuikkiessa siellä täällä tummalla
taivaalla. Äskeiset pakkaset olivat kovetuttaneet tiet, ja iltapäivän
tallissaan seisonut Nimrod oli virkku. Niinpä Clem jo paljon ennen
kahdeksaa ajoikin valkoisten portinpylväiden välitse Campany's Hatchin
pihatielle, ja ajopelit ratisivat kalkkimullalla ja hiekoituksella
taloa kohti.
»Hän luulee Robertin tulevan», virkkoi Polly. »Huuda hänelle, että
täältä tulemme me, Clem.»
»Tietäähän hän, ettei Bobilla linjaalirattaita ole, sinä hölmö, — ja
tuolla hän jo onkin ovella. Hei, Mabel — eikö Bob vielä ole tullut
kotiin?»
»Älä häneltä tuolla tavoin kysy, pöllö. — Päätimme tulla sinua
katsomaan, Mabel, koska näytit olevan hieman tuskaantunut — sillä ethän
muutoin olisi sähköttänyt. Ei ole mitään tuskiteltavaa. Minä olen
nähnyt Clemin myöhästyvän tuntikausia.»
Clemin silmät ja suu lensivät auki hänen nostaessaan Pollyn maahan. Hän
kummeksui, mitä tämä senjälkeen sanoisi.
»Minä olen iloinen tulostanne», virkkoi Mabel. »Olen aivan ymmällä.»
Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä, ja se oli painunut, ja siinä oli
outo, heikko värähdys. Hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, miehensä
päällysnuttu yllä. Oli kaiketikin ollut pihakujalla tuon tuostakin
häntä tähyilemässä.
»Reipastu — hän palaa kyllä illalliselleen, palaa ihan varmaan. Ja,
Mabel, olisit varsin ystävällinen, jos laittaisit meille vähän teetä.
On näes aika kylmä ajeluilma.» Clem pani loimen Nimrodin selkään,
ja he menivät kaikki keittiöön, jossa kattila kiehui yli hillityn
alakuloisesti. Polly auttoi Mabelia teehommissa, samalla kun hän
rupatteli hilpeästi aviomiesten yleisestä haihattelusta, heidän
myöhästymisestään ja epävakaisista tavoistaan. Mabel näkyi hiukan
reipastuvan — puuhailu, seura, rupattelu ja kaikki muu sai hänet
tuntemaan itsensä vähemmän sokeaksi ja avuttomaksi tuskassaan.
»Kyllähän minä olen hupsu, kun tällä lailla tuskittelen — se johtuu
siitä, että olen yksinäni kaiket päivät ja että Bob käyttäytyy niin
kummallisesti kuin hän viimekuluneet kuusi viikkoa on käyttäytynyt.»
»Kyllä kai hän ennenkin on tullut myöhään kotiin.»
»Ei sen jälkeen, kun hän palasi Goudhurstista.»
Clem ei sanonut mitään. Hän ei voinut Pollyn tavoin kevyesti
teeskennellä iloisuutta. Polly tietenkin teeskenteli, sillä olihan Clem
kertonut hänelle, että Bob oli nähty Delmondenin seudulla, mutta hän
koetti pitää Mabelia reippaalla mielellä hänen lapsensa tähden. Se oli
juuri Pollyn tapaista.
»Kenties hänellä on kauppa-asioita jollakin maatilalla — mikä
paluumatkalla äkkiä juolahti hänen mieleensä.»
»Se ei ole luultavaa — enkä minä voi ymmärtää, mitkä kauppa-asiat
viivyttäisivät häntä näin kauan. Oi, hyödytöntä sinun on haastella,
Polly. Minä olen varma, että hän on onnettomalla retkellä enkä minä voi
sitä kestää — minä en voi sitä kestää.»
Hän laski käsivartensa pöydälle ja purskahti itkuun. Polly koetti häntä
tyynnytellä, mutta lohdun lyhyt vaikutus oli ohi, ja hän nyyhki ja itki
hysteerisesti.
»Oi, tää on kaikki liian julmaa... minun päiväni ovat niin kaameat...
aina häistämme asti... Oi, kunpa olisin tiennyt, että se oli
tällaista... Olihan hiukan verran onnea ... alussa... mutta nyt on
kaikki kovin kauheaa... Kunpa vain tietäisin, missä hän on... Mutta
minä olen varma... olen varma... että hän on sen naisen luona...»
»Mabel!»
Clem ja Polly huusivat hänen nimensä yhdessä.
»Ethän sitä tarkoittanut!» sanoi Polly suutahtaen. »Oi, Mabel, en olisi
sitä sinusta koskaan uskonut. Ethän väittäne minulle, että kaiken tämän
ajan — että kaikki tämä johtuu siitä, että olet mustasukkainen?»
»Mitäpä muuta voisin olla, kun hän viipyy poissa iankaiken, vaikka on
minulle luvannut, että tulee kotiin? Minä tiedän, että hän yhä rakastaa
sitä naista, tiedän hänen halajavan häntä. Oi, minä olen nähnyt sen
hänen silmistään monen monta kertaa, kun te kaikki luulitte hänen
tuskittelevan vain uskonnollisista syistä. Hannaa hän kaipaa eikä
Jumalaa. Ja vain siksi, että te olette niin suuria hupsuja, ette te
sitä huomaa.»
»Se ei ole totta», huudahti Clem kiukusta punastuen. »Hän ei hetkeäkään
ajattele Hannaa. Sinun tulisi hävetä moisia puheitasi — saanet niitä
vielä katua. Shovell Mountpumpsista näki hänen ratsastavan ylitse
Delmondenin kohdalta tänä iltapäivänä. Suokoon taivas, ettei hän ole
tullut hulluksi tai hukuttautunut tai hirttäytynyt puuhun.»
»Delmonden! Mitä se muuta osoittaa kuin että hän on johonkin sinnepäin
matkalla? Miksi hän ratsastaisi seitsemättä kilometriä Delmondeniin,
hirttääkseen itsensä? Senhän hän voisi tehdä missä hyvänsä. Ei, se
osoittaa minulle selvästi... minä tiedän... olen varma, että hän etsii
Hannaa, ettekä te koskaan saa minua toisin ajattelemaan. Te olette
sokeita — sokeita. Te ette välitä minusta hitustakaan... samantekevää
teistä, vaikka hän pettää minua... te ajattelette vain häntä, joka on
elämäni näin katkeroittanut, joka on...»
»Ole hiljaa!» virkkoi Clem. »Sieltä hän varmaan tulee.»
Kaikki kolme vaikenivat. Hevosen kavioiden pehmeää poljentoa kuului
ajotien kalkkimullalla. Se lähestyi nopeasti ja pysähtyi ovelle.
Mabel kalpeni ja hetkisen näytti kuin hän voisi pyörtyä.
»Se voi olla kuka hyvänsä...» aloitti Polly. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä ulko-ovi aukeni ja sitten sisäovi.
»Bob!» huudahti Clem hänen veljensä astuessa huoneeseen.
Robert oli kuumissaan ja kurjassa kunnossa; hänen takkinsa oli toiselta
puolen mudan tahraama ja häneen oli tarttunut kuivia lehtiä ja ruohoja.
Hänen hiuksensa riippuivat pörröllään ja takkuisina lakin alta, ja hän
näytti ylimalkaan sellaiselta kuin olisi jonkun kanssa tapellut.
»Sinä elukka!» huudahti Mabel ja purskahti jälleen itkuun.
»Bob», toisti Clem astahtaen hänen luokseen. Hän tarttui Robertin
käteen ja silloin äkkiä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä
ei ollut sama epätoivoinen ja murheellinen Bob, joka oli yksinään
ratsastanut pois Salehurstin markkinoilta, vaan mies, joka oli
ihmeellisellä tavalla voittanut itseluottamuksensa takaisin, joka ei
enää kontannut nelinryömin, vaan seisoi pystyssä. Clemin valtasi äkkiä
kauhea epäluulo. Kenties Mabel oli oikeassa, ehkä Bob sittenkin oli
ollut Hannaa tapaamassa...
»Olen pahoillani, että tulen näin myöhään», sanoi Robert. »Älä itke,
Mabel. Olen pahoillani, lintuseni.»
Hänen silmänsä loistivat, ääni soinnahti kirkkaalta, ja koko hänen
ryvettyneessä ulkonäössään ja hänen olemuksessaan oli luottamuksen
ja itsetietoisuuden sävy, joka tuskin saattoi viitata muuhun kuin
menestykselliseen lemmenseikkailuun. Clemin epäluulot vahvistuivat.
»Missä sinä olet ollut?» kysyi hän.
»Siellä Scales Crouchin puolella — lähellä Scacoxin nummea. Minä kerron
siitä sinulle myöhemmin.»
»Hän on käynyt Hannan luona», nyyhkytti Mabel.
»Enkä ole», vastasi Robert, mutta aivan suuttumatta.
»Min' en usko sinua. Sinä olet minulle niin monesti valehdellut.»
»Mutta tällä kertaa en valehtele. Älä siis kimmastu, rakkaani.»
Hän meni Mabelin luo, veti hänen päänsä itseään kohti ja suuteli häntä,
vaikka hän väisteli. Bob näytti entistä enemmin rakastuneelta mieheltä,
jonka ylivuotava lempi kohdistuu jokaiseen ympäröivään esineeseen,
olkoonpa se kuinka vastaanottamaton ja halpa tahansa. Mutta sittenkään
ei Clem voinut olla häntä uskomatta, kun hän vakuutti, ettei hän ollut
käynyt Hannaa tapaamassa.
»Miksi sitten viivyit näin kauan poissa?» kysyi Mabel nyrpeänä. »Sinä
säikähdytit minut kuoliaaksi ja Clemin ja Pollyn myöskin.»
»Olen pahoillani, että säikähdytin teidät. Mutta minä tapasin ystävän.»
»Kyllä sinulla on somia ystäviä — aina niistä saa ikävyyksiä. Ken se
nyt taas oli?»
»Herra Jeesus Kristus.»
Mabel purskahti äänekkääseen nyyhkytykseen.
»Oh, tuo vie kaikesta voiton — vie kaikesta voiton! Sinä olet hullu
kuin keväinen jänis — et kelvollinen liikkumaan yksinäsi. Voi, minä
kuolen häpeästä sinun tähtesi...»
»Hst, Mabel, hst!» virkkoi Polly. Hän kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa ja yritti saada hänet nousemaan. »Tule yläkertaan minun
kanssani. Sinä kai haluaisit mennä vuoteeseen — on myöhäinen, ja
varmaankin olet väsyksissä.»
Aluksi hän koetti työntää Pollya pois, mutta antoi sitten äkkiä perään.
Katkerasti nyyhkyttäen hän nousi yläkertaan, ja Robert ja Clem jäivät
kahdenkesken.
46.
Vähään aikaan ei kumpikaan heistä puhunut. Sitten sanoi Clem:
»No, Bob — mitä on tapahtunut?»
»Minä olen löytänyt pelastuksen.»
Clem ei sanonut mitään. Hän muisti aikaisemman tilaisuuden, jossa hänen
veljensä oli »löytänyt pelastuksen» epäilyttävin tuloksin. Mutta hän ei
nyt voinut olla näkemättä hänessä tapahtunutta muutosta. Jo tapakin,
jolla hän istui pöydässä, jolla hän käveli ja puhui, haastoi jostakin
ihmeellisestä tapahtumasta, jostakin kokemuksesta, joka oli elvyttänyt
voimaan ja eloon äsken Salehurstista ratsastaneen kiusatun hahmon. Clem
hapuili piippuaan, otti sen esille, täytti sen ja sytytti verkalleen,
ojentaen sitten tupakkakukkaronsa Bobille.
»Ei, kiitos. Minä olen sen lopettanut. Minä en, suokoon Jumala, enää
ikänäni polta enkä ryyppää.»
Clem joutui hiukan hämilleen. Uskontoa, jolle viaton ja lohdullinen
haiku tai joku tilapäinen tuopillinen olutta oli loukkaus, ei
voinut pitää pelkkänä siunauksena; ja hetkisen hän riemuitsi omasta
parantumattomasta tilastaan. Mutta kun hän tuijotti Bobiin, ei hän
voinut olla toteamatta, että tämä sittenkin oli hyvin onnellinen.
»Sinä, Clem, et mitenkään voisi uskoa, mitä Herra on minulle tehnyt.»
»Tottahan sinä kerrot?»
»Kerronhan toki. Kah, Clem, minä olen kuin Saban kuningatar, eikä
minulle puoliakaan sanottu.»
»Toivottavasti sinä kokonaan olet luopunut kaikista niistä kauheista
mietteistäsi. Nyt sinä et näytä sellaiselta kuin pelkäisit helvettiä.»
»En suinkaan minä pelkää. Mitä on helvetti Jumalan valitulle? Minä olen
pelastettu, eikä saatana minua koskaan saa.»
»Mistä sen tiedät? En tarkoita, että minä epäilisin, Bob. Mutta sinun
on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Markkinoilla sinä tosiaan
näytit aika alakuloiselta. Mikä sai sinut ratsastamaan pois yksinäsi?»
»Minä tunsin, että minun oli lähdettävä johonkin yksinäni, sillä
muutoin olisi pääni pakahtunut. Minä en tahdo loukata sinun tunteitasi,
mutta minusta oli kuin en olisi voinut sietää sinun haasteluasi.
Päässäni oli kuin vasaroita, ja sydämessänikin ne takoivat. Kai minä
olin melkoisesti kiihdyksissäni. Tuumin lähteä kotiin ja sitten tuumin
mennä herra Beemanin puheille ja sitten ajattelin: 'Ei siitä mitään
hyötyä ole, hän ei voi minulle mitään lohduttavaa sanoa; minä olen
kadotettu ja minun täytyy se tietää.' Sitten ajattelin mennä hirttämään
itseni.»
»Bob, minä pelkäsinkin sinun niin tekevän.»
»Aivan turhaa sinun oli pelätä, sillä minä en suinkaan olisi sitä
tehnyt. Sillä keinoin olisin ehkä saanut neljääkymmentä vuotta pitemmän
helvetin, ja sehän olisi ollut ihan hupsua. Niissä tuumissa ratsastin
Scacoxin nummelle asti, ja sitten käsitin, kuinka järjetöntä se olisi
ollut. Sitten minusta tuntui, että ainoa järkevä teko olisi juoda
itseni humalaan, etsiä sitten tyttö ja pitää lystiä. Minun täytyy
ottaa kaikki ilo irti elämästä, ajattelin, koska ei minua voi mikään
kadotusta pahempi kohdata. Se näytti järkevältä. Mutta minä huomasin
— se oli omituista, — mutta minä huomasin, etten halunnut sitä tehdä.
Minä tiesin, etten olisi voinut saada mitään onnea väkijuomista tai
tytöistä — en edes Hannasta. Ainoa, mitä halusin, oli Jumala, ja
kun ei Hän minusta huolinut, ei ollut mitään sellaista, mitä olisin
ottanut hänen tilalleen. Sitten minä astuin satulasta ja sidoin vanhan
Strangerin veräjään lähelle Mopesdenia ja kiipesin aidan yli pellolle;
sillä minä tunsin olevani aivan pökerryksissä ja väsyneenä. Siellä
laskeuduin maahan metsästä lennelleiden kuivien lehtien sekaan ja
kaiketikin ryvetin itseni aika lailla, mutta en siitä välittänyt. Minä
en voinut ajatella muuta kuin Jumalaa ja tuumin: Hän on ihmeellinen.
Hän on ihmeellisin, mitä on olemassa, ja jos voisin tuntea olevani
hänen valittunsa, niin en mistään muusta huolisi. Sitten ajattelin,
että Hän on oikea kaikissa neuvoissaan ja vanhurskas kaikissa töissään
ja että minulle oli oikein ja kohtuullista joutua helvettiin, jos se
oli Hänen tahtonsa; ja minä sanoin: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi.
Minä en mitään tiedä. Minä menisin helvettiin tehdäkseni Sinulle
mieliksi.' Sitten minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni.»
Hän vaikeni ja katseli kirkkailla ja loistavilla silmillään suoraan
Clemiä, joka imeskeli vimmatusti sammuneen piippunsa vartta.
»Minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni», toisti hän, »ja sitten
se kaikki tapahtui. Oli kuin säteilevä hopeinen valo olisi minut
yllättänyt, ja sydämeni keventyi rauhasta ja riemusta, ja sitten
tuntui kuin jokin minussa olisi kuiskannut: 'Minä olen rakastanut
sinua iankaikkisella rakkaudella ja sentähden minä olen vetänyt sinua
puoleeni sulasta armosta.' Ja sitten minä tunsin sulavani ilosta,
lankesin polvilleni, otin tämän raamattuni taskustani ja sanoin:
'Herra, minähän olen kuin Gideon ja tahdon merkin. Annahan minulle
merkki.' Sitten minä avasin kirjan — ja mitä luulet minun nähneen?
Ka, juuri ne samat sanat: 'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua
rakastanut ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta
armosta.' Minä näin ne kolme kertaa, ja kolmas kerta toden tekee. Se
oli se teksti, joka riippui seinällä minun ollessani herra Beemanin
kodissa, ja hän sanoi, että ne olivat kirjoitetut valituille. Koska
siis Jumala osoitti ne minulle, niin tietenkin minä olen hänen
valittujaan, tietenkin olen yksi Jumalan edeltäpäin valitsemista. Minä
olen turvassa, minä en enää koskaan vaella kadotuksen kauhu sydämessä.
Oi, Clem, kun ajattelen, mitä minä olin — pelkkä maan matonen enkä
ihminen, niinkuin sanassa sanotaan — ja kun sitten ajattelen, kuinka
Hän otti minut vastaan, ei vanhurskaiden töitteni vuoksi, vaan sulasta
vapaasta armostaan, niin tietenkin minä uhraan koko elämäni Hänelle
palvellakseni Häntä ja rakastaakseni Häntä enkä minä suinkaan enää
iässäni ryyppää enkä polta enkä toru Mabelia.»
»Sinä puhut ihan kuin saarnaaja», virkkoi Clem ihaillen.
»Minulla on näes evankeliumi kielelläni. Oi, Clem, minä melkein voisin
musertaa tämän talon rakkaudella ja riemulla. Kai minun nyt täytyy
mennä kertomaan Mabelille, mitä olen sinulle kertonut.»
»Parempi olisi jättää hänet rauhaan tällä kertaa», virkkoi Clem
varoittavasti; »hän on varsin väsynyt. Voit kertoa hänelle huomenna.»
»Saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa voin jutella sinulle ja
Pollylle, kun hän tulee.»
Clem pelkäsi, ettei Polly olisi aivan myötätuntoinen, mutta
kun tämä vihdoin tuli alas Mabelin huoneesta, jätettyään hänet
nukkumaan, kuunteli hän Robertin tarinaa — jonka kertomiseen ei
viimemainittu näkynyt koskaan väsyvän — tavallista auliimmin.
Sittenkin Robertin ulkomuoto ja sävy antoi hänestä paremman kuvauksen
kuin hänen vaivainen, kömpelö kielensä. Puhuessaan hän kykeni vain
sitomaan solmuja englanninkielen sanoista ja syytämään syytämällä
kalvinilaisuuden kankeita lauseparsia, mutta hänen silmänsä ja
äänensä esittivät vähemmän sotkuista viisautta — niissä ilmeni hänen
kokemuksensa kömpelöiden tulkitsemisyritysten tärvelemättä. Clem oli
iloinen, että Bob oli löytänyt lohdutuksen ja rauhan, vaikka hän
nimittikin niitä kummallisilla suuta halkaisevilla sanoilla. Polly
ei kenties voinut mennä yhtä pitkälle kuin Clem, mutta ilmeisesti
hän iloitsi nähdessään lankonsa näin muuttuneen parempaan päin; ja
lähtiessään hän suuteli häntä sisarellisesti, samalla kehoittaen
häntä olemaan herättämättä »Mabel-parkaa ja jättämään sanottavansa
huomiseksi».
»No mitä siitä ajattelet?» kysyi Clem heidän ajaessaan kotiin.
»Vielä on liian aikaista sanoa, mitä siitä tulee. Mutten voi olla
toivomatta, että hän olisi tavoittanut sellaisen pelastususkon.»
»Hän ajatteli aina siihen tapaan — se oli isä-paran tapa, ja kai se on
hyvä tapa, vaikken minä sitä koskaan ole voinut oikein omaksua.»
»En tahdo sanoa mitään häntä, poloista Bobia, vastaan, kyllä kai
hänellä on ollut vaikeat aikansa. Ja olen varsin iloinen, että hän on
niistä päässyt, ainakin toistaiseksi. Mutta hän on omituinen mies, hyvä
Clem, ja pelkäänpä, että Jumalan tie osoittautuu hänelle aivan yhtä
tukalaksi kuin ennen paholaisen tie.»