»Mikä saa sinut siihen luuloon?»
»No, onhan se kylläkin selvää. Hänen sydämensä kuuluu sille Hannalle.»
»Mutta kun hän ei voi Hannaa saada...»
»Sinä puhut niin maailmallisesti, Clem; luulisi sinun uskovan omia
typeriä sanojasi. Sinä ja minä olemme olleet naimisissa jo toista
vuotta ja kaihan meidän pitäisi jotakin avioliitosta tietää. Sinä
tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että avioliitto ei ole pelkkää sokeria
ja hymyä ja että siinä sattuu asioita, joita ei suinkaan voisi kestää
toisiaan rakastamatta.»
»Totta kyllä, tyttöseni. Mutta kaikki ei ole samanlaista kaikille, ja
tahtoisitko sinä, että poloinen Bob jäisi iäkseen naimattomaksi, kun ei
voi saada haluamaansa naista?»
»Eikö hän voisi hieman odottaa? Hannan menetyksestä ei ole kulunut
vielä vuottakaan, ja näyttää rumalta, että hän hänet unohtaa, niin
kamala kapine kuin se olikin. Minä sanon sinulle, että tällainen
hirveä kiire ei vetele, kun ei jaksa odottaa edes siksi, että rakkaus
sammuisi, saati sitten uuden syttymistä. Jos avioliitto on sakramentti,
kuten minulle ennen ripillepääsyäni opetettiin, niin saattanee se olla
tuomioksi, niinkuin jokaisen muunkin lahjan väärinkäyttö.»
32.
Olipa morsiuspari itsekin kaikessa hiljaisuudessa hiukan hämmästynyt.
Mabel ei ollut koskaan aikonut huolia Robertista — hän oli tietoinen
siitä, että avioliittoa heidän välilleen järjesteltiin, ja kyllähän
hän oli toivonut nuorukaisen kosivan, mutta hän oli päättänyt antaa
hänelle rukkaset. Bob ei ollut hänen makuunsa; hän toivoi jotakuta
silatumpaa ja hiukan vähemmän miehuullista. Bob puhui joskus niin
kummallisia asioitakin — ei olisi aavistanut hänen olevan niitä
miehiäkään. Niinpä ei tyttö oikein voinut selittää itselleen, mistä
syistä hän hänet otti — varsinkaan hänen kummallisen kosintansa
jälkeen. Mabel ei koskaan unohtaisi, kuinka hän tuona kesäiltana oli
tulla tuoksahtanut huoneeseen ja ilman mitään esipuhetta tai selitystä
huudahtanut: »Mabel, olen pahoillani, että olen pysynyt poissa. Minä
tahdon naida sinut. Ole minulle ystävällinen, sillä minä tahdon sinut»
— ja sitten hän oli ottanut hänet syliinsä omituisin rukoilevin elein.
Sensijaan että Mabel olisi työntänyt hänet pois, oli hän sietänyt
häntä, ja jotakin hänessä oli sulanut... Bobin lämpimät, vetoavat
käsivarret, hänen hehkuva poskensa painettuna tytön omaa vasten, hänen
sydänparkansa hurja pamppailu hänen rintaansa vasten, kaikki tuo
oli hillinnyt hänen suuttumuksensa ja kieltonsa vain leimahdukseen.
Nuorukainen oli nyt päässyt entisestä karkeasta, käskevästä, kömpelöstä
itsestään, ja hänen uusi vetoamisensa herätti neidossa uutta
vastakaikua. Mabel oli pehminnyt ja tullut puolittain äidilliseksi,
seisonut siinä ja kannatellut hartioillaan hänen hyväilyjensä painoa.
Mabelilla oli tuo tunne häntä kohtaan vieläkin toisinaan. Bob-parka,
hän oli kärsinyt paljon, eikä kukaan ymmärtänyt häntä paitsi hän,
Mabel. Hän oli kuullut ääriviivat hänen suhteestaan Hannaan, mutta
oli tullut hänestä siihen vakuutukseen, että se kaikki oli nyt ohi;
eikä hän ollut niitä tyttöjä, että vaatisi miehiseltä hyveellisyydeltä
mitään mahdottomia ennen häitä. Tuo kaikki oli tapahtunut ennenkuin Bob
hänet tunsi... Neitonen uskotteli, että hän naimisiin mentyään siivosti
asettuisi. Tuollaiset aina asettuivat; Mabel piti miehestä, jossa
oli hiukan haukkaa, kunhan se vain tyyten loppui ennen avioliittoa.
Eivätkä Robertin hairahdukset Bulverhythen katulamppujen valossa
näyttäneetkään yhtä mustilta kuin Rotherin laakson valaisemattomilla
sivukujilla. Sitten olivat hänen vikansa vain syrjäisten kapakoiden
pikkusyntejä, pieniä vedonlyöntejä, pieniä velkoja, seikkailuja
sydänheitukoiden kanssa ja kapakan biljardipöydän ääressä. Hänestä Bob
näyttäisi jotakuinkin viattomalta lampaalta Leicester Squarella, ja
hän, joka paremmin tunsi maailman menon, voisi hymyillä tyrmistyneille
kyläläisille, jotka hänestä huolehtien antoivat hänelle vihjaavia
varoituksia... Entäpä, jos se olisi ollut Hugh Cousins, joka aina kävi
Lontoossa hummailemassa...
Täten eriteltyään Bobin siveellisesti, hän yritti onnitella itseään,
että oli kihlautunut vakavaraiselle miehelle — vieläpä vanhasta suvusta
lähteneelle, kuten hän ystävättärilleen kertoi. Fullerit olivat kerran
olleet mahtavaa väkeä ja olivat vuosisatoja omistaneet Bodingmaresin.
Eivät he nykyisin paljoa komeilleet, mutta hyväsukuiset ihmiset
saattoivat tosiaan olla ulkonaisesta prameudesta välittämättä. Hän
oli menetellyt viisaammin kuin jos olisi ottanut Stanley Hugginsin.
Ja olihan Bob itse vanha rakas ystävä. Hän päätti katsella häntä
sellaisena ja puhui hänestä siihen tapaan Murielille ja muille — se
näytti sopivalta, koska nuorukainen oli kömpelö ja tyhmänlainen.
Joskus Bob häntä tympäisi, mutta hän oli komeannäköinen, hyväsydäminen
nuorukainen, eikä tyttö laisinkaan katunut, että oli häneen suostunut,
— ihmeellistä kyllä, mutta hän ei katunut.
Robert puolestaan oli Mabeliin mielistynyt. Tämä oli hänelle ollut
turvapaikkana äkkiä uudelleen lisääntyneestä kauhusta. Nyt kun hänellä
oli Mabel, saattoi hän toisinaan unohtaa olevansa yksinään ja hänen
autiolla tiellään väijyi jotakin kummallista — tummia varjoja ja
omituisia valoja, jotka säikyttivät hänen lapsellista sieluaan ja
saivat sen etsimään oleellisten käsivarsien lohtua. Hän oli iloinen,
että oli kysynyt häneltä noin aivan äkkiä — vaikkei ollut sitä aikonut
ennenkuin oli kiitämässä portaita ylös. Tyttö oli ollut niin hellä ja
viehkeä hänen ottaessaan hänet syliinsä, hän oli näyttänyt muuttuneelta
ja vakavalta. Ja vaikkei hän koskaan sitten ollut näyttänyt ihan
samalta — eihän siihen ollut tilaisuuttakaan ollut, — oli hän jo
tuottanut hänelle paljon iloa. Hän oli herttainen tyttönen, jonka hipiä
oli pehmeä ja puuteroitu, tukka pöyheä ja sävy sievän siro, — eikä
mikään häijy lapsi. Bob vei hänet mielellään kävelylle, kuljetteli
häntä kernaasti, näytteli häntä mielellään ihmisille; hän toivoi Hannan
näkevän hänet Mabelin seurassa, — eipä niin, että Hanna koskaan olisi
nähnyt heitä yhdessä, mutta olihan hänen täytynyt kuulla... Hän oli
nyt lähtenyt High Tiltistä pois matkavankkureilla Rochesteriin... Oi,
Bob oli iloinen Mabelistaan ja aikoi olla hänelle hyvä. Hänestä tulisi
Mabelille oiva puoliso; hän pitäisi häntä niin tiukasti, että Hanna
suruisine loistoineen sulkeutuisi pois, niinkuin vaskilantti voi kätkeä
tähden.
Hän oli myöskin mielissään, että oli päässyt Jimin ja Maryn ja
äitinsä suosioon, — hän ei olisi koskaan tunnustanut pitävänsä heidän
kunnioitustaan arvossa, mutta hän ei voinut olla siitä ylpeilemättä,
nyt kun oli sen jälleen saavuttanut. Jim menetteli mitä auliimmin pesän
jaossa, eikä Powlardkaan myötäjäisissä kitsastellut. Oli päätetty, että
nuoren parin tuli olla aivan itsenäinen ja asettua omalle pienelle
maatilalleen. Mabel olisi halunnut siirtää Robertin kaupunkiin,
mutta oli helppo nähdä, kuinka soveltumaton hän oli kaikkinaiseen
kaupunkielämään. Ja juuri silloin sattui kolmenkymmenen eekkerin
tila vapaaksi Bodiamin lähettyvillä. Huoneisto Campany's Hatchissa
oli uusi, ja Mabel saattoi hyvinkin nimittää tölliään huvilaksi. Jim
taas tarkasti maat ja talousrakennukset, huomaten ne sopiviksi. Noin
kolmannes pinta-alasta oli hedelmäpuutarhaa ja peltoa, loput luhtamaata
ja lammaslaidunta. Jim ja Powlard sopivat yhdessä talon sisustamisesta
ja karjakannan hankkimisesta, ja vastanaineiden oli määrä asettua sinne
Mikonpäivän aikaan.
33.
Häät vietettiin Bulverhythessä, ja ne olivat komeat kaupunkilaiskemut.
Vieraat otettiin vastaan kahdessa palatsimaisessa salissa Devonshiren
hotellissa, jonne oli kutsuttu melkoinen joukko ihmisiä — enimmäkseen
Mabelin ystäviä, kimakasti rupattelevia tyttöjä ja aivan nuoria miehiä.
Nämä viimemainitut raivostuttivat Robertia lausumalla morsiamen kättä
puristaessaan: »Särkyneestä sydämestä toivotan sinulle onnea, Mabel.»
Sulhasen vieraat ryhmittyivät mieluummin yhteen ja töllistelivät muuta
joukkoa. Jokaiseen teki tilaisuus juhlallisen vaikutuksen, — Fullerit
olivat sen tällä kertaa hyvin järjestäneet. Morsiamella oli valkoinen
satiinipuku ja pitsihuntu ja morsiusneidoilla neilikkavihot. Hääkakku
oli kolmikerroksinen, ja tarjottiin oikeaa samppanjaa, joka kutkutti
kitalakea ja oli tukehduttaa juojan ennenkuin tämä ehti sen niellä.
Jim oli sulhaspoikana, voitonriemuisin mielin, mutta samalla
hämmentyneenä. Maryllä oli uusi puku, jonka tiukka kuosi paljasti
tähän asti aavistamatonta lupaavaa uhkeutta ja sai Weightsin Pepperin
tuumimaan, että vieläkin oli tie avoinna liittoon Bodingmaresin
kanssa. Clem ja Polly näyttivät yhtä noloilta ja vakavilta kuin omissa
häissään — Polly oli verhonnut sinisen pukunsa purppuraharsolla, jotta
se näyttäisi ikäänkuin uudelta ja jollaiseen hänellä ei ollut varoja,
ja Bulverhythen muodinmukaisten nuorten naisten keskellä hän epäili
sommittelunsa tulosta, vaikka se oli näyttänyt varsin ihmeelliseltä
hänen pienen makuuhuoneessa olevan kuvastimensa ja Clemin ihailevien
katseiden edessä. Elizabeth näytti nuorelta ja ketterältä ystävällisen
vaiteliaan aviomiehensä rinnalla, jonka arvosteleva ilme näkyi tänä
iltapäivänä korostavan silmäkulmia pitentäviä vanhuudenryppyjä.
Kun juhlallisuus oli ohi ja vastanaineet lähteneet kuherrusmatkalleen
Wightin saarelle, palasivat Bodingmaresin, Pookwellin ja Marsh
Quarterin väet yhdessä Salehurstiin.
»Ne olivat upeat häät», virkkoi Jim, »sellaiset, joita meidän kelpaa
ikämme muistella».
»Eipä niin, että unohtaisimme Cleminkään häitä», sanoi Elizabeth,
hymyillen nuoremmalle pojalleen.
»Entä omat hääsi, muijaseni?» kysyi hänen miehensä.
»Kenties ei meiltä vieläkään ole häät loppuneet», haastoi Elizabeth,
salavihkaa vilkaisten Maryyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta
Pepperin käyttäytyminen tänä iltapäivänä, ja hän vainusi uusia
avioliittosuhteita, mutta hänen tytärpuolensa katkaisi ripeästi
romaanin.
»No, äiti, jätähän moiset tyhmät jaarittelut. Jos luulet, että vanha
Pepper, josta et itsekään huolinut, juoksee minun perässäni, niin olet
surkeasti erehtynyt, en muuta sano. Hän ei ennen tätä iltapäivää ole
koskaan minuun vilkaissutkaan eikähän tänäänkään katsellut minua, vaan
ruumiinmukaista pukuani, kuten kaikki saattoivat selvästi nähdä, joiden
silmät eivät olleet sumussa. Ja ottaisinko minä itselleni miehen, joka
ei edes osaa säädyllisesti solmia saappaittensa raksinauhoja...?»
»Bob näytti aika hienolta uudessa puvussaan», sanoi Clem; »ei voinut
nähdä, kuinka housut oli korjattu».
»Ja Mabel sitten!» huudahti Elizabeth. »Eikö hän ollut ihmeellinen
hunnussaan — ihan kuin enkeli!»
»Pikemminkin kuin palanen kylmää linnunpaistia ruokakaapissa», virkkoi
Mary; »hän ei ulkonäöltään ollut parhaimmillaan».
»En ole koskaan pitänyt Mabelin ulkonäköä minään erikoisena»,
rohkaisihe Polly huomauttamaan, »ja hän paljasti tavattoman paljon
ihoaan».
»Jätähän tuo», virkkoi hänen miehensä säyseästi; »sinä parjailet aina
kälyäsi. Tällä kertaahan Bob osoitti hyvää makua.»
»Bob on menetellyt mainiosti», sanoi Jim, »tosiaankin kun ajattelee,
mitähän on tehnyt ja mitähän olisi saattanut tehdä... Niin, se panee
tosiaan miettimään.»
Hän nojautui taaksepäin istuimellaan, ja hänen kellonvitjansa
valahtivat pulskasti esiin.
34.
Campany's Hatch sijaitsi kaukana idässäpäin Salehurstista ja High
Tiltistä Bodiamin pitäjässä lähellä sitä kohtaa, missä Rother laskee
Kent Ditchiin Ethnamin alapuolella. Siinä oli uusityylinen, punainen,
jokseenkin jylhä tiilirakennus, joka pieneltä töyryltä katseli unisesti
virtaavaan Rotheriin, ja rykelmä ulkohuoneita, enimmäkseen noin
satavuotiaita, tiilikattoisia ja tervalaudoilla vuorattuja. Rother
virtasi ohi tiheäin kaislikkojen välitse, joissa aina tuntui hiukan
tuulen suhinaa samalla kuin omituista voihkinaa veden kaivossa. Mabel
kuuli sitä öisin, ja joskus hän virui valveillaan sitä kuunnellen.
Se näkyi olevan osana maalaisyön hiljaisuudesta, joka oli häntä
kammottanut ja häirinnyt hänen tultuaan uuteen kotiinsa häämatkaltaan.
Se oli raskasta hiljaisuutta, jota jokainen yön hiipivä, huokaileva
ääni tuntui korostavan, niinkuin taivaalle siroitellut tähdet näkyivät
korostavan sen maaseutuista pimeyttä katulyhtyihin ja kaupungin
punervaan hohteeseen tottuneille silmille.
Yöt peloittivat Mabelia; ne erosivat niin kovin päivistä. Tätä ennen
hän ei ollut koskaan aavistanut, että maaseudussa oli jotakin outoa ja
kammottavaa. Päivän valossa kentät näyttivät kylläkin yksitoikkoisilta
ja kesyiltä; hän ei voinut nähdä niissä mitään kaunista enempää
kuin hänen puutarhansa perällä sijaitsevassa rämeenkaistaleessa,
joka idässä kapeni, kun Sussexin vuoret kohtasivat Kentin vuoret
laakson käänteessä, Rotherin kuorsatessa hitaana virtana kaislojen ja
latvottujen puiden välitse ja jonkun punaisen purjeen silloin tällöin
välähtäessä sen pinnalla. »Seutu täälläpäin on varsin tavallinen»,
kirjoitti hän ystävättärelleen Murielille, »lakea ja arkinen, kuten
sinä kai sanoisit, ja kaikki niin vanhaa...»
Mistä siis johtui, että tämä tavallinen, jokapäiväinen seutu öisin
sai niin kummallisen ilmeen, että hän tunsi olevansa muukalainen
vieraassa maassa? Viruessaan vuoteessaan harsomaisessa, kaupungissa
valmistetussa yöpuvussaan, tähystellen tummaa tähtitaivasta, kuunnellen
kaislojen huo'untaa ja laineiden voihkimista niiden kutoutuessa
uinailevaan yleiseen äänettömyyteen, tunsi hän itsensä omituisen ja
kammottavan yksinäiseksi, pieneksi poloiseksi maanpakolaiseksi, joka
lämmintuntuisilta valaistuilta kaduilta oli eksynyt epäystävällisen
tienoon yksinäisyyteen. Tavalliset, kotoiset pellot näkyivät saavan
villin ja etäisen sävyn; ulkorakennukset tutunomaisine sakaroineen
ja riippuvine räystäineen, metsät, jotka Padghamista ulottuivat alas
rämeen reunalle laakson toisella puolella, tähtiä tavoittelevain
Ewhurst Hillin tutunomaisten harjanteiden ääriviivat, kaikki näytti
hämäräperäisesti uhkaavalta, vihaiselta ventovieraalta. Hänen
vieressään lepäävä aviomieskin, nyt hänelle niin tuttu ja tavanomainen,
päivisin hänen leikkitoverinsa, kumppaninsa ja herransa, tuntui
nyt osallistuvan tästä kaikesta vieraasta, olevan hänestä satojen
penikulmien päässä, vaikka koskettikin hänen kylkeään. Bob kuului tähän
tummaan, epäystävälliseen seutuun, oli muovattu sen savesta; tienoon
tuntu oli tunkeutunut häneen, hänen ihonsakin tuoksahti sen mullalta.
Päivällä Mabel nauroi itseään öisen kammonsa vuoksi. Päivät olivat
täynnä touhua ja tilaisuutta — maalaiselämä ei vielä ollut alkanut
näyttää hänestä yksitoikkoiselta. Hän kulutti aamunsa siistimiseen
ja keittämiseen. Hän oli tavattoman ylpeä vierashuoneestaan
(nuhteli Robertia nasevasti, kun tämä nimitti sitä päivähuoneeksi),
verhoiluistaan, kretonkiuutimistaan ja pianinostaan. Hän piti
hauskana pyyhkiä tomua maljakoista ja koruesineistä, joita oli saanut
häälahjoina, kattoi mielellään puolisonsa päivällispöydän ruokasaliin
ja oli hyvillään havaitessaan, että hän jo oli saanut opetetuksi tälle
hiukan parempia pöytätapoja.
Iltapäivät olivat vähemmän mielenkiintoisia kuin olisi sopinut
odottaa. Mabel ei käynyt vieraisilla naapuriensa luona. Pari käyntiä
toisissa taloissa oli saanut hänet vakuutetuksi, että niiden asukkaat
olivat varsin tavallista väkeä. Hän tunsi pettymystä siitä, että
paremmat ihmiset eivät heillä käyneet; hän oli uskotellut itselleen,
että huvilat ja pappila antaisivat tunnustuksensa Robertin vanhalle
suvulle. Mutta kirkkoherra ei käynyt muuta kuin kirkkoherrana ja
lopetti senkin, sitten kun Robert oli lausunut hänelle mielipiteensä
valtiokirkosta. Sillankorvassa sijaitsevan mökin kaksi vanhaa neitiä
eivät koskaan pysäyttäneet rillojaan Campanyn portille, ja rouva
Simpson-Scott Fowl-brook Housesta näkyi tuumivan, että hän kylläkin
saattoi olla kauppasuhteissa rouva Robert Fullerin kanssa, vaikkei
yhteiskunnallisesti häntä tuntenutkaan, ja saapui itsepintaisesti
taloon voita ja munia ostelemaan, kunnes vihdoin huomasi erehtyneensä.
»Joskus autamme tuttaviamme», virkkoi Mabel ylväästi, »mutta me emme
palvele varsinaisia ostajia».
Rouva Simpson-Scott töllisti häneen ja kysyi vielä samana iltapäivänä
kirkkoherralta, tiesikö tämä, mistä ihmeestä Campany's Hatchin uusi
haltija oli keksinyt vaimonsa.
Mabel huomasi, että hänen odotettiin käyvän niiden naisten seurassa,
jotka käyttivät esiliinaa kaiken viikkoa ja sunnuntaisin mustia,
luuhelmillä koristettuja viitankauluksia, jotka voimakkaasti
tuoksahtivat kanvertille. Hänen odotettiin löytävän huvia tukevien,
karkeakätisten tyttöjen lörpöttelystä, jotka puhuivat vasikoista
ja kananpoikain ruokkimisesta ja osoittivat hilpeää riemua
nähdessään vanhoja amerikkalaisia seikkailufilmejä, jos he joskus
miespuolisten jalomielisyydestä tai hellyydestä riippuen pääsivät
eläviinkuviin. Hän kiukutteli ja sanoi itselleen, että hän oli mennyt
naimisin herrasmaanviljelijän kanssa, joten hänen ei voitu odottaa
viljelevän kanssakäymistä henkilöiden parissa, joilla ei ollut
minkäänlaista hienostumisen vaistoa tai tahtoa. Eipä niin, että hänen
herrasmaanviljelijälläänkään oli. Tämä viihtyi Mabelin halveksimain
naisten aviomiesten ja isäin seurassa, vaikka Mabel ponnistelikin
saadakseen hänet tajuamaan onnensuuruutensa.
Hänen vierailunsa rajoittuivat siis sukulaisten perheisiin, ja
täälläkin hän tapasi paljon nöyryyttävää. Elizabeth oli kun olikin
naimisissa maalaiskirjeenkantajan kanssa, ja vaikkei se seikka ollut
kiusannut Mabelia ystävättärenä, kiusasi se häntä suuresti nyt, kun
hän oli miniä. Pookwell taas oli vähäpätöinen tölli, ja Clem ja Polly
olivat aivan tavallisia. He elelivät aivan kuin työmies ja hänen
vaimonsa; kerran sinne saapuessaan Mabel tapasi Pollyn siistimässä
Clemin jäljiltä, joka oli ottanut ammekylvyn keittiössä... Ihmekö
siis, ettei Bob voinut käsittää, miksi hän ei saanut koskaan peseytyä
keittiönaltaassa. Mabel ei halveksinut heitä siksi, että he olivat
köyhiä, — eipä tietenkään; köyhyys oli usein varsin hienostunutta, —
mutta he olisivat voineet pitää päänsä pystyssä ja kätensä siistinä,
sensijaan että vaipuivat ympäristönsä tasalle.
Bodingmaresissa oli vähän parempaa. Toinen satoisa kesä oli johtanut
uusien porsliinien ja ikkunaverhojen ostoon, ja Jimin hyvä onni ja
menestys oli tuottanut hänelle arvonantoa Bodiamissa asti. Mabel
päätti, että hän voi hyvällä syyllä nimittää häntä herrastilalliseksi,
ja otti joskus hiukan osaa hänen ylpeyteensä, kun hän näytti hänelle
lupaavaa turnipsivainiotaan tai uutta sonnimullikkaa tai puhui
taitavasta ja kokeneesta karjantuntijasta, joka tulisi hänelle
Churchsettlesta. Bodingmares oli vankka, hyvässä maineessa ja
kukoistava, ja sen arvokkuutta tehostivat huolellisesti lakaistut
lattiat, puhtaat lakanat ja kuparipannut. Tietysti oli paljon
loukkaavaakin — keittiössä aterioiminen, paitahihasillaan oleskelu ja
työmiesten tallustelu sisälle ja ulos ikäänkuin ei olisi minkäänlaista
juopaa heidän ja heidän isäntäväkensä välillä ollutkaan. Mutta
ylimalkaan Mabel antoi tunnustuksen Bodingmaresille ja ylisteli sitä
ystävilleen »vanhanaikaisena, omamallisena, todellisena herraskartanona
ja niin poispäin — joka oli kuulunut Fullereille jo vuosisatoja».
Näin vietti Bobin vaimo päivänsä pienessä ylpeydessä, pienissä
ponnistuksissa ja pienessä seurustelussa ja virui yönsä valveilla,
yksinäisenä ja ikäänkuin vilussa värjöttäen, peläten pimeyttä ja
äänettömyyttä seudulla, jolla hän oli vieras.
35.
Clemille ja Pollylle ei koskaan juolahtanut mieleenkään kadehtia
Campany's Hatchia — ei ainakaan Clemille; ja jos Polly olisikin jotakin
kateutta tuntenut, piti hän sen omana salaisuutenaan. Robert oli aina
ollut niin paljoa vanhempi veli... Hänellä oli aina ollut enemmän rahaa
kuin Clemilla, enemmän vapautta, hänelle oli oltu huomaavaisempia, ja
nyt näytti vain luonnolliselta, että hän eli itsenäisesti somalla,
pienellä tilallaan, sillä välin kun Clem vaimoineen asui työläisen
nelihuoneisessa mökissä ja ahersi uutterasti kaiken päivää toisten
hyväksi. Sitäpaitsi oli Mabel herrasnainen; eipä niin, että Clem
sellaisista paljoa välitti — mitä enemmän hän katseli Mabelia, sitä
kiitollisempi hän oli, ettei hänen oma vaimonsa moista arvonimeä
vaatinut, — mutta yhtä vähän hän olisi ryhtynyt pyytämään hienoa neitiä
asumaan Pookwellissa, pesemään lattioita ja puolisonsa paitoja, kuin
olisi katsonut sopivaksi pitää rotutammaa maalaistalon tallissa. Mabel
oli erilaista rotua, ja häntä oli ruokittava ja kohdeltava erilaisesti,
jottei hän tärveltyisi.
Mabel puolestaan ei paljoa uskonut Clemin ja Pollyn aviolliseen
lempeen. Edellinen ei voinut todella rakastaa vaimoaan, tuumi hän,
sillä silloin ei hän olisi sallinut hänen niin paljoa uurastaa. Clem
ei edes osoittanut hänelle sitä huomaavaisuutta, jota Mabel vihdoin
oli onnistunut Robertille opettamaan. Clem istuskeli paitahihasillaan
sanomalehteä lukemassa vaimon pestessä teekaluja; Clem ei koskaan
avannut hänelle ovea, kuten Mabel oli huolellisesti opettanut Robertin
tekemään; ja hän näkyi odottavan, että Polly pesisi ja paikkaisi hänen
vaatteensa, puhdistaisi hänen asuntonsa ja keittäisi hänen ruokansa
pitäen sitä kaikkea aivan luonnollisena asiana.
»Mikset teetä tuota miehelläsi?» kysyi Mabel eräänä päivänä tavatessaan
Pollyn polttopuita pilkkomassa.
»Clemillähän on omat työnsä.»
»Mutta Robert ei mitenkään sallisi minun pilkkoa puita. Voisin lyödä
sormiini.»
»Clem tietää, etten minä lyö sormiini.»
»Mutta puiden pilkkominen ei ole naisten työtä. Minua hävettäisi sitä
tehdä. Tuo kirves on sinulle liian raskas, eikä ihmekään, että kätesi
ovat karkeat ja kovat, kun niitä tuolla tavoin käytät.»
»Käteni kelpaavat kyllä», virkkoi Polly, alkaen suuttua. »Minusta on
parempi, että minulla on työkykyiset kädet kuin hyödyttömät valkoiset»,
ja hän silmäili hetkisen Mabelin käsiä.
»Älähän välitä minun puheistani», sanoi hänen kälynsä hyvätuulisesti.
»Mutta minä olen päässyt niin hyviin tuloksiin Bobin kasvattamisessa,
että ajattelin sinusta maksavan vaivan yrittää siloitella Clemiäkin.
En ole koskaan nähnyt mitään tökerömpää kuin se tapa, jolla aviomiehet
täälläpäin käyttäytyvät, he kun odottavat vaimojensa ahertavan
heidän hyväkseen aamusta iltaan. Rohkenen väittää sen olevan silkkaa
tietämättömyyttä; heille ei ole koskaan opetettu kuinka herrasmiesten
tulisi kohdella naisia. Mutta se, joka on tottunut hienostuneisiin
tapoihin, voi saada ympäristössään paljon muutosta aikaan.»
»En halua mitään muutosta, kiitos», selitti Polly.
Mabel kohautti olkapäitään, ja he alkoivat haastaa muusta, kunnes Clem
astui huoneeseen, iloisesti huutaa hoilahduttaen:
»Hei, muijaseni, missä on teeni?»
Eipä hänen käytöksensä aviomiehenä tosiaan ollut hienojen
kaupunkilaistapojen mukaista. Hän noudatti Rotherin laakson vanhoja
tottumuksia, joissa epäitsekäs ja harras rakkaus oli usein kätkettynä
karkean ja kylmäkiskoisen pinnan alle. Mutta Pollykin oli naapuristonsa
ja sukupolvensa lapsi eikä halunnut miehessään mitään muutosta.
Päinvastoin hän olisi joutunut kovin hämilleen, jos Clem olisi
rientänyt hänelle ovea avaamaan, mitä Mabel aina odotti mieheltä,
tai olisi ryhtynyt kiilloittamaan omia saappaitaan tai auttamaan
häntä lakaisemisessa ja pesemisessä. Clem uurasti hänen hyväkseen
uutterasti aamusta iltaan, ei koskaan sallinut sukulaistensa hänelle
ylvästellä ja osoitti hänelle hienotunteisuutta kaikissa heidän
yhdyselämänsä tärkeimmissä asioissa, joissa Mabelin mittapuu ei olisi
kokonaan kieltänyt omavaltaisuuttakaan. Näin ollen Polly kernaasti
soi hänen nauttia iltaleponsa kotiaskareiden häiritsemättä, ottaa
ammekylpynsä takkavalkean edessä vaimonsa vaivoja ylenmäärin säälimättä
ja istua paitahihasillaan piippuansa poltellen kuulematta moitteita
hienostumisen puutteesta.
Sekä Polly että Clem tunsivat katkeraa pettymystä, kun he edelleenkin
pysyivät lapsettomina. Clem suri sitä enemmän vaimonsa vuoksi kuin
omasta puolestaan; eihän heillä ollut liiaksi maallista hyvyyttä,
ja hän oli aivan tyytyväinen heidän nykyiseen yhdyselämäänsä; mutta
hän tiesi, kuinka Polly aina oli rakastanut lapsia ja että tyttö oli
mennyt hänen kanssaan naimisiin siinä luottamuksellisessa toivossa,
että hänelle syntyisi lapsi. Clem oli niin usein nähnyt hänen pitävän
toisen naisen pienokaista sylissään, että tuntui julmalta ajatella,
ettei hän ehkä koskaan saisi kantaa omaansa käsivarsillaan. Nykyisin
täytyi Clemin olla hänen lapsensa, ja hän mukautui yhä enemmän Pollyn
rakkauden äidilliseen sävyyn, hellään huolenpitoon ja hoivailuun,
suojelevaan ja lohduttavaan tuntuun hänen hyväilyissään. Polly ei
koskaan valittanut eikä nureksinut, ja hänen alistumisensa herätti
hänessä vastaavaa uhrautuvaisuutta, niin että hän useinkin oli nöyrä ja
lempeä, milloin muutoin olisi ollut jokseenkin intohimoinen, ja antoi
äidille etuoikeuden vaimon rinnalla.
He eivät voineet olla tuntematta tuskallista pistosta kumpikin,
kuullessaan Mabelin odottavan pienokaista. Tämä oli nyt ollut
naimisissa hiukan toista vuotta eikä hän kaivannut lasta.
»Minä en pidä lapsista», sanoi hän tuskitellen, »enkä luule itseäni
kyllin vahvaksikaan».
»Näytäthän sinä varsin vahvalta», sanoi Polly.
»Lapsista on vaivaa ja kulujakin; se tuntuu kovin kiusalliselta.»
»Luulen Bobin olevan mielissään.»
»Hm, Bob — tietysti Bob on. Hänen ei tarvitse siitä vaivaa nähdä.»
»Mutta kuluja hänelle tulee.»
»Ei hän sitä sure. Kunhan meillä vain on kylliksi vaatteisiimme,
ruokaamme, juomaamme ja talon pystyssä pitämiseen, on hän tyytyväinen.
Hän ei koskaan ajattele edistystä.»
»Mutta kertoihan hän juuri viime keskiviikkona Jimille, että aikoi
ostaa ne viisitoista eekkeriä niittyä, jotka ovat myytävänä, jos vain
saa tänä syksynä kauroistaan hyvän sadon.»
»En minä sellaista edistystä tarkoita; se on varsin arkista ajattelua.
Minä tahtoisin elää hienommin ja pitää palvelijattaren — sellaisen,
joka voisi tarjoilla pöydässä. Ja nyt hän paiskaa minulle lapsen. Minun
täytyy uurastaa entistä enemmän.»
»Älä sure; kyllä kai hän avaa oven sinulle edelleenkin», virkkoi Polly
häijysti.
36.
Sen vuoden aikana, jonka Robert oli ollut naimisissa, hän oli vain
vähän nähnyt Hannaa. Tämä oli palannut High Tiltiin pari kolme kertaa.
Kerran Robert oli tavannut hänet ja sanonut: »Hyvää huomenta, rouva!»
varsin äänekkäästi, ja toisella kerralla hän oli nähnyt hänet etäällä
kävelemässä Dariuksen kanssa Megrimsin mäkeä ylöspäin. Mutta he eivät
olleet koskaan muuta kuin tervehtineet eivät olleet koskaan haastelleet
eikä hän tiennyt, mitä Hanna ajatteli hänen avioliitostaan.
Hannan tilapäinen läsnäolo ei ollut tuottanut Robertille mitään
levottomuutta. Hänen avioliittonsa oli parantanut loukatun ylpeyden
haavan; hän saattoi pitää päänsä pystyssä; hän oli osoittanut
Hannalle, että hänen mahtinsa oli murrettu. Sitäpaitsi oli High Tilt
kahdeksan kilometrin päässä Campany's Hatchista, joten hänellä ei
ollut alituista vaaraa Hannaa kohdata, eikä hän useinkaan tiennyt
hänen käyneenkään ennenkuin hän oli jo jälleen lähtenyt. Sitäpaitsi
oli hänen avioliittonsa saanut aikaan valtavamman muutoksen hänen
elämässään kuin hän oli luullut. Se ei ollut tavallisen lemmensuhteen
pelkkä vahvistuminen ja kodistuminen. Mabelilla oli häneen ihmeellinen
vaikutusvalta, jollaista ei kellään tytöllä, ei edes Hannalla ollut
aivan samalla tavalla ollut. Mabel hallitsi häntä järjestämällä
hänen elämänsä mukavaksi, ja Bob maksoi hänelle kaikki noudattamalla
hänen vaatimuksiaan pikkuseikoissa. Bob totteli häntä vähäpätöisissä
asioissa: noutamisessa ja kantamisessa, nostamisessa ja avaamisessa
— ja hänen tottelemisensa oli välttämätöntä, — kun taas Mabel
suuremmissa, henkilökohtaisemmissa asioissa alistui hänen tahtoonsa.
Ylipäänsä Bob oli onnellinen. Hänen maatilansa oli hänelle tärkeä
asia, ja kun se oli heti alussa hyvin varustettu elukoilla ja kun
hänellä oli sekä pääomaa että kokemusta, ei se toistaiseksi ollut
tuottanut hänelle paljoa levottomuutta. Hän uurasti oman tilansa
hyväksi niin keskitetyn tarmokkaasti kuin ei koskaan olisi Jimille
uurastanut; sitäpaitsi ei hän enää tuntenut mitään kiusausta
seikkailuihin. Hänen vaistonsa olivat tyydytetyt, ja hän oli kiintynyt
peltoihinsa niin uskollisesti, ettei koskaan ollut osoittanut samaa
kiintymystä Bodingmaresin vainioihin. Hänen mielenkiintonsa keskittyi
tuohon maalaiseen punaiseen rakennukseen kunnioitusta herättävine
ulkosuojineen; hämärät, epämääräiset halut eivät enää viekoitelleet
häntä pois velvollisuuksistaan. Tuntematon seikkailu ei enää viittonut
hänelle taivaanrannalta.
Oli ehkä ihmeellistä, ettei hän kuullut sen kutsua, sillä ei hän
suinkaan vielä ollut kutsujaa tavoittanut ja omakseen saanut. Campany's
Hatchissa ei ollut mitään seikkailullista enempää kuin Mabelissakaan —
kaiken uuden niissä hän oli oppinut noin viikon kuluttua. Eipä niin,
että Robert koskaan oli tietoisesti seikkailuja etsinyt. Kutsu oli aina
tullut hänen aistiensa hämäränä hämmennyksenä, ja sitä totellakseen
hän oli juossut vain lähimpään kapakkaan... Mutta tämäkään hänen oman
miehuutensa levoton ärsytys ei häntä enää yllyttänyt. Se oli tyydytetty
ja kuuro. Se oli tiivistynyt ja kovettunut sen nälkiintyneen surun
syvyyden yläpuolelle, joka yksinään olisi voinut vastata kutsuun
taivaanrannalta, niinkuin syvä vastaa syvään. Hänen rakkautensa
Hannaan oli hautaantunut sen vaistojen tyydytyksen alle, jonka Mabel
ja Campany's Hatch olivat saaneet aikaan. Hän uskottelihe rakastavansa
Mabelia. Tämä oli toisinaan ärsyttävä, ja silloin tällöin vaihdettiin
heidän välillään teräviä sanoja, mutta ylimalkaan hän oli sievä, mukava
lapsonen, ja Robertin elämä hänen kanssaan oli kuin uneliasta lepoa
hänen Hannaa kosiskellessaan kokemiensa myrskyjen ja hänen yksinäisen
elämänsä näännyttävän kuivuuden jälkeen.
Heidän avioelämänsä alussa, kun hän oli ehtinyt herättää Mabelin
intohimot, kyseli tämä häneltä paljon Hannasta, mitä ei ollut koskaan
tehnyt heidän kosiskeluaikanaan. Mabel näkyi haluavan vaimentaa
mustasukkaisuutensa, ja Bobin avulla hän oli siinä onnistunutkin. Bob
oli vakuutellut hänelle, että kaikki oli ohi ja että hänen tunteensa
Mabelia kohtaan olivat aivan toista kuin mitä hän oli tuntenut Hannaa
kohtaan — mikä oli totta, vaikka Bob olisi häntä tyynnyttääkseen
kyllä valehdellutkin kuinka paljon tahansa. Mabel oli uskonut hänen
vakuuttelunsa, ja pian näkyivät kaikki hänen epäluulonsa haihtuneen.
Juorut eivät High Tiltistä saapuneet Bodiamiin asti kuin vallan
hämärtyneinä, eikä Hannan liikkeitä tunnettu eikä pidetty silmällä.
Mabel oli varma miehensä rakkaudesta ja ylpeili hänestä, kun hän
osoitti edistyvänsä opetetuissa hienoissa tavoissa.
Mutta kun hän tiesi, että hänelle oli syntymässä lapsi, näkyi osa tästä
luottamuksesta haihtuvan. Syyt olivat epäilemättä osaksi ruumiillisia,
mutta Mabel myöskin epäili puolisoaan, koskei hän enää luottanut
omaan ulkonäköönsä. Hän sanoi itselleen, että hän oli »väritön», eikä
odottanut Robertin pitävän hänestä kivuloisen näköisenä yhtä paljon
kuin jos hän olisi näyttänyt terveeltä. Hän sanoi, että se oli häpeä,
ja valitti katkerasti ystävälleen Murielille, koska Polly ja Mary eivät
osoittaneet myötätuntoa eikä edes Elizabeth voinut käsittää, kuinka
sellaisia toiveita kuin Mabelin kukaan saattoi tervehtiä muuta kuin
suurella ilolla.
Muriel myönsi, että se oli häpeä ja että miehet olivat kaikki
samanlaisia. Hän yhtyi Mabelin inhoon sen johdosta, että hänen miehensä
vielä vietti monet illoistaan »Kuninkaan päässä», sensijaan että olisi
istunut kotona vaimonsa luona.
»Vähin, mitä hän saattaisi tehdä, olisi luopua siitä ja osoittaa
minulle hiukan huomaavaisuutta nyt, kun olen näin huonona.»
»Ne ovat kaikki samanlaisia», sanoi Muriel.
»Minulla on yksinäni niin ikävä — minä väsyn ompelemiseen.»
»_Ma belle_, jos sallit minun sanoa, niin teit erehdyksen, kun koskaan
päästit häntä illalla ulos. Miehellä ei ole oikeutta kuluttaa iltojaan
kapakassa, kun kerran on mennyt naimisiin.»
»Minä en voinut häntä estää. Ka, hän kävi 'Kuninkaan päässä' jo kaksi
viikkoa sen jälkeen, kun olimme tänne muuttaneet. Hänellä oli näet
pahoja tapoja jo ennen avioliittoaan; mutta enhän minä toki luullut
hänen niitä jatkavan. Hän sanoo, että tämä on hänelle ainoa tilaisuus
tutustua seudun maanviljelijöihin, kosken minä halua, että he aina
käyvät talossa.»
»Tapaileeko hän koskaan sitä naista, johon hän ennen oli niin
kiintynyt?»
»Ei — tietysti ei. Miksi sitä kysyt? Kuka on sinulle kertonut, että hän
oli kiintynyt johonkuhun naiseen?»
»Sinä itse, rakas ystävä, silloin kun hän alkoi sinua lähennellä. Ja
asiasta on paljon juoruttu...»
»Ei senjälkeen kun hän meni naimisiin!»
»Ei, ei — mutta minusta vain tuntui omituiselta, että hän on niin
paljon ulkona. Mitä hän kapakassa tekee? Eihän hän toki juoppo liene.»
»Eipä suinkaan — en voi sanoa nähneeni häntä liian liikutettuna
senjälkeen, kun menimme naimisiin, vaikka hän kuulemma sitä ennen
joskus maistoi enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.»
»Mitä hän sitten 'Kuninkaan päässä' tekee?»
»Hän tapaa niitä naapuriston miehiä, kuten sinulle kerroin. Ja pelaa
biljardia ja harjoittaa typeriä urheiluja, kuten keihäänheittoa; ja
niillä on tupakkakonsertteja ja kokouksia, — Bob sanoo aikovansa
liittyä druideihin. Mutta ethän sinä Muriel vain luulle, että hän
juoksee kenenkään perässä...?»
»En tietenkään, _ma belle_. Minua vain ihmetytti, että hän liikkuu niin
paljon ulkona; mutta nyt kyllä tajuan, että asia on niinkuin sanot;
hän tapaa naapuriston miehiä. Varmasti hän on uskollinen... Hänellä on
luotettava ilme, ja vain siksi, että kaikki miehet ovat samanlaisia, en
voinut olla tuumimatta — varsinkin, kun on niin paljon huhuiltu...»
»Huhuiltu mitä? Ei meidän avioliittomme jälkeen.»
»Ei, johan sen sanoin — tarkoitan vain niitä vanhoja huhuja. Olen
moneen kertaan vakuuttanut olevani varma, että hän on kunnon mies.
Luulen, rakas ystävä, että käyt levottomaksi. Parasta, ettet sallisi
hänen sitä nähdä — se juuri hänet pilaisikin.»
Mutta Mabel ei voinut sitä puolisoltaan salata. Hän oli nyrpeä ja
hermostunut, ja Murielin sanat saivat sairaloisen otteen hänen
mielikuvituksessaan. Kuitenkin kaikitenkin oli varsin kummallista, että
Bob oli niin paljon poissa. Mabel oli sitä aina vastustellut, mutta
Bob ei halunnut mitenkään muuttaa tapojaan, edes nytkään, kun hän oli
näin sairaana ja kurjana. Tietenkään ei ollut heidän avioliittonsa
jälkeisinä lähikuukausina ollut kysymys mistään uskottomuudesta.
Vaimo oli vallan varma, että mies oli tosiaankin käynyt tapaamassa
naapuriston maanviljelijöitä, joiden hän ei halunnut käyvän talossa.
Mutta nyt... nyt kun hänen ulkonäkönsä oli riutunut... nyt kun hän
oli väsynyt ja haluton ja — hän myönsi sen, vaikka puolustelihe —
tuskitteleva? Ehkä Bob oli antautunut jonkun muun pariin ajan ratoksi,
kunnes Mabel olisi jälleen entisellään — tai ehkä hän oli palannut sen
mustalaisnaisen luo? Tämä ajatus kiusasi häntä enemmän kuin edellinen
— Mabel olisi voinut sietää tuntematonta kilpailijatarta paremmin kuin
kilpailijatarta, jota hän jo oli oppinut pelkäämään. Se ajatus piinasi
häntä, ja vihdoin hän tuli lausuneeksi sen ilmi.
»Bob, tapaatko sinä nykyisin koskaan Hanna Ideniä?»
Toinen luki Sussexin sanomalehteä takkavalkean ääressä ennenkuin menisi
pelloilleen, ja vaimon täytyi toistaa sanansa ennenkuin ne kiinnittivät
hänen huomionsa. Bob säpsähti hiukan.
»En, en tietenkään. Mistä sellainen ajatus yhtäkkiä on pistänyt
päähäsi?»
»Enpä tiedä... kun sinä käyt niin usein kylässä ja jätät minut
yksikseni...»
»Minähän käyn vain 'Kuninkaan päässä'. Sanoithan, ettet siitä välitä.»
»Tähän asti en juuri välittänytkään. Mutta nyt voin niin huonosti...»
Robert punastui. Tuskitteluillaan ja voivotteluillaan Mabel aina
tärveli hänen luonnollisen, yksinkertaisen ilonsa lähestyvästä
isyydestään. Hän ei voinut käsittää, miksei vaimo ollut yhtä mielissään
ja toivehikas kuin hän. Mutta hän vastasi hänelle lempeästi, sillä
vaikka se ärsyttikin häntä, vetosi vaimon tila hänen varsin miehiseen
säälintuntoonsa.
»Olen pahoillani, ettet tunne voivasi hyvin, pikku rukka. Mutten minä
tiennyt sinun välittävän käynneistäni — enhän minä koskaan viivy
myöhään ulkona.»
»Mutta illat ovat ainoa rauhallinen tovi, jonka saamme yhdessä viettää.»
»On meillä muitakin aikoja, ja minähän käyn poissa vain silloin
tällöin.»
»Viime viikolla kävit kolmesti.»
»Ka, meillä oli maanviljelijäyhdistyksen kokous, toisella kertaa
taas druidien, ja kolmannella kävin tapaamassa Elpheetä niiden
portugalilaisten rehunauriiden vuoksi, jottei tarvinnut vaivautua
Wassallille asti.»
»Enpä välitä, kunhan et vain tapaa Hannaa.»
»Kuinka minä hänet tapaisin? Hän ei ole minun tavattavissani. Hän on
parinsadan kilometrin päässä...»
Hänen äänensä, joka oli alkanut kärsimättömään sävyyn, päättyi aivan
toisenlaiseen säveleeseen. Hän oli siitä tietoinen, vaikeni ja puri
huuliaan.
»Bob, sinä välität hänestä edelleenkin; minä kuulen sen
äänensävystäsi...»
»En minä välitä hänestä; älähän ole niin hupsu, mirriseni, tai minä
suutun.»
Mabelin silmät vettyivät.
»Minä en tahdo sinua suututtaa, Robert; minä tiedän, että puhut totta.
Mutta minä en voi olla tuskittelematta... sinä jätät minut niin paljon
yksikseni... ja minä tunnen itseni niin sairaaksi...»
»Tahtoisitko, että lähettäisin hakemaan lääkärin?»
»Ei, ei; ei minua oikeastaan mikään vaivaa — olen vain väsynyt ja
yksinäinen...»
Bobin närkästys suli sääliksi, ja hän kurotti käsivartensa vaimoaan
kohti. Mabel tuli hänen luokseen ja nojasi raskaasti häntä vasten,
hänen pehmeän, hajuvedeltä tuoksahtavan tukkansa valahtaessa hänen
kasvoilleen ja hänen käsivartensa hiipiessä ja tiukentuessa hänen
kaulansa ympäri, pitäen Bobin poskea omaansa vasten.
»Minä en mene kylälle, kosket sitä halua», jupisi mies. »Minä pysyn
sinun luonasi, koska tunnet itsesi huonovointiseksi.»
»Siinä menettelet oikein, Bob; minä tiesin, ettet sinä käsittänyt minun
tunteitani, sillä muutoin et olisi lähtenyt.»
Mabelin huulet liikkuivat hänen poskeaan kohti, ja Bob kääntyi häneen
päin, kunnes heidän suunsa yhtyivät. Puristaen häntä tiukasti ja
tuntien hänen lapsensa painon, Bob saattoi hetkiseksi unohtaa kuinka
kitkerän suloinen hän oli ja tukehduttaa kaipuunsa sitä naista kohtaan,
jonka hengen Mabel oli manannut esiin.
37.
Kylmänä marraskuun päivänä Robert oli Salehurstin torilla ostamassa
nuoria lampaita. Hänen suoniittynsä olivat kasvaneet niin hyvin,
että hän tunsi kiusausta ja kykenikin laumaansa lisäämään. Hän tunsi
vienoa tyydytystä, joka ikäänkuin löysi vastakaikua kellervästä
päiväpaisteesta, kun se kimalteli puilla ja oksista ja okaista
riippuvissa sadepisaroissa. Ilma oli kylläinen kostean, poljetun maan
ja mahentuneiden lehtien imelästä tuoksusta. Kylmässä oli jotakin
jähmettynyttä; se näkyi pitävän koko seutua viileän päiväpaisteen
kylvyssä. Ei tuntunut tuulen värähdys; siellä täällä riippui
heleänpunainen lehti liikkumattomana varvikossa, sillä välin kun
ylempää kurottuvain oksain ohikulkevista kärryistä riipomat olkitukot
kuulsivat alallaan ilmassa.
Robert teki kauppansa nopeammin kuin oli odottanutkaan. Hän osti
kaksitoista mustapäistä uuhta eräältä Iden Greenin maanviljelijältä ja
käski paimenensa saattaa ne Campanyyn. Sitten he menivät »Kahdeksan
kulkusen» kapakkaan. Tarjoiluhuone oli hyvin täynnä ja kyynärpäät
tyrkkivät toisiaan, samalla kun tervehdyksiä huudettiin olkapäitten yli
— kun Boorman Copt Hallista äkkäsi Little Londonin Pixin tai Boarsneyn
Willard tervehti Gablehookin viljelijää tai Harlakendenin vähäiseksi
vaipunut maajunkkari toivotti hyvää päivää Scales Crouchille,
Mountpumpsille tai Darwell Holelle. Oli iso joukko maanviljelijöitä ja
karjankasvattajia, ja Robert erosi pian ensimmäisestä toveristaan. Hän
oli iloinen tavatessaan uuden arvokkuutensa ja pienen varallisuutensa
pohjalla vapaatilallisia, jotka hänen hurjasteluaikanaan olivat häntä
halveksineet. Hän kilisti Shovellin kanssa ja kilisti Pontin kanssa, ja
sitten hän äkkiä huomasi, että Darius Ripley oli tullut kapakkaan.
Hän säpsähti. Hän ei ollut luullut Dariuksen olevan lähitienoilla,
eikä ketään mustalaisista ollut näkynyt markkinoilla. Jos Darius oli
täällä, ei Hanna voinut olla kaukana, ei ainakaan etäämpänä kuin
Blindgroomsissa. Robert tunsi pistoksen sydämessään; hän oli luullut
Hannan olevan puolentoistasadan kilometrin päässä täältä Chichesterin
tuolla puolen, ja nyt täytyikin hänen olla aivan lähellä häntä, ehkä
ihan ovella. Hän nyökkäsi Dariukselle, joka nyökkäsi vastaan ja irvisti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tulevansa levottomaksi.
Tarjoiluhuone leveäselkäisine miehineen, leveiden ääntiöiden
putoillessa paikallismurrettaan haastavilta huulilta ja tutunomaisen
oluenhajun ja piipuista tupruavan savun höyrytessä ilmassa, oli
tullut sanomattoman ummehtuneeksi, ja ikäväksi. Hän lausui ohimennen
pari joutavaa sanaa Pontille ja Shovelille ja painui heistä poispäin
Dariusta kohti.
»Hyvää päivää», virkkoi hän.
»Päivää, päivää», vastasi mustalainen.
»En tiennyt sinun olevan täälläpäin. Oletko täällä hevosia myymässä?»
»Oletko sinä täällä hevosen ostossa?»
»En ole. Mutta kyllähän minä sinun pelisi arvaan. Sinulla on kaiketi
muutama koni talutusnuorassa tämän kapakan takanurkalla.»
»Olen tuonut joitakuita pieniä harmaita Hampshiresta, yhtä vahvoja kuin
teidän kovin isokokoiset vetohevosenne näillä seuduin. Haluaisitko
vilkaista niitä?»
»En välitä. Onko Hanna täällä?»
»Hän on tämän saman ravintolan ulkopuolella. Hän ei voinut tulla
sisälle pienokaisen tähden.»
»Pienokaisen!»
»Niin, meillä on soma kakara — kristitty kakara, nimeltä Gwendolen
Aurora... Jäähyvästi, herra Reuhaaja — niin, minulla on joitakuita
pieniä siroja juoksijoita tuolla pihassa...»
Robert tyrkättiin pois. Hän katsoi miesten päiden yli avoimelle ovelle
ja lähti sitten äkkiä sitä kohti. Hän tiesi, että jos hän pysähtyisi
ajattelemaan, jäisi hän seisomaan paikalleen, eikä hän siis ajatellut.
Ulkona hän ei nähnyt ketään. Hän seisoi hetkisen oviaukossa
kurkistellen kadulle, missä päiväpaistetta välähteli rakennusten
päätyjen luomassa varjossa, mutta sitten joku liikahdus hänen
vieressään sai hänet kääntämään päätänsä, ja hän näki Hannan aivan
lähellä itseään seinää vasten nojaamassa. Tämä seisoi omituisen
hievahtamattomana, ruskeana käärönä, kantaen pienokaista huivissaan,
kuivien lehtien kahistessa tuulen ajelemina hänen jalkojaan vasten. Hän
tuijotti Bobiin, ja hetkisen pysyivät molemmat vaiti.
Sitten Bob sanoi hänelle: »Hyvää päivää!» kuten oli sanonut hänen
miehelleenkin. Hanna vastasi: »Hyvää päivää!»
»Eikö sinua palele seisoessasi täällä ulkona?»
Toinen pudisti päätänsä.
»Minä en saa tulla sisälle tämän pienokaisen vuoksi. Sellainen on laki.»
Bob oli tullut häntä lähelle ja seisoi tuijottaen lapseen. Se oli
hyvin pieni, ruskea ja ryppyinen. Hänestä se näytti paljoa enemmän
»muukalaiselta» kuin isä tai äiti. Ranteessa oli pienoinen rannerengas,
joka tätä muukalaisuutta vieläkin korosti.
»Kuinka vanha se on?» kysyi Bob koneellisesti.
»Lähes neljä kuukautta.»
Hän saattoi nähdä Hannan käden pienokaisen ruumiin alla, ja siinä oli
jotakin pingoitettua ja hellää, mikä todisti ominaisuutta, jollaista
hänen ei ollut koskaan sallittu Hannassa nähdä. Hänen katseensa liikkui
hitaasti lapsesta äidin rinnoille ja viipyi sitten pelokkaana hänen
kasvoillaan...
Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että tuntui kuin Hannan olisi
täytynyt se kuulla. Mutta hän ei virkkanut mitään. Hän tunsi hetkiseksi
pakotusta lausua tunteensa ilmi, kaipauksensa, joka oli kasvanut
satakertaiseksi, kun hän näki, että Hanna olisi rakastanut hänen
lastaan. Mutta hän pysyi ääneti osaksi toivottomuudesta, tietäessään,
että Hanna nyt kuului toiselle miehelle ja tuolle käsivarsillaan
pitelemälleen lapselle, osaksi tietoisena siitä, mikä ei ollut niin
paljon uskollisuutta kuin tosiasian myöntämistä, että hän itse kuului
toiselle naiselle ja vielä syntymättömälle lapselle...
Äkkiä hän huomasi, että Darius Ripley seisoi heidän takanaan. Yksi ja
toinen oli tullut ulos hänen jutellessaan Hannan kanssa, mutta hän oli
ollut selin sinnepäin eikä ollut ketään huomannut.
»Eikö ole soma kakara?» sanoi Darius.
»Mainio», myönsi Robert.
»Luuletko, että tyttönen tulee enemmän minuun kuin äitiinsä?»
»Ehkä enemmän sinuun»; sillä lapsen pienuus viittasi enemmän
pienikokoiseen isään kuin hänen vaimoonsa, joka rotuisekseen oli iso
nainen, — vaikka lapsi kasvoista päättäen ei näkynyt olevan kummankaan,
vaan jonkun heidän yhteisen hämäräperäisen esivanhempansa.
»Minä otan sen nyt», sanoi Darius, »jotta sinä voit mennä juomaan
kulauksen, rakkaani».
»Kiitos, Darius», sanoi Hanna sirosti. »Minä menen sisälle, jos herra
Robert Fuller tulee mukaani. En halua mennä yksinäni karkeaan seuraan.»
Robert vei hänet tarjoiluhuoneeseen ja tilasi hänelle lasin kuuden
pennyn olutta ja hiukan portteria. Hän näki talokkaiden tuijottavan
häneen uteliaina ja kuiskuttelevan toistensa korviin. Mutta hän ei
välittänyt muotoseikoista — hänen koko olentonsa keskittyi nauttimaan
näistä muutamista minuuteista Hannan seurassa. Hän ei puhunut, vaan
seisoi tuijottaen seuralaiseensa tämän juodessa nestettään, jotavastoin
hänen oma lasinsa oli tarjoilupöydällä koskemattomana.
»Enpä voi nimittää sinua hilpeäksi toveriksi», virkkoi Hanna mennessään
ulos ja pyyhkiessään suutaan huivinsa kulmaan. »Mutta minä kiitän
sinua parhaiten virvokkeesta. Ja nyt täytyy Dariuksen ja minun lähteä
liikkeelle, sillä meillä on täällä hommaa.»
»Hyvästi», sanoi Robert kömpelösti, katse maahan luotuna.
»Hyvästi, Robert Fuller; olipa hauskaa tavata.»
He lähtivät katua ylöspäin toria kohti, ja Bob kääntyi Bodingmaresin
suunnalle. Hän tunsi itsensä omituisen väsyneeksi, ja kun talon
ruokapöytä oli katettu, tunsi hän aivan outoa ruuankammoa. Jim ivaili
häntä navakasti, ja Mary suvaitsi närkästyä, sanoen tietävänsä, että
pihvipiirakka kyllä oli hitusen raakaa, muttei niin paljoa, että hänen
tarvitsi nurista, varsinkin kun Mabelin piirakkain varmastikin usein
täytyi mennä ihan piloille siinä uunissa, johon tarvittiin ylimääräinen
tiili, kuten oli hänelle kerrottu monta monituista kertaa. Bob otti
heidän nuhteensa vaieten vastaan ja näytti heistä, kuten tavallisesti,
raskasmieliseltä ja typerältä. He tekivät sen johtopäätöksen, että hän
varmaankin oli ottanut ryypyn liikaa, juuri kylliksi tehdäkseen itsensä
uniseksi.
Hän ratsasti pois varhain iltapäivällä. Taivas oli seestynyt, ja
himmeänsinisiä vaaleahkoja täpliä näkyi ryhmittyneen auringon
ympärille, ikäänkuin heijastuen valossa, antaen kujien pinnalle,
latojen katoille ja syyskuraisille pelloille kummallisen vetisen
vivahduksen, joka muistutti kirkkaan, mutta matalan lammen pohjaa.
Robert kääntyi tielle, joka nousee Rotherilta Salehurstin kirkon
luona ja sitten menee Bantonyn ja Churchsettlen ohi Haiselmanin ja
Prawlin taloihin Bodiamiin. Hän ajoi verkalleen, kirkkaan surullisessa
haltioitumisessa, jonka aiheutti ratsun poljennolliset liikkeet,
kavioiden mäiske tanhuan ohuessa niljakkaassa loassa ja satulanahan
natina.
Hänen muistiinsa elpyi tässä valjussa valossa katkeria, kaihoisia
asioita, ja näitä muistoja reunustivat kyyneleet kuin okaista riippuvat
sadepisarat. Ne olivat muistoja tanhualta, kävelyiltä kauan sitten,
jolloin hän käsivarsi Hannan vyötäisillä ja tämän pää nojaamassa
hänen olkaansa vasten oli hänen kanssaan vaeltanut Silver Hilliä
ylöspäin uuden kuun punertavassa hämärässä tai katsellut pensasaidan
takaa häämöittävien vainioiden ruskeaa välkettä, pimennon vähitellen
karkottaessa valon maasta ja sirotellessa sitä hohtavina säkeninä
taivaalle. Hän saattoi tuntea Hannan hengityksen poskellaan, tuntea
hänen lämpönsä huivin alle pujottaneessa käsivarressaan ja kuulla hänen
lemmekkäitä sanojaan, jotka olivat niin harvat.
Hänen Hannaan kohdistuvat ajatuksensa näkyivät uivan lokakuun vetisessä
päiväpaisteessa; ne olivat osana syksyn riutumisesta, osana kesäisistä
muistoista... Hän toivoi, ettei hän olisi nähnyt häntä siellä
seisomassa, kuivat lehdet kasaantuneina jalkojen ympärille. Hanna oli
poissa, poissa — ei enää koskaan olisi hänelle viehkeä, lämmin ja
lemmellinen... Hänen täytyi siis unohtaa, olipa jo hänet unohtanut,
ottanut vaimon, siittänyt lapsen, perustanut kodin. Miksi siis Hanna
oli palannut? Hän oli vain haamu.
Äkkiä hän kuuli itseään huudettavan.
»Hei, herra Fuller!»
Ne olivat Wassallin Elphee ja Ethnamin Crouch, kumpikin tilapäisiä
tuttavia »Kuninkaan päästä», nyt matkalla kotiinsa Elpheen kääseissä.
»Emme nähneet teitä markkinoilla.»
»Minä olin aseman torilla.»
»Teittekö kauppoja?»
»Ostin tusinan uuhia Virgolta.»
»Huono päivä lammasostoihin kai.»
»Kovin.»
»Näytätte ikäänkuin hiukan vilustuneelta.»
»Lienen kyllä vilustunut. Kaikki jäseneni tuntuvat kohmettuneilta.»
»Tulkaahan juomaan lasi 'Punaisessa Leijonassa' — whisky on paras
yskänlääke.»
He olivat nyt lähellä ravintolaa High Wigsellin tienhaarassa.
Robert olisi kernaasti halunnut päästä tovereistaan eroon, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuumi, että hiukan hilpeää seuraa
ja lasi, pari voisi karkoittaa muutakin kuin vilun. Oli vielä kaksi
englanninpenikulmaa Campany's Hatchiin, ja jos ne olivat edellisten
kolmen veroiset...
38.
Kotiin päästessään hän tunsi itsensä melkoisesti hilpeämmäksi
ja reippaammaksi. Hän oli juonut kolme lasillista ja haastellut
paljon uuhista ja oinaista, vehnän hinnoista ja tariffiuudistuksen
mahdollisuuksista. Hannan kuva oli sumentunut hänen muistissaan, ja hän
oli sanonut itselleen useita kertoja, että se kaikki oli »ollutta ja
mennyttä». Hänen ajaessaan talon kujaa pitkin hohteettomassa hämärässä
alkoi hänen sydämensä kaihota Mabelia. Tuntuisi hyvältä pitää häntä
taas käsivarsillaan... Olihan hän sittenkin se, mitä hän oli saanut,
jotavastoin Hanna oli vain toisen miehen saalis...
Hän tapasi vaimonsa odottamassa ruokasalissa, johon teepöytä oli
katettu. Mabel ei ollut vielä sytyttänyt lamppua, ja hänen tukkansa
hohti omituisen kullankellervänä hämärässä; kasvot näyttivät kalpeilta
ja jokseenkin ontoilta.
»Hyvää iltaa, mirriseni.» Hän syleili Mabelia jokseenkin rajusti, mutta
vaimo työnsi hänet pois.
»Miksi olet viipynyt näin myöhään?»
»En tiennyt, että oli myöhä...»
»Kello on yli viiden, ja sinä lupasit tulla kotiin heti päivällisen
jälkeen; minä olen sinua odottanut. Missä olet ollut?»
»Olen pahoillani, tyttöseni.» Taaskin hänen käsivartensa kurottuivat
häntä kohti, mutta Mabel väisti.
»Istuhan juomaan teetäsi — kattila kiehuu.»
Hän istuutui — tottelevaisena, jollaiseksi Mabel oli hänet
pikkuasioissa opettanut.
»Missä olet ollut näin kauan?» toisti vaimo.
»Olin torilla ja ostin tusinan hyviä uuhia Iden Greenin Virgolta ja
sitten menin syömään päivällistä.»
»Mutta sen ei olisi pitänyt viivyttää sinua näin myöhään.»
»Kotimatkalla satuin Elpheen ja Crouchin pariin, ja pistäysimme
'Punaisessa Leijonassa' juomassa whiskyä.»
»Niin, sinä lemuat whiskyltä.»
Bobia kiusasi tämä äkäisyys. Silläkö tavoin hän otti vastaan
aviomiehensä päiväkauden poissaolon jälkeen? Sitten hän muisti, että
vaimo tunsi itsensä huonovointiseksi, — ehkä oli tuskitellut ja ollut
hänestä levoton. Hän kurotti kätensä ja hyväili häntä.
»Älä käpälöi minua aterioitaessa, Robert. Olenhan sanonut sinulle,
ettei se ole hienotapaista. Et ole virkkanut mitään markkinoista.
Kuinka voivat Jim ja Mary?»
Robert kertoi. Vaimo näytti hänestä tänään kovin avuttomalta ja
raihnaiselta. Sairastuisiko hän? Oliko jotakin tapahtunut?
»Näytät tavattoman riutuneelta, lintuseni. Onko jokin sinua
järkyttänyt?»
»Ei, ei. Minä tunnen voivani varsin hyvin. Kenen kanssa sinä juttelit
Salehurstissa?»
»Oh, Shovellin ja Coxin, Pontin ja Willardin kanssa.»
»Etkö kenenkään muun?»
»En muistaakseni, jollen ehkä Ebonyn.»
»Valehtelija!»
Sanat tulivat matalalla äänellä huulien välitse, jotka äkkiä kävivät
valkoisiksi ja ohuiksi. Robert töllisti häneen.
»Valehtelija!» toisti Mabel, puristaen kätensä nyrkkiin pöydällä.
»Mi — mitä tarkoitat?»
»Sitä, mitä sanon. Sinä kerrot minulle kimpun valeita. Sinä tapasit
Hanna Ripleyn Salehurstin markkinoilla. Sinun nähtiin juttelevan hänen
kanssaan 'Kahdeksan kulkusen' kapakan ulkopuolella.»
»No, entä sitten?»
»Entäkö sitten? Vai niin! Tahtonet väittää, ettei siinä ollut mitään.
Miksi kerroit minulle kaikki nuo valeet, jollei siinä mitään ollut?»
»Ei siinä ollut mitään.»
»Voi sinua kauheaa valehtelijaa!»
»Lopeta jo. Lakkaa sättimästä minua. Minä saan puhua kenen kanssa
haluan.»
»Ja sitten valehdella minulle siitä.»
»Sinä teet minut hulluksi noilla syytöksilläsi. Minä en valehtele
enempää kuin sinäkään.»
»Niin vain — herjaa minua. Olet kiukuissasi, kun olet joutunut kiinni.
Sinä et luullut, että sinut oli nähty ja asia kerrottaisiin minulle.
Nyt jokainen nauraa minulle ja sanoo, että aviomieheni on palannut...»
»Ole vaiti!» pauhasi Bob.
»Mutta se on totta», uikutti vaimo. »Sinä et olisi sanonut, ettet ollut
häntä nähnyt, jollei kohtaamisessanne olisi ollut mitään sen enempää.»
»Minä vannon, ettei siinä ollut mitään pahaa.»
»Miksi sitten sanoit minulle, ettet ollut häntä nähnyt?» »Minä en
sanonut sinulle, etten ollut häntä nähnyt.» »Sanoitpa.»
»Enkä sanonut.»
»Sanoitpa.»
Mabel purskahti itkuun. Tämä oli heidän ensimmäinen todellinen
riitansa. He olivat joskus kinastelleet, mutta siitä ei koskaan ollut
kehittynyt mitään vakavaa. Nyt oli ilmassa varma myrskyn uhka —
Mabel oli sairaloisessa, alakuloisessa tilassa, levoton, jännittynyt
ja mustasukkainen, Robert taasen järkyttävän, vaivaloisen päivän
vaikutuksen alaisena, mitä kolme lasillista whiskyä vaillinaisesti
verhosi. Tällä kertaa eivät vaimon kyyneleet näkyneet häntä
liikuttavan, kuten ne ennen olivat poikkeuksetta tehneet; ne näkyivät
pulppuilevan niin helposti hänen omiinsa verrattuina.
»Herkeä jo tillittämästä — siitä ei ole mitään apua. Sinä olet vain
äkäinen, tuskastuttava, mustasukkainen nainen.»
»Entä minkälainen mies sinä sitten olet? Laahustat muiden naisten
parissa silloin, kun minun täytyy pysytellä kotona — pian syntyvän
lapsesi tähden...»
Robertin nyrkki pamahti pöytään, niin että teekalut kilisivät ja
jäähtyvä juoma läiskähti kupeissa. Mabelin silmät värähtivät äkkiä
avoimina ja kuivina.
»Pidä suusi kiinni», ärjäisi Bob hänelle, »kosket voi sitä avata muuta
kuin valehdellaksesi. Laahustat toisten naisten kanssa! Hyvä Jumala!
Minä olen riippunut sinussa kiinni paremmin kuin ansaitsetkaan... Minä
kun en mennyt toista naista sen lähemmäksi kuin vain vilkaisemaan hänen
pienokaiseensa.»
Bobin kasvot vääntyivät, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Ei
suinkaan hän alkaisi itkeä ei, ei ainakaan Mabelin nähden... Vain tuo
äkillinen kuva Hannasta seisomassa oven ulkopuolella...
Mabel nousi ylenkatseellisesti tuoliltaan.
»Minä luulen, että olet humalassa, — olet juonut sen elukan kanssa.
Minä en jää kuuntelemaan sinua enää. Sinä olet inhoittava otus, enkä
minä puhuttele sinua jälleen ennenkuin selität ja pyydät anteeksi.»
»Minä olen selittänyt siitä asti, kun aloimme teenjuonnin.» »Ennenkuin
selität totuudenmukaisesti», lisäsi vaimo ja astui ulos huoneesta.
Oli jotakin hänen halveksivassa ja epäilevässä sävyssään, mikä ärsytti
Bobin vimmaan. Vihdoinkin Mabelin tuli menettää itsekunnioituksensa
yhtä hyvin kuin toisenkin. Bob ryntäsi hänen jälkeensä, kun hän oli
sulkemaisillaan oven, riuhtaisten hänen kätensä siitä irti. Punoittavat
kasvot ja väkijuomilta lemahtava hengitys herättivät Mabelissa
äkillisen pelontunteen. Hän riensi käytävään ja ylös makuuhuoneeseensa,
lukiten oven toisen nenän edessä.
39.
Jonkun silmänräpäyksen seisoi Robert ulkopuolella portaiden
sillakkeella, purkaen herjaussanastoaan, joka ei kuitenkaan ollut
varsin laaja. Mabel säilytti kiukuttavan äänettömyytensä ylemmyyden,
ja Bob oli juuri potkaisemaisillaan oven auki nöyryyttääkseen hänet
ruumiillisilla voimilla, kun alhaalta kuului samassa äänekäs kolkutus.
Hän ei ollut niin raivostunut, ettei olisi kaihtanut todistajia, ja
hilliten tunteensa hän astui alas ovea avaamaan.
Siellä oli nuorukainen Eyelidin talosta, joka tuli pussillinen karkeita
vehnäjauhoja mukanaan ja naama yhtenä irvistyksenä.
»Kaunis ilta, eikö totta? Herra kai voi hyvin?»
»Jokseenkin hyvin.»
»Kuulin teidän puhuvan tänne tullessani, — kaksi shillingiä takaisin,
eikö niin?»
»Niin. Ja hyvästi nyt.»
»Hyvästi.»
Yhä irvistäen käveli nuorukainen pois. Robert tuijotti hänen jälkeensä
mieli mustana.
— Jos jään pitemmäksi aikaa tähän taloon, niin minä murhaan hänet.
Hän painoi lakin päähänsä ja meni ulos. Viileä ilma hiveli hauskasti
hänen kuumottavia kasvojaan... Ne tuntuivat kovin kuumilta ja
pöhöttyneiltä; olikohan Mabel sittenkään ollut oikeassa väittäessään,
että hän oli hiukan toisella kymmenellä, kuten sanotaan? Hän oli
nauttinut vain kolme pientä lasillista whiskyä, mutta oli juonut
ne melkein tyhjään vatsaan, ja hän oli ollut niin kauheasti
kuohuksissaan... Ei, hän ei uskonut olevansa humalassa — ei juoma
ainakaan tuntunut jaloissa, hän saattoi kävellä hoipertelematta,
eikä katsekaan harhaillut. Hän oli vain hiukan kiihtynyt. Se oli
Mabelin, sen tyttölurjuksen syy — hänessä oli jotakin perin ärsyttävää
ja tuskastuttavaa; hänen kyyneleensä, hänen äänettömyytensä, hänen
nuhteensa, hänen valheensa, kaikki oli ollut yhtä kiukuttavaa.
Bob meni »Kuninkaan päähän». Se oli vajaan kilometrin päässä Campany's
Hatchista ja tuntui tällä hetkellä hänestä parhaalta turvapaikalta.
Hän ei palaisi Mabelin luo; jos hän tulisi metrin päähän hänestä nyt,
niin hän kävisi väkivaltaiseksi ja syntyisi meteli. Tämä oli pahempaa
kuin yksinään olo... Hän olisi menetellyt viisaammin, kun ei olisi
häntä nainut. Ensi kertaa avioliittonsa jälkeen hän tunsi ehdotonta
katumusta, oli äkkiä alkanut ikävöidä vapautensa päiviä, vaikka häntä
silloin olikin riuduttanut tyydyttämätön rakkaus. Hän rakasti vielä ja
oli vielä tyytymätön, ja kaupanpäällisiksi oli hänellä vielä sisukas
iestoveri, joka vaani hänen kompastuksiaan. Lempo hänet vieköön! Hän
oli narttu — kuten hän oli hänelle sanonut ja kuten talollisen poika
Eyelidistä oli kuullut hänen sanovan. Tuhat tulimmaista sentään!
Hän istui murjottaen ja joi lasillisen katajanmarjaviinaa veden kanssa.
Tarjoiluhuoneessa oli pari miestä, jotka huomauttelivat ilmasta ja
sadoista tai kyselivät häneltä, oliko hän tehnyt hyviä kauppoja
Salehurstin markkinoilla. Mutta hän ei ollut seuranhaluinen. Hän
kummeksui, kuka oli Mabelille kertonut, että hän oli tavannut Hannan,
ja kuinka paljon siitä tai kuinka paljoa enemmänkin hänelle oikeastaan
oli kerrottu. Ja katkeruutta lisäsi se, että hän olisi suonut vaimon
syytösten olevan hyvin perusteltuja eikä pelkkiä mustasukkaisen
naisen houreita, joka ei asiasta mitään tiennyt — ei tiennyt, ettei
Hanna koskaan voinut tulla hänen omakseen, ettei Hanna välittänyt
hänestä kahden äyrin vertaa, vaikka hän itse välitti hänestä enemmän
kuin mistään muusta, ja että hänen rakkautensa Hannaan oli pelkkää
toivotonta tuskaa, nälkää, jota ei koskaan voitaisi tyydyttää.
Hän joi vielä kaksi lasia katajanmarjaviinaa ja vettä. Ne karkoittivat
kylmyyden — karkoittivat sen hänen sydämestään. Mutta ryyppääminen
ei parantanut hänen mielentilaansa. Kapakka alkoi täyttyä, kun hetki
kävi myöhäisemmäksi, — seudun talokkaita ja pientilallisia pujahteli
sisälle juomaan iltalasinsa, ja ne tervehtivät häntä naapurillisesti.
Hänen vastauksensa kävivät happamiksi ja lyhyiksi; hän ei halunnut
kenenkään häntä puhuttelevan ja tunsi, että jokaisen täytyi tietää
hänen riidelleen Mabelin kanssa — se Eyelidin poika oli heille
varmaankin kertonut. Kaikki oli luhistumassa — hänen avioliittonsa ja
arvokkuutensa harhaluulo... Campany's Hatchin isäntä, vakava, eteenpäin
pyrkivä nuori mies, jolla oli sievä vaimo... nähty riiailemassa
mustalaisnaista »Kahdeksan kulkusen» ulkopuolella ja sitten kuultu
hänen herjaavan vaimoaan nartuksi ja uhkaavan murtaa hänen ovensa...
Ei ollut hänen tapeistaan ryypiskellä yksinään nurkassa. »Herra Fuller
ei näytä mieheltä, joka vastikään on ostanut hyvän joukon hiehoja»,
sanoi Lossenhamin Comfort. »Huomasiko isäntä niissä olevan kapia, kun
oli saanut ne kotiinsa?»
»Mitä sillä tarkoitatte?» Robertin käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin
pöydällä.
»Mitäkö tarkoitan? Sitä vain, mitä sanon, tietenkin.»
Mies näytti hämmästyneeltä. »Mikä on Fulleriin mennyt?» kysyi hän
Lomasin Burchilta.
»En tiedä, hän on tän'iltana äkäisellä päällä... Ehkä hän on ottanut
lasin liikaa.»
Robert kuuli viimeiset sanat.
»Niin, niin — te herjaatte minua. Sanotte minun olevan juovuksissa.
Minä en ole juovuksissa. Minä olen selvä.»
»Tietysti, herra Fuller, tietysti», myönsi Burch välttääkseen riitaa.
»Miksi sitten sanoitte, että olen juovuksissa?»
»Minä en suinkaan sanonut teidän olevan juovuksissa.» »Sanoittepa —
minä kuulin sen. Minä tiedän, että te kaikki puhutte minusta pahaa,
sanotte minun riitelevän vaimoni kanssa ja hännystelevän mustalaisia.
Minä tiedän sen.»
»Herra Fuller...»
Lomasin vapaatilallisen vakavaa, säädyllistä sydäntä suretti syvästi
tällainen käyttäytyminen hänen mieliravintolassaan. Robert näytti ihan
tappeluvalmiilta. Molemmat tulokkaat väistyivät pöydän luota pois.
»Totta onkin, mitä hän sanoo», virkkoi muuan nuori mies, joka vastikään
oli tullut sisälle; »hänellä oli kahakka vaimonsa kanssa. Pilbeam
Eyelidista käväisi Campany's Hatchissa ja kuuli hänen pauhaavan sille
vallan kauheasti.»
»Hyväinen aika», huudahti Comfort, vilkaisten vielä Robertiin, joka
selvyytensä todistukseksi oli tilannut uuden whiskyn.
»Hänen ei tulisi saada enempää», virkkoi Burch hiljaa ravintolan
isännälle; »hän on jo juonut liikaa. Kenties hän palaa peittoamaan
vaimoaan.»
»Itse en ole koskaan nähnyt häntä humalassa», vastasi isäntä, »vaikka
olen kuullut, että hän High Tiltissä useinkin joi järkensä. Häpeä, että
hän tuolla tavoin menee hunningolle. Kenen syy se lieneekään?»
»Vaimon», sanoi Comfort; »se on aika kaakottaja».
»Ei ole kai Fullerillakaan kyyhkysen luonne. Hän näyttää aika synkältä
tänä iltana. Enkä minä pidä tuosta hänen pöhöttyneestä ilmeestään»,
huomautti Burch.
»Minä kiellän Daisyä tarjoilemasta hänelle enempää», virkkoi isäntä.
»Hän riehaantuu.»
»Riehaantukoon vaan, mutta minun täytyy ajatella ravintolaoikeuksiani.»
Kun siis Robertin lasi taas ilmestyi pöydälle, sanottiin hänelle, että
hän oli saanut kylliksi sinä iltana.
»Tarkoitatteko, että minä olen humalassa?»
»Enhän minä sitä sanonut. Te vain ette näytä oikein terveeltä, eikä
väkijuoma tee teille hyvää.»
»Minä juon, mitä tilaan, ja maksan laskuni.»
»Te ette enää tänä iltana juo minun ravintolassani. Ka, herra Fuller,
reipastukaahan nyt ja menkää kotiin. Jos teillä on ollut pikku riita
vaimonne kanssa, niin parempi sopia se selvin päin.»
»Kuka väittää, että minulla on ollut riitaa vaimoni kanssa?»
»Ei kukaan ole sitä väittänyt.»
»Te väititte, ja se on hitonmoinen vale.»
»No, no, minä pyydän anteeksi — kunhan nyt vain menette kotiin,
herra Fuller. Tänä iltana ette ole oma itsenne. Ehkä joku näistä
herrasmiehistä lähtee teitä saattamaan jonkun matkaa.»
»Ken yrittääkin tulla mukaani, saa minulta tölmäyksen suoliinsa.»
»Ei kukaan lähde mukaanne — mutta menkäähän nyt.» Ravintoloitsija alkoi
menettää malttinsa.
Robert nousi ja käveli horjuen ovelle. Hän oli äkkiä huomannut, että
hänellä oli ankara päänkivistys, ja hän tunsi voivansa varsin pahoin.
Hän halusi saada hengittää raikasta ilmaa.
»Muistakaa, etten minä lähde teidän käskystänne», sopersi hän.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Bodiamin seudun säädyllisiä talokkaita
suututti moinen käyttäytyminen heikäläisen taholta. Kyllähän Robert
Fuller oli saapunut tienoolle epäilyttäväin huhujen seuraamana, mutta
hän oli aina käyttäytynyt arvokkaasti, ja vaikkei hän juuri ollut
kiehtova toveri, oli hän elänyt hyvässä sovussa useimpain kanssa.
Hän kuului Druideihin ja maanviljelijäin kerhoon... Kukaan ei ollut
aavistanut näkevänsä häntä tällaisena.
»Sääli hänen vaimorukkaansa», kuiskasi eräs nuori mies — Linkhillin
lampuotin poika — kämmenensä takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän virui lattialla veren tulviessa
sieraimista.
Kuului sekavia huutoja ja huomautuksia. »Häpeä, häpeä!» »Ottakaa hänet
kiini!» »Hakekaa poliisit!» »Ei, ei, heittäkää hänet ulos!» »Nostakaa
hänet maantielle!»
Robert huitoi raivokkaasti, mutta ylivoima yllätti hänet. Hän tunsi
saavansa iskun poskeensa, juuri silmän alapuolelle, ja hän horjui. Ja
sitten hän tunsi, että häneen tartuttiin rajusti niskasta ja olkapäistä
ja että hänet häpeällisesti raahattiin ulos tarjoiluhuoneesta. Voimakas
tölmäys työnsi hänet suin päin kadulle ja ovi ponnahti kiinni hänen
takanaan.
Hetkisen hän seisoi torin kellervässä valossa, joka loisti kapakan
kierrekaihtimen takaa, puristi nyrkkiään ja noitui. Hän ei tiennyt,
mitä hän sanoi, hän oli tajuton raivosta ja väkijuomista. Sitten hän
kääntyi ja käveli poispäin. Hän ei välittänyt mihin hän oli matkalla...
Hän oli matkalla Hannan luo... Hän ei tiennyt, mihin hän oli menossa...
Tie tuntui nousevan ja laskevan hänen allaan niinkuin harmaa virta,
pensasaidat kohosivat ja vaipuivat kuin aallot... valot tanssivat
hänen silmissään... Kuului hevosen ravaamista... ja sitten huutoja:
»Ettekö näe, mihin olette menossa?» Ei, hän ei voinut nähdä. Hän seisoi
hetkisen ja noitui heitä, kun he olivat ehtineet ohi. Sitten hän astui
edelleen taas... maantie luisui ja pakeni hänen jalkojensa alta... hän
kai kulki vetten päällä... niinkuin Pietari kävellessään Kristuksen
luo... Oi, oi, hänen päänsä tölmäsi yhtäkkiä johonkin kovaan ja
kylmään. Hän kaatui, ja hänen viimeinen sekava tietoisuutensa raukesi
valonvälähdykseen, jota seurasi pimeys.
40.
»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen
minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»
Ne sanat olivat kirjoitetut mustilla kirjaimilla puhtaalle
paperiarkille, joka oli kiinnitetty hänen otsaansa. Ne olivat
kirjoitetut pimeydellä valoon, tai ne olivat kirjoitetut valolla
pimeyteen. Ne polttivat häntä; hän oli niinkuin pieni hiili, joka kyti
niissä. Oi, kuinka se koskikaan...! — Minua kirveltää tämä lieska. Se
on Jumalan rakkautta. Minä olen pieni hiili, joka palan siinä tulessa.
Oi, oi, oi, kuinka se koskeakaan...!
»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen
minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»
Se oli omituista — vaikka se tositeossa oli aivan luonnollista:
seinällä riippuva teksti, johon hän avoimin silmin tuijotti. Hän oli
luullut, että nuo sanat olivat hänen sielussaan — että hän oli niissä,
— ja kaiken aikaa ne vain riippuvatkin seinällä. Se oli tekstattu
raamatunlause — olisi hänen pitänyt se tunteakin — ja varsin kaunis
lause olikin. Kulmaan oli kuvattu kultarintakerttu, ja lisäksi oli
siinä muutamia kukkia. Hän ei tiennyt heillä olevan mitään tekstiä
kodissaan. Hän ei voinut muistaa, hänen päätään pakotti niin... ja
täytyi olla melkein ylösnousemisen aika... hänen täytyi reipastua.
Missä oli Mabel? Hän oli jo noussut — Bob saattoi kuulla hänen
liikkuvan huoneessa. Mutta se ei ollut heidän huoneensa — se oli aivan
erilainen — erilaiset huonekalut ja erilaiset seinäpaperit. Mihin hän
olikaan joutunut?
»Mabel!»
»Bob!»
Hänen nimensä lausuttiin itkeskelevällä, mutta keventyneen
hämmästyneellä äänellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mabel oli hänen
vuoteensa jalkopäässä, hänen ja tekstin välillä. Hänen tukkansa oli
epäjärjestyksessä ja kasvot kyynelten uurtamat.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi Robert heikosti.
»Älä ole huolissasi, Bob, Kaikki on hyvin nyt.»
»Päätäni pakottaa.»
»Sen kyllä uskon.»
Mabelin äänessä oli värähdys, joka ärsytti jotakin uinuvaa muistoa. Hän
valveutui yhä enemmän.
»Missä minä olen? En ole kotona. Mihin olet minut vienyt?»
»En minä ole sinua mihinkään vienyt. Älä kiihoitu. Lääkäri sanoi, että
sinun tulee pysyä tyynenä.»
»Lääkäri? Olenko siis ollut sairas?»