Rouva Ripleyltä ja aviomieheltä.
J.K. — Ei hyödytä mitään sinun tulla tännepäin, koska Hanna ja minä
olemme silloin lähteneet Horsmondenin markkinoille aamulla varhain, ja
jos sinä häneen puutut, niin isken kallosi puhki.»
Jälkikirjoitus oli totta. Kaiketi peläten uutistensa vaikutusta
rakastajaansa oli Hanna järjestänyt niin, että hän oli seudulta poissa
ennenkuin nuorukainen sai kirjeen. Hän ja Darius olivat jääneet
Blindgroomsiin vain hääjuhlan ajaksi ja sitten päivän koitteessa
lähteneet Horsmondenin karjamarkkinoille. Arvattavasti he eivät aivan
pian palaisi, koska Darius aikoi markkinoilta viedä nuorikkonsa
Apuldramiin Chichesterin lähettyville sukulaisiaan tervehtimään. Näin
paljon selvisi käynnistä Blindgroomsissa ja High Tiltin juoruista.
Koko kylä tiesi Hannan häistä ja koko kylä halusi tietää, mitä Robert
Fuller asiasta ajatteli. Tilaisuutta siihen ei kuitenkaan saatu.
Muutamaan päivään Robert ei laisinkaan lähtenyt Bodingmaresista. Hurjat
raivon ja mustasukkaisuuden puuskat, jolloin hän riehui villinä ja
synkkänä uhkaillen, vaihtelivat horrosmaisen alakuloisuuden kanssa,
jolloin hän istui raskasmielisenä ja tylsänä, näyttäen kömpelöltä
ja surkuteltavalta möhkäleeltä Pollyn ja Clemin uudessa kodissa. He
pitivät hänet luonaan koko sen päivän ja vielä seuraavan yön, ja
aamulla hän sitten meni takaisin kartanoon, tultuaan vakuutetuksi, että
hiukan työtä tekisi hänelle hyvää.
Jim oli odottamattoman ystävällinen ja suopea. Hän tunsi niin
vilpitöntä huojennusta nähdessään Robertin vapautuneena kahleistaan,
että hän saattoi sietää Bodingmaresin jälleen joutuneen paikallisten
juorujen keskipisteeksi. Hän toivoi hartaasti, että tämä olisi
nuorukaiselle opetukseksi ja että hän nyt vakiintuisi säädylliseksi ja
naisi jonkun siivon tytön. Ainakin hän näkyi ahertavan uutterammin ja
pysyvän poissa kapakoista.
Robert oli huomannut, että kova työ tuotti hänelle jotakin lievennystä.
Se kulutti sen rajun ruumiillisen tarmon, joka tuon tuostakin oli
kiihoittaa hänet lähtemään murhanaikeissa Chichesteriin; se uuvutti
häntä myöskin, joten hän nukkui sikeästi, näkemättä unia Hannasta tai
loikoilematta valveillaan häntä ajatellen. Päivä päivältä hän väsytti
itsensä aurankurjessa ja lapionvarressa, nukkui raskaasti öisin ja
vietti harvat joutohetkensä Clemin ja Pollyn kanssa. Nämä olivat
hänelle ystävällisiä eivätkä ylvästelleet, — hän oli tervetullut heidän
pieneen keittiöönsä, kun päivä pimentyi. Joskus hän tunsi heikkoa
mustasukkaisuutta heidän onnensa vuoksi, mutta kun se tunne oli vain
sielullista laatua, oli se hänestä melkein suloista vastakohtana hänen
tunteilleen Dariusta ja Hannaa kohtaan.
Näin kului talvi ankarassa työssä kohmettuneilla pelloilla sirojen
vakojen kyntämisessä tai sadekuuroisina päivinä uuhien ja niiden
poikimien karitsain hoitamisessa tai maantuotteiden kuljettamisessa
Burnashin, Etchinghamin, Salehurstin ja High Tiltin toreille. Jos
Hanna Ripleyn kuva joskus kohosi hänen eteensä hänen kyntöhevostensa
höyryävien kylkien, ravaavan tamman, uuhien ryvettyneiden turkkien
ja pienten valkoisten, heikkojen karitsain pateilla, niin hän vain
taivutti selkänsä ja puristi kätensä, ollen pelkkää selkää, käsiä ja
jännitettyjä reisiä, kunnes tämä juhdanomainen raadanta oli pelastanut
ihmisen Robert Fullerissa.
Joskus hän iltasilla meni istuskelemaan äitinsä luo. Tämän häät oli
vietetty ennenkuin juorujen korpit olivat lakanneet nokkimasta Robertin
lemmentarinan raatoa, eikä tapahtumasta senvuoksi ollut niin paljon
puhuttu kuin Jim oli otaksunut. Vihkiminen oli tapahtunut hiljalleen
varhain aamulla, ja vain muutama henkilö oli ollut saapuvilla.
Ei ollut tarjottu hääaamiaista, mutta morsian ja sulhanen olivat
lähteneet oikealle kuherrusmatkalle Eastbourneen, mikä osaltaan oli
auttanut Jimiä pitämään päänsä pystyssä. Wheelsgate oli osoittautunut
vauraammaksi mieheksi kuin oli luultukaan. Hän oli mukavasti sisustanut
mökin Marsh Quarterissa, ja Elizabethilla oli kirkkaankirjavia
karttuuneja, kiiltäviä metalliastioita ja uusia vaatteita, joissa hän
tuskin näytti kolmeakymmentä vanhemmalta.
Robert oli ollut häntä kohtaan kovin tyly ja epäystävällinen, mutta
hän oli hänen poikansa ja oli hädässä, joten hän aina oli tervetullut
äidin luo. Sitäpaitsi oli hänen murhenäytelmänsä liiaksi masentanut
häntä ja vaimentanut hänen vihamielisen asenteensa tuota avioliittoa
kohtaan ja hän oli siirtänyt taloudellisen vapautumisensa viikkokausia
tuonnemmaksi ostaen äidille komean vaaleanpunaisella satiinilla
päällystetyn haahkanuntuvapeitteen, jonka äiti sanoi olevan liian
hienon pidettäväksi makuuhuoneessa, siellä kun sitä ei kukaan näkisi,
ja oli senvuoksi levittänyt sen vierashuoneen sohvalle. Robert oli
ylpeä ja ihastuksissaan siitä, että äiti piti hänen lahjaansa niin
suuressa arvossa, ja aina kun hän tuli taloon oli heidän tapansa mennä
saliin sitä katselemaan ja arvostelemaan ja ihailemaan sen kauneutta,
kuosia ja uhkeutta.
Illat, jotka pitkä yksitoikkoisuus olisi saattanut tehdä vaikeiksi,
elostuivat siis hänen äitinsä tai Clemin ja Pollyn avulla. Päivänsä
hän kykeni sietämään makuullemenon aikaan asti... ja jos hän silloin
oli kyllin uupunut vaipuakseen heti uneen, niin kaikki oli hyvin — ja
tavallisesti hän oli kyllin uupunut. Vain joskus ei sitä lahjaa hänelle
suotu, ja silloin hän makasi kasvot pielusta vasten murheensa vallassa
yhtä avuttomana kuin lapsi ja yhtä liikahtamatta kuin eläin.
26.
Eräänä maaliskuun iltana, kun Robert saapui äitiään tervehtimään, hän
tapasi Mabel Powlardin istumassa hänen kanssaan vierashuoneessa. Robert
ei heti tuntenut tyttöä, sillä hän ei ollut nähnyt häntä sitten Clemin
häiden, ja silloin hän surullisen mielentilansa kuohussa oli tuskin
pannut häntä merkille. Mabel auttoi ovelasti hänen huonoa muistiaan, ja
rouva Wheelsgate näytti ällistyneeltä. Hän oli taipuvainen ylpeilemään
Mabelin tuttavuudesta ja piti suuressa arvossa hänen näppäryyttään ja
sirouttaan. Mabel toi Elizabethille hameenmalleja ja antoi vihjeitä,
pitäen selviönä, että tämä halusi muodinmukaisia vaatteita eikä
ihan sellaisia koruttomia, hyödyllisiä, ajan unohtamia tamineita,
jotka Rotherin kyläläisten mittapuu hänenlaisilleen keski-ikäisille
henkilöille määräsi.
Mabel oli tosiaan viehkeä tyttö. Istuessaan Robertin äidin
vierashuoneessa, jossa oli kukikas peite, kukalliset seinäpaperit,
koreakukkaisia karttuuneja ja perheraamattu, hän herätti Robertin
haihattelevassa mielessä suolan ja öljymarjain tunnelmaa. Hän härnäili
ja samalla kiihoitti. Hän toi katujen, myymäläin ja kinopalatsien
ilmaa maalaismökin pieneen ja ummehtuneeseen tupaan. Katsellessaan
tyttöä tämän istuessa jalat ristissä näytellen korkeita tupsullisia
saappaitaan hän oli näkevinään isot leiskuvat valot eläväinkuvain
teatterin ulkopuolella ja miehet hempukkoineen tungettelemassa
lippuluukulla. Mabel oli sieväkin — ehkä hieman veretön, mutta Robert
oikeastaan piti hänen huuliensa herkästä värityksestä. Hänen pehmeä,
punerva tukkansa oli muodikkaasti kammattu korville ja siinä oli pieni
oikullinen epäluonnollinen kiekura. Hänen silmänsä olivat siniset ja
jokseenkin ulkonevat.
Ja miesten seurassa Mabel käyttäytyi toisin kuin mihin Robert oli
tottunut. Hän ei nauraa kikattanut, vaan rupatteli melkoisesti, ja
hänen puheessaan vilisi näppäriä letkauksia. Joitakuita näistä ei
Robert ymmärtänyt ja ne ärsyttivät häntä — hän tuumi, että tyttö oli
»nokkela», — mutta jotkut olivat hupaisia ja jollakin tavoin häntä
imartelivat. Vaikkei Mabel ollut hänestä laisinkaan pitänyt istuessaan
hänen vieressään Clemin häissä, kuului hänen luonteeseensa olla miesten
seurassa valpas ja eloisa, aivan kuin toinen laji avaa suunsa vain
kikattaakseen. Tällä kertaa tyttö huomasi tekevänsä nuorukaiseen jonkun
vaikutuksen ja oli siis taipuvainen häntä suosiollisemmin tarkkaamaan.
Robert oli kieltämättä komea — ehkä liian punakka kasvoiltaan — Mabel
yritti arvailla, oliko totta, että hän joi, — ja hieman kömpelö ja
taitamaton tytön kanssa seurustelemaan... Mabel pelkäsi, ettei hän
älyäisi astua katukäytävän ulommalla puolella, jos joutuisi hänen
kanssaan kävelylle Bulverhythessä, ja hän oli ystävättärineen sopinut
siitä, ettei miestä voisi nimittää herrasmieheksi, jollei hän sitä
älyäisi.
Heillä ei ollut monta yhteistä puheenaihetta. Mabel ei pitänyt
maaseudusta, ja Robertin tuntemus eläväinkuvainteatterien alalla
rajoittui High Tiltiin ja Salehurstiin, joissa ei koskaan esitetty
uusimpia filmejä. Hän ei edes ollut käyttänyt näitä parhaansa mukaan
hyväkseen, vaan turvautunut salien salaperäiseen hämärään melkein
yksinomaan hakkailutarkoituksissa, joten hänellä oli hyvin vähän
sanottavaa Mabelin mieliaineesta — ei tuntenut nimeltään ketään
suositummistakaan näyttelijöistä ja näyttelijättäristä eikä muistanut
edes kappaleiden nimiä.
Harry Wheelsgate saapui kello kuudelta teelle, ja myöhemmin Robert
äitinsä vihjauksesta saattoi Mabelin Salehurstin asemalle. Nuorukainen
ei voinut olla ällistymättä nähdessään, että tytöllä oli toisen luokan
lippu, — hänen isänsä ei sallinut hänen kernaasti matkustaa yksinään
kolmannessa luokassa.
»Nykyisin on liikkeellä niin röyhkeitä miehiä», huomautti hän
huoahtaen. »Eipä niin, että minulla koskaan olisi ollut heistä mitään
ikävyyttä, mutta eihän voi luottaa kehenkään kolmannessa luokassa
matkustavaan mieheen. Joskus heidän kasvoillaan on ilme, ikäänkuin
luulisivat tytön olevan jotakin vailla, kun hän yksinään nousee
vaunuun. Ja kyllähän muutamat tytöt... mutta minun ei ole koskaan
tarvinnut sellaiseen _turvautua_ enkä sitä missään tapauksessa tekisi.
Ystävättäreni Muriel virkkoi minulle äskettäin: 'Ma belle' — niin hän
minua nimittää — se on ranskaa ja merkitsee 'kaunokaiseni' — tietenkin
vain sanaleikki nimestäni — '_ma belle_ etkö sinä mielestäsi ole
tosiaan liian hienostunut? Tytön ei tulisi odottaa, että miehet koko
matkan juoksevat hänen perässään.' Mutta siihen minä en koskaan voisi
taipua... ja suostua jokaisen seuraan, kenet vain sattuu tapaamaan...
vieläpä kolmannen luokan vaunussa... no, en muuta sano kuin että tytöt,
jotka niin menettelevät, eivät muuta ansaitse, kuin mitä he joskus
saavatkin. Eikö teistäkin, herra Fuller?»
Tässä Robert tuli sanoneeksi, ettei hän uskoisi itseään hänen
kanssaan yksikseen mihinkään rautatievaunuun. Siitä nousivat neitosen
niskakarvat niin pystyyn, että Robert luuli loukanneensa häntä
lepyttämättömästi — eikä paljoa välittänyt, vaikka olisi niin tehnytkin.
27.
Mutta kaikesta päättäen ei loukkaus viiltänyt kovin syvään, sillä
kahden viikon päästä oli neitonen jälleen hänen äitinsä luona tuomassa
tälle puseronmalleja ja — kuten Robertille kerrottiin — kyseli
hänestä perin ystävällisesti. Hänen tiedustelunsa olivat todella niin
ystävällisiä, että Elizabeth katsoi asiaksi järjestää pienet teekutsut
seuraavalla viikolla. Mabel oli luvannut tulla viettämään päivän
siellä auttaakseen Elizabethia puseron valmistamisessa Bulverhythestä
tuomistaan aineksista. Hänen isänsäkin kuului tulevan — nähtävästi ei
tämän sydän ollut lesken valinnasta haavoittunut parantumattomasti — ja
Jim, Mary ja Robert olivat kutsutut Bodingmaresista ja Polly ja Clem
Pookwellista, joten olikin tulossa oikeat kemut.
»Muutamilla ihmisillä kai tällaiseen on varaa», virkkoi Mary syrjässä
Jimille nähdessään kauniiksi katetun pöydän. Hänen äitipuolensa elämä
Marsh Quarterissa, tuo mukava hämäräperäineen elämä, ärsytti häntä ja
hänen säädyllisyydenvaistoansa loukkasi nelikymmenvuotiaan Elizabethin
haihatteleva taipumus silkkeihin ja nauhoihin. Hänen sävynsä sekä
herra että rouva Wheelsgatea kohtaan oli perin jäykkä, ja hän nautti
heidän kakkuaan pienin, arvostelevin suupaloin, tehden laskelmia siitä,
mitä naula maksaisi. Mutta hän oli erittäin herttainen Powlardia ja
tämän tytärtä kohtaan, vaikka viimemainittu olikin syypää Elizabethin
sopimattomien makujen rohkaisemiseen, ellei herättämiseen.
»Anteeksi, neiti Powlard, mutta onpa teillä tavattoman siro hattu.
Bulwerhytheen kaiketi saatte ihkasen uusimmat mallit.»
»Oh, Mabel on kovin tarkka pukuasioissa», vastasi tytön isä.
»Mutta varmaankaan ette mene liiallisuuksiin», virkkoi Mary suopeasti.
»Liikakoreilua en ole koskaan voinut sietää enkä henkilöitä, jotka
prameilullaan asettuvat säätynsä yläpuolelle, varsinkin sitten, kun jo
ovat astuneet sen alapuolelle.»
»Mitä sinä tuolla oikeastaan tarkoittanet?» kysyi Wheelsgate hymyillen.
Hän tiesi tytön kaunan, mutta toiveensa perille päästyään ajatteli
voivansa katsella sitä leikillisessä valossa.
»Eiköhän minun tarkoitukseni liene kylläkin selvä? Joka tapauksessa,
neiti Powlard, kuten sanoin...» ja hän kumartui Mabelia kohti yhä
herttaisempana sävyltään.
Clem ja Polly istuivat ääneti. Mabel säikähdytti heidät molemmat
kauheasti saappaillaan, käsilaukullaan ja puuteroidulla nenällään.
Hän sai Clemin tuskallisesti tuntemaan, että hänen kätensä eivät
olleet puhtaat — eihän nauriintomu lähde ihosta yhdellä pesemisellä
— ja Polly punastui hääpukunsa puutteellisuuden vuoksi. Se oli
tuskallisen tiukka — häiden jälkeen hän oli lihonnut, — mutta hän oli
yrittänyt lohduttautua ajatuksella »että se meni mukiin», mutta nyt
tämä Mabel sai hänet tuntemaan itsensä aivan tollomaisesti puetuksi,
arkipäiväiseksi ja noloksi...
»En käsitä, miksi jokainen niin pyrkii naittamaan hänet Bobille», sanoi
hän Clemille heidän kävellessään kotiin.
»Olisi tavattoman hyvä asia Bobille, että hän menisi naimisiin.»
»Muttei sen tytön kanssa. Se on terävä, kova — pisteliäs kuin
rautapiikki.»
»Ei kai täälläpäin ole tyttöä, joka hänestä huolisi.»
»Mutta ethän toki sittenkään soisi hänen ottavan Mabel Powlardia?»
»Jollei hän mene naimisiin, niin Hanna tulee takaisin...»
»Ehkei Hanna koskaan tule takaisin.»
»Luultavampaa on, että hän tulee.»
»Sittenkään ei asia paranisi siitä, että Bob naisi Mabelin. Se tyttö
ei ole sitä lajia, että kykenisi pitämään hänet kurissa, jos hän
riehaantuu.»
»No, emmehän vielä tiedä suostuisiko Mabel, vaikka Bob häntä
pyytäisikin. Hän on saattanut kuulla paljonkin pojan elostelusta,
vaikkei olekaan täällä asunut.»
Polly tuhautti nenäänsä.
»Jollei Mabel aio hänestä huolia, ei hänellä ole oikeutta vilkua ja
jutella siihen tapaan, kuin hän teki — 'Eikö teistäkin, herra Fuller?'
joka lauseen jälkeen; ja hänen silmänsä pyörivät kuin lasihelmet.»
»Ehkei Bob häntä koskaan kosikaan.»
»Eihän toki, toivoakseni.»
28.
Kului jokunen aika ennenkuin Robert huomasi omaistensa aikomukset
häneen ja Mabeliin nähden. Hän oli nähnyt tämän tytön työnnettynä
hänen elämäänsä hänen sitä paljoa ajattelemattaan. Mutta sittenkin
tuntui hyvältä taas liikuskella naisen kanssa. Kova työ ja hänen
äitinsä ja veljensä ystävällinen seura eivät riittäneet karkoittamaan
Hannan tummaa kuvaa hänen ajatuksistaan; hän kalpasi naisten seuraa
eikä ollut tähän mennessä onnistunut sellaista saamaan. Milly Dunk
oli keikauttanut leukaansa ja astunut ripeästi edelleen hänen
toivottaessaan »hyvää päivää» Switesden-kujalla, ja Maude Willard
oli kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän eräänä päivänä oli pyytänyt
häntä eläviin kuviin. Senvuoksi oli Mabelin seura sekä imartelevaa
että lohdullista; tyttö itse oli kutsunut hänet Bulverhytheen häntä
tapaamaan. He olivat kävelleet yhdessä leveällä, kirkkaasti valaistulla
käytävällä hämyisen kevättuulen puhaltaessa heidän takanaan kadulla;
he olivat yhdessä katselleet myymälöitä, ja hän oli huomannut olevansa
varsin siro nuori mies, joka saatteli varsin siroa nuorta tyttöä.
Varmaan oli Mabel merkillinen monella tavalla. Kun Bob kinopalatsin
lämpimässä, hehkuvassa hämärässä hapuili hänen kättään, työnsi tyttö
Bobin käden pois melkein rajusti eikä halunnut irroittaa katsettaan
kuvista, vaikka toinen kuinka ikävöi. »Eikö ole komea mies? Eikö
ole herttainen tyttö?» hoki Mabel tuontuostakin, kun näyttelijät ja
näyttelijättäret mulkoilivat silmillään.
Mutta kun hän kello kymmeneltä pysähtyi Mabelin isän ovelle ja he
puristivat toistensa kättä, oli Mabelin lampunvalossa ylöspäin
kohotetuilla kasvoilla ilme, jonka Bob oli usein nähnyt muiden tyttöjen
kasvoilla ja jonka merkityksen hän hyvin tiesi. Hän ei kantanut mitään
kaunaa, vaan suuteli kerran, ja se suutelo päihdytti häntä. Hänen
maalaislemmittyjensä jälkeen kiihoitti häntä ihojauheisen pinnan
kosketuksen uutuus — Mabelin ihojauhe ja hajuvesi tehostivat uutta,
hyvin kirpaisevaa tenhoa... Kun hän päästi tytön, oli tämä raivoissaan,
nimitti häntä elukaksi ja sanoi, ettei sillä tavalla neitosta suudella.
Robert-rukka, jonka tunnekasvatus ei ollut opettanut hänelle mitään
muuta suutelemistapaa, tuijotti nolona hänen jälkeensä, kun hän nousi
portaita ja meni sisälle paiskaten oven kiinni. Nyt hän kuitenkin
tiesi, että tytön suuttumus ei ollut ikuista, ja heidän seuraavassa
kohtauksessaan otettiin hänet jälleen armollisesti suosioon, vieläpä
hän sai opastusta, miten oli suudeltava hienostunutta neitiä niin,
ettei se loukannut hänen hienotunteisuuttaan.
Kun Robert huomasi, että kaikki hänen omaisensa, empivää Clemiä ja
Pollya lukuunottamatta, pyrkivät naittamaan hänet Mabelille ja sitä
varten panivat koko Bodingmaresin yhteiskunnallisen koneiston käyntiin,
tunsi hän aluksi närkästystä. Vai sellaista peliä he nyt pelasivat?
Uhraten kaikki tehdäkseen hänet kunnioitetuksi! Luulivat hänen naivan
Mabelin kaltaisen tytön korkeine korkoineen ja ylhäisine mielipiteineen
— hänen, joka tiesi, mitä rakkaus oli, aivankuin maahiisi itse olisi
sen hänelle opettanut.
Kuitenkin hän toivoi, että Hanna kuulisi hänen kuhertelustaan. Bobin
ylpeys kangistui sille suunnalle, ja hän toivoi tytön luulevan, ettei
hän ollut toivottomasti haavoittunut, vaan, kuten niin monet miehet,
löytänyt vaihtelusta parantavan balsamin. Siinä mielessä hän oli
pyytänyt Maude Willardia mukaansa ja tehnyt pari muutakin nolattua
kosiskeluyritystä. Hän rakasti Hannaa yhtä paljon kuin koskaan ja tiesi
sydämessään häntä rakastavansa, ja yhä oli hänellä epätoivoisia hetkiä.
Oli kuitenkin välttämätöntä, että Hannan jatkuva poissaolo aiheuttaisi
hänessä muutoksen ja tekisi mahdolliseksi sen, mitä muutoin ei olisi
koskaan tapahtunut. Hänen rakkautensa Hannaa kohtaan oli ilmaisuiltaan
aina ollut erittäin kouraantuntuvaa, ja kaikki siihen liittyvät kuvat
olivat ruumiillisia ja aineellisia. Nämä kuvat alkoivat nyt haihtua
vereksen kehoituksen puutteesta. Niiden ääriviivat hämärtyivät unhoon,
ja toiset, painavammat, vahvemmat ja todellisemmat, koska ne liittyivät
lähemmin hänen jokapäiväiseen kokemukseensa, alkoivat karkoittaa
niitä pois. Jos Hanna palaisi, jos Bob jonakuna päivänä tapaisi hänet
nevalla, missä maantie menee joen yli, tai näkisi hänet seisomassa
Blindgroomsin portilla tai taluttamassa hevostaan Mountpumpsin mäkeä
ylös, silloin hän palaisi hänen sydämeensä ja ajaisi kaiken muun pois
— sillä hänen sydämensä kuului Hannalle ja Hanna oli siihen painanut
puumerkkinsä.
Mutta Hanna ei palannut. Heimonsa häätapojen mukaan hän kuului
puolisonsa omaisille yhtä paljon kuin omilleen, ja Dariuksen sukulaiset
asuivat kaukana Manhood's Endillä Chichesterin tuolla puolen. He olivat
puhdasverisiä mustalaisia, mutta he olivat vakinaisesti asettuneet
mökkiin Apuldramin lähettyville, ja sanottiin, että Hanna puolisoineen
viipyisi heidän luonaan ainakin kuusi kuukautta. Mutta varmasti hän
joskus tulisi tapaamaan äitiään Blindgroomsiin, ja Fullerit olivat
kyllin viisaita tajutakseen, että jos Robert meni naimisiin, täytyi
hänen tehdä se ennenkuin Hanna palaisi.
Tähän mennessä olivat omaiset alkaneet nähdä avioliitossa ainoan
toivon kohottaa Bobin jälleen ihmisten kirjoihin. Avioliitto oli
paikkakunnalla tunnettu ainoana lääkkeenä huikentelevaisuuden ja
juoppouden paheisiin. Vaimon arveltiin tuovan sopivaa vastaviehätystä
sekä kapakan tuhlari-iloitteluille että hämäräisten tanhuain
luvattomille riemuille lemmen liidellessä yöperhojen lailla.
Aviomiehenä Robert siis olisi vakiintunut ja kunnioitettava, kaikki
hänen häpeänsä ja luisumisensa unhotettu. Naimattomana hän jäisi
moitteen ja häpeän alaiseksi.
Vaikeutena vain oli löytää hänelle vaimo. Kukaan paikkakunnan
tytöistä ei viitsinyt häneen vilkaistakaan. Hänen maineensa ei
ollut liian puhdas ennenkuin hän rakastui Hannaan — häntä oli
pidetty meluisana, juopporattina, tuhlarina, joka kulutti rahansa
keihäänheittoon ja puolen-pennyn kilpailuihin, ja sitäpaitsi alhaiseksi
ja huikentelevaiseksi rakkaudessaan. Hänen suhteensa Hannaan oli
lopullisesti tehnyt hänet yhteiskunnan hylkiöksi, hän oli rakastanut
Hannaa häikäilemättömästi, julkisesti ja avuttomasti, oli seurustellut
hänen mustalaissukulaistensa kanssa, oli tehnyt mahdottomaksi, että
kukaan siivo nuorukainen, saati sitten siivo tyttö, hänet tuntisi.
Fullerien ainoana mahdollisuutena oli löytää tyttö »muilta mailta»,
joka ei ollut oikein käsittänyt hänen alennustilaansa. Powlardilla oli
tietenkin jotakin vihiä, mutta hän puhui jalomielisesti »nuoren pojan
vallattomuuksista» ja ilmeisesti katseli naimiskauppaa suopeasti.
Häneen tehosi Bodingmaresin vauraus ja hän näki siinä huolettoman
tulevaisuuden tyttärelleen.
Asiat olivat nyt ehtineet määrätylle asteelle, johon ne nähtävästi
pysähtyivät. Robert oli usein ollut Bulweihythessä Mabelia tapaamassa,
ja tämä tuli melkein yhtä usein Bodingmaresiin tai Marsh Quarteriin
häntä tapaamaan, mutta Jim, Mary ja Elizabeth odottivat turhaan
enempää kehitystä. Nyttemmin oli sitäpaitsi aivan yhtä luultavaa, että
kehitys johtaisi Hannan ilmestymiseen paikkakunnalle; hän tulisi kuin
myrskytuuli lännestä tärvelemään ja hävittämään Robertin kosiskelun
huolellisesti muokatun pellon.
Kuka vitkasteli — Bob vaiko Mabel? Powlard otti tutkiakseen tytärtään,
mutta Mabel oli erikoinen siinäkin, että piti oman päänsä tässä yhtä
hyvin kuin muissa asioissa, eikä isä saanut mitään selville. Sitten
Jim otti antaakseen Robertille hienon vihjauksen, mutta nuorukainen
käski häntä huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään hänet rauhaan
ja sanoi, ettei hän — Bob Fuller — lempo vieköön sallinut itseään
kaulanauhasta talutettavan.
Sitten tuli aika, jolloin Robertia äkkiä lakattiin kutsumasta
Bulwerhytheen, ja pyyntö, että Mabel tulisi viettämään päivän
Bodingmaresissa evättiin kylmän kohteliaasti.
»Ystävyytenne näkyy loppuneen», virkkoi Jim.
»Enkä välitä, vaikka onkin», vastasi Robert.
29.
Oltiin kesäkuussa, kun Hanna palasi. Heinä oli korjattu alavilta
jokiniityiltä, mutta ylävät maat ruskottivat vielä hierakasta,
ratamosta ja lapinnätkimestä, odottaen viikatetta. Kujat olivat hämäriä
lämpimästä tomusta, jota päilyi niiden yläpuolella, ja pensasaitoja
verhoavasta metsäkirvelistä, lehmänpersiljasta ja saksankuminasta,
joiden kukkien tuoksu tomuun sekaantuneena levitti ilmaan makeaa
ummehtunutta lemua. Alhaalla vesiuomien varsilla olivat orapihlajain
kukat kuihtuneet; mesiangervo imellytti ojien yläpuolella sakenevan
ilman, joka öisin hiipi kosteana, tuoksuavana sumuna talon seiniä
ylöspäin.
Robert tapasi Hannan pienellä kujalla, joka Bantonyn lähellä poikkeaa
Salehurstin maantiestä. Hän oli matkalla Haiselmanin taloon, viemään
sanaa Jimiltä, eikä tiennyt, että Hanna oli palannut. Tämän varjo
vilahti esille tien mutkasta, langeten tomuisille raiteille ja villinä
kasvavien kurjenpolvien päälle. Bob vilkaisi nähdäkseen, kuka tulija
oli, ja näki Hannan kävelevän häntä kohti vasu kainalossa. Kun päivä
oli lämmin, ei hänellä ollut huivia, ja hänen joustavaa, voimakasta
vartaloaan — Robertista entistään hieman karkeampaa, jollei hänen
muistinsa ollut sitä hienostanut — verhosi vihreä silkkipusero, joka
oli kiinnitetty raskaalla rintasoljella.
Kumpikin hämmästyi. Hanna toivoi, että hänellä olisi ollut miehensä
mukanaan, ja Robert taas oli kokonaan valmistumaton kohtaukseen. Hän
jäi seisomaan kuin tolppa, tuijottaen tulijaan suu avoinna. Nuorukaisen
hämminki palautti Hannan luottamuksen.
»Hyvää huomenta», virkkoi tämä ohi mennessään.
»Huomenta», vastata tokaisi Robert. Sitten hän äkkiä käsitti, että
se oli Hanna, hänen Hannansa — nainen, jonka hänen lempensä oli
valloittanut ja menettänyt, jota hänen sydämensä oli kaihoten kaivannut
kautta talven. Hän kääntyi ja astui hänen jälkeensä.
»Onko 'hyvää huomenta' kaikki, mitä sinulla on sanottavaa sen jälkeen,
mitä olet minulle tehnyt?»
»En ole tehnyt sinulle mitään pahaa.» Hannan äänessä oli heikko
uikuttava sävy — hän pelkäsi, että Robert karkaisi hänen kimppuunsa
tällä yksinäisellä, ummehtuneella pienellä tanhualla. Miehen kasvot
olivat hyvin punaiset, ja otsasuonet paisuivat.
Mutta Bob ei halunnut tehdä hänelle pahaa. Hämmästyksekseen hän
huomasi, että kaikkien murha-aivoituksiensa ja kostontuumiensa jälkeen
hän nyt, kun oli yksinään Hannan kanssa ja tämä hänen vallassaan, ei
olisi halunnut muuta tehdä kuin ottaa hänet syliinsä ja kätkeä päänsä
hänen povensa pehmeään poimuun. Hanna näki hänen heikkoutensa, ja hänen
oma arkuutensa katosi.
»Sinulla ei ole mitään syytä katsoa minuun noin tylysti ja synkästi,
herra Robert Fuller. Minä jätin sinut vain mennäkseni säätyni mukaiseen
avioliittoon.»
»Minä olisin nainut sinut, ja sen sinä tiesit.»
»Ei ole soveliasta naida oman kansansa ulkopuolelta.»
»Mutta sinä et menetellyt rehellisesti minua kohtaan, kun et mitään
sanonut.»
»Olihan sinulla silmät nähdäksesi.»
»Kuinka minä saatoin nähdä? Sinä salasit asiat — pelasit kaksoispeliä
— ja minä rakastin sinua niin hartaasti...» Hän seisoi Hannan edessä
kujassa, lakki työnnettynä takaraivolle, kasvot punaisina ja hiukan
tuskanhikeä otsalla. Hän tiesi masentuvansa hänen edessään, tiesi
lepyttelevänsä häntä — vaikka oli vannonut, että pakottaisi Hannan
häntä itseään lepyttelemään. Mutta hän ei ollut oma herransa. Hänen
rakkautensa tulvahdus oli pyyhkinyt pois kaiken liikutuksen, joka ei
ollut joko henkistä tai eläimellistä laatua, — siivolle, sivistyneelle,
järkevälle, itsekunnioituksen tapaiselle tunteelle ei jäänyt mitään
vaikutusvoimaa.
»Älä esitä minulle mitään raakoja näytöksiäsi, herra Robert Fuller.
Mennessäni naimisiin Dariuksen kanssa, minä sanoin: 'No, vihdoinkin
olen päässyt korskean Robertin kiukutteluista.'»
Hänen sanansa vihlaisivat Robertia, joka huoahti tuskaisesti.
Toivotonta kaikessa vetoamisessa Hannaan oli, ettei tällä ollut mitään
todellista hellyyden pohjaa, johon sellainen voisi tehota. Kaikki
Hannan pehmeys oli pinnalla, mitä sitä oli, aivan kuin savi peittää
kovia peruskallioita.
»Nyt minun täytyy lähteä», jatkoi hän. »Olen ostanut kanan puolisolleni
päivälliseksi, ja minun täytyy rientää kotiin sitä keittämään — jos
sinulla nimittäin ei ole enempää sanottavaa.»
»Minä en enää eläessäni halua puhua sinulle sanaakaan.» »Niinkuin
tahdot; mutta kun suusi oli auki, arvelin, että sinulla ehkä oli
jotakin huomautettavaa. No niin, jää hyvästi.»
Heti kun Hanna oli lähtenyt kivahti nuorukaisen kiukku ilmiliekkiin.
Hän mieli mennä hänen perästään, heittää hänet maahan ja rusikoida
häntä kepillään. Hän olisi tahtonut murskata hänen kylkiluunsa,
suomia hänen kauniin selkänsä iäksi arville... Mutta turhaa oli
moista kuvitella — hän ei sitä hentoisi tehdä; heti kun hän Hannan
saavuttaisi, leimahtaisi hänen rakkautensa jälleen ja hän nuhtelisi ja
rukoilisi häntä niinkuin oli juuri vastikään tehnyt. Kuinka monesti hän
olikaan kuvitellut tätä ensimmäistä kohtausta, ja joka kerta hän oli
kuvitellut itseänsä kostajaksi — oli yrminyt häntä, kironnut häntä,
uhannut häntä, säikähdyttänyt hänet ja murhannut hänet... Ja nyt
kun hän todella oli Hannan tavannut, ei hän ollut muuta voinut kuin
punastua ja hikoilla ja änkyttää katkonaisia rukouksia ja moitteita.
Kuinka Hanna mahtoikaan häntä halveksia! Oi, miksi hän oli koskaan
hänet tavannut? Miksei hän voinut häntä unhottaa?
30.
»Mitä aiot tänä iltapäivänä tehdä, Bob?» kysyi Jim päivällispöydässä.
»En tietääkseni mitään, paitsi että menen Pickdickin kanssa katsomaan
miltä heinä näyttää yläniityllä.»
»Sen voit jättää. Pickdick tuntee heinän tai ainakin hänen pitäisi
tuntea, kun saa kaksikymmentä shillingiä viikossa. Minusta olisi hyvä,
jos voisit lähteä Bulverhytheen Turnerilla käymään.»
»Kuka on Turner?»
»Hän, joka on perustanut siemenkaupan High Streetin varrelle. Minulla
on tässä hänen hintaluettelonsa» — ja Jim hypisteli röykkiötä
likaisia paperilehtiä, — »ja minä haluaisin nähdä tai lähettää
jonkun asiantuntijan katsomaan muutamia hänen näytteitään. Tässä on
vihnevehnää, jota aioin kylvää Bugshullin vainiolle, kun se tänä
syksynä on kalilla lannoitettu, sillä ajattelin, että vihnevehnä
menestyisi Bugshullissa paremmin kuin punainen. Niissä savimaissa pitää
olla tarkka, ja viime kerralla oli koko vilja vähän liiaksi ruokoisaa.
Pyydät häntä näyttämään myöskin kaurojaan.»
Jos Robert olisi ollut lainkaan nopeaälyinen, olisi hän huomannut Jimin
puhuvan erikoisen huolimattomasti ja tuijottavan häneen tuikeasti
kaiken aikaa. Hän olisi myöskin huomannut, että Mary oli pysähtynyt
siirappivanukkaansa syömisessä ja samaten tuijotti häneen.
»Ja Bulverhythessa ollessasi», jatkoi Jim yhtäkkiä, »voisit samalla
pistäytyä Powlardilla. Ei kukaan meistä ole käynyt siellä moneen
monituiseen viikkoon, ja kenties se tuntuu loukkaavalta.»
»Minä en mene heitä lähellekään», vastasi Robert.
Jim ja Mary vaihtoivat levottoman katseen.
»Olisi tyhmää loukata», virkkoi jälkimäinen, »juuri nyt, kun molemmat
perheet ovat joutuneet kosketuksiin keskenään».
»Hm, mutta minä en aio tuoda niitä lähemmäksi toisiaan.»
»Emme me yritä sekaantua sinun asioihisi, Bob; sinun täytyy itse tehdä
valintasi. Mutta eihän voi heittää Mabelin tapaista sievää nuorta
tyttöä kuin kuumaa perunaa.»
»Jos kävisit nyt siellä, lieventäisi se toki hylkäämisen karkeutta»,
sanoi Jim.
Jim ja Mary puhuivat Robertille, tirkistellen toisiinsa ja nähtävästi
vetäen samasta valtioviisauden ponnesta. He olivat kuulleet Hanna
Ripleyn tulleen takaisin — sinä aamuna oli Little Moatin Bream
siitä Jimille kertonut, — mutta he eivät kyenneet saamaan selville,
oliko Hanna jo tavannut Robertia. Kaiketi ei, arvelivat he, koska
hän oli vasta eilen saapunut. Bream oli kuullut, että hän viipyisi
vain pari viikkoa. Darius oli ostanut matkavankkurit ja he aikoivat
asustaa maanteillä, välistä tilapäisesti majoittuen High Tiltiin ja
Apuldramiin. Nämä olivat rohkaisevia uutisia, sillä kunhan Robert ei
vain sotkeutuisi tämän vierailun aikana, niin ei tulevaisuus olisi niin
täynnä kiusauksia kuin he olivat pelänneet. Jim ja Mary eivät tienneet
mitään (tai jos olivat kuulleet, eivät sitä uskoneet) mustalaisvaimon
uskollisuudesta ja hänen kansansa puhtaasta avioliittoihanteesta,
mikä pysyttäisi Hannankin kaltaisen naisen, joka ennen avioliittoa
oli kulkenut omia polkujaan, sen miehen vilpittömänä apulaisena ja
palvelijana, joka hänet vihdoin oli valloittanut. He olivat tulleet
siihen käsitykseen, että Hanna oli naineena aivan yhtä vaarallinen kuin
naimattomanakin eikä haikailisi vetää Robertia takaisin jalkojensa
juureen, jos se olisi hänelle edullista, kuten se tietysti olisi. Mitä
häneen itseensä tuli, oli hän lieskan viettelemä hupakko, ja koskei hän
milloinkaan ollut Hannaa rakastanut naimisaikeissa, tottuisi hän pian
toisen miehen oikeuksiin.
Ainoa, mitä siis oli tehtävä, oli pitää pari erillään. Täytyi lähettää
Robert pois joka päivä huutokauppoihin ja markkinoille sill'aikaa,
kun Hanna oli High Tiltissä. Tänään tarjoutui kahdenkertainen
tilaisuus. Häntä ei voitu ainoastaan lähettää pois, vaan lähettää
suotavan vastaviehätyksen läheisyyteen. Eipä niin, että hänen
nykyinen käyttäytymisensä oli lupaavaa. Hän vannoi monin kulunein
sussexilaisin kirouksin, ettei menisi Powlardia lähelle, eikä hänen
veljensä tai sisarensa tohtinut kiihoittaa hänen vastustushaluaan
liiallisella pakotuksella. Mutta kun hän suostui menemään Bulwerhytheen
siemenkauppiasta tapaamaan, olivat he voittaneet puolet pelistään.
Oli kuuma iltapäivä, ja Bulwerhythen katukäytävät tuoksuivat kesäkuun
päiväpaisteessa, mutta merelle suuntautuvia katuja raikastutti tuuli,
joka rantahiekalta ja kallioilta kiiti niitä pitkin ylöspäin. Kadut
olivat värikkäitä — heleänvärisiä hattuja, puseroita ja päivänvaloja
liikkui ikkunain edessä, joiden takana pöydät olivat sullotut täyteen
kauniinvärisiä hedelmiä, hohtavia silkkejä, maalattuja läkkipurkkeja
ja leikkikaluja. Robertin silmiä alkoi pakottaa, hän tunsi itsensä
kömpelöksi ja yksinäiseksi kaiken tämän väririkkauden ja tuoreuden
keskellä. Hänen sydämensä oli ummehtuneella kujalla, pamppaillen
pilkallisena seisovan Hannan edessä. Mitähän tämä nyt puuhaili?
Valmisti teetä ja illallista Darius Ripleylle. Ehkä hartaasti odotellen
häntä kotiin joltakulta epärehelliseltä seikkailulta. Robert tiesi
paremmin kuin Jim; hän tiesi, ettei Hanna mitenkään enää voisi hänelle
kuulua. Hän oli mennyt Dariuksen vaimoksi ja olisi siis uskollinen
Dariukselle ja palvelisi Dariusta kaikki elinpäivänsä. Hanna oli
häneltä kokonaan mennyttä; kenties se oli hänen oma vikansa, ja ehkä
hän asiat paremmin hoidettuaan olisi nyt itse voinut olla hänen
puolisonsa ja iloita alati hänen uskollisuudestaan; tai kenties
oli niin, kuten Hanna oli sanonut, että hän aina oli aikonut mennä
Ripleylle, heti kun saisi siihen tilaisuuden. No, eipä ollut väliä,
kumpiko otaksuma eli oikea — Hanna oli häneltä mennyt eikä konsaan
palaisi. Mutta hänen menettämisensä ei estänyt Robertia häntä
haluamasta. Se oli asian vaarallinen kohta. Hän oli kuin mies, joka
keskeytetään vettä juodessaan — hänen janonsa ei sammu, koska ruukku
särkyy.
Siemenkauppias ei saanut korkeaa käsitystä herra Fullerin älykkyydestä.
Hän näytti typerältä mieheltä, jolle saattoi turvallisesti työntää
Horseyesta tullutta jokseenkin kelvotonta rojua. Robert lähti hänen,
luotaan taskut täynnä pieniä paperipusseja, ja hänen aivoissaan
humisi käsittämätöntä rupatusta »barbachlawista», »perunakaurasta»,
»myöhäisistä ja aikaisista anguseista» ja »naurislannasta». Hitto
vieköön! Aikoiko elämä menettää kaiken makunsa? Ennen hän ylimalkaan
osasi pitää puoliaan kauppiaita vastaan ja iloitsi oveluudestaan,
mutta nyt hän välitti viis siitä, kuka häntä petkutti. Oi, miksi hänen
sydämensä viipyi ja paloi ummehtuneella kyläntanhualla sillä välin,
kun hän polki merikaupungin katukäytäviä ja hänen ympärillään säteili
aurinko ja viuhui tuuli ja tytöt kieppuivat siroissa puvuissaan ja
vilkuivat häneen merkitsevin silmäyksin. Hän ei edes viitsinyt käyttää
hyväkseen paria tilaisuutta, jotka hänelle tarjoutuivat... Useampi
kuin yksi tyttö kääntyi ystävällisesti katsahtamaan tätä komeaa,
leveäharteista, ruskeaihoista miestä tietämättään, että hänen sydämensä
paloi kyläntanhualla...
Kellon viittä lähestyessä hän poikkesi kahvilaan juomaan teetä. Se
oli kehnonlainen paikka jokseenkin rähjäisin marmorilevyisin pöydin,
mutta ikkunalle asetetut leivokset olivat vetäneet hänet puoleensa.
Hänen kaataessaan teetänsä kannusta, jonka torvi oli taittunut,
juolahti hänen mieleensä, kuinka paljon hauskempaa olisi ollut juoda
sitä Mabelin kanssa myymälän yläpuolella olevassa vierashuoneessa.
Oli kyllä varsin mukavaa kuljeskella yksinään, jos halusi kutsua
vieraita seuraansa, milloin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vuosi sitten
hän olisi valinnut jonkun tytön kadun hälinästä ja tuonut hänet tänne
tai pikemminkin hänen vaatimustensa kannustamana vienyt hänet johonkin
parempaan paikkaan. Mutta nyt oli kaikki hänen seikkailuhalunsa
kuollut; hänen ainoan suuren, uskollisen intohimonsa haaksirikko oli
hävittänyt kaikki tilapäisten tuttavuuksien ja vallattoman kuhertelun
ilot. Hänellä ei ollut ketään, jolle tulisi olla uskollinen, eikä hän
siis viitsinyt hakkaillakaan.
Kenties Jim oli oikeassa, ehkä hänen olisi parasta naida Mabel. Olihan
hän aivan kypsä avioliittoon, kun hänellä ei ollut mitään sisua
jäljellä. Ka, ennen hän yleensä oli jonkinlainen pukari, joka piti
kapakan valveilla ja sai tytöt tirkistellen vaanimaan... Mutta nyt hän
hörppi teetään yksinään kolmannen luokan kahvilassa, elämän sykkiessä
tuolla ulkona värikkäänä tuulessa ja päiväpaisteessa hänen siitä
välittämättään.
Hän ei voinut tällä tavoin jatkaa. Hänellä täytyi olla jotakin,
mikä saisi hänet unohtamaan Hannan, jotakin, mikä täyttäisi hänen
tyhjän sydämensä, jota vihloi kuin onttoa hammasta. Hän oli ollut
hupsu loukatessaan Mabelia. No, ehkei ollut liian myöhäistä asiaa
korjata. Hän oli loukannut häntä ennenkin, ja tyttö oli antanut
hänelle anteeksi. Entäpä, jos hän nyt teensä juotuaan menisi häntä
tapaamaan... Tyttö ehkä olisi vihainen, mutta sitähän edellyttäisikin;
eikä hän sittenkään luullut, että hän olisi kovin vihainen. Hän piti
liian paljon tavasta, jolla hän häntä suuteli, vaikka olikin sitä
inhoavinaan. Sen teeskentelyn hän ravistaisikin hänestä pois... ja
tyttö opettaisi hänet unohtamaan yhtä ja toista. Avioelämä poikkeaa
niin nuorenmiehen elämästä, että koko näkökanta muuttuu... ka, niinhän
sen täytyy olla... silloinkin, kun ennen avioliittoa on rakastanut
äärimmäisyyteen asti. Vanhat muistot, vanhat halut, vanhat tuskat
unhottuvat. Sitäpaitsi ei tarvitse olla niin paljon yksinään... Eipä
niin, että hän aikoi kosia jo tänä iltana... sehän olisi liian pian
— mutta ainakin hän voisi aloittaa valloittamalla takaisin entisen,
menettämänsä tantereen.
Tämä tuuma oli juolahtanut hänen mieleensä kuin hulluuden puuska,
mutta sen aiheuttama hämmästys tuotti niin suurta lohtua, että hän
päätti hyväksyä sen järkevänä vihjauksena. Joka tapauksessa hän menisi
tutkimaan tienoota. Hän astui myymäläpöydän luo maksamaan laskunsa ja
lähti taaskin kadun huikaisevaan hälinään. Mutta tällä kertaa hän ei
tuntenut itseään niin vento vieraaksi, sillä hänellä oli tarkoitusperä,
tuttava tiedossa. Hän ei mainitsisi Jimille, että oli käynyt Mabelia
tapaamassa, sillä Jim kiusaisi häntä puhumalla velvoituksista, ja hän
tahtoi tuntea itsensä vapaaksi viime hetkeen asti. Ja se hetki ei ollut
vielä käsillä; häneltä kai kuluisi jonkun verran aikaa ennenkuin hänen
onnistuisi saada takaisin entinen asemansa tytön suosiossa, ja ehkei
hän koskaan voisikaan suostua itseään sitomaan. Mutta hän iloitsi, että
oli menossa tyttöä tapaamaan; pitkä iltapäivä oli tehnyt vaikutuksensa,
ja hän tunsi kaipaavansa Mabelin suudelmia...
Tämä asui kaupungin länsiosassa. Hänen isänsä puoti sijaitsi viimeisenä
sirojen talojen tyynellä pengermällä, ja siinä oli naapuriston ainoa
peililasinen ikkuna. Ovi oli sivulla, porraskäytävän yläpäässä. Robert
riensi soittamaan kelloa.
Päiväpaiste säteili häneen, kun hän siinä seisoi, ja etelätuuli
puhalsi mereltä, tuoden humisevien aaltojen tuntua. Jokin sai hänen
kätensä pysähtymään hänen kohottaessaan sitä kellon vetimeen. Valo
oli saanut pehmeän, kostean tunnun, myöhäisen iltapäivän hohteen; se
täytti hiljaisen kadun punervat tiilitalot omituisella, kultaisella
seikkailutunnelmalla. Hetki tehosi häneen tavalla tai toisella,
ja hän jäi liikahtamatta seisomaan eikä soittanut kelloa. Sitten
jonkun hämmästyttävän, unhoon hautautuneen, järkeä hämmennyttävän
aateyhtymän vaikutuksesta, jollaiset uhmaavat ajatusta, liittyi tämä
hetki toiseen, lähes kaksi vuotta sitten kuluneeseen, jolloin hän oli
noussut seisomaan High Tiltin lamppuöljyltä tuoksuvassa kappelissa
jotakin omituista kutsua totellen, jota hän ei voinut ymmärtää eikä
kieltää. Äkillinen pelko heräsi hänessä... Ehkä se tuntemus oli
palaamassa. Etelätuulessa tuoksahti vaaraa, hän aavisti väijytystä
tuossa päiväpaisteessa... Hän tunsi ikäänkuin jokin, mikä oli häntä
vainonnut, oli vihdoin saanut hänet valtaansa, ja kamppailu oli niin
ankara, että hän melkein tunsi sen ruumiissaan, ja tietämättään hän
painausi lähemmäksi ovea. Sitten tuuli tai tuulessa värähtelevä valo
tai siinä humisevat aallot tai joku vastaus niille kaikille hänen
hämmentyneessä sydämessään ikäänkuin sanoi: »Älä mene etsimään lohtua
sieltä, Robert; tule minun luokseni...» Se oli tapahtunut jälleen. Koko
iltapäivä, tuuli ja meri, merituntuisten katujen värikkyys ja hälinä
ja nuoruus oli toistanut kutsun, joka oli saapunut hänelle kappelissa,
aikoja sitten. Hän tunsi kyynelten kumpuavan silmiinsä, ja hän kääntyi
päiväpaistetta kohti uusin kaipuin... Seuraavassa silmänräpäyksessä
hänen pelkonsa yllätti hänet kokonaan, ja tarttuen kellonnuoraan hän
soitti tarmonsa takaa. Sitten hän lupaa odottamattakaan avasi oven ja
astui sisälle.
31.
High Tilt oli hämmästyneen uteliaana Bob Fullerin naimapuuhien johdosta.
»Ajatella, että kukaan tyttö olisi kyllin hupsu hänet ottaakseen»,
sanoi Pont.
»Se ei ole kuullut», huomautti Dunk.
»Onhan sen täytynyt kuulla, kun on ollut täällä monta monituista
kertaa.»
»Mutta kenties tyttö ei käsitä asioita», virkkoi Little Londonin Pix;
»hän tulee kaupungista eikä ole nähnyt Hanna Ideniä eikä tiedä, ettei
siivon tytön sopisi kajota mieheen, joka on mustalaista hännystellyt».
»Kyllä se pian saa tietää. Säälin häntä, kun hän liitetään sellaiseen
kamalaan retkaleeseen kuin Bob F.»
»Kenties hän parantaa tapansa ja muuttuu kunnon mieheksi, kunhan menee
naimisiin. Useimmille niin käy, eikähän nuori Bob enää vetelehdi
kapakoissa niinkuin ennen. Bill Willard sanoi minulle eilen, että Bob
näkyy ryyppäilevän riiailuaikoinaan, ja siitä asti, kun Hanna antoi
hänelle potkut, on hän enimmäkseen pysynyt selvänä.»
»Sitä en usko. Hänen pahat tapansa ovat nyttemmin syöpyneet luihin
asti. Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että hän on erilainen kuin
useimmat miehet ja ryyppäilee silloin, kun hänellä on runsaasti
kolikoita, mutta menettää makunsa, kun kukkaron pohja kiiltää. Kuinka
tahansa, niin vaimo kaiketikin hänet reipastuttaisi ja sitten näkisimme
hänet taas Woolpackissa paiskelemassa laseja rikki aivan kuin teki
eräänä lauvantaina viime syksynä — muistatko?»
»Hohhoo!» Jokainenhan sen muisti ja monta muuta muistoa liittyi
yleiseen varastoon ennenkuin Bob Fullerista lakattiin haastelemasta.
Jim Fullerin olivat hänen veljensä uutiset saattaneet hämmästyksen
ja autuaallisuuden sekaiseen tilaan. Ensiksi hän ja Mary voivat
sitä tuskin uskoa. Että Robert kotoaan lähtiessään vannoi olevansa
menemättä Mabelia lähelle edes haastellakseen tai juodakseen teetä ja
sitten palasi kihlautuneena, sehän tiesi Bodingmaresissa tuntemattomia
kosimistapoja.
»Hänen on täytynyt muuttaa mielensä», sanoi Jim yrittäen selitystä.
»Siltä näyttää», sanoi Mary nenäänsä tuhauttaen ja keikauttaen
päätänsä, »ja kyllä hän sen vieläkin muuttanee».
»Eikä muuta. Minä en, lempo vieköön, salli hänen kiemurrella ulos tästä
verkosta. Hän on nyt satimessa, sen sinulle sanon.»
»Sitä minä tosissani toivon.»
»On tulossa kolmannet bodingmaresilaiset häät isäparan hautajaisten
jälkeen ja ainoat, joita meidän ei tarvitse hävetä.»
»Ehkä hän pysyy kunnollisena vihkimiseen asti eikä säikähdytä Mabelia
tavoillaan.»
»Kyllähän pysyy kunnollisena, poikaparka. Hänellä ei ole puoltakaan
entisestä sisustaan. Tämä avioliitto tekee hänestä uuden miehen ja
sallii meidän vihdoinkin käydä pää pystyssä. Sanon sinulle, Mary,
että säälin poikaa. Tiedän, että Hanna oli paha kapine ja että Bobin
oli parasta päästä hänestä eroon. Mutta poika näkyy häntä tavallaan
rakastaneen ja hän on ollut surkean alakuloinen senjälkeen, kun
tyttö hänet jätti. Se, ettei hän ihan ryvettänyt itseään ja joutunut
hunningolle eron jälkeen, vaan tosiaan on elänyt hiukan paremmin kuin
Hannan aikana, osoittaa, että hänessä on jotakin hyvää. Minä sanon
sinulle, että olen iloinen, kun hän on saanut siivon tytön, joka auttaa
häntä unohtamaan huolensa ja tuottaa arvonantoa meille kaikille.»
»No, onhan äiti toki tässä suhteessa tehnyt yhden hyvän työn eläessään.»
Rouva Wheelsgate oli syystä ylpeä saavutuksestaan. Hän tunsi
voittaneensa arvonantoa poika- ja tytärpuoleltaan ja oli sitäpaitsi
pelastanut Robert-paran pitkästä, jatkuvasta kurjuudesta. Mabel
oli hyvä ja ystävällinen tyttö, joka aina puhui varsin kauniisti
ja oli niin kerkeä auttamaan Elizabethia vaatteiden leikkaamisessa
eikä koskaan pitänyt sopimattomana tämän halua seurata muotia High
Tiltin ankaran ankarien lakien uhallakin — eikä hän edes yrittänyt
taivuttaa häntä jäljittelemään »rouvien pukumalleja», joiden Elizabeth
levottomasti aavisti sopivan paremmin hänen vartalolleen ja vuosilleen
kuin »Kuukautisen muotilehden» toisilla sivuilla solakkain hymyileväin
tyttöjen käytettäväksi esitellyt paljoa iloisemmat ja kirkkaampiväriset
uutuudet. Epäilemättä Mabel oli hyvin huomaavainen, ystävällinen ja
hyväluontoinen, ja hänestä tulisi herttainen puoliso Robert-paralle.
Rouvan ainoana huolena oli, ettei hän saanut miestään lausumaan
mielipidettään tästä asiasta. »Kyllähän hän, rakkaani, on varsin sievä
nuori nainen», oli kaikki, mitä hän viitsi sanoa ennenkuin pani piipun
takaisin suuhunsa.
Clemin ja Pollyn mielipide horjui monien arveluiden vaiheilla.
»Olen aina sanonut», virkkoi Clement, »että naiminen on hänen ainoa
pelastuksensa».
»Muttei avioliitto Mabelin kaltaisen tytön kanssa.»
»Mitä vikaa siinä tytössä on?»
Polly nyrpisti huuliaan.
»Hän ei ole Bobin lajia — hän on kaupunkilaistyttö.