Poika ei käsittänyt, mistä hän sen tiesi. Neitosen ääni oli ollut

pehmeä, hänen sanansa hyväileviä ja hänen silmänsä sekä iloiset että

surulliset. Mutta hän oli jättänyt jälkeensä julmuuden tunnun —

vakaumuksen, että hän oli puhutellut poikaa vain kiusatakseen häntä,

rangaistakseen hänen vierovan vastahakoisuutensa osoittamalla, missä

määrin Bob oli hänen vallassaan. Hänen karkea fyysillinen voimansa ei

olisi Clemissä herättänyt inhoa, jos se olisi johtunut luonnollisesta,

terveestä vaistosta. Poika ei sellaisesta helposti närkästynyt. Mutta

Hanna oli kuin kypsän, makean hedelmän karvas sydän — kova kivi luonnon

sykkivässä povessa...

Kun Clem ehti Bodingmaresiin, oli hän väsyksissä ja alakuloisena, eikä

siellä tapahtunut mitään hänen sydäntään keventävää. Robert ei ollut

illallisella eikä saapunut kotiin ennen perheen levollemenoa. Siellä ei

ollut tapana eikä tarpeellista lukita huoneita yöksi, mutta Robertin

poissaolo tähän aikaan ärsytti Jimin tai Maryn aina johonkin happamaan

huomautukseen.

»Missä on veljesi tänä iltana — tiedätkö, Clem?»

»En tiedä.»

»Eikö lie mennyt Oddfellowin tupakkakonserttiin 'Georgeen'», sanoi

rouva Fuller. »Harry Wheelsgate oli menossa, samoin Willard ja Pepper.

Jerry Pont kuulemma laulaa.»

Clem oli kiitollinen äidilleen, että tämä oli vihjaissut Bobin olevan

niin siivossa hommissa, vaikka hän hyvin tiesi, ettei kukaan, edes äiti

itsekään, sitä uskonut. Mutta hänen lapsipuolensa suutahtivat hänelle.

»Jätähän nyt se Bobin puolustelu», virkkoi Mary. »Jätä se Clemille;

kyllä se poika veistelee valeita aivan riittävästi.»

»No miksei hän olisi mennyt 'Georgeen'? Sinnehän menee puolet pitäjää.»

»Kun Bob menee 'Georgeen', ei hän mene sinne kuuntelemaan lauluja ja

puheita, vaan juopottelemaan ja pelaamaan biljardia, lyömään vetoa

hevosista tai lainaamaan rahaa kapakanisännältä.»

»Kyllähän me kaikki tiedetään, missä Bob on tänä iltana ja joka ilta»,

lausui Jim; »hän on Blindgroomissa».

Kaikki, Jim itsekin, jäykistyivät perheen häpeästä näin raa'asti

mainittaessa. Ensi kertaa se näin avoimesti sanottiin.

»Sinun ei tulisi tuollaista puhua», jupisi rouva Fuller.

»Miksikä ei, koska jokainen sen tietää? Eikä tässä puheet riitäkään,

vaan olisi jo aika hieman tehdäkin.»

»Emme voi tehdä mitään.»

»Voimme selittää Robertille, että olemme kyllästyneet hänen

elintapoihinsa. Parantakoon hän ne tai lähteköön tiehensä, jottei hänen

saastansa meihin roisku.»

»Jos Bob lähtee täältä», keskeytti Clem, »niin sittenhän hän menisi

suoraa päätä turmioon».

»Pidä suusi kiinni, Clement», tiuskasi Mary. »Ikäänkuin ei tässä olisi

osaa sinullakin, joka häntä avustelet ja hänessä riiput».

»Sinuna minä, poikani», sanoi Jim, »pysyttelisin hiukan loitommalla

siitä veljestäsi. Hän on kuin pahentunut juurikas säkissä ja ajan

pitkään mädännyttää kaikki muutkin.»

»Tosiaankin minä toivon, isäntä, että pääsisimme eroon Bobista»,

jatkoi Mary. »Et aavistakaan, kuinka kylänraitilla kielet käyvät. Ei

ole sopivaa pitää luonamme heittiötä, joka saattaa koko talon huonoon

huutoon. Jos Clem vielä nai Polly Ebonyn, ei ole häpeällä vertaa...

Eikä Bobista näy paljoa hyötyä töissä olevan, aina teenjuonnin jälkeen

ulkona ja välittäen viis, vaikka talo ensi viikolla joutuisi vasaran

alle, kunhan vain mustalais-Hanna sallii hänen juosta perässään. Maudie

Pont juuri eilen kertoi minulle nähneensä hänen kantavan vasullista

niitä kamalia vaatevaarnoja Hannan perästä Salehurstin kujalla. Soma

näky!»

»Jollette sulkisi häneltä sydäntänne, niin ehkä hän parantaisi

tapansa», virkkoi rouva Fuller. »Kaikki tiedämme, että hän rakasti

tyttösiä nuoresta pojasta alkaen, ja se menee ohi niinkuin kaikki

muukin, jollette paaduta häntä sulkemalla häneltä sydäntänne.»

Mary vastasi nenäänsä tuhauttamalla. Hänestä Robert tässä tuli

äitiinsä, sillä kylässä alettiin juuri hiukkasen juoruta eräiden

tilallisten taajoista käynneistä Bodingmaresissa, senjälkeen kun rouva

Fuller oli jäänyt leskeksi. Jim oli samasta syystä vaiti; ja myöskin

Clem käsitti tilanteen ja käytti hyväkseen keskustelun vaikenemista

livahtaakseen pois makuusuojaansa.

Hän toivoi, että Robert tulisi kotiin. Paitsi hänen poissaolonsa häpeää

ja tuskallista tietoisuutta, että hän oli Hanna Idenin seurassa,

vaivasi häntä toveruuden puute. Iso, matala huone näytti autiolta —

kynttilä valaisi vain pienen nurkan ja loi ympärilleen niin paljon

varjoja, verraten sen lieskan tuottamaan lohtuun. Tumma taivas näkyi

painuvan ikkunoita vasten. Tuntui huojentavalta laskea kynttilä

ikkunalaudalle ja vuodattaa punervaa hohdetta pihaan, niin että

saattoi erottaa sen kivet, tunkion ja latojen isot ajan ränsistyttämät

ovipielet.

Yleensä tunsi Clem itsensä iltaisin kovin uniseksi. Raskas työ ja

raitis ulkoilma tekivät hänestä kellon ehtiessä yhdeksän ja kymmenen

välille hapuilevan automaatin, joka poksahti vaatteistaan ja oli

nukuksissa melkein ennenkuin oli vetänyt huopapeitteet korviinsa.

Mutta tänä yönä hän oli levoton ja onneton. Hän ei halunnut loikoilla

hiljaa. Se oli varmaan sen naisen tähden — hiiteen hän! Clem toivoi,

ettei olisi häntä koskaan tavannut. Miksi oli tyttö saanut hänet niin

kuohuksiin? Oliko se siksi, että hän oli näyttänyt hänelle, kuinka

kovaa ja julmaa rakkaus voi olla. Clem oli pitänyt rakkautta pehmeänä

ja lempeänä vain, ja nyt. Robert ja Hanna näyttivät hänelle esimerkin

rakkaudesta, joka iskee, polttaa ja tappaa...

— Hyväinen aika, hän saa minut tuntemaan pöyristystä!

17.

Hän oli kuitenkin varmaan ollut uneliaampi kuin luuli, sillä

iltarukoustaan hymistessään hän vaipui nukuksiin ja heräsi, löytääkseen

itsensä vielä pukimissaan sängyn viereen lysähtäneenä. Kynttilä

paloi vielä, joten hän ei voinut olla kauan nukkunut, mutta hän

oli jo viluissaan ja kohmettunut vedosta, joka oven alitse huokui

lattiapalkkeja pitkin. Askeleita kuului talossa ja säppiä nostettiin.

Robertin oli täytynyt palata. Ovi avautui makuuhuoneeseen vievän

portaiden alapäässä, mutta ketään ei saapunut. Sensijaan huusi ääni:

»Clemmy!» Se oli Pollyn ääni.

Silmänräpäyksessä oli poika noussut ylös ja juossut pakarin eteiseen,

jossa tyttö seisoi. Hän oli tuskin valveillaan eikä siis juuri

hämmästynytkään nähdessään Pollyn nojaavan ovipieltä vasten. Tytön

tukasta ja vaatteista tippui vettä, ja hän kuuli sadepisarain putoavan

taajasti suhisten pihamaalle.

»Mikä on hätänä, tipuseni?»

»Oi, Clem — minä olen karannut.»

Sitten poika käsitti, kuinka omituista oli, että Polly oli siellä

siellä keskellä yötä, ja unenpöpperössä syleilyssään hän äkkiä

valveutui.

»Mitä on tapahtunut — mitä ne ovat tehneet?»

»Voi, voi, voi!» Tyttö purskahti itkuun. Clem kietoi käsivartensa

hänen ympärilleen ja opasti hänet pakarin läpi keittiöön, missä vielä

joitakin punaisia hiiliä hiipui liedellä. Hän istahti tuolille ja otti

tytön polvelleen.

»Mikä on hätänä, kultaseni? Kerro minulle nyt. Kerro kaikki Clemille.»

»Minä en voi — se on kauheaa. Se Betty... ja isä...» Hän nyyhkytti

pojan niskaan, ja tämä istui ääneti, keinutellen häntä itseään vasten,

kunnes tyttö oli pala palalta niiskuttanut ja änkyttänyt tarinansa:

»Kauhea rähinä... Alce puhui hävyttömiä... ja Betty sanoi isälle, että

minä olin hänet tuonut ja että minä juoksin poikien perässä minkä vain

tohdin... ja isä paiskasi minut maahan... ja sanoi tahtovansa päästä

minusta, koska olin jo tuottanut hänelle kyllin kiusaa... Ja minä

huitaisin Bettyä kasvoihin, sillä hänhän oli kaikkeen syypää... ja isä

uhkasi riisua ja piestä minut. Silloin minä juoksin lukitsemaan itseni

huoneeseen... ja kun hän tuli, hyppäsin minä ulos ikkunasta... lankesin

ja löin sääreni... Ja se oli kaikki Bettyn syy... uudesta vuodesta

asti hän on koettanut päästä minusta eroon... ja nyt hän on siinä

onnistunut... Mutta olenpa iloinen, että iskin häntä naamaan.»

Clem hyväili häntä surumielisesti.

»Tämän jälkeen et kai enää voi koskaan mennä takaisin?» »Minä en tahdo

mennä takaisin — en, vaikka hän tulisi polvillaan Orznashista.»

»Etkö Ellenin lapsenkaan luo?»

»Oh, mitä siitä», huudahti Polly kiukutellen, »mitä järkeä on ajatella

Ellenin lasta tai kenenkään naisen lasta... Minun on ajateltava

itseäni; ja mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?»

»Minun kai on sitä ajateltava.»

Pojan tyynessä kärsivällisyydessä oli jotakin, mikä rauhoitti häntä, ja

hän painautui Clemiä kohti niin lähelle kuin hänen kuohuileva rintansa

salli.

»Olen iloinen, että tulin luoksesi, Clem. Juoksin tänne suoraan —

ajattelin, ettei täällä vielä kaikki olleet makuulla; mutta sääreni ei

sietänyt kovaa vauhtia.»

»Unohdin sinun kipeän sääresi, tipuseni. Annahan, kun katson sitä...»

He kumarsivat päänsä yhteen hiilloksen hohteessa, ja sitten tyttö kääri

alas sukkansa, joka oli veren ja lian tahmassa. »Joku lasinsirpale kai

putosi pihalle särkiessäni ikkunan, ja minä hyppäsin sen päälle.»

Haava oli pitkä, muttei järin syvä. Clem nouti vettä pakarista ja

meni sitten yläkertaan hakemaan kolme valkoista nenäliinaansa.

Polly kauhistui sellaista liinatavarain tuhlausta, niillä kun Clem

sunnuntaisin kirkossa saattoi ylväästi pyyhkiä otsaansa. Hän olisi

mieluummin repäissyt liepeen kurjasta alushameestaan. Mutta poika pysyi

lujana eikä ollut liian kohtelias sanoakseen hänelle, ettei hänen

rääsyissään ollut mitään kyllin puhdasta siteiksi.

Polly nojautui taaksepäin tuolilla Clemin kumartuessa hänen jalkojensa

eteen, ja kun hän oli solminut kömpelöt solmunsa, lyyhistyi hän

tytön viereen, lepuuttaen päätänsä tämän polvea vasten. Muutamaan

silmänräpäykseen he eivät virkkaneet mitään. Tytön nyyhkytykset olivat

nyt tyyntyneet, ja Clem vaivasi päätänsä monilla tuumailuilla.

»Onko Bob tuolla ylhäällä?» kysyi Polly äkkiä, tehden levottoman

liikkeen päällänsä.

»Ei ole.»

»Emmekö sitten voi viipyä täällä yhdessä, kunnes hän tulee kotiin?»

»Sinä olet väsyksissä, tyttöseni. Sinun pitäisi päästä levolle.

Annahan, kun vien sinut äidin luo — laittaahan hän toki sinulle tilaa.»

»Clem, salliiko äitisi minun jäädä tänne?»

»Hänen täytyy sallia.»

»Entä sisaresi ja veljesi?»

»Älä heistä välitä. Huomenna kuulemme, mitä he sanovat.»

Polly purskahti jälleen itkuun. »En tahdo kuulla, mitä he sanovat, —

ei kai se mitään hyvää olisi. He eivät salli minun jäädä. Kuinka he

sallisivatkaan, kun ei oma isänikään tahdo minua sietää? He eivät pidä

minusta eivätkä siitä, että sinä minua rakastat... He lähettävät minut

pois... ja mitä ihmettä minä teen?»

»He eivät lähetä sinua pois.»

Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja veti hänet lempeästi

tuolilta viereensä lattialle. He kyyhöttivät yhdessä räsymatolla ja

puristivat toisiaan hetkisen tiukasti, poski poskea vasten, sydänten

sykkiessä yhteistuntein. Tytön sydämen syvät lyönnit ikäänkuin

musersivat ja tukehduttivat Clemin oman sydämen. Hän tunsi omituista

ahdistusta rinnassaan.

»Kai meidän täytyy mennä naimisiin, Polly — kauemmin odottamatta.»

»Oi, Clemmy...»

»Minulla on lähes kolmekymmentä puntaa säästössä, ja kun Jim saa sen

tietää ja kuulee sinun olevan näin kodittomana, antanee hän perään.»

»Mutta jollei...»

»Sitten meidän täytyy järjestää asiamme ilman häntä.»

»Kuinka me sen voimme?»

»Jollakin tavalla. Onhan tässä äidilläkin sananvaltaa, ja kai me voimme

taivuttaa hänet helpommin kuin Jimin.»

Polly hiipi lähemmäksi häntä, ja pojan käsivarret kietoutuivat taas

hänen vyötäisilleen, yhtyen hänen selkänsä takana. Hän veti tytön

verkalleen itseänsä vasten, tuijottaen hänen väsyneeseen, pehmeään

suuhunsa, joka ammotti avoinna kuin loukkaantuneen, hellyyttä kaipaavan

lapsen. Sitten Clem äkkiä syttyi, ja hänen oma suunsa painui tytön

huulia vasten. Hän puristi häntä niin voimakkaasti, että molemmat

näkyivät siitä kärsivän. Clemin koko ruumis tuntui ruhjoutuvan hänen

puristaessaan tyttöä itseään vasten. Vihdoin tämä parahti: »Älä,

Clemmy, älähän!» Mutta Clem puristi häntä yhä lujemmin vain. Tyttö

ponnisteli, mutta hän ei välittänyt — vastustus tuotti hänelle

omituista riemua... Hän oli mies, rakasti häntä vihdoinkin miehen

tavalla. — »Älä pelkää rakkautta... minä voisin opettaa sinutkin

rakastamaan, pieni piikkiäinen... minä rakastan mustalaisen tapaan...»

Siinä hän seisoi kaikkine kurjine, pörröttyneine sulkineen kuin

kuvapatsas tanhualla... Kova kivi rakkauden sydämessä...

Hän päästi Pollyn äkkiä irti, kyyrötti kantapäillään tytön edessä

räsymatolla, ja poskilla paloi häpeän puna.

»Mikä nyt on, Clemmy?»

»Suo minulle anteeksi.»

»Mikä sitten?»

»Että olin kiihkeä.»

»Ei se mitään, rakkaani.»

»Minä rakastin sinua julmasti enkä lempeästi.»

»Et sinä minua julmasti rakastanut — älä noin kummallisia puhu.»

»Rakastinpa — minä rakastin sinua aivan niin kuin _hän_ rakastaa Bobia.»

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

Polly alkoi jälleen itkeä, ja Clem otti hänet takaisin syliinsä.

Tällä kertaa hänen lämpönsä ja painonsa, kun hän lepäsi hervottomana

kuin lapsi hänen kyynärpäänsä koukussa, hänen avuttomuutensa ja

alistumisensa herättivät Clemissä aivan toisenlaista vastakaikua. Tytön

sekä ruumiillinen että siveellinen antautuminen hänen valtaansa ja

armoilleen synnytti hänessä syvää sääliä ja suojelevaa hellyyttä.

»Älä itke, Poll», lohdutti hän, »älä itke, kultaseni. Kaikki on jo pian

ohitse — kaikki odotuksemme ja tuskamme.»

Clem nousi ja veti tytönkin pystyyn.

»Minne sinä aiot minut viedä?»

»Äidin luo. Hän sallii sinun nukkua huoneessaan aamuun asti... Ja minä

sanon hänelle, että menen sinun kanssasi naimisiin tästä päivästä

kuukauden kuluttua.»

18.

Seuraavan päivän iltana oli perhe tullut enemmän tai vähemmän siihen

johtopäätökseen, että Clem oli »täysikasvuinen». Jim ja Mary olivat

aamulla heränneet uutiseen, että Polly Ebony oli talossa, karattuaan

Orznashista, ja että hänet oli ottanut vastaan rouva Fuller, joka nyt

kannatti Clemin mieletöntä päätöstä naida hänet viipymättä.

Elizabethin olivat Clemin ja Pollyn vakuuttelut taivuttaneet

myöntyväiseksi. Viimemainittu oli pimeässä istunut lähes tuntikauden

hänen vuoteellaan. Repaleisen, likaisen ja kodittoman tyttöraukan

tila oli herättänyt hänessä sääliä, ja näiden lasten lempi säesti

hänen oman sydämensä uutta sarastusta. Viisikuukautinen leskeys oli

tehnyt Elizabethin omituisen kukoistavaksi. Tytön tavoin hän oli vielä

kerran oppinut istuskelemaan päivänlaskua katselemassa ja hengittämään

sisäänsä helmikuun tuulten tuomaa kesän ensi tuoksua. Kolmekolmatta

vuotta uinuneet ja puoliksi tukahtuneet toiveet alkoivat jälleen

elpyä ja kuiskailla, ja Clemin ja Pollyn rakkaus manasi ne nyt esille

pimennostaan.

»Onhan kyllä totta», virkkoi äiti, »että he ovat vain lapsia. Mutta

lapsetkin voivat rakastaa, ja nämä kaksi ovat rakastaneet toisiaan

uskollisesti siitä asti, kun he kolme vuotta sitten toisiinsa

tutustuivat. Saakoon Clem Pollyn hoiviinsa, niin näette, ettei hän enää

ole mikään pikku poika.»

»Clem on poikamaisempi kuin useimmat hänen ikäisensä nuorukaiset»,

huomautti Jim.

»Enpä ole», vastasi Clem, »koskapa jo kosiskelenkin».

»Ja millä sitten aiot elättää vaimosi?»

»Minä teen työtä, niinkuin nytkin, ja minä olen säästänyt

neljäkymmentä puntaa huonekaluihin.»

Tämä oli uutta vanhimmalle veljelle eikä ollut häneen tehoamatta.

»Mitä! Olet säästänyt ne palkastasi?»

»Tietenkin.»

»Säästelit silloinkin, kun isä-parka maksoi sinulle vain viisi

shillingiä viikossa?»

»Minä säästin siitä puolet.»

»Ja sitten lokakuun hän on lainannut minulle neljä puntaa», pisti

Robert väliin. »Muutoin hänellä olisi enempikin.»

»Sitä en epäile», sanoi Jim ivallisesti. Mutta Clem loi kiitollisen

katseen veljeensä. Bobin puolustuksesta saattoi olla enemmän vahinkoa

kuin hyötyä, mutta tuntui kuitenkin lohduttavalta, että tämä oli hänen

puolellaan.

»Kolmellakymmenellä punnalla ei nykyisin sisusteta taloa», sanoi Mary.

»He saavat sillä kaikki, mitä tarvitsevat», väitti rouva Fuller; »he

eivät aiokaan asettua Buckinghamin palatsiin».

»Ei voi elää huonekaluilla», virkkoi käytännöllinen James, »ja

sittenkään, vaikka jäisit töihin Bodingmaresiin, ei kolmetoista

shillingiä viikossa riitä teidän molempain ruokaan, enkä minä voi

suorittaa enempää».

»Juttelit viime viikolla, että oli otettava tyttö kananpoikia

hoitamaan», virkkoi Clement rohkeasti; »miksikä et ottaisi Pollya

niiden hoitajaksi? Jokuhan sinun täytyy saada niiden monien uusien

Wyandottein vuoksi. Polly ymmärtää siipikarjaa ja hoiti sitä mainiosti

Orznashissa.»

»Osaan minä hoitaa vasikoitakin», lisäsi Polly toivoen, että hänen

Clemin sukulaisia kohtaan tuntemansa pelko sallisi hänen äänensä kohota

kuiskausta kuuluvammaksi.

»Hankkimani palvelustytön tulee hoitaa myös sikoja ja maitotaloutta»,

sanoi Jim.

»Sitten sinun täytyy maksaa hänelle seitsemän shillingiä viikossa ja

antaa ruoka, mutta Polly tekee sen muonatta.

Minä lupaan, että molemmat tulemme toimeen kahdellakymmenellä

shillingillä viikossa ja asunnolla.»

»Ja missä se asunto olisi? Minulla on vain se, jota nimitetään

Pookwelliksi, ja siinä mökissä asuu Bantonyn mies.»

»Voithan sanoa hänet irti. Hän maksaa ainoastaan kaksi shillingiä

viikossa, ja sillä säästäisit minun ruokani. Kaihan minä syön enemmän

kuin kahden shillingin edestä viikossa?»

»Syöt kai», sanoi Mary, »eipä riittäne kaksitoistakaan. Sinun täytyy

tavattomasti hillitä ahmattimaisuuttasi, jos mielit kahdellakymmenellä

shillingillä elättää itsesi ja vaimosi.»

»Mikseivät Clem ja Polly voisi jäädä tänne?» sanoi rouva Fuller.

»Voisivathan he asettua siihen huoneeseen, joka nyt on Clemin ja Bobin

hallussa, ja Bob voisi mennä Jimin huonetoveriksi.»

»Te haastelette kuin kaikki jo olisi päätöksessä», virkkoi Jim, »mutta

sitä se ei ole. Ei ole järkevää, että Clem menee tuolla iällään

naimisiin. Hän on ihan poika. Minä olen isäntänä täällä, eikä hän pääse

naimisiin minun luvattani.»

Mutta vaikkei asia sinä päivänä sen enempää edistynyt, päästiin

toki pitemmälle seuraavana ja sitä seuraavana. Jim oli pohjaltaan

hyväluotoinen ja tuumi, ettei hän voinut työntää Pollya oman onnensa

nojaan eikä pakottaa häntä menemään takaisin kotiinkaan, jossa häntä

kohdeltaisiin pahoin ja josta hänet ehkä jälleen karkotettaisiin. Ja

Jim piti myöskin nuoresta Clem-veljestään, jonka tottelevainen luonne

ja uurastus talon hyväksi oli liikuttanut hänen sydäntään. Clem oli

vakava, säyseäluontoinen poika, joka kyllä naineenakin ahertaisi yhtä

ahkerasti, ei rimpuilisi eikä pöyhkeilisi. Tosin hän oli liian nuori

perhettä perustamaan, mutta hän oli kyllin tyyni ja luotettava ja aivan

varmaan rakastunut Pollyyn. Sukulaisuussuhde orznashilaisten kanssa oli

kyllä kolaus bodingmaresilaisten oman arvon tunnolle. Mutta eikö Bob

jo kauan sitten ollut järkyttänyt tuota kunniantuntoa, joten ei nyt

enää ollut juuri syytä harmitella? Robertilla oli enemmän osaa Clemin

asioiden järjestelyssä kuin olisi voinut aavistaa. Hänen puolustelunsa

ei tosin mitään hyödyttänyt. Mutta se seikka, että Bodingmares osaltaan

jo oli syyllinen samanlaiseen paheeseen kuin Orznash — että ihmiset

mutistivat suutaan ja pudistivat päätänsä yhtä paljon toiselle kuin

toisellekin, — painoi Jimin vaa'assa hänen punnitessaan asiaa.

»Minusta on aivan oikeinkin, että poika saa pitää päänsä», sanoi hän

Marylle. »Bob on menetellyt mielensä mukaan jo monet monituiset vuodet,

eikä hän ole puoliksikaan yhtä kelvollinen. Tyttö on silaamaton, mutta

hänellä on kunnollista vapaatilallisen verta suonissaan, eikä ole

hänen syynsä, että hänen omaisensa ovat poikenneet väärille poluille.

Hän on tanakka pieni työntekijä — auttaa meitä talousaskareissa, —

hiljainen kuin hiiri ja siivo suustaan. Jos hän ottaa hoitaakseen kanat

seitsemästä shillingistä viikossa ja Clem tyytyy kolmeentoista ja

Pookwelliin ilman ruokaa, niin silloin kai voitamme kaupassa.»

»Muttei se auta meitä nousemaan takajaloillemme ja vastustamaan Bobia,

jos antaudumme säädyttömiin suhteisiin Cleminkin talolta. Kahdesta

mädästä munasta ei saa yhtäkään tuoretta, enkä käsitä, kuinka voisimme

korjata Bobin viat vielä pahemmilla Clemin puolelta.»

»Clemin ei ole pahempia. Noin ei sinun tulisi sanoa.»

»Mutta Clem menee tyttönsä kanssa naimisiin, — Bob ei toki ole ollut

kyllin katala sitä tehdäkseen.»

»Bobin laita on toinen. Olisi häpeä, jos Bob naisi mustalaisensa.

Mutta Clemillä on siivo, hiljainen tyttö, vaikka hän tuleekin huonosta

kodista ja on saanut huonon kasvatuksen. Ja Clem itse on siivo,

hiljainen ja vakava nuorukainen, joka on ahertanut uutterasti ja

säästänyt rahoja. Kyllä kai meidän tulisi sallia hänen pitää päänsä.»

»Hän on vasta lapsi.»

»Sanoinhan sinulle, että hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava, mikä

ei riipu ikävuosista. Hän on säästänyt rahojakin, ja sellainen kysyy

miestä.»

19.

Kun Jim oli taipunut hänen toiveilleen myötätuntoiseksi, ei Clemillä

enää ollut mitään pelättävää. Hän ei kuitenkaan pilkulleen täyttänyt

Pollylle antamaansa lupausta, sillä häät vietettiin vasta kesäkuun

alussa. Siihen mennessä Clem oli hyvin sivuuttanut kahdeksannentoista

syntymäpäivänsä, ja Polly oli Maryn ja rouva Fullerin ohjaamana oppinut

talousaskareita. Tyttö teki parhaansa osoittaakseen kiitollisuuttaan

näiden ihmisten ystävällisyydestä, joiden säännölliset tavat saivat

hänet ymmälle, ja näyttääkseen kelpaavansa Clemin vaimoksi ja

sellaisena hoitamaan Pookwellin mökkiä. Hän totteli nöyrästi Marya,

kun tämä sanoi hänelle, että ainoastaan »hulttiot» panevat porsliinit

ja lasit samalle tarjottimelle hän oppi, kuinka perin sopimatonta oli

tuoda vanukas pöytään, ennenkuin liha ja vihannekset oli korjattu pois,

tai tehdä vuode summakaupalla, sen sijaan, että jokainen lakana ja

huopa oli erikseen levitettävä ja oikaistava, tomuttaa huonetta ikkunaa

avaamatta tai tehdä tuli takkaan ensin kuivaamatta puita uunissa.

Hänet opetettiin keittämäänkin, ja kolmen kuukauden päästä hän osasi

valmistaa ne kymmenen tai kaksitoista ruokalajia, jotka vapaatilallisen

ravintojärjestelmään kuuluivat. Rouva Fullerilta hän oppi suloisempaa

tietoa: mistä vanukkaasta Clem enimmin piti, kuinka paljon maitoa

ja sokeria oli pantava hänen teehensä, kuinka valmistettava hänen

suklaansa, kun hän aamusella juoksahti sisälle vähän haukkaamaan

ja Pollya puhuttelemaan, kuinka oli parsittava hänen sukkansa,

paikattava hänen paitansa ja kuinka kiilloitettava hänen saappaansa

juhlatilaisuuksia varten.

Pollyn omaiset jättivät tytön jotakuinkin rauhaan. Jim ja Clem olivat

yhdessä käyneet Tom Ebonyn puheilla muutama päivä sen jälkeen, kun

karkulainen oli saapunut Bodingmaresiin. Mutta Tom istui vain piippu

suussa eikä hänellä ollut paljoa sanottavaa tyttärestään. Pidettäköön

hänet, jos niin halutaan — hän oli saanut tytöstä kyllänsä. Polly

oli tuottanut hänelle jo tarpeeksi vaivaa. Tahtoiko nuori Fuller

hänet naida? Onnea vain! Tyttö oli kohdellut hänen omaa vaimoaan

häpeämättömästi ja kaipasi paljon peräänkatsomista. Niin, kyllä hän

suostumuksensa antoi — rehellisesti varoitettuaan. Hän oli iloinen

nähdessään tyttärensä niin hyvin turvattuna.

Jim oli mielissään siitä, ettei Ebony halunnut näytellä osaansa

naimiskaupoissa. Näytti paremmalta, jos tuli tiedoksi, ettei Clemin

ja Pollyn avioliitolla ollut taottu mitään yhteiskunnallista

yhdysrengasta heidän ja Orznashin välille. Hänen mielestään oli

parasta esiintyä säälin merkeissä — sääliväisenä koditonta tyttöä

ja nuorten rakkautta kohtaan. Vähitellen hän alkoi pitää itseään

jalomielisenä henkilönä, joka otti orporaukan kotiinsa, kasvatti hänet

oman perheensä keskuudessa ja lopuksi toimitti hänet kunnialliseen

avioliittoon nuoremman veljensä kanssa, jonka maallisia olosuhteita hän

oli siinä määrin edistänyt, että tämä kykeni tuon askeleen astumaan.

Jotkut kyläläiset katselivat asiaa samassa valossa kuin Jim ja häntä

ylistettiin kunnon mieheksi. Toiset kuitenkin mielivät pitää häntä

pakotuksen uhrina. Rouva Fuller oli antanut suostumuksensa, ja hän oli

Jimin kanssa yhdessä nuoren Clementin holhooja; tietenkään ei Jimillä

ollut varaa uhrata veljensä palveluksia talon töissä, — jos Clem olisi

uhannut lähteä, olisi herra Fuller joutunut varsin täpärälle, hän ei

olisi koskaan saanut toista sellaista apulaista sillä palkalla, jonka

hän pojalle suoritti...

Häissä oli suuri väenpaljous, sillä jokainen, olipa sitten tullut

osoittamaan hyväksyvänsä Jim Fullerin käytöksen tai nauttimaan hänen

hämmennyksestään, oli utelias näkemään nuoren morsiamen ja sulhasen,

jotka olivat miltei lapsia. Polly oli vähän tunnettu High Tiltin

kirkonkylässä, jossa hän kävi vain harvoin; Clemin tunsi jokainen, ja

nyt kävi selville, että hänestä yleensä pidettiinkin. Tosin hän oli

muutamissa suhteissa omituinen ja hiukan muokkaamatonkin, ja kun hän

puolusti Bob-veljeä, niin epäiltiin, että hän itsekään oli aivan reilu,

mutta jokainen tunnusti hänen olevan säyseän, kohteliaan ja rohkean

pikkumiehen, jolle kaikkien täytyi toivoa hyvää.

Vihkiminen tapahtui High Tiltin kirkossa, jota eivät synkistyttäneet

mitkään muistot »isäparasta» ja jonka sekä Jim että Mary sen vuoksi

katsoivat ylevämmäksi ja sopivammaksi paikaksi vapaatilallisen

vihkimiseen kuin Throwsin kappelin. Oli ollut suurta levottomuutta

vastuunalaisempien Fullerien mielessä siitä, kuka ryhtyisi naittajaksi.

Tom Ebony olisi voinut sen tehdä, mutta Jimistä sopi Polly parhaiten

orvoksi, jonka hän, Bodingmaresin Jim Fuller, oli pelastanut

huonomaineisesta ympäristöstä. Sitäpaitsi oli Tom lähtenyt Bettynsä

ja tämän lapsen kanssa kahdeksi viikoksi Brightoniin eikä olisi ollut

löydettävissä sinä ainoana päivänä, joka mukavasti sopi heinänkorjuun

ja lampaiden keritsemisen väliin. Ja kun Pollylla ei ollut muuta

sukulaista, niin esiintyi hänen naittajanaan Shoyswellin Dunk,

joka katsoi ikäänkuin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kehittyneen

siitä, että hän monet monituiset vuodet oli ostanut rehujuurikkaita

Orznashista ja aina kehunut Ebonyn juurikkaita hyviksi, välittämättä

siitä, mitä tämän elintavoista ehkä ajateltiin. Sulhaspoikana oli

valitettavasti Robert, — Clem oli tahtonut hänet saada, korostaen

vaatimustaan niin paljon, että moinen kiittämättömyys suututti Jimiä.

Robert lihallisine kasvoineen, harhailevine sinisine silmineen,

paksuine öljyttyine hiuksineen ja pienine leikattuine viiksineen,

ruudullisissa polvihousuissaan keikaroiden, tärvelisi hää-tunnelman

— toisi Bodingmaresin häpeän etualalle, jolta Jim niin hyvällä

menestyksellä oli karkoittanut Orznashin häpeän.

Robert oli taaskin tullut äreäksi ja oikulliseksi. Ruumiillisen

eloisuuden ja raa'an voiman pursunta oli keväällä lakannut. Hän näkyi

menettäneen luottamuksen itseensä. Clem kummeksi, kuinka Hanna mahtoi

käyttäytyä, mutta Bob näkyi viihtyvän hänen seurassaan yhtä hyvin kuin

ennenkin. Oliko mahdollista, että hän oli suruissaan veljensä lähenevän

avioliiton vuoksi, surren sen toveruussuhteen katkeamista, jota hän

viime kuukausina tuskin oli näkynyt pitävän arvossa? Siltä ei tuntunut,

sillä Robert suhtautui Clemin onneen riemulla, myötätunnolla ja

innolla. Olipa tuonut hänelle kauniin hopeisen maustesäiliönkin, joka

oli nuoren parin saamista lahjoista komein.

Kun Clem hääpäivänään tavallisen aamutyönsä jälkeen meni siistimään

itseään ja pukeutumaan juhlaan, tapasi hän Robertin makuuhuoneessa jo

täydessä hääasussa, mutta tuskin vastaavassa mielentilassa, sillä hän

istui aivan suorana tuolilla sänkynsä vieressä, iso raamattu polvillaan.

»Hei! Mitä on tapahtunut?» kysyi Clem riistäen puuvillaiset työtamineet

yltään.

»Jotakin kauheaa.»

»Mitä sitten?»

»Olen saanut varoituksen.»

»Raamatustako? Mitä sinä sen kanssa puuhailet, Bob? Oletpa sinä kovin

omituinen.»

»Minä näin sen tuolla — löysin sen ottaessani esille paitojani ja

tuumin: 'Katsotaanhan, mitä sillä on sanottavaa.' Ja niin minä avasin

sen, kuten on tapana tehdä, ja luin: 'On hirmuista langeta elävän

Jumalan käsiin.'»

»No, entä sitten? Ethän voi lukea raamattua tuolla tavalla.»

»Se on oikea tapa sitä lukea — silloin se ilmoittaa asioita.»

»En ole iässäni kuullut kummallisempaa, pakanallisempaa väitettä.

Taisivathan ihmiset menetellä siten ennen muinoin, kun ei kukaan mitään

tiennyt eikä ymmärtänyt.»

»Älä tule sanomaan minulle, etten minä mitään ymmärrä.»

»En minä sitä sanonutkaan. Sanoin vain, ettei sellainen menettely ole

järkevää.»

»Luulet tietäväsi paljonkin uskonnosta vain siksi, että sinut kohta

vihitään pitäjän kirkossa. Kirkko ei voi sinun hyväksesi mitään tehdä,

mutta raamattu voi — raamattu on Jumalan kirja. Kuulehan, minä avasin

sen jälleen ja siinä sanottiin: 'Silloin he huutavat, mutta minä en

kuule.'»

»Mutta, Bob...»

»Pidä suus kii! Et käsitä uskonnosta mitään, jollet tässä näe

selvästi Jumalan sormea. Sanon sinulle, etten välitä rahtuakaan

pitäjänkirkostasi. Minun uskontoni on raamattu, niinkuin isänikin oli.»

»Mutta, Bob, minä en tiennyt sinulla mitään uskontoa olevankaan.»

»Noin sinä yhä ivaat ja epäilet minun uskontoani, koska se ei ole sama

kuin omasi.»

Clem nielaisi äreän vastauksen, joka hänellä jo oli huulillaan.

Sulhasen ja sulhaspojan ei sopinut kiistellä jumaluusopillisesta

kysymyksestä ihan häiden edellä. Sitäpaitsi näytti Bob-parka niin

alakuloiselta ja säikähtyneeltä. Clem otti raamatun käsiinsä ja avasi

sen umpimähkään.

»Tuossa sanotaan: 'Kolme maljaa, tehdyt mantelinmuotoisiksi, ynnä nuppu

ja kukkanen samassa oksassa — mitä siitä sanot? Eihän se merkitse

mitään.»

»Kirja ei vastaa sinulle, kun et sinä usko, mutta se vastaa minulle.

Anna se tänne... ei, pidä se... Pane se pois, — en saa säikähdyttää

itseäni vielä pahemmin.»

Kun molemmat nuoret miehet olivat valmiit, menivät he nelipyöräisten

rattaiden luo, jotka odottivat sulhasen saattuetta. Jim oli tarkasti

seurannut paikkakunnan tapaa, jopa siihen määrin, että oli lähettänyt

Pollyn yöksi Shoyswelliin, jotta hänen »isänsä» toisi hänet

vihkimätoimitukseen. Jim ja rouva Fuller istuivat kasvot hevoseen

päin ja Mary selin siihen. Bob kiipesi sisarensa viereen, ja Clem oli

juuri asettumaisillaan ajajan istuimelle, kun Jim äkkiä käsitti, että

sulhasen oli sopivampi istua sisäpuolella. Bobin täytyi siis nousta

ajajan viereen suureksi mielipahaksi ja Cleminkin harmiksi.

Morsian oli jo odotellut neljännestunnin kirkossa, koska kaikki

Shoyswellin kellot olivat edellä. Alussa Clem tuskin tunsi häntä hänen

heleänsinisessä, kermanvärisillä pitseillä koristetussa hääpuvussaan.

Olipa hän laittanut hiuksensakin nupulle, mikä antoi hänelle omituisen,

täysikasvuisen ulkonäön. Vasta kun tyttö käänsi häneen silmänsä, joihin

viimeiseltä oli tullut kummallisen vetoava ja alistumista ilmaiseva,

välähdykseksi syttynyt katse, näkyi hän tuntevan oman pienen Pollynsa,

Orznashin mustan lampaan, jonka hän nyt ottaisi hartioilleen. Tyttö

pani kätensä hänen kainaloonsa heidän, koko seurueen, astuessa

kirkonkäytävää pitkin, ja nuorukainen puristi tuota tiukkaan

kiiltonahkahansikkaaseen puettua kätöstä hellästi itseään vasten.

Hän oli unohtanut vetää omansa käsiinsä, ja toimituksen ensimmäinen

osa jäi häneltä melkein huomaamatta hänen hartaasti yrittäessään

saada niitä käsiinsä. Hän päätti tyytyä yhteen — olihan melkein

mahdotonta pidellä sellaista pientä esinettä kuin sormusta hansikkaat

kädessä. Sekä hän että Polly olivat opetelleet vihkimiskaavan hyvin

huolellisesti, joten ei kumpikaan tehnyt erehdyksiä, vaikkakin

Polly silloin tällöin uhkasi käydä sanattomaksi. Rovasti Brackpool

suoritti toimituksen ripeästi, ottaen heiltä heidän lupauksensa, ja

pian he pitelivät hänen kauhtanansa sivunauhojen laajoja päitä hänen

peruuttamattomasti antaessaan heidät toisilleen.

Kaikki kävi hyvin tyynesti ja nopeasti. Clem piti papin

pehmeäsointuisesta supattavasta äänestä, joka suuresti poikkesi High

Tiltin kappelissa tavallisesti käytetystä rukousäänestä, mutta muut

perheenjäsenet olivat kiusaantuneita, kun eivät voineet hänen »tuolla

lailla mutistessaan» löytää kohtia, ja Robertilta jäi kuulematta, mitä

Abrahamista sanottiin, vaikka hän erikoisesti oli sitä odotellut.

Kaiken kaikkiaan tuottivat pitäjän kirkon mahdollisuudet jonkinlaista

pettymystä, sillä toimituksen jälkeen urkuri eksyi soittaessaan

Mendelssohnin häämarssia, ja Clem talutti morsiamensa kirkosta

äänettömän hiljaisuuden vallitessa.

Toimitus oli käynyt niin nopeasti, että sulhasen kuski ei ollut

vielä palannut »Royal Georgen» kapakasta, jonne oli pistäytynyt

nauttimaan virvokkeita, ja Clemin ja Pollyn täytyi odottaa pari,

kolme minuuttia tuoksuvan kesäkuuron tihutuksessa sillä välin, kun

häntä käytiin noutamassa takaisin velvollisuuksiaan täyttämään.

Kirkkoväki kerääntyi heidän ympärilleen, ja ulkopuolella kirkkopihassa

odotelleet syytivät heidän päälleen konfetteja. Tuhatväriset hiutaleet

leijailivat kuulakassa sateessa, tähdittäen Pollyn sinisen puvun ja

Clemin mustan villatukan. He olivat liian hämillään puolustautuakseen,

mutta kumarsivat yhdessä päätänsä seisoessaan käsi kädessä ja nauraa

kikattivat värähtelevän sateenkaaren heidät sokaistessa.

»Onnea sinulle, pikkuveli!» huudahti Hanna Iden, äkkiä työntyessään

esille serkkunsa Darius Ripleyn kanssa ja heittäessään kourallisen

riisiä hänen kasvoillensa.

Riisi oli toista kuin konfetit — se koski ja kirvelsi. Clem vetäysi

pois ja Hanna nauroi.

»Minä säikähdytin sievän sulhasen — mutta tiesinhän, että hänet on

helppo säikähdyttää. Olen säikähdyttänyt hänet ennenkin.»

Hetkisen hän seisoi pojan edessä, heiluen Dariusta vastaan, jonka

käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Sitten Clem kauhukseen huomasi, että

Bob oli tulossa Hannaa puhuttelemaan, tunkeutuen Pontien, Dunkien,

Pepperien ja Shovelien välitse... Bob ei välittänyt kestään, hän tahtoi

puhutella tyttöä heidän kaikkien nähtensä.

Mutta tämä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan nauroi jälleen ja nojasi

päätänsä Dariuksen olkapäätä vasten. Sitten hän kääntyi ja riensi pois,

yhä nauraen, saman näppärän, pienen mustalaisnuorukaisen astuessa hänen

vieressään.

Kauhean tuokion ajan Clem luuli, että Robert lähtisi heidän perästään,

mutta väkijoukon kääntyessä aaltomaisesti ja ryhmittyessä Hannaa

manaamaan, tungettiin hänet takasin pylväskäytävään; ja seuraavassa

silmänräpäyksessä saapui kuski epätoivoisesti juosten ja osoittautuen

kuskiksi vain vyötäröä myöten, sillä alempaa hän oli työmies

rohtimisissa housuissa ja savitahmaisissa saappaissa.

Fullerin ja Dunkin väki kapusi nyt ensimmäisiin ajopeleihin, jättäen

toisissa seuraamaan niin monta kuin niihin mahtui. Polly istui Clemin

polvella hyvin hiljaisena ja säikähtyneenä, kankeana ja hengästyneenä

paksussa puvussaan ja sulhasensa kuumassa, tiukassa puristuksessa.

20.

Suuri seurue istuutui hääpäivänä aamiaiselle Bodingmaresissa.

Se oli katettu ruokasaliin, jota ei käytetty enempää kuin pari

kertaa vuodessa, paitsi vastaanottohuoneena niille hienommille

vieraille, jotka toisinaan itse kävivät noutamassa munia ja voita

maatilalta. Seinät olivat vihreät — valitettavasti aivan toisenlaista

vihreänvivahdusta kuin ikkunoihin pujotetut verhot — ja koristellut

täytetyillä linnuilla. Oli myöskin värikuva kuningatar Victoriasta,

puupiirros Frithin rautatieasemasta ja pari kolme lihavia lapsia ja

enkeleitä esittävää saksalaista väripainosta. Ikkunalaudat olivat

sullotut täyteen kasveja, enimmäkseen sanajalkoja ja kaktuksia, jotka

vielä enemmän vaimensivat verhojen välitse tunkeutuvaa vihervää valoa.

Ruokasali oli jotakin erikoista ja harvinaista naapuriston talonpojilla

ja kohotti Bodingmaresin melkein aateliskartanon arvoon.

Pöytä melkein täytti huoneen, ja vieraiden täytyi huolellisesti

puristua paikoilleen sen ympärille. Keskellä oli hääkaakku,

Bulverhythen sokerileipurin mestariteos, ja hän oli myöskin hankkinut

tortut, hyytelöt, lihapiirakat ja viinin. Mutta vaikka kaksi karahvia

olikin täynnä Australian vaaleaa burgundia, oli teekannu kuitenkin

kunniasijalla, kohoten sen ympärille asetettujen kuppirenkaitten yli.

Kotoista liike-elämääkään ei Bulverhythen tungettelija ollut kokonaan

hyljännyt, sillä High Tiltin maustekaupoista ostetulla säilykelohella

ja säilykehummerilla täytetyt lautaset hillitsivät hillojen ja

torttujen hohtavia värejä.

Kesti lähemmäksi viisi minuuttia ennenkuin jokainen oli asettunut

paikalleen. Pöydän toisessa päässä istui Jim Fuller, talonisäntä, äiti

toisella puolellaan ja sisar toisella. Vastakkaisessa päässä pieni

morsian ja sulhanen kainosti yhteenlyöttäytyneinä katselivat tätä

hommaa. Sivuilla istui talollisia perheineen — Udiamin Pont, Boarsneyn

Willard, Shoyswellin Dunk, Haiselmanin Cox, Little Londonin Pix ja

Weightsin Pepper — viimemainittu leskimies ja istuen mahdollisimman

lähellä Elizabeth Fulleria, jonka kaula ja kasvot olivat pehmeät ja

silmät loistivat suurina ja nuorina, vaikka tukka alkoikin vaalentua.

Saapuvilla oli myöskin pari tuttavaa Bulverhythestä, muistona niiltä

ajoilta, kun perhe asui kaupungissa. Näiden joukossa oli sokerileipuri,

joka oli aterian järjestänyt, ja hänen tyttärensä Mabel. Nämä olivat

jokseenkin jyrkkänä vastakohtana naapureilleen — Arthur Powland

kaupunkilaistakissaan ja pehmeässä kauluksessaan toisten mustille

takeille ja kurkunkuristajille, Mabel sievässä nutussaan ja hameessaan,

pieni hattu kallellaan päässä, näiden silkkipuseroiden, kaulahelyjen ja

isojen satakaunoilla päärmättyjen olkihattujen keskellä.

Viimemainittu oli sievä tyttö ja olisi halunnut keimailla Robertille,

joka istui hänen vieressään. Mutta sulhaspoika oli levottoman

synkkyyden tilassa, eikä häneltä riittänyt monta sanaa muille, kun

hän yhä ajatteli Hanna Ideniä, joka oli nauraen juossut pois Darius

Ripleyn käsivarret vyötäisillään. Tämä kuva kohosi Robertin ajatusten

ja Mabelin viekoittelevien huulten välille, se vieroitti hänet pöydän

nautinnoista ja häiritsi hänen osanottoaan nuoremman veljen riemuun,

jonka onni hänen tänään olisi pitänyt tuntea omakseen. Ripleyn rohkea,

vallaton syleily, joka ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos hän

häätilaisuudessa olisi armastellut jotakuta High Tiltin tai Salehurstin

tyttöä, tuntui ennustavan kohtalokkaalta, kun oli kysymyksessä Hanna,

johon kukaan mies ei koskenut ystävyydessä eikä leikillä. — Neitonen ei

olisi sallinut hänen sitä tehdä, jollei — tuumi Bob — hän olisi mitään

tarkoittanut. Hän pitää yhtä sen pienen mustalaisveitikan kanssa,

vaikka hän vannoi minulle...

Mabel teki sen johtopäätöksen, että komea, kookas Fuller oli pässinpää.

Näin häilyi Hanna Idenin varjo Clemin häiden yli. Yleinen pakotuksen

ja äänettömyyden ilmakehä, joka vaikutti vieraisiin, ei johtunut

yksinomaan vastavihittyjen kainoudesta, jotka tuskin avasivat suutaan

muuta kuin hääkakkua syödäkseen. Synkkä tunnelma näkyi pikemminkin

säteilevän Robertista, siinä kun hän istui kädet epäkauniisti,

taskuissa, tuijottaen lautasellaan olevaan ruokaan, jonka hän ei

koskaan ennen ollut sallinut jäädä niin kauan koskematta. Clem tarkkasi

häntä levottomasti — hän arvasi hänen tuskansa, hän tiesi, että häntä

vaivasi mustasukkaisuus. Tietenkin Hanna saattoi leikitellä Ripleyn

kanssa vain kiihoittaakseen Bobin intohimoja ja kannustaakseen häntä

uhrauksellisempaan kosintaan... mutta aivan yhtä mahdollista oli,

että, tyttö oli väsynyt häneen ja kääntynyt oman heimonsa miehen

puoleen... ainakin hän oli katsahtanut niin ilkkuvan uhmaavasti

Clemiin, jonka kasvoja vieläkin tuntui hänen niihin heittämänsä vihmova

riisikourallinen kirveltävän.

Australialainen burgundi oli kylliksi väkevää vihdoinkin hieman

elostuttamaan Robertia. Hän ei pitänyt sen karkeasta, happamasta mausta

kielellään, mutta outona juomana se teki vaikutuksensa, ja vähitellen

Hannan kuva hiukan hämärtyi. Sen huomattuaan hän nautti sitä lisää ja

kykeni varsin sopivin sanoin ja sulavasti kiittämään sulhasen äitiä,

kun tämän malja esitettiin. Shoyswellin Dunk puhui morsiamelle, ja

Clem takertui omien sanojensa pauloihin, koska puoli lasillista viiniä

oli hänet entistä enemmän ja vallan kauheasti häkellyttänyt. Mutta

jokainen toivoi hänelle hyvää ja otti hänen sanansa vastaan meluisalla

hyväksymisellä, johon useimmat niistä upposivat. Hän istuutui hyvin

säikähtyneenä, mutta lohduttautuneena nähdessään Bobin hänelle

äänekkäästi nauravan.

Kun kuherruskuukausi oli rajoitettu kuuteenneljättä tuntiin, oli

ajasta otettava ankara vaari, ja heti kun maljat oli juotu, kysyi Clem

Jimiltä, saisiko hän Pollyneen heti muuttaa Pookwelliin. Ei ollut

mitään syytä sitä kieltää — ne ajat olivat ohi, jolloin hääjuhla

tuntikausien syöminkien ja juominkien jälkeen riehahti tanssiksi.

Useimmat vieraista alkoivat tuntea uneliaisuutta viinin jälkeen,

pöytäseura oli jälleen vaipumassa äänettömyyteen, ja Clem pelkäsi, että

jos hän kauvemmin odottaisi, näkisi hän Hanna Idenin varjon jälleen

hulmahtavan sen yli.

Niinpä hän ja Polly kiipesivät, tällä kertaa siunatun yksinään,

vanhoihin vuokravaunuihin, joista tuoksahti ummehtunut tallin ja

nahan lemu, ja jättäen hääseuran raukeasti vähenevän konfettipilven

himmennykseen ajoivat juhlallisesti totisina ensin pihakujaa alas ja

sitten sen kolmen neljänkymmenen metrin pituisen pätkän maantietä, joka

oli ulkoportilta Pookwelliin.

Mutta vaikka mökki oli näin lähellä, näytti se varsin etäiseltä, kun

he jäivät kahden kynnykselle ja ajopelit mennä kolkuttivat vinkuvine

pyörineen takaisin majataloa kohti. Ryhmä sivulla sijaitsevan

kiviaidan vieressä kasvavia marjakuusia kätki silmiltä kolmen

pellonsaran erottaman Bodingmaresin, ja takana sulki leppärykelmä

kahden korkealle kohoavan solakan lombardialaisen poppelin kera kaikki

tutunomaiset viljelykset näkyvistä. Etupuoleltaan vain oli pieni

rakennus alttiina etelän auringolle, joka oli paahtanut sen laastitut

seinät ruskeankellerviksi kuin kauan säilytetyn juuston. Pensasaidan

ja tanhuan toisella puolella viettivät rämeitä kohti pellot, joilla

pitkä, vielä kypsymätön vilja huojui. Dudwellin joki hiipi Socknershin

mäkiniittyjen juurella, joilla mustat kuivaushuoneet törröttivät

tornimaisina ja latvatut raidat uivat myrskyisen valon kuvastimessa.

Sama valo värähteli vihaisesti Clemin kasvoilla hänen kohottaessaan

ne avaimen kanssa ponnisteltuaan. Kun hän vihdoin työnsi oven auki,

virtasi se hänen ylitseen huoneeseen, valaisten jyrkät, naurettavan

kapeat portaat, jotka melkein heti kynnykseltä alkaen kohosivat

yläkertaan.

Polly seurasi häntä omituisen jäykkänä, ja he astuivat keittiöön, joka

näytti varsin siistiltä ja tyhjältä. Valo, joka nyt oli helahtanut

todelliseksi päiväpaisteeksi, päilyi pöydän puhtaaksi hangatulla

puupinnalla.

»Tuo tietää enemmän sadetta», virkkoi Polly.

He katselivat toisiaan tolkuttomasti oudon pöydän yli oudossa,

paperoimattomassa huoneessa, jonka seinillä oli outoja patoja ja

pannuja ja sivupöydällä kaikki uudet porsliiniastiat. He itsekin

näyttivät oudoilta — Clem mustassa takissaan ja korkeassa kankeassa

kauluksessaan ja Polly tiukassa sinisessä puvussaan nuputettuine

hiuksineen.

»Minä en nainut sinua haastellaksesi minulle ilmasta», sanoi Clem

vihdoin.

Sitten he purskahtivat molemmat nauruun, ja nuorukainen juoksi pöydän

toiselle puolelle ja sieppasi hänet syliinsä.

»Oi, Clem, tää on kaikki ollut niin outoa», huokasi Polly.

»Muttei se enää ole outoa.»

»Ei, mutta se on ollut kauheaa... sellainen väkijoukko ja sinä kun

mikäkin vieras nuori herrasmies...»

»Näinkö sinä juttelet vieraiden nuorten herrasmiesten kanssa?»

»Ei, Clemmy, ei nyt — mutta... jätähän toki ne neulat tukkaani.»

»Minä en pidä siitä, että tukkasi on noin ylöskiedottuna — se näyttää

niin oudolta.»

»Nyt kun olen naimisissa, ei minun sovi pitää sitä riippumassa.»

»Voit panna sen nupulle huomenna, kun olet ihmisten näkyvissä. Mutta

nythän olemme kahdenkesken.»

Polly salli hänen hyväillä itseään, pikemminkin alistuen hänen

hellyyteensä kuin ottaen sen vastaan. Hän ei ollut niin tottunut

onneen kuin nuorukainen ja tunsi itsensä vielä hiukan vauhkoksi

uudessa ympäristössään. Outo keittiö paljaine seinineen ja uusi

into, joka alkoi värähdellä pojan äänessä ja kosketuksessa, sai

hänet levottomaksi. Mutta kun ilta oli kulunut, kasvoi hänen

yhteenkuuluvaisuudentunteensa ja karkoitti pelon, — nuorukainen oli

hänen rakas Clemmynsä tässä oudossa asunnossakin ja intohimoisen

rakkauden hurmaamana. Clemmyn herttaisuus ja lempeys olivat

perinpohjaiset. Syvä kiitollisuudentunne kuohutti Pollyn sydäntä,

ja hän otti tumman, villatukkaisen pään käsiinsä ja suuteli sitä

kiitollisen lapsen pitkillä, kunnioittavilla suudelmilla, sitten äkkiä

muuttuen ikäänkuin äidiksi, jonka rinnoilla tuo sama pää lepäsi.

21.

Kolmen pellonsaran erottamassa Bodingmaresissa Robert tarkkasi

juhlan loppua. Linjaalirattaita ja kääsejä suhahti pois vieden

vapaatilallisia, viivyttelijöitä rupatteli ovella, ruokasalissa

jäähtyivät ja ummehtuivat aterianjäännökset. Keittiö näkyi olevan

täynnään pesemättömiä lautasia ja Maryn ja aputytön liehuvia

hameenhelmoja. Mary toivoi, että miehet lähtisivät Jumalan haltuun

eivätkä kieppuisi äidin ympärillä, — sitten hän voisi ryhtyä todella

järjestelemään. Oli tuskin säädyllistä nähdä heidän tuolla lailla

liehakoivan kahdeksankuukautista leskeä. Sääli vain, ettei äiti sitä

itse tajunnut...

Niinpä hän juoksenteli tarkoituksellisesti keittiön ja eteisen

väliä, rouva Fullerin seistessä ovella hymyilevänä ja punehtuneena

jutellessaan Pepperin ja Coxin kanssa. Pepper oli antanut

hänelle hääkukkasen napinreiästään, ja molemmat miehet käyttivät

hyväkseen vapautta, jonka häätilaisuudet suovat. Marya ellotti, ja

Robertiakin tuskastutti. Hänen äitinsä tulisi muistaa, että hän oli

täysi-ikäisten poikien äiti... Mutta siinä hän nyt hymyili posteljooni

Wheelsgatellekin, kun hän saapui kirjeineen. »Hyvää iltaa, herra

Wheelsgate. Olen tavattoman pahoillani, ettette voinut olla häissä,

mutta katsotaanhan, eikö vielä ole vähän kakkua jäljellä.»

Tuo oli liikaa. »Sinulle alkaa tulla liian kylmä, äiti», sanoi Robert;

»et saisi tuolla iälläsi olla ulkona viileässä varjossa».

»Hyväinen aika, lapsi! En ole ehtinyt siihen ikään, jolloin kesäkuun

viileys luissa tuntuu. Kuinka sinä haastat! Mutta täytyyhän minun toki

mennä sisälle noutamaan kakkua herra Wheelsgatelle.»

»Se on kaikki lopussa», huusi Mary käytävästä.

»Sepä kummallista. Luulin nähneeni aika möhkäleen pöydällä. Mutta

sitten ovat varmaan Clem ja Polly ottaneet sen mukaansa. Olen

pahoillani, herra Wheelsgate, mutta jos Clem on sen vienyt, niin

saatte kappaleen myöhemmin. Sillä me aiomme lähettää maistiaispaloja

ystävillemme — saimme siroja pieniä pitsikoristeisia rasioita herra

Powlardilta. Teidän pitäisi ne nähdä.»

Kerrankin vaihtoivat Mary ja Robert toiselleen myötätuntoisen katseen,

mitä olivat elämässään harvoin tehneet. Äiti oli parantumaton — hän

olisi tarvinnut isäparan peräänkatsojakseen. Jim, jolla yksinään oli

määräämisvaltaa, puuhaili pihassa. He eivät muuta voineet kuin hääriä

levottomina ja häiritsevinä hänen ja hänen ystäviensä ympärillä, kunnes

miehet vihdoinkin läksivät ja rouva Fuller leppoisasti hymyillen palasi

huoneeseen.

»Ei missään ole niin hauskaa kuin häissä», virkkoi hän.

»Ehkei», sanoi Mary, »mutta säälittää, että se hauskuus tulee liian

pian hautajaisten jälkeen».

Vapautuneena vartiotoimestaan lähti Robert omille asioilleen. Hän

tiesi, että hänen olisi tullut mennä auttamaan Jimiä lypsyssä, mutta

hän tunsi olevansa kykenemätön ryhtymään työhön. Niinpä täytyi naisten

nopeasti muuttaa ylleen vanhimmat hameensa ja asettua lypsyjakkaroille,

kun Robert sitävastoin häätamineissaan käveli pois Blindgroomsia kohti.

Oli tosin jokseenkin aikaista käydä Hannaa tapaamassa, mutta olisihan

hänen äitinsä saapuvilla, ja Robert tunsi, ettei hän hukkaisi aikaansa,

jos voisi päästä vanhan naisen suosioon, sillä tytön äidin kammon

hänen »korskeuttaan» tai pakanuuttaan kohtaan hän luki syyksi Hannan

tilapäisiin väistelyihin. Mutta päinvastoin hän tapasikin tyttären eikä

äitiä Blindgroomsin isossa hämärässä keittiössä. Se oli tavattoman

iso huone, luultavasti kaksi suojaa muutettu yhdeksi jonakin unhoon

jääneenä aikana, ja kovin kostea, sillä mökki oli rakennettu tien

rinnan alapuolelle. Sinne mentiin sammaltunutta polkua pitkin, joka

vietti alaspäin ohdakkeita ja hyljättyjä vihanneksia kasvavan puutarhan

poikki. Hanna puuhaili nurkassa isoa myttyä sitoen.

»Vai olet tullut tänne, lapsi», virkkoi tyttö vilkaisematta ympärilleen.

»Et kai luullut, että ne pahuksen häät olisivat pidättäneet minut

poissa.»

»Häät ovat hauskoja tilaisuuksia. Tanssitko siellä?»

»En minä! Ei meidän häissä tanssita.»

»Kun serkkuni Yocky Lovell meni naimisiin, niin me tanssittiin, kunnes

tähdet tuikahtivat taivaalle; ja me tanssimme hautajaisissakin.»

»Mitä sinä tuolla säkillä teet?»

»Minä sullon tavaroita matkaa varten.»

»Mihin sinä olet menossa?» Kimeänlainen levoton falsetti värähti hänen

äänessään. Hanna vastasi tyynesti:

»Minä menen humalamaahan vaarnailemaan.»

»Älä vastaa minulle tuolla oudolla kielelläsi. Sano mitä tarkoitat.»

»Humalamaa on Kent, kuten sinun pitäisi itsekin tietää, ja

vaarnaileminen meidän oudolla kielellämme on vaatevaarnojen myymistä

pakanoille.»

»Nannie — älä mene.»

Hän oli astunut nopeasti tytön taakse ja kiertänyt käsivartensa hänen

ympärilleen hänen ollessaan polvillaan säkin suuta sitomassa. Hanna

työnsi hänet pois.

»Älä tule minua nyt häiritsemään.»

»Mutta sinun täytyy sanoa minulle — sinun täytyy vastata minulle, —

miksi tuolla lailla lähdet?»

»Enkö ole ennen ollut poissa?»

»Olethan sinä, senkin vietävä. Mutta tämä tapahtuu äkkiä.»

»Eikä niinkään. Minä tein päätökseni jo viime viikolla.»

»Ethän sinä minulle mitään kertonut.»

»Miksi minä sinulle olisin kertonut? Ethän sinä kysynytkään.»

»Etkö sinä kuulu minulle?»

»En minä kuulu kellekään.»

»Nannie, sinä olet julma — minä en voi sinua ymmärtää. Sinä sallit

minun rakastaa itseäsi ja minä olen kuin seitsemännessä taivaassa,

mutta sillä välin olet pelkkä naistuttavuus. Kun sinua nyt kuuntelee

ja katselee, ei luulisi, että iässämme olemme toisiimme pihkaantuneita

olleetkaan.»

»Minä en ole teidän vaaleiden kristittyjen kaltainen, jotka lemmitte ja

suutelette kaiken päivää ja puolet yötä. Jos semmoista haluat, ei sinun

olisi tullut minuun puuttua. Minä rakastan, milloin haluan, ja kai minä

annan sinulle isomman muistoläksyn kuin kukaan tämän seudun lihavista

tyttöhupakoista; mutta milloin en ole sillä päällä, en rakasta, ja

toivon, että sinä käyttäydyt siivosti.»

»Kuinka kauan viivyt matkalla?»

»Ehkä pari viikkoa.»

»Kuka matkustaa kanssasi?»

»Minä matkustan yksinäni.»

»Eikö Darius Ripley lähde mukaasi?»

»Oletko sinä mustasukkainen, korskea Bob?»

»Sano minulle — sano minulle suoraan, lähteekö hän mukaasi?»

»Ei lähde — senhän olisi luullut tietäväsi. Minä matkustelen yksinäni.

Mutta Dariuksella on kärryt, ja hän myy hevosia pakanoille, ja tiet

ovat vapaat kaikille köyhille ihmisille.»

»Nannie, Nannie, älä ärsyttele minua tuolla lailla, minä en voi sitä

kestää. Sano minulle — lupaa minulle, ettet puutu Dariukseen.»

Bob ei voinut enää pidättää halukkaita käsiään. Ne laskeutuivat tytön

olalle; ja taivuttaen häntä taaksepäin hän suuteli surumielin ja

intohimoisesti hänen huuliaan. Hanna riuhtautui hänen puristuksestaan

ja ponnahti pystyyn.

»Jätähän minut rauhaan! Minä en siedä sinun käsiesi kosketusta. Sinun

tulisi oppia, kuinka on naisia kohdeltava.»

»Sinä sallit Dariuksen kietaista käsivartensa vyötäisillesi

häätilaisuudessa.»

»Darius on minun sukulaiseni.»

»Ja minä olen sinun rakastajasi — siis enemmän kuin sukulainen.»

»Ei se niin ole. Sukulainen on aina minun sukulaiseni; rakastaja

on minun rakastajani vain silloin, kun tahdon. Niin, minä tiedän,

että luulet ostaneesi minut kuin tamman pitääksesi minua tallissa

ja lähteäksesi ajelulle milloin sinua haluttaa: sillä tavoinhan te

kohtelette omia naisianne. Mutta sillä tavoin ei kohdella minua,

korskea herraseni, vaikka oletkin vietävän hidas sitä oppimaan.»

»Vannotko minulle, että sallit Dariuksen syleillä sinua vain siksi,

että hän on sukulaisesi?»

Hanna katsoi häneen säälivästi.

»Mikä lapsi sinä oletkaan! Minä pidän sinusta enemmän silloin, kun olet

mies.»

»Suo minulle sitten siihen tilaisuus.»

»Teenhän minä, minkä minä vaivainen voin, sitä sinulle opettaakseni.»

»Saattamalla minut hulluksi.»

»Opettamalla sinulle säädyllisiä tapoja.»

»Eivätköhän minun tapani ole yhtä hyviä kuin useimpain miesten.»

»Sinun tapasi ovat pakanain tapoja, lapsi, ja tuntuvat

romaanilaistytöstä hieman raaoilta. Jos sinun ja minun on kuljettava

rinnan, tulee sinun oppia kohtelemaan minua kunnioittavalla tavalla.»

»Nannie — minä teen mitä vain tahdot, kunhan sallit minun sinua

rakastaa...»

Bob ei voinut hänen kanssaan väitellä, ei edes mitään tinkiä. Hänen

täytyi, kuten hän sadannen kerran totesi, suostua tytön omiin ehtoihin,

koskei tämä muilla ehdoilla häneen suostunut.

Neitosen silmät pehmenivät. Bobin kädet olivat ojentuneet häntä

kohti nöyrästi, mutta hänen ilmeessään oli tarmoa ja voimaa. Hänen

seisoessaan siinä vastapäätä tyttöä oli hänellä nuoren jumalan mahtava

vartalo ja kauniit piirteet — tai tytön oman vertauksen mukaan

pakanallisen kilpapainijan eli kurumengron.

Hän oli kookkaampi ja komeampi kuin kukaan Hannan oman rodun miehistä,

ja koskei hän ollut milloinkaan tavannut mitään niin loistavaa, niin

palvovaa ja uskollista, kykeni hän unohtamaan, ettei hän koskaan ollut

tavannut ketään niin typerää, niin kömpelöä ja mustasukkaistakaan. Hän

liikahti nuorukaista kohti ja hymyili. Hän ei tehnyt mitään elettä,

ei vihjaissut mitään kutsua, mutta nyt toinen tiesi voivansa häneen

nuhtelematta koskea. Hetkisessä oli Bobin mustasukkaisuus unohtunut,

hänen pelkonsa ohi. Käheästi nauraen hän tarttui tyttöön siepaten hänet

syliinsä, ja tämän kovuus näkyi sulavan hänen intohimoonsa niinkuin

kallio uppoaa aaltoihin.

22.

Se kesä oli edullinen Bodingmaresille. Jim näki kaikissa yrityksissään

menetelleensä oikein. Eipä niin, että ne koskaan olisivat lähestyneet

uhkarohkeutta, mutta hän oli ainakin poikennut isänsä vanhalta vaolta;

hän ei ollut kyntänyt niittyjä pelloiksi, mutta hän oli lisännyt

heinämaitaan ja jokseenkin rohkeasti käyttänyt apulannoitusaineita.

Nämä olivat erikoisesti tehonneet, ja Jimillä oli apilaa ja

italialaista ruista yli oman tarpeen, niin että kykeni myymään

muillekin tilallisille.

Paitsi yritystensä tuloksia oli häntä suosinut onni siinäkin, mihin

pelkkä viljelijän uurastus ei riitä. Päiväpaiste oikeaan aikaan

oli edistänyt hänen heinänsä kasvua; hänen viljansa oli hiukan

karkeaolkista, mutta teki paljon terää, ja hänen humalansa olivat

säilyneet rutolta, joka kahtena vuonna perätysten oli ne tärvellyt.

Kaikin tavoin rohkaistuneena hän ryhtyi suurempiin yrityksiin,

hän palkkasi renginkin — ensimmäisen vieraan apulaisen, joka

Bodingmaresissa oli ollut siitä asti, kun James Fullerin pojat olivat

kyllin vanhoja pystyäkseen työhön. Tällä miehellä oli oivallinen

todistus Hazel Streetiltä Kentistä, jossa hän oli palvellut yleistöissä

ja erikoisesti tottunut hevosten hoitoon. Kun Pookwell oli Clemin

hallussa, täytyi hänen asua High Tiltissä ja tallustaa joka päivä

pari kilometriä edestakaisin, koska Robert kieltäytyi ottamasta häntä

huonetoverikseen. Mutta sellainen järjestely oli tavallista pienten

maanviljelijäin seudulla, missä ei ollut rakennusyritteliäisyyttä.

Suunnitelma, että Clem ja Polly saivat Pookwellin, osoittautui

erinomaisen hyväksi. Clem tahtoi kaikin mokomin osoittaa kykynsä

kovalla työllä ja uhrautuvaisuudella. Ja haluten miellyttää sekä Clemiä

että Clemin omaisia hoiteli Polly oivallisesti kanoja ja varmaan säästi

Jimille useita shillingejä viikossa. Se oli varsin uutteraa aherrusta

eikä suonut nuorelle parille paljoa aikaa viettää toistensa parissa.

Mutta kumpikaan heistä ei ollut muuta odottanutkaan, ja heidän yhteiset

hetkensä auringonlaskun ja -nousun välillä tuntuivat kaksin verroin

ihanilta päivän eron jälkeen — ja olihan päivälläkin tilaisuutta

ohimennen tavata toisiaan, Clem kun aina riensi kotiin Pookwelliin

aterioimaan.

Jim oli hyvin tyytyväinen Clemiin ja Pollyyn, vaikkei hän

pitänyt kaikista heidän tavoistaan — Clem näkyi hänestä liian

kerkeästi mukaantuvan tavallisen työmiehen olotilaan Bodingmaresin

vapaatilallisloiston jälkeen. Mutta kieltämättä he säästivät hänelle

rahoja ja siten auttoivat arkisista ajatuksistaan huolimatta tilaa

eteenpäin. Ja hän osoitti hyväksymistään suomalla heille välistä vapaan

puolenpäivän, milloin heille ei sattunut työtä.

Heidän kuuliaisuuttaan ja tottelevaisuuttaan kohottivat Jimin silmissä

Robertin paheet, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana. Robertilla ei

ollut mitään osaa kesäkauden tuloksissa, ja hänellä oli vähän osaa

sadon korjaamisessa. Kevään aikaiset viikot hän tosin oli työskennellyt

varsin ahkerasti, vaikka hän aina olikin poissa iltaisin silloinkin,

kun pitenevät päivät eivät enää tehneet välttämättömäksi lopettaa

työtä ilta-ateriaan. Mutta Clemin häiden jälkeen hän näkyi »kokonaan

ratkenneen rentuksi». Hän poistui aamun tai iltapuolen töistä syittä

ja selityksittä. Hän muuttui luonteeltaan häijyksi ja oli toisinaan

humalassa. Jokainen arveli sen johtuvan jonkinlaisesta sykkyrästä hänen

ja Hanna Idenin välisessä ystävyydessä. Alettiinpa kylässä jo toisinaan

huhuta riitaantumisestakin, ja se toi uutta toivoa Jimin sydämeen.

Mutta jos välien rikkoutuminen todella tapahtui — ja oli syytä otaksua,

että sellaista ainakin kerran oli tapahtunut, — niin oli asia jälleen

paikattu ja Robert otettu takaisin orjuuteen.

Asiasta oli nyt tullut yleinen juorunaihe, ja toisinaan näki Jim

ihmisten kääntävän hänelle selkänsä torilla tai oluttuvassa. Yleinen

mieliala oli kuitenkin säälin sävyä, joka hänestä oli syystä tai

toisesta helpompaa kantaa. »Royal Georgen» tai »Eight Bellsin»

säädyllisessä tarjoiluhuoneessa, jossa vapaatilalliset joivat vakavina

lasin arvokkaassa toveruudessa, Jimin oli tapana haastella veljensä

lurjusmaisuudesta, hänen julkeasta kiittämättömyydestään, hänen

häijyydestään vainajaa kohtaan... »Jos hänen isä-parkansa voisi hänet

nyt nähdä...»

Tarjoilutuvan vieraat tunnustivat Fullerin kunnon mieheksi, kun

piti Robertia Bodingmaresissa, vaikka voisi helposti ravistaa hänet

niskoiltaan. Mutta Clemin avioliitto oli antanut Jimille makua esittää

veljiensä suhteen sallimusta, ja hän ajatteli kernaasti, että hänen

pitkämielisyytensä oli ainoa, mikä esti Robertin joutumasta kokonaan

hunningolle.

»Minun on muistettava isä-parkaani», sanoi hän Little Moatin Breamille

Copt Hallissa pidetyn huutokaupan jälkeen; »hänen tähtensä minun

täytyy pitää nuorukaista luonani. Ja mitä hän tekisikään, jos minä

hänet ajaisin talostani? Hän lyöttäytyisi niihin egyptiläisiin —

minä tiedän sen. Kerjäläisenä hän kiertäisi maanteillä sen lutkan ja

hänen joukkueensa kanssa... Oh, sanon teille, isäntä, että minulla

joskus on kauheita aavistuksia, olen näkevinäni poloisen Robertin

myyskentelemässä vasuja ja vaatevaarnoja tuolla pohjoisessa päin oman

arvonsa tunnon unohtaneena ja purtuaan hävyltä hännän poikki.»

Veli ei ollut yhtä kiitollinen Jimin kärsivällisyydestä kuin hänen

olisi pitänyt. Oli muka lorua, ettei hän, Robert, kunnollisesti

suorittanut työtään. Hän ei ollut lampaiden keritsemisestä asti ollut

päivääkään poissa, ja ainoa syy, miksi Jim ei ollut tyytyväinen, oli,

että hän olisi halunnut mustia neekereitä uurastamaan ilmaiseksi

aamusta iltaan rehtien valkoisten työmiesten asemesta, jotka aivojensa

avulla osasivat säästää lihasvoimiaan.

Robertin raha-asiat olivat nyt perin surkeassa tilassa. Hän ponnisteli

yhä vanhojen velkojen maksamiseksi ja teki samalla uusia. Hän oli ollut

velkaa Woolpackin kapakan isännälle ja maksanut tämän saatavat vain

joutuakseen Bunvashin »Valkoisen Hirven» isännän velalliseksi. Hanna

ei ollut hänen tuhlauksensa ainoa syy, — hän oli aulis kestitsemään

tilapäisiä tuttavuuksia, ja paria ystävyyssuhdetta, jotka hänen

riidanhaluinen luonteensa muutoin saattoi vaaraan, pidettiin yllä

hyvittävillä sovitusjuomingeilla. Hän pelasi myöskin biljardia ja

harjoitti jaloa keihäänheittourheilua. Hän kävi mielellään sirosti

ja kuosikkaasti puettuna ja löi vetoa kilpahevosista, lueskeli ilta-

ja urheilulehtiä eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaa

miehekkyyttään. Sitäpaitsi hänen täytyi aina lepytellä »karhuja»

osamaksuilla tai myöskin — »Valkoisen Hirven» ovenvartijalta

lainattuaan — maksaa sadanviidenkymmenen prosentin hävytöntä korkoa.

Ja kaiken tämän lisäksi oli Hanna, jota hän mielellään kuljetti

markkinoilla ja elävissäkuvissa ja jolle hän halusi ostaa lahoja

— kiiltäviä koruesineitä, jalokiviä tai kankaita, joista myyjät

tavallisesti kiskoivat häneltä ylihintoja, kun tunsivat hänen kiihkeän

halunsa ja tietämättömyytensä. Hän osti tytölle timanttisormuksen

vähittäismaksulla, väittäen, että timantin täytyi olla oikea kahdeksan

punnan hinnalla, vaikka Hanna selitti, ettei niin ollut laita, hän

kun tunsi timanttien hinnan, koska muuan loordi oli kerran tarjonnut

hänelle sellaisia.

Valitettavasti ei Robertilla nyt juuri ollut keinoja, millä lisätä

palkastaan kertyvää kassaa. Clemiltä ei enää käynyt lainaaminen

ja kapakoissa pelatessaan hän menetti yhtä paljon kuin voittikin.

Tosi kyllä, että hän olisi voinut mennä mustalaisten kanssa

kilpa-ajoihin niin usein kuin tahtoi, ja heidän vihjauksensa

hevosten voittomahdollisuuksista olivat yleensä hyviä. Mutta hän

ei ollut koskaan tottunut pelaamaan korkeammilla panoksilla kuin

puolikruunuilla, ja ne punnat, jotka hän menetti, peloittivat häntä

enemmän kuin voitetut punnat häntä tyydyttivät. Sitäpaitsi hän ei

nykyisin ollut parhaissa väleissä Ripleyiden ja heidän joukkueensa

kanssa. Hän epäili heitä mustasukkaisuudesta ja petollisuudesta. Hän ei

luottanut heidän vihjauksiinsa pelosta, että he tahallaan johtaisivat

hänet harhaan. Darius Ripley oli rakastunut Hannaan, siitä hän oli

varma. Hän olisi tahtonut raivata Robertin tieltään. Ja peloittavinta

kaikesta oli, että hän tiesi Hannan olevan kääntymässä häntä vastaan

juuri niiden häpeällisten juorujen vuoksi, joita hänen kiihkeä

rakkautensa aiheutti. Hanna oli ottanut hänet armoihinsa, koska hän

oli ylpeä vapaatilallisen lemmestä, varsinkin kun tämä oli vanhinta,

vakaantuneinta sukua tällä maaseudulla, jossa päivätyöläisetkin

katselivat mustalaisneitosta yliolkain. Mutta kun tuo ylväs nuori

keikari oli menettänyt maineensa ja arvokkuutensa, kun hän oli rahaton

ja velkaantunut, kun hänen oma perheensäkin potkisi hänet ulos, niin

vaikka Hanna itse olikin saattanut hänet häpeään, kerjäläiseksi ja

hylkiöksi, niin hän, Hanna Iden, olisi saanut hänestä kyllikseen. Sehän

olisi hänen tapaistaan.

23.

Myöhään saman vuoden syksynä ilmaantui uusi tahra tärvelemään

Bodingmaresin mainetta. Ynseä kohtalo näkyi vainoovan Jimin kunniaa,

sillä samalla kun se soi hänelle kaikenlaista aineellista hyvää, pyrki

se katkeroittamaan lahjansa jollakin myötäseuraavalla häväistyksellä.

Fuller ei ollut säädyllisellä elämällään kyennyt vaimentamaan

Clemin alhaisesta avioliitosta Orznashin tytön kanssa aiheutuneita

juoruja ja halveksimista, kun Robertin häpeä kohosi korkeimmilleen

ja Bodingmares senvuoksi joutui yhä julkeammin kapakkakeskustelujen

aiheeksi. Ja tuskin hän oli ehtinyt kuvitella itseään loukatuksi ja

anteeksiantavaksi veljeksi, kun koko High Tilt kuohahti kiukusta

kuullessaan uutisen, että rouva Fuller aikoi mennä naimisiin

posteljooni Wheelsgaten kanssa.

Tämä oli kauheaa. Ensiksikin hän oli ollut leskenä vasta vuoden, ja

olisi pidetty säädyttömänä, että hän niin lyhyen väliajan jälkeen

olisi mennyt naimisiin kenenkään, vaikkapa kuinka varakkaan ja

mahtavan miehen kanssa, varsinkin kun tiedettiin, että hän edellisen

avioliittonsa kolmenakolmatta vuotena oli elänyt aivan onnellisena

James Fullerin kanssa. Surun ilmeet olisivat hänessä olleet sitä

sopivampia, koska jokainen tiesi, että hän tositeossa ei surrut. Olihan

hän ollut keveä ja keimaileva jo viiden kuukauden kuluttua; hän oli

kummallisesti punastunut ja innostunut jutellessaan miesten kanssa ja

ulkonäöltäänkin ihmeellisesti nuorentunut; hän oli antanut aihetta

ihmisille ravistaa päätänsä ja lausua pahoja aavistuksia ja uhmaillut

kaikkia paikkakuntalaisten säädyllisyysvaistoja, kunnes jokainen High

Tiltin ja Salehurstin pitäjissä tuumi, että nyt oli kaikki mennyt

vinoon.

Kaiken kruunuksi hän oli valinnut köyhän ja halpa-arvoisen sulhasen.

Hän olisi voinut saada Weightsin Pepperin, joka oli varakas mies;

myöskin Little Londonin Pix, vaikka ainakin kymmentä vuotta häntä

nuorempi, oli häneen hullaantunut, ja hänen maansa koskettivat

Bodingmaresin tiluksiin pohjoisessa Dulwellin virran vaiheilla.

Arthur Powland oli leskimies ja oli käynyt tyttärensä kanssa kahdesti

talossa Clemin häiden jälkeen. Jos rouva Fuller olisi ottanut jonkun

näistä, olisi hänellä toki ollut jotakin näytettävää harhaantumisensa

korvaukseksi, mutta nyt hän oli valinnut aivan tavallisen, köyhän

miehen, yleisön palvelijan. Wheelsgate oli noin viisikymmenvuotias ja

oli kaiken ikänsä toiminut maalaiskirjeenkantajana. Hän oli säästänyt

hiukan rahoja, ja häntä pidettiin omituisena — toisin sanoen, hän

lueskeli mielellään ja osteli kirjoja. Rouva Fullerilla oli pieni

perintöosa omasta kohden, joten he kyllä tulisivat varsin hyvin

toimeen. He aikoivat ostaa mökin Salehurstin ulkopuolelta, juuri

siltä kohtaa, missä High Tiltin maantie menee Rotherjoen yli Bantonyn

alapuolelta.

Elizabethin silmissä oli kyyneleet, kun hän kertoi asiasta omaisilleen.

»Ollessani seitsentoistavuotias menin naimisiin saadakseni kodin ja

puolison, ja nyt nelikymmenvuotiaana minä menen naimisiin todellisesta

rakkaudesta.»

»Ettet häpeä, äiti, tuollaisia puhua, kun isä-poloisemme on ollut

haudassa tuskin vuotta enempää vasta. Vielä ei ole aika edes surupukua

riisua.» Näin nuhteli Jim.

»Älä luule, että minulla on mitään isääsi vastaan. Hän oli hyvä

ja uskovainen mies, kuten jokainen tietää, mutta sellaiset eivät

aviomiehinä aina ole miesten parhaita, ja muistahan, ettei hän ollut

minulle mikään eloisa puoliso, ymmärräthän. Minä en häntä moiti, mutta

toisinaan hän oli pikemminkin sanansaarnaaja kuin aviomies. Ehkä minä

olin hänelle liian nuori; olinhan vain lapsi, kun hän minut nai, ja

ihminen muuttuu avioliittoon mentyään toisenlaiseksi kuin mitä on

neitona ollut.»

»En usko asian siitä paranevan, että tuota kaikkea isäparasta

haastelet», virkkoi Jim surullisesti.

»Totta kai asia siitä paranee, että avioliittoni ei ollut lemmenliitto.

Säädytöntä olisi todellinen rakkautensa vuoden päästä unohtaa. Mutta

minun avioliittoni oli lapsen avioliitto. Nyt minä menen naimisiin

täysikasvuisena naisena.»

»Kenties», sanoi Mary, »on yhtä vaarallista naida rakkaudesta

täysikasvuisena naisena kuin naida rahaa nuorena lapsena».

»Minua ellottaa ja minä olen suruissani sinun tähtesi, äiti», virkkoi

Jim, »sillä mitä ikinä sattunetkin sydämessäsi tuntemaan, pidetään

sinun tekosiasi pitäjässä kevytmielisinä, ja se tietää enemmän juoruja

ja ikävyyksiä Bodingmaresille, juuri kun ihmiset alkoivat tottua

Robertiin ja hänen tapoihinsa».

»Tarkoittanet, että rinnastat minun avioliittoni Robertin

paheksuttavien hommien kanssa? Sitten sanon sinulle vain, isäntä, että

jos sinä häpeät minua, niin minä häpeän _sinua_.» Ja Elizabert meni

ulos heleä puna kasvoillaan, joka sai hänet näyttämään kymmentä vuotta

nuoremmalta.

Clem ja Polly puolustivat häntä, eivät siksi, ettei heidänkin mieltään

olisi tympäissyt, mutta rouva oli ollut heille ystävällinen ja auttanut

heitä avioliittoon, joten he velvollisuudentunteesta häntä kannattivat.

Robert oli kauhuissaan ja tyrmistynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa

oli, mitä se vaikuttaisi hänen suhteisiinsa Hannaan, ja hän teki sen

johtopäätöksen, että Hannasta oli epämieluista kuulla rakastajansa

perheen jälleen joutuneen halveksimisen alaiseksi. Bodingmaresin loisto

himmentyisi hänen silmissään yhä enemmän, ja Bob tuumi, että vain siinä

loisteessa hän näyttäisi otolliselta. Vaikka oli hyvinkin selvää, että

Hanna piti häntä arvossa hänen voimansa ja kauneutensa, hänen komean

vartalonsa ja tarmonsa vuoksi, ajatteli kookas Robert harvoin omaa

etevyyttään. Hänen rakkautensa oli taivuttanut hänet nöyrämielisyyteen,

jossa hänestä oli vaikeata ajatella, että Hanna voisi rakastaa häntä

vain hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi itsensä varmaksi, että hän

rahattomana ja halveksittuna ei voisi löytää armoa tytön silmissä, ja

nyt olivat rahat hupenemassa ja maine alkoi olla mennyttä.

Hanna oli poissa, kun juorut rouva Fullerin valinnasta ensiksi

levisivät kylässä. Hän oli lähtenyt telttavankkureineen ja serkkujensa

Yocky Sowellin ja Jerome Bosvillin kanssa Shovers Greeniin Wadhurstin

lähettyville, jossa oli markkinat. Päivänä, jona häntä odotettiin

takaisin, meni Robert Blindgroomsiin. Hän tahtoi itse kertoa tytölle

uutisen, nähdäkseen mitä toinen siitä tuumi.

Vastoin tavallisuutta tapasi hän keittiön täynnä väkeä. Siellä

oli Ambrose Ripley — Darius oli poissa — Tommy ja Sacky Carew ja

Aurora Stanley, puhdasverisiä mustalaisserkkuja, ja myöskin vähemmän

arvokkaita sukulaisia, kuten Mary Dixter, Luna Devenden, Peter Criol

ja muita puolirotuisia, joita nimitettiin niiden sivukylien mukaan,

joista he olivat kotoisin. Nämä puuhailivat lieden ääressä tai pöydän

ympärillä, ja huoneen täytti käristetyn sianlihan herkullinen haju,

joka yhtyi kattoparrujen alla leijailevaan savuun.

Vanha Leonora Iden kyni lintua.

»Tässä on Bodingmaresin korskea Bob», virkkoi hän, kun nuorukainen

astui sisälle. Jokainen tuijotti häneen, ja tummat silmät vakavissa

ilmeettömissä kasvoissa saivat hänet tuntemaan itsensä tavallista

kömpelömmäksi ja nolommaksi.

»Milloin saapuu Hanna kotiin?» kysyi hän Leonoralta.

»Hän saapuu tänä iltana, mutta hän ei sanonut odottavansa hyvää

herrasmiestään ennenkuin huomenaamulla.»

»Minä olen tullut vartavasten. Minulla on jotakin hänelle kerrottavaa.

Viipyykö hän kauan?»

»Hän viipyy kauan, ja kun hän tulee, on hänellä paljon puuhaa. Kaikki

köyhät ihmiset ovat kerääntyneet tänne pikkujuhlaan.»

Robert tunsi, että »kaikkien köyhien ihmisten» silmät tuijottivat

häneen, tunkien keittiön savun läpi, ja hänessä kasvoi omituisuuden ja

outouden tuntu.

»Minä menen häntä vastaan», sanoi hän, liikkuen kömpelösti ovea kohden.

»Kai hän saapuu Mountpumpsin tietä pitkin.»

»En tiedä, mitä tietä hän saapuu, herttainen herrasmies, mutta hän

saapuu oman kansansa kera.»

Robert tahtoi kaikin mokomin välttää tuota vanhaa akkaa, joka

vihasi häntä hänen korskeutensa tähden ja jonka hän tiesi tekevän

kaikkensa naittaakseen Hannan mustalaisille. Hän meni ulos kumartaen

kattoparrujen kohdalla, jotka kylläkään eivät olleet vaarallisia

mustalaisille, mutta uhkasivat kolhaista hänen päänsä puhki, kun hän

liikkui pystyssä niiden alla.

Oli virkistävää tuntea kylmän ilman hivelevän poskia ja vetää sitä

keuhkoihinsa. Joulukuun ilta oli kuulakka ja tähtikirkas. Otava riippui

pohjoisen Delmondenin yläpuolella, ja pohjoisiin mäkiin taittuivat

valojen säteilyt. Ei ollut kuutamoa, mutta tähtivalo kohotti tiet

pimeydestä vaaleanvihervään hohteeseen, ja High Tiltin harjanteen

alapuolella olevalla tasangolla kiemurteli Rotherin uoma hopeisen

rihman lailla. Robert ei ollut koskaan erikoisesti välittänyt kenttien

kauneudesta päivällä tai yöllä, mutta hän tunsi itsetiedottomasti

illan rauhan ja raikkauden; likaisen keittiön savu ja käristyvän

sianlihan haju olivat poissa, ja keuhkojen painostuksen kera keventyi

hänen sydämensäkin ahdistus hiukan. Hän käveli nopeasti Mountpumpsin

tietä, joka oikaisee High Tiltistä Ticehurstiin pyrittäessä, ja hänen

askeleensa narskuivat jäätyneessä savensekaisessa kalkkimullassa. Hän

tahtoi tavata tytön ja ajaa hänen kanssaan takaisin, vaikkei hän menisi

tuohon outoon juhlaan.

Mutta hän oli kävellyt lähelle Ticehurstia ennenkuin neitonen tuli

näkyviin. Yhteismaalla kylän ulkopuolella hän seisoi katsellen hänen

vankkureistaan välkkyviä valoja, kun ne lähestyivät heilahdellen

raitioissa nytkähtelevien pyörien tahtiin, ja kuuli hänen

kattiloittensa ja kastrulliensa kilinän. Pieni hevonen häipyi melkein

näkymättömiin sen takana olevien kukkurakuormaisten ajopelien vuoksi,

joille oli sälytetty vasuja ja korituoleja, patoja ja pannuja ja

vuodetarpeita. Korkeasta heiluvasta kuormasta vilahteli kalpeita käsiä

ja kasvoja.

»Hanna!» huusi Bob kimeästi; »Sinäkö siellä, Hanna Iden?»

»Kuka puhuu?» kysyi miehen ääni.

»Minä täällä olen — Bob Fuller. Tahdotko suoda minulle paluukyydin?»

»Ei o' tilaa», virkkoi Yocky Lowellin ääni. »Täällä me olemme kuin

linnut vasussa. Sitäpaitsi se ei olisi soveliasta — Hanna matkustaa

sulhasensa kanssa.»

»Mitä tarkoitat?» läähätti Robert, joka riensi eteenpäin hiljentyneiden

vankkurien sivulla.

»Tarkoitan, ettei ole tilaa sinulle ja minulle näillä rattailla»,

vastasi Darius Ripleyn ääni.

»Hanna!» huudahti Robert. »Se ei ole totta. Sano minulle, ettei se ole.»

»Hän ei voi sinulle mitään sellaista sanoa, veliseni», virkkoi Yocky,

»sillä asia on totta kuin olisi tähtiin kirjoitettu. Jerome ja minä

olemme yhdessä olleet hänen vihkimisensä todistajina Wadhurstin

kirkossa.»

»Hänet vihki kiva pappi», lisäsi Jerome, »joka teki sen niin

asianmukaisesti ja ratkomattomasti kuin jos hän olisi ollut maan

hienoin mamselli. Häntä ei olisi voitu varmemmin ja sirommin vihkiä,

vaikka hän olisi ollut kuningatar. Älkööt ihmiset erottako, niin se

sanoi, ja nyt me olemme kotimatkalla syödäksemme hänen äitinsä tappamaa

porsasta.»

»Päästäkää minut vankkureihin», läähätti Robert.

»Ei, ei, veliseni; eihän se ole sopivaa, kun hän on toisen miehen vaimo

ja kun täällä meidän välissämme ei ole tilaa edes kissan hännälle.»

»Nannie... puhu minulle.»

»Älä vaivaa häntä, veli. Hän on onnellinen ja hän on kyhännyt sinulle

oikean kirjeenkin postiin, jossa hän kertoo sinulle kaikki. Hän ei

odottanut saavansa kunniaa tavata sinua tänä iltana.»

Robert oli vallan hengästyneenä juostessaan siinä vankkurien vieressä.

Hän saattoi hämärästä erottaa Hannan hahmon tämän istuessa Dariuksen

ja Yockyn väliin likistyneenä — hänen hattunsa laajan pyörän ja huivin

alla ihanasti kaareutuvat hartiat. Viimeisellä voimanponnistuksella hän

tarttui ajopelien ristikkoon ja yritti astua pyörivän akselin päähän.

Mutta käsi työnsi hänet pois tästä henkilöiden, vasujen ja saviastian

tummasta rykelmästä ja iskien häntä suoraan rintaan paiskasi hänet

pitkin pituuttaan tielle. Tuossa tuokiossa hän oli jälleen pystyssä,

mutta liian myöhään. Pieni hevonen oli piesty neliin ja vankkurit

keikkuivat eteenpäin, häipyen hämärään.

24.

Ensiksi Robert luuli kuolevansa. Eihän kukaan voinut kärsiä moista

tuskaa ja jäädä eloon. Hänen kurjuutensa ei ollut ainoastaan henkistä

ja sielullista, vaan ruumiillistakin laatua; hänen sydämensä tuntui

paisuneelta, kurkku ja kieli paksuilta, kauhea kuvotuksen tunne teki

hänet heikoksi, hänen silmiään ja ihoaan poltti. Muutaman tunnin ajan

hän oli puistattavan mustasukkaisuuden hornassa, mustimmassa hornassa,

mihin rakkaus voi avata oven. Hän tahtoi tappaa Dariuksen ja tahtoi

tappaa Hannan — tappaa heidät kauhealla tavalla. Jos nämä olisivat

olleet saapuvilla, olisi hän luultavasti aivoituksensa toteuttanutkin.

Hän kuvitteli potkaisevansa Dariuksen aivot ulos naulakantaisilla

saappaillaan, ja sen tehtyään hän pitäisi Hannaa kasvoillaan ojan

vedessä ja mudassa ja tukehduttaisi hänet. Hän oli tuntevinaan tytön

tukehtuessaan huohottavan ja sätkyttelevän hänen allaan... Se oli

kamalaa, tympäisevää, mutta sittenkin hän sitä yhä kuvitteli, sillä

ainoa vaihtoehtoinen kuva hänen mielessään oli, että Darius rakasti

Hannaa, ja sitä kuvaa hän ei voinut, ei tahtonut katsella...

Hämmästyksekseen hän huomasi kävelevänsä; hänen oli täytynyt kävellä

kilometrimääriä, koska hän oli lähellä kotia. Hän ei ollut kävellyt

High Tiltin kirkonkylän läpi, vaan oli konemaisesti kulkenut

syrjäkujaa Scales Croushista Bodingmaresiin. Hänen ympärillään

huokui suuri, musta, tyhjä yö; vainiot lepäsivät liikkumattomina

pikkutuntien tuulettomassa hiljaisuudessa. Valkoinen, tähtivälkkeinen

sumu hämärsi Rotherin laakson ja oli hiipinyt peltoja pitkin

Bodingmaresin rajapyykille asti; sitä oli pihamaallakin ja ladonkatot

ja kuivaushuoneiden pienet tornit pistivät siitä esiin. Omituinen, syvä

väsymys valtasi Robertin, hänen jäseniään särki, ja hän oli iloinen

kiivetessään makuuhuoneeseensa ja vaipuessaan vuoteelleen. Siellä hän

purskahti toivottomaan, äänekkääseen itkuun.

Hänen raivonsa oli sammunut, mustasukkaisuuden ahjo oli siksi kerraksi

hiiltynyt, viha lauennut. Hän saattoi itkeä vain tytön julmuutta ja

petollisuutta. Miksi tämä oli näin häijysti menetellyt? He olivat

eronneet niin ystävällisesti Hannan lähtiessä Wadhurstiin. Oliko

tytöllä ollut tämä mielessä kaiken aikaa?

Robert itkeä kohotti ja nyyhki ajatellessaan tytön petollisuutta. Hän

oli ollut Hannaa kohtaan rehellinen, aina uskollinen, oli antanut

hänelle kaikki, mitä hän oli pyytänyt, ja paljoa enemmänkin. Hänen

lempensä oli tehnyt tytön onnelliseksi; niin Hanna oli itse sanonut.

Mutta nyt hän kääntyi pois mennäkseen pienelle mustalaishurtalle,

joka ei koskaan ollut häntä erikoisesti palvonut. Darius Ripley oli

pienikokoinen, mustakulmainen, ruma miekkonen, jolla oli sääret

kuin tanssimestarilla — hyvä höyhensarjanpainija, siinä kaikki. Hän

oli antanut Robertille kovan kolauksen; nuorukainen tunsi rintaansa

polttavan. Miksi Hanna menisi Dariukselle? Siksikö, että hänen komea

rakastajansa oli menettänyt loistonsa joutumalla hänen tähtensä

juorujen aiheeksi... Mutta se oli tytön työtä, noiden kirottujen

silmien taikaa! Se oli hänet saattanut häpeään ja ikävyyksiin, ja Hanna

oli olkapäitään kohauttaen kääntänyt selkänsä maineensa menettäneelle

rakastajalleen... Bob tunsi mustasukkaisuutensa tulen jälleen kytevän,

ja se tietoisuus sai hänet painamaan kasvonsa taaskin pielukseen ja

itkemään. Hän ei voinut sitä enää kestää, hän tulisi hulluksi... ja

alkaisi pirstata. Miksei hän ollut mennyt Blindgroomsiin ja tappanut

Hannaa ja Dariusta tai sallinut heidän tappaa hänet? Lähtisikö hän

sinne nyt? Ei, ei! Ihmisten murhaaminen on hirveää... rakastetun

henkilön murhaaminen on hirveää. Mutta hänen täytyi lähteä johonkin,

hänen täytyi saada joltakulta apua tässä kauheassa pimeydessä, jossa

hän näki vain kaksi kuvaa: näki tappavansa Hannan ja näki Dariuksen

rakastavan...

Hän hypähti vuoteeltaan ja seisoi pää kattoparrujen välissä. Ikkuna oli

nyt kuunvaloisena nelikulmiona, ja valkoista valoa hiipi huoneeseen.

Sen hohteessa hän näki Clemin tyhjennetyn sängyn vastakkaisella

seinällä, ja äkkiä hän muisti Clemin — uskollisen ja ystävällisen

Clemin. Hän menisi veljensä luo — hänen täytyi, hän ei voinut kestää

tätä yksinäisyyttä.

Pysähtymättä ajattelemaan hän riensi portaita alas ja pois talosta.

Vähenevä kuu oli kohonnut metsästä Boarsneyn takaa ja näytti ikäänkuin

sen kylmyyden tajuttavalta sydämeltä, joka puristetun nyrkin tavoin

vallitsi yötä. Vainiot välähtelivät valkoisina hopeoittujen tummien

pensasaitojen välissä ja varjot piirtyivät terävinä ja mustina tielle

ja ruohoon. Robert astui pihan halki kotivainiolle, jonka autiot

pienet kummut kumottivat kuutamossa, ja sitten turnipsipellon kovien,

jäätyneiden kokkareiden yli Pookwellin pienelle takapihalle. Talo

näkyi nukkuvan; sen olkikaton räystäiden tummat varjot muistuttivat

alaspainettuja silmäluomia.

Hän kiersi rakennuksen edustalle ja huomasi oven lukituksi. Hän

jyskytti siihen voimakkaasti; hänen rajuutensa keskeytti yön

hiljaisuuden, johon se melkein samassa hukkui. Hän kolkutti uudestaan

ja kovempaa, ja tällä kertaa Clemin takkuinen pää pistäysi makuuhuoneen

ikkunasta ulos.

»Kuka siellä on?»

»Minä olen, minä Bob — päästä minut sisälle.»

Clemin pää vetäysi takaisin, ja sitten kuului ääniä ja myöhemmin

askeleita portaita alaspäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi

aukeni, ja hänen veljensä seisoi hänen edessään yöpaidassaan pyörein

säikähtynein silmin.

»Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?»

»Hanna antoi minulle potkut... Hän on mennyt naimisiin Darius Ripleyn

kanssa... Salli minun jäädä sinun luoksesi, Clem, tai muutoin teen

jollekulle pahaa.»

25.

Seuraavana päivänä Robert sai Hannan »oikean kirjeen». Sen toi

Polly kartanosta, jossa hän oli juossut Robertista kertomassa.

Robert tunsi voivansa paremmin... hänen kurjuutensa oli saavuttanut

lääkitsemisasteen. Hän oli hiukan nukkunut Clemin sohvalla, ja vaikkei

hän voinut syödä aamiaista, salli hän Pollyn keittää hänelle muutaman

kupillisen väkevää teetä. Hän istui takkavalkean edessä, ryypiskelyn

teetään, kun Polly toi kirjeen hänelle.

Se osoittautui olevan useiden aivojen — ja käsien — yhteistuote.

Hannalla oli ollut vain vähän harjoitusta kirjoitustaidossa, senjälkeen

kun hän oli jättänyt kunnan koulun, ja kirje tällaisesta mutkikkaasta

ja arkaluontoisesta aiheesta oli nähtävästi tuottanut hänelle

vaikeuksia, joita hän ei ollut kyennyt ystäviensä avutta voittamaan. Se

kuului:

»Hyvä herra Robert Fuller. — Toivoen, että tämä tapaa sinut terveenä,

koska minä kirjoitan tämän nyt sanoakseni sulle, että meitin olis

parasta lopettaa tuttavuutemme. Siihen nähden, että Hanna vihittiin

Darius Ripleyn kanssa Wadhurstin kirkossa ja pappi vihki. Rakas

Robert, minä olen pahoillani, etten sulle kertonut aikomuksestani,

mutta sinä olisit siitä nostanut niin pirunmoisen metakan. Aina oli

aikomukseni ottaa Darius, heti kun hänen isänsä oli kuollut ja se

kävisi päinsä, koska hän halusi, että Darius naisi romaanilaistytön,

ja Hanna on vain 1/2 romaania, koska hänen isänsä oli kristitty

työpajan työmies. Mutta tämä ei olisi koskaan käynyt päinsä sinun

ja minun välilläni, koska minä heti alussa sanoin sulle, ettei

äitini sallinut minun mennä muukalaisille, ja minä lupasin ottaa

romaanilaisen, jos Dariuksen isä minut huolisi, ja se oli aina

ikäänkuin sovittu asia, vaikken minä sitä sanonut sinulle, kun sinä

olet niin äkkipikainen. Niin, rakas Robert, minä toivon, että et

vimmastu. Minä olen opettanut sinulle yhtä ja toista. Kun ei mulla ole

enempää sanottavaa, niin lopetan nyt tämän kirjeen.