Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!»

Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä

vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen

saappaisiinsa.

»Sinäkö siinä, Poll?»

»Ni...in.»

»En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.»

»Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme

markkinoille, Clemmy.»

»Enhän minä voi jättää juurikkaitani.»

»Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja

ampumarata.»

»Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi

pahoillaan, kun tulin kotiin.»

»Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä

teen.»

»Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?»

»Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta

samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.»

Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja

hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse.

»Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa

kun minä teen työtä.»

»Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun

toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.»

Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen

katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti

äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen

poskiaan.

»Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.»

Clem vastasi suudelmaan.

»Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien

kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä

sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä

antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika

hauskaa.»

Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä

Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille

mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä

poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa,

jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien

varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein

kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja

tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin

ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja

ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä

suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen

ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa

oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä

lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien

ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret.

»Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen

seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien

valuessa alas käsivarsille.

»No, mistä nyt tällä kertaa?»

»Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että

minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta

on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!»

»Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi

sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle

häpeää.»

»Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi

minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää

nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi

minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen

tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan

olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään

kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.»

»Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.»

»Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta

se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja

ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi,

vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä

kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona.

Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.»

»Niinkö?»

»Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla

suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää

kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie

pikkutyttönsä pois.»

Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli

hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen,

jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla

sormillaan kahtia.

»Haukkaahan vähän puolista!»

»En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.»

»Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.»

Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen

molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen,

kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren

valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon

rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti

hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja

molemmat nauroivat.

»Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun

parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun

kanssasi.»

Clem nauroi.

»Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!»

»No, emmekö me sitten seurustele?

»Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen

kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.»

»Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?»

»En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?»

»Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun

mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta

huonomaineisesta kodista...»

»Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa

sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille.

Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa

hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan

kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä.

6.

Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja

vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja

hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello

neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi

vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa

ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään

päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi,

että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa

laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran

auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun

oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu

olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat

hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty

timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn

lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva

kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja

jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta

leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen.

Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja

ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet

olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso

riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat

ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina.

Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat

juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin

makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita

porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä,

joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien

kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat

jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän

yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä

käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla

päätä kohti.

Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan

näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta,

ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain

yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana

huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa

veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja

sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä

pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä

ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään

ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen

valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina

ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella.

Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun

heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään

pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät,

punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi

kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin

suuri siipi... Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen

kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä

kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä

olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät

maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän

edellään punoittavan tantereen yli... ja sitten ylös jälleen, melkein

hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun...

Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt

tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän

piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä

pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle

hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut

täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että

teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän

ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet

viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi

kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon.

Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan

koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa

— hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen

vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti

tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun

kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla

etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi

joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä.

Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki

hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun

olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut

tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän

huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein

joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä

iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen,

minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti

tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui,

oli pari siirtynyt eteenpäin.

Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen

ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin

tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti

ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan

hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata.

Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen

yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja

sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan,

punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa.

Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna

Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin

nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön

parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem

luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden

— joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan

käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt

syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea

hiuskihara valui otsalle.

»Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan,

mitä hän vain tahtoo».

»Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna

pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten

venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi

minua armaaksi».

Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun.

»Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa

pojalle ihmistapoja».

Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut

kaunis.

»Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla

on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?»

»Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla

kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.»

Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa.

Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi

sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn

pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan.

Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat

seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon

heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla

hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei

enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja

hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella

käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi.

Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika,

milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita

ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten

vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli

runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan

kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli

viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä... Uh, kunnon

ihmistä ihan ällötti!

Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin

häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina

tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen

seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti

käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä

enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.»

Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä

edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin

taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi,

kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta

räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen

välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin

hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti

koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin

mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta,

mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen

pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä

oli painettuna.

7.

He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt

viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen

heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät

kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin?

Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui

Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin

hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä

ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika

avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai

nukuksissa. Vihdoin hän sanoi:

»Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?»

Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä

Robertin käheä ääni pieluksesta:

»Voisit vetää saappaat jalastani.»

Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin

toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja.

»Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas,

kuinka sen nyt olet ryvettänyt.»

»Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.»

Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat

lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi

ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti

selälleen.

»Clem, eikö se ole aika soma?»

»Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä

häijyllä tytöllä oli elävissä.»

»Sinähän näit meidät?»

»Näinhän toki.»

»Clem, hän on narttu.»

»Sitä ei minulle tarvitse selittää.»

Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan.

»Mutta mitäs ajattelet, poikanen? _Hän ei huoli minusta_.»

»Ei huoli sinusta?»

Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään

Clemin äänessä.

»Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti

minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes

suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.»

»Ehkä hänellä on joku muu poika.»

»Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani

hänet ja minä tahdon.»

»Mutta kun ei hän huoli sinusta...»

»Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?»

»Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle

näyttänyt, ettet ole pelastettu.»

»Enhän minä ole näyttänyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa... Minä sanon sinulle,

nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin

ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja

minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon

sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä

suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi

näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.»

»Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?»

»Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on

jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen.

Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen... hänen suunsa on

kuin sievän pikku paholaisen... hän tuoksuu ruoholta... ja varjossa

hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni.

Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin

hukuttautua.»

Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä.

»Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole

ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta.

Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna

laittaa sinivatukkaputinkia.»

»Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon

ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi

syntynytkään!»

8.

Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten

tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän

reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti

luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun

päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat

taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi.

Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat

koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei

se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset

enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka

näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös

pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä

nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä

saapunut ennenkuin Clem itse nukkui.

Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä,

ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen

kielellään: »Missä on Hanna Iden? ... Oletko jälleen käynyt Hanna

Ideniä tapaamassa?... Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään

sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja

myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni.

Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää

tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta

niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä

ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan

omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden

tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään

Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan

avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä

ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta.

Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin

joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita

peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla

ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin

korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen

ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää.

Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla,

puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki

maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä

vesilätäkkö.

Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja

lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset

samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä

kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja

kyntäessä hän sai hikoillakin... Hän piti syystöistä, katsoi mielellään

uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että

oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa

— ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät

sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei

sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä

Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin.

Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä

ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla

saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan

työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn

ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin

kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he

isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita.

Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya

ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän

tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua

yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille

antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James

nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa

talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen

kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen

salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin

kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen

kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei

ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet

samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan

samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa

laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa

häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen

sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin

viimemainittu oli kielletty pojan kodista.

Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta

hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun

ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut

kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja

kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta

sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa.

Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan

säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi

hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut

mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli

ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi

voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta

sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa,

joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista

omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi

joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada

työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin

kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä

ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti

edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin.

Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä

muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan

ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan

tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa

ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa.

Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli

aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut

juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa

ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti

kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen

pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli

mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan

korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä

puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut

mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa

polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan

ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä

leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille

oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja

luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei

ollut _mies_ eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut

varhaista avioliittoa... Mutta tänään hän suutahti Robertille,

yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa

olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein...

»Mutta enhän minä pyydä sinua sitä minulle lahjoittamaan», sanoi Bob

toivuttuaan ällistyksestä, johon pojan otsanrypistys ja tuikea vastaus

oli hänet saattanut; »minä pyydän sitä vain lainaksi».

»Mihin sitä tarvitset?»

»Se ei kuulu sinuun.»

»Kuuluu kyllä, koska on kysymys minun rahoistani.»

Ällistyksissään Robert hätääntyi selittämään.

»Catsfieldin kilpa-ajoissa menetin vedonlyönnissä enemmänkin Darius

Ripleylle.»

»Kilpa-ajoissa — eihän sinulla ollut tapana käydä kilpa-ajoissa?»

»Kaipa minä nyt olen ollut.»

»Mustalaisten kanssa!»

»Dariuksen ja Ambrosen.»

Hän seisoi tuijottaen veljeensä vihaiset siniset silmät kohdaten

uhmailevasti Clemin pyöreiden, kullanväristen katseen.

»Älä lyöttäydy niiden mustalaisten toveriksi, Bob.»

»Minä lyöttäydyn kenen toveriksi haluan.»

»Älä sitten tule pyytämään minulta raheja.»

Robert puri huultansa.

»Onpa sinusta tullut kauhea vekara, Clem — olet muuttunut tavattomasti;

komentelet minua ja kadehdit minulta rahoja. Et sinä ennen

kitsastellut.»

»En minä sinulta mitään kadehdi.»

»Kyllä sen teet. Sinulla on jumalaton joukko puntia tuossa lippaassasi,

etkä tahdo suoda minulle edes kahta — vain viikon ajaksi. Minä maksan

rehellisesti takaisin.»

Robert ei ollut aina ollut moitteeton takaisinmaksuissaan.

»Sinä ansaitset itse viisitoista shillingiä viikossa, eikä ole oikein,

että tulet kiristämään minulta rahoja, jotka olen säilyttänyt naimisiin

mennäkseni, tuhlataksesi ne mustalaislurjuksille.»

»Kuka sanoo, että tuhlailen ne mustalaislurjuksille? Kuinka kehtaat

sitä väittää? Minä sanon sinulle, että menetin ne Darius Ripleylle

kilpa-ajoissa.»

»Sinä et veljeilisi Dariuksen kanssa, jollet juoksisi Hannan perässä.»

Robert punehtui, ja kädet hänen sivuillaan puristuivat nyrkkiin.

»Viikkokauteen en ole Hannaa nähnytkään. Se on Fivewateringissa

pajunvesoja taittamassa.»

»Bob, et tahtone minulle väittää, ettet tee tuota kaikkea hänen

tähtensä. Sinulla ei ollut tapana seurustella mustalaisten kanssa eikä

käydä kilpa-ajoissa — ja nythän teet kumpaakin. Mitä minun on sinusta

ajateltava?»

Pojan kiukku oli lauhtumassa, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Älä ajattele minusta pahaa, Clem — mutta anna minulle ne kaksi puntaa.

Minä maksan ne sinulle takaisin viikon päästä, ihan rehellisesti. Minä

vannon.»

»Millä tavoin sinä ne maksat takaisin?»

»Perjantaina on kilpa-ajot Plumptonissa, ja minä tiedän ... no sama se,

mitä minä tiedän. Mutta minä sanon sinulle, että rahat ovat varmassa

tallessa. Minä en suinkaan ottaisi sinulta niin paljoa rahaa, lapsi,

jollen voisi sitä maksaa.»

Clem alkoi heltyä — hän ei voinut vastustaa Bobin silmien vetoavaa

ilmettä, tuota nälkäisen koiran katsetta, joka oli kätkettynä

viekkauden ja syyllisyyden taakse.

»Älä usko, että minä sinulta mitään kitsastelen, Bob. Se riippuu vain

siitä... siitä, että niin kauhean mielelläni tahtoisin mennä naimisiin.»

»Tietysti sinä tahdot, poika-kulta, ja minä sanon sinulle, että

pääsetkin naimisiin — piakkoin. Minäkin auttanen sinua täst'edes

— enköhän vai panna vähän tallelle sinun varallesi? Ja minä sanon

sinulle, että Plumptonissa teen otteen, joka...»

»Oi, Robert, älä Herran nimessä pane vetoa hevosesta minun tähteni.

Ihan varmaan sinä sen menetät... ja junamatkakin Plumptoniin on aika

kallis.»

»Älä ole huolissasi! Minä voitan takaisin piletinhinnan ja vähän

enemmänkin. Kunhan nyt vain minua avustat...»

Hän oli voittanut asiansa, ja turhaan koettaen hillitä huokausta avasi

Clem kätkönsä ja luki kaksi puntaa hopeassa ja kuparissa Robertin

käteen. Laskettuaan viimeisen kuusipennysen hän äkkiä kohotti silmänsä

ja katsoi suoraan ja vetoovasti veljeensä.

»Bob, älä salaa minulta mitään. Etkö tahdo kertoa minulle Hannasta —

tämän jälkeen?»

»Pidä suus kiinni!»

Robertin ääni kuulosti vihaiselta, kun hän sulki rahat kämmeneensä ja

kilautti ne taskuunsa.

9.

Hän maksoi Clemille takaisin punnan ja viisi shillingiä viikon

lopulla, häpeissään pyydellen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää.

Mutta vaikka onni olikin häntä suosinut, ei hänellä ollut niin hyvää

menestystä kuin hän oli toivonut. Hän lupasi suorittaa loput parin

päivän päästä, — olihan kilpa-ajot Lingfieldissä...

Clem, jonka loukkaantuminen oli kauan sitten vaihtunut häpeäntunteeksi

siitä, että oli veljeltään mitään kitsastellut, vakuutti hänelle

hyvillään kärsivällisyyttään, tuntien itsensä kiitolliseksi ja

arvottomaksi. Hän oli mielissään, että näin pian oli saanut takaisin

kokonaista kaksikymmentäviisi shillingiä ja syytteli itseään Robertin

väärintuomitsemisesta, kunnes eräänä päivänä sattumalta kuuli Udiamin

Pontin sanovan kylällä:

»Kaipa Bob Fuller jo on tuhlannut kaikki rahat, jotka voitti

Plumptonissa.»

»Eihän toki», vastasi Boarsneyn Willard. »Hänhän ansaitsi enemmän

kuin viisi puntaa Market Gardenin radalla ja siitä esteratsastusta

koskevasta vedostaan.»

Clem kuuli nuo sanat maantiellä kävellessään, ja ne viilsivät hänen

sydäntään kuin puukonpisto. Mutta se ei voinut olla totta — se oli

pelkkää lörpöttelyä. Oli rikollista moista ajatellakaan. Jos Robert

olisi palannut Plumptonista viittä puntaa rikkaampana, olisi hän

varmaan maksanut koko velkansa. Mutta nuo sanat, jotka ikäänkuin tuulen

tuomina olivat maantiellä osuneet hänen korviinsa, ärsyttivät hänen

sydäntään kuin pölyhiukkaset silmää... Sellaiset miehet kuin Williard

ja Pont saattoivat sittenkin tuntea Robertin köyhyyden ja varallisuuden

paremmin kuin hän, ja hän tiesi Willardin olleen kilpa-ajoissa...

Seuraavana päivänä hän oli postitoimistossa ostamassa postimerkkiä

Pollylle lähetettävään kirjeeseen, jolloin Stan Showell saapui perimään

postiosoitusta. Hän nyökkäsi Clemille ja he vaihtoivat muutaman sanan

ilmoista, uuhista ja rehujuurikkaista, ja sitten kun nuori Fuller juuri

oli astumassa ulos, kysäisi Showell häneltä, lähtisikö Bob Lingfieldin

kilpa-ajoihin.

»Luulen niin.»

»Lieneekö hänellä siellä yhtä hyvä onni kuin hänellä oli Plumptonissa?»

»Oliko hänellä Plumptonissa hyvä onni?»

»Olihan toki. Hän pani vetoa siitä pahuksen ulkolaisesta, joka voitti

pääpalkinnon. Mustalaiset lienevät hänelle antaneet vihjauksen.»

»Minulle hän ei kertonut mitään.»

»Ha ha, kyllä se poika tietää! Ja kaikki rahat ovat nyttemmin menneet,

siitä olen vallan varma. Kuitenkin olen pahoillani, ettei hän sinulle

kertonut; ajattelin, että kenties voisit minulle vihjaista, minkä

hevosen Bob arvelee voittavan Lingfieldissä.»

Clem pudisti päätänsä.

»Oh, se on tiukka mies, se Robertimme — osaa pitää kielensä kahleissa.

Mutta luulin hänen sinulle jotakin vihjaisseen, koska olet hänen

veljensä. Hän saanee vihjauksensa mustalaisilta, ja vaikka mustalainen

on heittiö, tietää hän hevosista ja kilpa-ajoista eri paljon.»

Clem läksi levottomin tuntein ja masentuneena. Oli siis totta, että

Robert olisi voinut maksaa nuo kaksi puntaa täydelleen. Hän oli

valehdellut veljelleen, pettänyt veljeään. Kiukun ja häpeän puna kohosi

Clemin poskille. Hän tunsi raivoa ja pettymystä, ei ainoastaan rahojen

vuoksi, vaan Robertin vaiteliaisuuden ja sen ovelan salakähmäisyyden

tähden, joka oli tehnyt hänelle mahdolliseksi voittaa ja tuhlata viisi

puntaa veljen sitä tietämättä. Miksei hän ollut Clemille kertonut

menestyksestään? Siksikö, että hän halusi viidestä punnasta pitää

neljä? Se ei voinut olla ainoa syy. Ja miksi hän tahtoi pitää niin

paljon — tai oikeammin tuhlata, koskapa kaikki kylässä näkyivät

olevan selvillä siitä, ettei hänellä ollut mitään jäljellä? Sen oli

täytynyt tapahtua Hanna Idenin, tuon kummallisen mustalaisen tähden.

Tyttö kykeni sitomaan Bobin kielen, joka ennen oli niin vallattomasti

lörpötellyt muista tytöistä, hän kykeni kiristämään puntia, sen sijaan

että hänen edeltäjäinsä oli täytynyt tyytyä shillingeihin. Robert oli

hullaantunut häneen ja osteli häntä; hän osteli tyttöä kultapunnilla

ja heittäytymällä toveriksi hänen alhaisille sukulaisilleen, kaikille

Ripleyille, Rylyille, Bosvilleille ja Hearneille, tuolle salaa

metsästävälle, näpistelevälle ja kilpa-ajoissa petkuttelevalle

joukkiolle, joka liikuskeli Blindroomsin ympäristöllä... Clem vihasi

Hannaa, koska hän teki Bobin kurjaksi ja onnettomaksi ja koska hän

jonakuna päivänä (poika tiesi sen vaistomaisesti) tekisi hänet

onnelliseksi, sitte kun Bob oli maksanut hänen hintansa.

Kotimatkallaan hän ei muuta ajatellut kuin kertoa veljelleen, mitä

tiesi, ja pyytää häntä edes esiintymään suorasti ja avomielisesti.

Mutta silloin, kun hän näki Robertin, oli hän jo päättänyt pitää

suunsa kiinni. Bob ei sietäisi nuhteita, hän oli niin äreä — ja hänen

viimeisen kiukunpurkauksensa jälkeen Clem ei enää rohjennut mainita

Hanna Idenistä. Hänen täytyi odottaa hetkinen, nähdäkseen, mikä tulos

Lingfieldin kilpa-ajoista olisi.

Mutta ne sivuutettiin vaikenemalla. Bob ei maksanut niitä viittätoista

shillingiä, jotka vielä oli velkaa, eikä niistä edes mitään

maininnut. Kenties hän oli unohtanut, mutta luultavaa se tuskin oli,

kun summa oli edellisiin verraten näin suuri. Pikemminkin hänellä

oli ollut huono onni tai hän oli tuhlannut voittonsa Hannalle.

Clem alkoi surumielisesti mukaantua heidän välillään vallitsevaan

vaiteliaisuuteen. Heidän keskustelunsa kosketteli nyt pelkkiä

jokapäiväisiä, ulkonaisia asioita. Kun he olivat kahdenkesken,

haastelivat he viljasadosta, karjasta, markkinoista, ruuasta ja muusta

sellaisesta, niinkuin haastelivat Haiselmanin Coxille, Shoyswellin

Dunkille, Udiamin Fontille tai kelle välinpitämättömälle sivulliselle

tahansa.

10.

Aikaisin marraskuussa herra Fuller sairastui. Aluksi se näytti olevan

vain vilustumista; hän istui väristen takkavalkean edessä ja joi monet

kupilliset kuumaa teetä. Mutta äkkiä hän alkoi tuntea ankaraa kipua

kyljessään ja hengitys kävi ahtaaksi ja korisevaksi. Perheestä näytti

tauti vakavalta ja katsottiin parhaaksi lähettää noutamaan lääkäri.

Lääkäri tuli ja näytti totiselta, mutta sanoi: »Kyllä hän siitä

toipuu... kyllä hän siitä toipuu.» Hän toisteli sitä kolme päivää,

ja neljännen päivän lopulla oli herra Fuller vainaja. Lääkäri näkyi

ajattelevan, että hänen ei olisi ollut kuoltava ja että hän olisi

voinutkin elää, jollei äkkiä olisi väsynyt elämänkamppailuunsa ja

halannut vain lepoa.

Clem auttoi isän hoivaamisessa. Kykenevän, käytännöllisen lempeyden

piirre teki hänet hyödylliseksi sairasvuoteen ääressä, sillä välin

kun Robert jurotteli kurjana ulkona ja Jim etsi lohtua ankarasta

työstä. Poika ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, kuinka vähän

mielenkiintoa herra Fuller kohdisti hengellisiin asioihin nyt, kun

olisi luullut niiden häntä enimmin liikuttavan. Terveytensä vuodet hän

oli viettänyt taivaallisia asioita miettimällä, mutta siitä hetkestä,

kun hänen viimeinen sairautensa alkoi, näkyi hänen huomionsa kiintyneen

vain tautivuoteen pikkuseikkoihin. Hänen taistelunsa elonkipunansa

säilyttämiseksi tapahtui kokonaan lääkeannosten ja ruokajärjestelmän

puitteissa, eikä hänen lopullinen antautumisensa vaivuttanut häntä

tietoisesti Ikuisen käsivarsille, vaan hänen omaan uupumukseensa.

Clem ei ollut tätä odottanut; hän oli niin tottunut siihen, että

isän uskonto oli pilven tavoin leijaillut hänen maallisimpainkin

hommiensa yli, eikä hän siis olisi kummastunut, vaikka »neljä

viimeistä asiaa» olisi ollut ikäänkuin hänen kuolinvuoteensa neljään

tolppaan kirjoitettuina. Silloin tällöin hän luki hänelle raamattua,

mutta sairas keskeytti häntä alituisesti: »Onko jo tullut aika ottaa

lääkettäni, Clem?» tai »Sieltä ikkunasta tuntuu tulevan tavatonta

vetoa», tai »Haudepuuroni jäähtyy». Hän ei edes ajatellut kutsuttaa

pappia, ja hänen viimeiset sanansa koskivat hevosenpiiskaa, joka

häneltä oli unohtunut Mountpumpsin matkalla.

Clem vuodatti paljon kyyneleitä isänsä vuoksi, mutta hänen surunsa

ei ollut mitään Robertin suruun verrattuna. Pariin päivään Robert

ei syönyt eikä juuri puhunutkaan. Hän itki paljon ja syytti toisia

tunnottomuudesta, koska he saattoivat hyöriä jokapäiväisissä

askareissaan. Hän sanoi Jimin olevan iloisen isän kuolemasta, koska

hän nyt voi menetellä tilan kanssa, kuinka tahtoi. Kun otti huomioon

tavan, jolla Robert oli kohdellut herra Fulleria tämän eläessä, oli

tuskin ihmeteltävää, että perhe nyt oli hänelle pikemmin nyrpeä kuin

myötätuntoinen. »Tiesin aina, että Bob oli halpamainen», virkkoi Jim

eräänä päivänä, »mutta vasta nyt olen huomannut, että hän on tekopyhä».

Hautajaispäivä tuli, ja Robert lohduttausi hiukan. Hän tunsi

eräänlaista helpotusta ajaessaan ruumisvaunujen takana uudessa

mustassa puvussa. Hänen esiintymisensä haudalla oli melkein

lapsellisen juhlallista; hän polvistui ja rukoili kädet ristissä.

Iso ihmisjoukko katseli häntä puolittain halveksivasti, sillä kaikki

tiesivät, kuinka hän oli käyttäytynyt isänsä eläessä. Siinä oli monen

englanninpenikulman päästä tulleita maanviljelijöitä, saapuneina

kunnioittamaan miestä, josta kukaan ei ollut pitänyt. Siellä oli

Haiselmanin Cox, Weightsin Pepper, Bream Little Moatista, Shoyswellin

Dunk ja Boarsineyn Willard. Ihmekö, että Mary Fuller tuskin voi

keskittää mieltään rukouksiin ajatellessaan hautajaisteetä, joka

kodissa odotti saattoväkeä ja jota nyt pakostakin valmisti palkattu

tyttö — »ja tiesihän jokainen, ettei niihin ollut luottamista».

Clem ei löytänyt samaa lohtua isänsä hautajaisista kuin Robert.

Musta saattue vaikutti häneen kylmäävästi — ruumisvaunut kankeine

hevosineen ja suruvaunut, joiden hevoset asteettain vaalenivat

mustista tummanruskean kautta viimeiseen kastanjan väriseen pariin,

mikä hääsaattueissakin oli viimeisenä parina. Valkokukkaiset seppeleet

kaikkine ylväiltä kuulostavine kirjoituksineen — »Syvimmällä

myötätunnolla herra ja rouva Pontilta ja pikku Regiltä» — »Vanhalle

ystävälle herra ja rouva Tom Breamilta» — »Kaikilta Pikku Lontoossa»

— »Rakkaan isämme ikuiselle muistolle Maryltä, Jamesilta, Robertilta

ja Clementiltä. Ei menetetylle, vaan edeltäpäin kotiin lähteneelle»

— tuntuivat nekin pojasta nyt hiukan vastenmielisiltä valkokukkiensa

huuruin ja terälehtien ruskeiksi tummentunein reunoin.

Perheen seisoessa haudalla, selin Martinpäivän aurinkoon ja valkoisiin

pilviin, jotka purjehtivat sen hohteen läpi valjunsinervässä

ilmameressä, näytti se pojasta melkein muukalaisjoukolta, yhtä

epätodelliselta kuin pitkät, mustat varjot, jotka lankesivat ruohikolle

heidän eteensä. Mary näytti vieraalta ja tukevalta, Jim näytti

vieraalta ja riutuneelta, Robert näytti vieraalta ja lapselliselta,

ja hänen äitinsä näytti vieraalta ja sievältä — hänellä oli omituista

nuorekasta tuoreutta silmissä, hipiässä ja leukapielissä... Clem

itsekin näytti mielestään vieraalta, uusi pyöreä hattu kainalossa ja

leveää, punakkaa kättä peittämässä musta kiiltohansikas, ainoa jäljellä

oleva parista, jonka käsiinsä kiskomiseen hän oli päivällisen jälkeen

kuluttanut puoli tuntia.

Ainoana huojentavana piirteenä tässä muukalaisuudessa oli, että

ennenkuin hautajaistoimitus oli päättynyt, oli tuo vaikutelma

laajentunut käsittämään todellisuuden keskimmäisen henkilön. Kuollut

mies kirstussaan muuttui vieraaksi hänkin; siinä ei enää levännyt

Bodingmaresin isäntä, herra Fuller, hänen isänsä, inhimillinen,

rakastettu ja säälitty, joka oli elänyt vähäpätöisyydessä ja armossa ja

kuollut tuskassa. Hän oli vain tuon kiiltävän, puisen arkun pohjalasti,

joka sen mukana kätkettiin maahan, lakastuvain kukkasten peittäessä

nurmikon arven... Hänellä ei enää ollut enempää yhteyttä todellisen,

elävän herra Fullerin kanssa kuin Coxin, Pepperin tai Breamin

kanssa. Hän oli merkityksensä menettänyt merkki, jonkun valveilla

heränneen uni, ei yhtään... Aurinko ei hänelle paistanut, pappi ei

hänen puolestaan rukoillut; hänestä eivät läsnäolijat välittäneet,

kuolleesta, unohtuvasta miehestä...

Moista kylmää lohtua sai Clem kristityn miehen hautajaisista; oli toki

jotakin, että hän oli voinut lakata pitämästä isäänsä yhtenä kiiltävän

laatikon — jalavasta valmistetun ruumisarkun — kanssa. Kaksitoista

puntaa se oli maksanut, »odottivathan ihmiset, että maahanpaniaiset

tapahtuvat säädyllisesti "... Kotimatkalla hevoset ravasivat,

ja pensasaidat vilahtelivat ohitse pehmeän valon värähtelyssä.

Bodingmaresissa oli vieraille varattu tukeva ateria: käärysylttyä ja

juustoa, säilykelohta ja säilykepersikoita, — ja jollei ollut sopivaa

paljon puhua, niin saattoihan syödä sitä runsaammin."

11.

Oli omituista panna merkille Bodingmaresissa tapahtunut muutos. Heti

kun hautajaispilvi oli hälvennyt, välkkyi taivas aurinkoisempana

kuin koskaan ennen. Painostava tunne oli poissa, hämäräinen usva oli

hälvennyt. Oli helpompi hengittää. James Fuller ei koskaan ollut

esiintynyt tyrannina, hän oli hallinnut pääasiallisesti asioihin

sekaantumalla, pidättimellä pikemmin kuin ruoskalla, mutta silti

hän oli ollut jarruna kehitykselle ja vapaudelle. Bodingmares oli

edistymisen sijasta pikemminkin jäänyt takapajulle, ja kaikki Jimin

yritykset oli muristu ja jauhettu tehottomiksi. Nyt oli vanhin poika

isäntänä ja vapaana kehittämään tilaa isänsä kauppapuutarha-ihanteita

korkeammalle. Bodingmaresista oli tuleva suuri, menestyvä ja arvokas.

Jimin vapautuksella olisi ollut vaikutuksensa ilman ilmapiirin yleistä

seestymistäkin, sillä hän oli laajasydäminen uudessa tyydytyksessään

ja halusi osoittautua jalomieliseksi veljiään kohtaan. Hautajaisten

jälkeisenä päivänä hän kutsutti heidät molemmat luokseen ja ilmoitti

heille, että hän nyt aikoi viljellä tilaa terveitä liikeperiaatteita

noudattamalla. Ei ollut tervettä liikeperiaatetta käyttää pakollista

tai vastahakoista työvoimaa, joten hän tarjosi Robertille

kaksikymmentäkolme shillingiä ja Clemille kolmetoista shillingiä

viikossa, ja molempain oli suoritettava määrätty summa ylläpidostaan.

Heidän asuntonsa, koska se ei tuottanut hänelle menoja ja kun useimmat

vapaatilalliset antoivat palvelusväelleen asunnon, olisi vapaa. Clem

aivan hämmästyi tästä jalomielisyydestä ja löysi tuskin sanoja,

ilmaistakseen suostumuksensa ja ihmetteli, että veli sitä saattoi

epäilläkään. Robert ei hurmaantunut aivan samassa määrässä, mutta

suostui kuitenkin.

Clem arvioi voivansa säästää hyvinkin seitsemän shillingiä joka

viikko. Hän oli autuaallisen onnellinen ja kiitollisuudesta Jimiä

kohtaan hän alkoi ahertaa äärettömän uutterasti, palvellen veljeään

vaivojaan säästämättä. Hän nousi ennen päivänkoittoa ja meni makuulle

paljon myöhemmin kuin kukaan muu, paitsi Robert, yrittäen parhaansa

mukaan ansaita nuo lauantai-aamuna suoritetut mieluiset kolmetoista

shillingiä. Tämänlaatuinen elämä ei suonut hänelle paljoa aikaa Pollyn

tapailemiseen, mutta marraskuun sateinen sää ja loka ei yhtä paljoa

viekoitellutkaan rakastavaisia pensasaitakohtauksiin.

Sitäpaitsi antoi työ hänelle tytön varmemmin kuin mitkään hyväilyt,

lähentäen päivää, jona Polly tulisi hänen omakseen ja he saisivat

yhdessä jakaa ruuan ja asunnon, aherruksen ja unen. Sen päivän ei

nyt tarvinnut olla juuri kahta vuotta etäämpänä, sillä viisikymmentä

puntaa riittäisi heidän kotinsa kalustamiseen ja ensimmäisen vuoden

vuokraan, jääden vielä riittävästi ylitse porsaiden ja siipikarjan

ostoon talonpidon aluksi. Tosin hän vielä olisi alaikäinen, mutta hän

ei odottanut samaa vastustusta Jimiltä kuin isältään. Kuten jokainen

säädyllinen vapaatilallinen, paheksui Jim Orznashissa vietettyä

»elämää», mutta kun hänen vastustustaan eivät tukeneet uskonnolliset

seikat, oli sen voittaminen hyvinkin mahdollista. Sitäpaitsi se ei

ulottunut — ei ainakaan samassa mitassa — Pollyyn, joka Elizabeth

Fullerin kutsusta nyt toisinaan istuskeli Bodingmaresin keittiössä.

Pieni Polly-rukka ei oikein voinut hyväksyä rakastajansa nykyistä

loitolla pysymistä. Hän ei voinut yhtyä hänen nöyryyttävään

kiitollisuuteensa Jimiä kohtaan. »Hän ei sinua kohtaan ole tehnyt muuta

kuin velvollisuutensa», huomautteli tyttö — ja säädyllinen hetki rouva

Fullerin kanssa keittiössä oli hänestä huono korvaus sovinnaisuudesta

vapaille samoiluille kentillä ja joen varrella.

»Ethän sinä nykyisin kohtele minua laisinkaan sulhasen tavoin, Clem»,

virkkoi hän eräänä päivänä, retuutettuaan Ellenin lapsen Orznashista

asti taloon ja tavatessaan pojan työhön kiintyneenä ja hikisenä

kuivaushuoneessa juurikkaita leikkelemässä.

»Ka, jos olen vähemmän sulhasmainen, niin kelpaan paremmin

aviopuolisoksi.»

»Minusta olisi mieluisempaa sulhanen tänään kuin puoliso ensi vuodesta

kahden ajastajan päästä.»

»Se tapahtuneekin pikemmin. Minä panen säästöön seitsemän shillingiä

säännöllisesti joka viikko.»

»Entä jos Jim kieltää? Ja jos isä lähettää minut palvelukseen?»

»Jim ei kiellä, kun hän näkee, kuinka muhkean rahasumman olen

säästänyt; ja jos sinä konsa joudut palvelukseen, tulen minä hakemaan

sinut heti paikalla.»

»Minä kuolisin, jos hän panisi minut palvelukseen — vaikkapa vain

kuukaudeksi. Ja hän mainitsee siitä yhä useammin nyt, kun Betty nääs

saa piakkoin lapsen.»

»Sitä suurempi syy on pitää sinut kotona sen hoitamisessa avustamassa.»

»Betty sanoo hoitavansa sen itse ja olevan parempi, etten minä ole

syömässä joutilaan leipää.»

Tyttö näytti tavattoman vakavalta istuessaan siinä oljilla, toisen

naisen lapsi käsivarsilla. Clem kumartui häntä suutelemaan, pitäen

hetkisen sekä Pollya että lasta voimakkaan, väsyneen, nuoren

käsivartensa koukussa. Tytön silmät kirkastuivat, ja kouraisten pojan

tuuheaan, villavaan tukkaan hän veti hänen päänsä omansa ja lapsukaisen

pään väliin...

Äkkiä Clem suoristausi ja nousi.

»Minun täytyy jatkaa juurikkaiden halkomista. Jäähän juomaan kupillinen

teetä kanssamme, Poll.»

»Mitähän äitisi sanoisi?»

»Hän puhuu vain ystävällisesti.»

»Entä Jim-veljesi?»

»Hänen täytyy olla kohtelias nuorelle neidilleni.»

Kenties olisi ollut yhtä hyvä, jollei Polly olisi mennyt ensimmäiselle

aterialleen Bodingmaresiin, kun Orznashin häpeän varjo lankesi hänen

ylitseen. Mutta kaikki kävi paremmin kuin hänellä ja Clemillä oli

mitään syytä toivoa. Perhe oli vielä helpotuksen tuottamalla hyvällä

tuulella, ja vaikka Mary puuhaillessaan hiukan kiukkuisesti tuiski

ja Jim, virkkamatta mitään sydämellistä enempää kuin loukkaavaakaan

sanaa, vaikeni neljännestunnin ajaksi kokonaan, muuttui ruokailijain

sävy pian ystävälliseksi. Rouva Fuller oli aina säälivästi taipunut

Orznashin pienen tyttörukan puoleen, vaikka hänestäkin oli hupsua

Clemin lörpötellä muka naimisestaan, kun itsekin vielä oli poika;

ja Robert taas, joka sydämessään tunsi hämärää kiitollisuutta ja

sovituksen kaipuuta, oli melkein hämmästyttävän herttainen. Polly

ei puhunut paljoa; hän istui aivan nöyränä Clemin ja tämän äidin

välissä, tietoisena — mitä hänen rakastajansa ei ollut, — että jokaisen

ystävällisyys, paitsi Robertin, suurelta osaltaan johtui siitä, että

hän oli niin rauhoittavan pieni, vain lapsonen; ja nyt kun he olivat

hänet oikein nähneet ja häntä puhutelleet, olivat he varmat, että hänen

ja Clemin välillä ei voinut olla mitään vakavaa.

Ellenin pienokaisen kimakat huudot pakottivat Pollyn viemään sen

takaisin äitinsä luo, heti kun ateria oli päättynyt.

»Minä en aikonut pitää sitä näin kauan kotoa poissa», puolustelihe hän;

»olitte perin ystävällinen, hyvä rouva, pyytäessänne minua jäämään».

Clem käveli hänen kanssaan Orznashin ajotien päähän. Hän tunsi

mielensä hilpeäksi, havaittuaan, että tyttöä alettiin sietää. Hänen

rohkeutensa oli saanut palkkionsa; jos hän ahersi huolellisesti, niin

viisikymmentä puntaa ja perheen suostumus olisi hänellä samaan aikaan.

Siinä suhteessa oli onneksi, että isä oli kuollut... Tämä nuoren miehen

tyly ajatus tuskin tuotti hänelle mitään tunnonpistosta nyt. Hän oli

lakannut häpeämästä huojennustaan. Aluksi se oli tuottanut hänelle

hiukan tunnonvaivoja isäparan tähden, jota hän oli aina säälinyt... Hän

ei säälinyt häntä nyt, ja se oli ehkä yhtenä syynä, miksi hän ei voinut

hävetä onneaan ja vapautuksentunnettaan. Hän oli pari kertaa nähnyt

herra Fullerista lohdullisia unia — unia, joissa isävainajakin esiintyi

vapaana ja onnellisena. Se ikäänkuin poisti petoksentunteen. Hänen

isänsä oli eläessään ollut onneton — vaikka hänellä silloinkin, kuten

Clem hyvin tiesi, oli ollut salattuja ilonlähteitä, joita tavalliset

ihmiset eivät käsitä. Mutta nyt, kun hän oli kuollut, oli riemu

pulpunnut esiin noista kätketyistä lähteensilmistä... Hän oli siis

onnellisena ja vapaana edesmenneiden parissa, kuten psalmissa sanottiin.

Clem oli nähnyt yhden unen, joka oli niin merkillinen, ettei hän ollut

kertonut sitä kellekään, ei edes Robertille. Hän oli ollut näkevinään

isänsä syömässä illallistaan keittiössä, kasvoillaan se kirkas ja

tyytyväinen ilme, joka hänellä Clemin unissa aina oli. Clem oli hänen

kanssaan ja sanoi: »Isä kai voi nyt paremmin?» Herra Fuller vastasi:

»Kyllä — nyt kun leimuava tuomio on otettu pois.» Clem kohotti silmänsä

ja näki huoneen nurkassa leijailevan raamatun, jonka kansien alta

hulmuili tulenliekkejä. Pelästyneenä hän heräsi.

12.

Robert oli nopeasti ja käsittämättömästi, melkein luonnottoman rajusti

toipunut surustaan isän kuoleman jälkeen. Hänen nykyinen mielialansa

vahvisti yleisen vaikutelman, että hän oli teeskennellyt. Hän näytti

olevan ainoa perheessä, joka ei tästä uudesta helpotuksesta tuntenut

salaista häpeää. Herra Fullerin eläessä oli hänen rehentelynsä

usein kärjistynyt vihamielisyydeksi; nyt, kurittomana, hän esiintyi

vallattoman, hyvätuulisen hilpeänä, mikä näissä olosuhteissa tuntui

aivan säädyttömältä. Kun vastustelu ei häntä enää katkeroittanut,

täytti hän talon hillittömän, häikäilemättömän sydämellisyyden tunnulla.

Ainoastaan Clem ei pannut Robertin hyvätuulisuutta kokonaan herra

Fullerin kuoleman aiheuttaman helpotuksentunteen laskuun. Veli hengitti

kylläkin yleisen kevennyksen ilmaa, mutta täytyi olla syvempiäkin syitä

hänen mielensä seestymiseen. Bobilla oli ollut muitakin surunaiheita

kuin isän painostus; häntä oli kalvanut Hanna Idenin hänessä herättämä

halu, tuon »mustalaislutkan», joka asetti itselleen korkeamman hinnan

kuin mitä hän maksoi säädyllisistä Sussexin tytöistä. Jotta hän nyt

saattoi olla niin onnellinen, oli hänen täytynyt joko unohtaa tyttö tai

hänet omistaa.

Ensinmainittu seikka ei ollut luultavaa, sillä vaikka Robert helposti

unohti, ei hän unohtanut ennenkuin oli päässyt toivomustensa

perille. Ja jos Idenin välinäytös nyt olisi loppunut, olisivat sen

yksityiskohdat jo olleet Clemin tiedossa. Hämmästyttävä, nöyryyttävä

salaperäisyys olisi ollut poissa. Ei mikään vähempi kuin Hannan

noitakeinot olisi voinut sitoa Bobin rohkeaa kieltä. Hänen oli täytynyt

voittaa tyttö, lopultakin hänet ostaa. Ja hän oli onnellinen. Hänen

voittonsa teki hänet suvaitsevaiseksi ja hyväluontoiseksi kaikkia

kohtaan. Juuri siksi, että Hanna oli ollut vaikeammin voitettavissa

kuin muut tytöt, oli hän paremmin omistamisenkin arvoinen. Mutta

oli omituista, että Robert yhä tuolla tavoin vaikeni, ettei hän

kertonut Clemille hurmastaan, kuten niin usein ennen, suudelmistaan,

samoiluistaan ja kestitsemisistään, vallastaan hymyihin ja kyyneleihin.

Sillä voitonriemussaan Robert oli aina kerskaillut. Hän ei kerskaillut

nyt; hän oli vain onnellinen, meluisa ja tyytyväinen.

Tammikuun lopulla Robert lainasi taaskin kolmekymmentä shillingiä

veljeltään, joten hänen velkansa nousi kaikkiaan kahteen puntaan

viiteen shillingiin. Clem oli vastustellut ja vedonnut, mutta hän ei

kyennyt nielemään Bobin närkästystä ja syytöstä itaruudesta, vaan

luovutti lopuksi rahat, joskaan hänellä ei ollut suuria toiveita, että

ne edes osittain tulisivat takaisin maksetuiksi.

Hän koetti kaikin mokomin olla sitä ajattelematta; hän ei tahtonut

tulla sellaiseksi, joka aina ajatteli rahoja. Mutta mitä hän sille voi?

Hän ei tehnyt sitä ainoastaan itsensä vuoksi, vaan myöskin Pollyn.

Tilanne oli varsin tukala... Olihan se vähän hänen omakin syynsä;

hänen olisi tullut vastata Bobille kieltävästi. Ensi kerralla hän niin

vastaisikin; mutta tapa ja kiintymys teki hänelle melkein mahdottomaksi

kieltää mitään veljeltään.

Eräänä iltana, kun hän kulki Weightsin talon ohi, joka oli noin

kahdensadan metrin päässä valtatiestä, huusi Weightsin Bill Pepper

hänelle ajokujalta:

»Oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta?»

»Mitä sanot?» kysyi Clem, oikein tajuamatta.

»Minä kysyn, oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta, jonka

Robert-veljesi sille antoi?»

»Ei Robert o' sille mitään sellaista antanut.»

»Sepä kummallista, koska sillä on hyvin kaunis — kultainen.»

»Kaipa Hanna Idenillä on monen monta keinoa saada rannekello, jos sen

sellaista mieli tekee.»

Pepper nauraa hihitti.

»Kai sillä on. Mutta sittenkin on Robert Fuller tällä haavaa hänen

paras keinonsa.»

»Bobilla ei toki ole kyllin rahoja kellekään kultakelloja ostellakseen.»

»Eikö senkään jälkeen, mitä tapahtui Woolpackissa viime viikolla?»

Kun poika-raukalla ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mitä

oli tapahtunut Woolpackissa viime viikolla, menetti hän uskonsa

puolustukseen ja alkoi luikerrella.

»Bob — miksi Bob antaisi mitään Hanna Idenille? Hän ei siitä tytöstä

piittaa.»

»Ha, ha!» nauroi Weightsin Pepper.

»Minä sanon sinulle, että Bob ei välitä Hanna Idenistä kahden mädän

sipulin vertaa!»

»Sepä omituista, vaikka hän menee Blindgroomsiin säännöllisesti joka

ilta ja monestikin näen hänen palaavan sieltä vasta aamuhämärissä.»

»Sekin on omituista, koska minä nukun Bobin kanssa samassa huoneessa ja

hän on täsmällisesti vuoteessaan kello kymmeneltä joka ilta.»

»Sinä pieni valehtelija», irvisti Pepper.

»En minä ole pieni.» — Clem tunsi mittansa.

»No niin, kunhan et vain sano, ettet ole valehtelija. Olet mennyt

hiukan liian pitkälle kiintymyksessäsi veljeesi, Clem-poikanen. Et sinä

niin hiton yksinkertainen ole.»

»Minä en ole yksinkertainen ollenkaan, ja jos sinä edelleenkin minua

nimittelet, Bill Pepper, niin kyllä minä...»

»Älä pui nyrkkejäsi, nuori mies. Minä en sinua nimittele. Mutta minä

voin antaa sinulle neuvon — miehen neuvon, joka on nähnyt elämää ja

ansainnut elatuksensa, mitä eivät kaikki tee. Pysy erilläsi saastasta

äläkä antaudu minkään laiskojen, täisien, irstaiden ryökäleitten

pariin. Joskus minä pelkään sinun puolestasi, pelkään eksyväsi veljesi

poluille, — sinulla näkyy olevan luontaista viehätystä alhaiseen Sinä

riiput kiinni Robert-veljessäsi, joka on kunnoton mies, ja eristäydyt

Jim-veljestäsi, jolla on hyvä maine, — ja seurustelet läheisesti niiden

kanssa siellä Orznashissa, joka...»

Suuntäysi Sussexin savea ehkäisi määritelmän Orznashista, ja sitten

kun Bill Pepper oli kakistellen ja syljeskellen saanut puhe-elimensä

käyttökuntoon, oli Clem ehtimässä kylän ulkopuolelle.

»Pieni kelvoton penikka, se Clem Fuller! Ei katupoikaa parempi...»

Oikeastaan Clem itsekin epäili käytöksensä tehokkuutta ja arvokkuutta.

Kahdeksantoista täyttämäisillään ja naimahommissa... hänen ei toki

enää sopisi pommitella ihmisiä. Mutta hän arvasi aivan oikein, että

nykyhetki ei ollut sopiva anteeksipyyntöihin, minkävuoksi hän jätti

ne johonkin vastaiseen tilaisuuteen, jolloin niitä ehkä suopeammin

kuunneltaisiin.

13.

Hän saapui kotiin illalliselta myöhästyneenä, ja Jim torui häntä

»ulkona vetelehtimisestä», vaikka häntä olisi tarvittu uuhia hoitamaan.

Marykin murisi, koska olisi halunnut korjata pöydän. Rikollinen pysyi

ääneti heidän morkatessaan, yrittämättä puolustautua, — hänen ainoana

toivomuksenaan näytti olevan syödä illallista ja mennä levolle.

Senvuoksi Jim piti häntä työssä viljatilejä laskemassa, kunnes

kello lähestyi kymmentä, ja jos Clem olisi vielä kauemmin jatkanut

aritmetiikkaansa, olisi kirjanpito käynyt mahdottomaksi ainakin

kahdeksi viikoksi eteenpäin.

Mary taas vaati, että hän, ennenkuin menisi yläkertaan, kävisi

pesemässä oman lautasensa ja kuppinsa, koska hän myöhästymisellään

oli aiheuttanut lisähommaa. Sitten heidän rankaisuvaistonsa olivat

tyydytetyt ja he antoivat hänelle anteeksi.

Clem kömpi hitaasti makuuhuoneeseensa, laahaten jalkojaan

porrasaskelmalta toiselle ja tiputellen talia kynttilästään. Hän tunsi

itsensä kovin väsyneeksi, ja numerot olivat sumentaneet hänen aivonsa.

Mutta hän oli erikoisen hyvillään siitä, että Robert ei ollut vielä

tullut kotiin. Juuri illalliselta myöhästymisellään hän olikin veljensä

sivuuttanut; ja kun tämä palaisi, olisi hän jo unen helmoissa.

Mutta hän ei ollut ottanut laskelmiinsa Robertin paksupohjaisia

saappaita, joiden riisuminen veljen vuoksi ei koskaan juolahtanut tämän

mieleenkään. Hänen norsun astuntaa muistuttava käyntinsä havahdutti

Clemin unestaan, jonka tilien summat olivat tehneet tavallista

keveämmäksi. Ensin hän taisteli valveutumista vastaan, mutta hän oli

liian levoton ja Bob liian meluisa, jotta hän olisi helposti voinut

saada jälleen unenpäästä kiinni, ja tuossa tuokiossa hän oli aivan

hereillään.

Ikkuna oli uutimeton ja siitä näkyi tähtien täplittämä tummansininen

pakkastaivas. Ulkona vallitsi keskiyön suuri hiljaisuus; sisällä

huoneessa narisivat lattiapalkit Robertin riisuutuessaan liikkuessa

edestakaisin. Hänen kynttilänsä oli tuolilla hänen vuoteensa ääressä,

valaisten sen puolen huonetta, kun taas Clemin puolinen seinusta oli

pimeässä. Nuorukainen makasi aivan hiljaa, koskei halunnut Robertin

tietävän hänen olevan hereillä, mutta veljeään katsellessaan hän

tunsi heräävän rakkautta ja sääliä sydämessään. Robertissa, hänen

vaivaloisesti ja rytistellen riisuutuessaan, hänen istuessaan

sängynlaidalla sääryksiään päästellen tai kumartuessaan hihnoja

haparoimaan, samalla kun hänen iso varjonsa kumartui ja kyyhötti

seinällä hänen takanaan — hänen koossaan, hänen aavistamattomuudessaan,

tuossa puolittain tyytyväisessä, puolittain hölmömäisessä ilmeessä

hänen kasvoillaan, kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut,

oli jotakin, mikä sulatti Clemin suuttumuksen. Poika kohottausi

kyynärpäänsä varaan ja lausui lempeästi:

»Minä olen valveilla, Bob.»

»Nukuhan sitten», kuului Bobin tylysti torjuva vastaus.

Mutta Clem tunsi nyt varmasti, joskin itsetiedottomasti, että hän

oli edullisessa asemassa veljensä suhteen, eikä hän siis kuuliaisena

painunut vuoteeseen peitteiden alle, niinkuin olisi tehnyt edellisenä

iltana, vaan päinvastoin korotti hiukan ääntään ja virkkoi:

»Minä haluan puhua sinulle.»

Robert kirosi, muttei tehnyt muita vastaväitteitä.

»Haluaisin kysyä sinulta, miksi lahjoitit Hanna Idenille minun

rahoillani ostetun kultakellon?»

»Min' en o' lahjoittanut hänelle mitään sinun rahoillasi ostettua.»

»Se on valetta. Tiedät hyvin, että sait minulta kolmekymmentä

shillingiä sen lisäksi, mitä et ollut minulle maksanut, koska sanoit,

ettei sulla ollut, vaikka nyt tiedän, että sinulla oli.»

»Sinä olet ilkeä pikku paholainen, jollet voi antaa omalle veljellesi

lainaa.»

»En minä siitä niin paljoa välitä — mutta kun sinä valehtelet minulle

ja tuhlaat sille mustalaistytölle.»

»Minä tuhlaan, kelle haluan.»

»Ei minun rahojani.»

»Älähän nyt iäti niitä rahojasi märehdi. Sinä puhut ikäänkuin sinun

rahasi olisivat riittäneet Hannan kultakelloon. Se kello maksoi

minulle kuudetta puntaa. Tuki siis suusi äläkä lörpöttele niistä

kolmestakymmenestä shillingistä.»

Clem tunsi nuhteen osuneen.

»En minä olisi mitään sanonut, jos olisit minulle reilusti kertonut,

kuinka asiat ovat. Mutta sinä salaat minulta kaikki ja käyt omia

teitäsi kuin kissa tiilikatolla — et hiisku minulle koskaan sanaakaan.»

»Miksi minä sinulle kertoisin? Sinähän olet vain lapsi.»

»En min' o' mikään lapsi — minä täytän kahdeksantoista kevättoukojen

aikaan ja minun on määrä mennä naimisiin, kunhan vain sallit minun

säästää tarpeeksi kolikoita. Ja ainahan sinä minulle ennen juttelit.

Miksikä nyt vaikenisit?»

»Tämänlaatuista ei ole koskaan ennen ollut.»

Molemmat silmäparit — Clemin pyöreät, valppaat ja keltaiset, Robertin

muljottavat, raskaat ja siniset — kohtasivat toisensa huoneen yli,

tuijottaen toisiinsa kummallekin ominaisella tavallaan.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Clem.

»Tarkoitan, että Hanna ei ole toisten tyttöjen kaltainen ja etten minä

suinkaan aio hänestä mitään sinulle kertoa.»

Clem tunsi äkillistä hermostumista; hän näkyi menettävän etunsa Bobin

rinnalla.

»Minä... minä...» änkytti hän, »minä luulin sinun lyöttäytyneen häneen

vain vetääksesi Jumalaa nenästä».

»Miksi minä tahtoisin vetää Jumalaa nenästä?»

»Siksi, että hän teki sinusta hupsun.»

»Oh, se!» Ja Robert irvisti. »No, mitä sillä lienen aluksi

tarkoittanutkin, olen hankkinut itselleni veikeimmän naisen, mitä on

Kentin ojan eteläpuolella.»

»Onko suloista häntä rakastaa?»

»Onko hän suloinen! Onko tuli suloista? Onko talvi suloista? Ethän sinä

näy lemmestä mitään tietävän. On kovaa ja pehmeää rakkautta niinkuin on

kovia ja pehmeitä suudelmia... on sellaista, mikä saa sydämen tuntumaan

murentuneelta kiveltä.»

Hän istui sänkynsä laidalla ja kohotti leukaansa omituisin,

hurmaantunein ilmein — jonkatapaisen Clem joskus oli nähnyt hänen

kasvoillaan kappelissa, mutta tällä kertaa se ei näyttänyt niin

hupsulta. Hänen silmissään oli outoa, uutta viisautta, jonka

vaikutuksesta nuorempi veli tunsi mykistyvänsä.

»Minä rakastan häntä», sanoi Robert, »en siksi, että hän on suloinen,

vaan kosken tosiaan muuta voi.»

»Ja rakastaako hän sinua?»

»Hän sallii minun rakastaa itseään — enkä muuta pyydäkään. Kaikki, mitä

pyydän, on, että hän minut ottaa ja sallii minun itseään rakastaa.

Vaikeasti voitettavissahan hän oli, mutta hän ei olekaan noin vain

hyllyltä otettavissa kuin muut tytöt.»

»Tahtoisitko sinä naida hänet?»

»Tahtoisinko? Tietysti minä tahdon. Mutta me olemme eri rotua, eikä hän

voi sietää meidän tapojamme.»

»Emme suinkaan mekään sietäisi hänen tapojaan. Mitä sanoisi Jim, jos

toisit sen naisen tänne hänen kälykseen?»

»Parasta, että sentään kysyisit, mitä sinä itse sanoisit.»

»En minä häntä soimaa. Sinä olet hiton kiivas minua kohtaan, Bob. On

vain luonnollista, että ensin haluan päästä asioista selville, kun olet

pitänyt minua pimeässä jo kaksi kuukautta.»

»Sitä sinä iankaiken jankutat — 'pitänyt sinua pimeässä' — 'ollut

kertomatta sinulle mitään'. Sinä tepastelet kuin olkiköyden punoja.

Mitä järkeä olisi kertoa sinulle Hanna Idenistä, kun et kerran

rakkaudesta mitään käsitä. Oh, älä viitsi kiihtyä ja sanoa, että olet

päättänyt mennä naimisiin. Se ei paljoa todista. Sinä olet viaton

mammanpoika, joka et ole koskaan naista tuntenut... koskaan tuntenut

rakkauden hehkua ruumiissasi, ja minä sanon sinulle, että minun Hannani

ei ole sinun Pollysi kaltainen. Poll kai on 'suloinen rakastaa' —

Hanna ei sitä ole. Eikä hän ole houkuteltavissa. Eikä hän halua poikaa

rakastajakseen — hän vaatii miehen... ja minä olen se mies, niin kauan

kuin minussa miestä piisaa. Sinä nait Polly Ebonysi, ja hän tekee sinut

onnelliseksi. Hanna ei ole syntynyt tekemään miehiä onnellisiksi — hän

on syntynyt tehdäkseen heistä _miehiä_.»

Bob seisoi huoneen keskellä, pää pystyyn kohotettuna ja silmät

tavattoman valppaina. Hän näytti kovin kookkaalta vedon vaikutuksesta

lepattavan kynttilän väräjävässä valossa, joka hahmoitteli hänen

varjonsa seinälle ja kattoparruihin. Hänen paljaat käsivartensa olivat

ristissä rinnan päällä, ja valon ja varjojen leikki niiden lihaksilla,

samoinkuin selän ja kaulan tukevilla lihaksilla, loi hehkuvan

vaikutelman voimasta ja kauneudesta.

»Kyllähän sinä _olet_ mies», virkkoi Clem ihaillen.

Robert oli mielissään.

»Älä luule, että olen kääntynyt sinua vastaan, nuorukainen. Minä vain

mieluummin soisin, ettet sekaantuisi sellaiseen, mikä ei sinua koske.»

»Tottahan minun rahani minua koskevat.»

»Jos vielä virkat sanankaan rahoistasi, niin läimäytän sinua kalloon.»

»Minä vain senvuoksi, kun tahtoisin päästä naimisiin.»

»No, kyllä sinä ne saat — vieläpä vuosikausia ennen kuin naimisiin

menetkään, poikaseni. Pidä siis suusi kiinni.»

14.

Clem huomasi, että hänen täytyi muuttaa suhtautumisensa Robertiin ja

Hannaan — muuttaa se nöyremmäksi. Hän ei voinut kohdella veljeään

samalla tavalla kuin luullessaan häntä vain riettaaksi ja itsepäiseksi.

Se seikka — minkä hän tunnusti ja uskoi, — että Robert huikentelevan

elämänsä aikana nyt ensi kertaa oli todella rakastunut, täytti hänet

kunnioituksella, vaan ei riemulla. Kaikesta siitä huolimatta mitä

Robert oli sanonut, ei hän voinut aavistella koituvan muuta kuin surua

hänen lemmestään tuohon tummaan, muukalaiseen naiseen. Hän oli varma,

ettei Hanna rakastanut Bobia, sillä eihän tyttö hänen yksinkertaisen

laskelmansa mukaan olisi tältä silloin niin paljon ottanut. Mitäpä

Polly sanoisi, jos Clem tuhlaisi viisi puntaa hänen tähtensä? Saisi

ehkä pyörtymyskohtauksen!

Ei ollut epäilystäkään siitä, että Hanna oli huono kapine, eikä huono

ainoastaan Rotherin seudun kielenkäytön mukaan, vaan mustalaisrodun

syvemmin värityksin. Totta kyllä, ei Clem ollut juuri koskaan häntä

puhutellut, mutta High Tiltissä kävi hänestä erikoinen huhu —

samoinkuin hänen äidistään Leonorasta ja hänen serkuistaan Ambrose ja

Darius Ripleystä ja Jerome Bosvillesta.

Polly jakoi tai pikemminkin keskitti paikkakunnan käsityskannan. Hän

oli myöskin kovin huolissaan rahoista. Kun kuuli hänen puhuvan, olisi

luullut, että Bobin lainaamat kaksi puntaa viisi shillingiä oli kaikki,

mikä oli heidän ja heidän avioliittonsa välillä.

»Kylläpä sinä, Clem, olit aika pöllö, kun ne hänelle luovutit! Eikä

se ollut sopivaakaan — tiesithän hyvin kuinka hän ne käyttäisi. Näyt

rakastavan enemmän häntä kuin minua.»

»Poll, sinä tiedät, ettei tuo ole totta.»

»Mistäpä minä sen tiedän, kun sallit hänen tuhlata naimarahamme

tilapäiselle mielitietylleen ostamalla sille rintasolkia, sormuksia

ja rannerenkaita, joista koko pitäjä puhuu. Eipä sinun Jim-veljesi

tarvitse hävetä, että nait Orznashista, kun teillä kotona tapahtuu

vielä häpeällisempää.» Clem yritti tyynnytellä häntä hyväilyillä, jotka

nyt alkoivat käydä rohkeammiksi. Mutta Polly oli yhä tyrmistyneenä ja

nuorukaisen täytyi myöntää, että hänen väitteissään oli paljon perää.

Sitäpaitsi oli tytöllä tällä haavaa vaikeat päivät kotona. Betty,

jonka ystävällisyys aina oli ollut oikullista ja tilapäistä, kääntyi

yhä enemmän Pollya vastaan, nyt kun hänen aikansa läheni. Hän kantoi

kateuden kaunaa miehensä lapselle toisesta vaimosta ja sairaloista

pelkoa, että se lapsi, jonka hän itse hänelle pian lahjoittaisi,

joutuisi myöhemmin syntyneenä kärsimään. Viime kuukausien raukeuden

ja herpaantumisen aikana hänestä oli näyttänyt, että Tom Ebony oli

alkanut luottaa enemmän toimeliaaseen tyttäreensä, ja Poll oli tullut

taloudessa tarpeelliseksi henkilöksi. Niinpä Betty vannoi, että tytön

täytyi lähteä talosta — palvelukseen tai, koska Betty ei pohjaltaan

ollut häijy, jollekulle nuorukaiselle, joka veisi hänet heti eikä

viivyttelisi siksi, kun oli säästänyt kyllin rahoja naidakseen,

niinkuin Clem Fuller.

»Oh, Clem — pitäkäämme kiirettä! On kauheaa tällä tavoin odotella ja

tuntea, ettei kuulu kellekään paitsi niille, jotka pyrkivät minusta

eroon.»

»Mitäpä me muuta voimme kuin yrittää ja säästää ja koettaa saada Jimin

suostumaan? Emmehän voi mennä naimisiin ilman mynttiä, ja jollei Jim

käänny suopeaksi, emme pääse naimisiin ennenkuin toinen meistä on

täyttänyt yksikolmatta.»

»Alkanee se Jim jo käydäkin suopeaksi.»

»Alkaahan se, muttei se sitä vielä ole. Minä puhuin hänelle

naima-aikeistani kaksi päivää sitten, ja hän käski minun odottaa,

kunnes olen ehtinyt miehen ikään» — ja Clem sylkäisi.

»Onpa sääli, että olet niin kovin pienikokoinen; muutoin ehkä

olisimme voineet mennä siviilirekisterinpitäjälle eli sellaiseen

paikkaan, jossa solmitaan avioliitto ilman pappia, ja olisit sanonut

olevasi yksikolmattavuotias. Mutta ethän sinä tosiaan näytä kuin

kuusitoistavuotiaalta poikaselta.»

Clem hiukan närkästyi. »Sinulla tarvitsee olla vain vähän enemmän

kärsivällisyyttä, tyttöseni. Minä sanon sinulle, että aherran vakaasti

ja uutterasti päästäksemme naimisiin, ja usko pois, minä olen sen

järjestänyt, ennenkuin vuosi on ummessa, vaikka näytänkin ainoastaan

kuusitoistavuotiaalta.»

»En aikonut sinua ivailla, Clem. Mutta ka, minun oloni on niin

sanomattoman kiusallista, kun ei koskaan tiedä, minä aamuna sanonevat:

'Sullo matkalaukkusi, tyttöseni, sillä minä olen sopinut, että sitä

tullaan noutamaan jostakin tuolta Berrishistä — tai ehkä Wadhurstista

tai Bulverhythestä — ja sitten lähdet ansaitsemaan elantosi etkä enää

syö meidän leipäämme!' Ja sitten Steve Alce Ninevehistä tuli minua

kiusaamaan sanomalla, että hän pitää huolen minusta, jos lähden hänen

luokseen, ja se Betty aina yrittää pakottaa minua lähtemään...»

»Sano minulle, jahka Steve Alce sinua taas sinne pyytää, niin minä

menen Ninevehiin ja lyön mäsäksi hänen kasvonsa, taitan hänen

leukaluunsa, murskaan hänen kallonsa ja panen palasiksi koko miehen,

vaikken näytäkään kuuttatoista vanhemmalta.»

»Minä tiedän, Clem, että sinä sen tekisit, ja sen vuoksi minä en

suinkaan sinulle kerrokaan. Minä en tahdo, että riehahdat tappelemaan,

vaikka tiedänkin voittavasi. Sillä Steve on lurjusmainen mies ja saisi

häiriötä aikaan. Isä sanoi tässä äskettäin, ettei voi peitota miestä

niinkuin haluaisi. Ellenillä näetkös on uusi poika, ja Steve Alce on

kateellinen isälle ja saa häiriötä aikaan kielittelemällä Bettylle,

että isä nyt hännystelee Elleniä...»

Clem tempasi tytön luokseen ja suuteli häntä, ikäänkuin suudellakseen

kotoisen saastan pois hänen huuliltaan.

15.

Eräänä päivänä aikaisin maaliskuussa, kun hän käveli kotiin High Tiltin

kirkonkylästä, poltellen savuketta, jonka Haiselmanin Cox oli hänelle

antanut, kohtasi hän odottamatta Hanna Idenin. Tämä näkyi rientävän

kujaa pitkin kevättuulen edellä, ruskean puvun pullistuessa purjeen

tapaan ja kaikkien syntisten sulkien liehuessa yhtenä ohuena epäselvänä

viivana kuin höyhenpilvi. Tytön mennessä ohi katsoi Clem suoraan

eteensä, astuen leuka pystyssä ja puristaen savukettaan niin lujasti

hampaillaan, että mielipahakseen puraisi sen poikki. Hän kuuli Hannan

astuvan ohitse, ja sitten joku vastustamaton vaisto pakotti hänet

kääntymään vilkaistakseen tytön perään. Harmikseen hän näki tämänkin

katsahtavan taakseen.

»Aiotko sinä minulle puhua?»

Poika punastui kauheasti ja olisi astunut edelleen, jollei äkkiä

olisi juolahtanut hänen mieleensä, että tässä oli tilaisuus saada

tietää enemmän Hannasta ja Robertista ja rakastiko tyttö todella hänen

veljeään. Hän seisoi epäröiden, ja Hanna tepsutteli takaisin häntä

kohti silmien siristyessä nauruun, jota huulet eivät säestäneet.

»Oletpa sinä korskealuontoinen, kun menet naishenkilön ohi nostamatta

lakkiasi.»

Hänen äänensä korosti hänen ulkomuotonsa »vierasta» sävyä. Sanoista

puuttui paikallinen venytys ja paikallinen murteellisuus, muttei ääni

kuitenkaan ollut mikään miellyttävä ääni. Clemin sydän kovettui häntä

kohtaan.

»En tiedä tulleeni tuttavaksenne, neitiseni», vastasi hän ylväästi.

»Sitten on aika tutustua veljesi ystävättäreen. Alkakaammehan siis

tehdä tuttavuutta. Sinä nostat lakkiasi ja sanot: 'Hauska tavata', ja

minä sanon: 'Sinä olet komea nuoriherra — liian komea vihoitellaksesi

minulle.'»

Clem seisoi hänen edessään suorana kuin haravan varsi.

»En minä sinulle vihainen ole. Mutta enhän voi olla juuri ystäväkään

tietäessäni, kuinka olet veljeäni käsitellyt.»

»Olenko minä sitten käsitellyt häntä pahoin? Hän ei ole koskaan ollut

onnellisempi kuin mitä on ollut minun kanssani.»

»Mutta sinä kiristät häneltä rahoja — pakotat häntä antamaan itsellesi

lahjoja, jotka maksavat enemmän kuin mitä hän ansaitsee.»

»Jos se herttainen herrasmies haluaa antaa lahjoja köyhän lapselle...»

»Tiedät hyvin, että asia ei ole niin. Hän ei olisi koskaan lahjoitellut

sinulle niitä kaikkia kapineita, jollet olisi häntä pakottanut, se on

varmaa. Kaiketi sinä häntä viekoittelit etkä luvannut hänelle mitään,

ellei hän siitä maksanut.»

»Hoida kieltäsi, nuori nulikka. Minä en ole tottunut loukkaavaan

puhuttelutapaan. Jos veljesi rakastaa minua ja antaa minulle lahjoja,

niin onko se minun syyni? Minä en juokse miesten perästä; ne

tavoittelevat minua.»

»Mutta sinä pakotit hänet tulemaan, etkä päästä irti.»

»No no, sinä puhut ikäänkuin minä olisin noita-akka ja osaisin loihtia.

Kyllähän meidän joukossamme on naisia, jotka tietävät enemmän kuin

kuu. Mutta ne eivät ole minulle mitään opettaneet — minä en sellaista

tarvitse. Minulla on omat loitsuni. Näytänkö ne Bobin pikkuveljelle?

Ei — hän on liian nuori lapsi. Mutta minä sanon sinulle, pikkuveli,

että minulla on loitsuja silmissäni ja sormissani ja huulissani ja

kaulassani ja rinnoissani, joita ei kenenkään tietäjänkään tarvitse

minulle opettaa.»

Hän seisoi pojan edessä pysytellen punaista huiviaan hartioilla, kädet

kätkettyinä sen poimuihin, kun hän ristiinlasketuilla käsivarsillaan

piti sen kulmia rintansa päällä. Hänen asentonsa oli aivan pidättyvä

ja ikäänkuin verhoava, mutta äkkiä tunsi Clem jotakin nousevan

kurkkuunsa havaitessaan tytön kauneuden. Koskaan ennen ei nainen

ollut tehnyt häneen niin syvää vaikutusta. Hetkiseksi hän tunsi

hänen voimansa, karkean ja aineellisen, mutta samalla se ikäänkuin

surumielisesti vetosi hänen korkeampiin vaistoihinsa, kaikkiin niihin

tunteisiin, joita vihurinen maaliskuun päivä ja matalalla vainioiden

yläpuolella riippuva harmaa, ikäänkuin putoamaisillaan oleva taivas

hänessä herätti ... Neitonen näkyi tekevän tuon vetoomuksen, muttei

kykenevän jatkamaan, vaan hän vaipui takaisin alempiin, ruumiillisiin

innoituksiin. Poika huomasi astahtelevansa taaksepäin niinkuin mies

astuisi ulos varjosta.

»Älä pelkää minua, pikkuveli; sinä olet kauttaaltasi piikkinen kuin

siili. Nähdessäni sinun tulevan tiellä, tuumin itsekseni: 'Nyt saan

tilaisuuden tutustua sievään villatukkaiseen pikkuveljeeni. Mikä

vahinko, että hän on minulle nyrpeillään siksi, että olen hyvä hänen

Robert-veijelleen!'»

»Jos luulisin, että sinä todella olet hyvä ja aina olisit hyvä...»

»Mikä saa sinut toisin ajattelemaan?»

»En tiedä... sen vaikuttanee sinun ulkomuotosi ja tapasi ... ja kun

otat häneltä niin paljon... ja Bobin omat sanat ja se, että hän on

muuttunut niin perin salaperäiseksi...»

»Mutta hän on onnellinen nyt. Omilla silmilläsi voit nähdä kuinka

onnellinen hän on.»

»Minusta tuntuu, ettei se ole pysyväistä. Kuinka sitä onnea voisi

kestää, kun hän sanoo tietävänsä, ettet sinä häntä rakasta? Ja hän

sanoo, että hänen sydämensä on kuin murtunut kivi... Entä jos hän

jonakuna päivänä vaatii hiukan vastarakkauttakin kaikesta sinulle

tuhlaamastaan rakkaudesta... ja sitten minä toivon, että hänen

sydämensä olisi kuin, se kivi, josta kerrotaan raamatussa, ja putoisi

sinun päällesi ja jauhaisi sinut tomuksi.»

»Sinä puhut ylväästi ja kauheasti. Minusta on hauskaa nähdä sinut

vihaisena — silmäsi kiiluvat silloin kuin kissan silmät pimeässä.

Sinulla on loistavat silmät ja riemastuttava suu, ja kuitenkin pelkäät

rakkautta. Sinä pelkäät minua, koska olen opettanut Bobin rakastamaan,

niinkuin ei kukaan tämän seudun lihavista, typeristä nuorista tytöistä

ole häntä opettanut. Minä rakastan mustalaisen tapaan enkä niinkuin

ne typerät harakat, jotka nauravat punakoista kasvoistaan työntyvällä

isolla suullaan. Minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni

piikkiäinen, jollei veljesi olisi minun koulussani. Mutta serkkuni

Yocky Lovell sinua kyllä opettaisi, jos jonakuna iltana lähtisit

veljesi kanssa Blindgroomsiin. Mikset käy hänen kanssaan hänen

teillään, sen sijaan että uikutat hänen peräänsä? No, ei sulla ole

syytä punastua. En ole sanonut mitään naisen kielelle tai nuoren pojan

korville sopimatonta.»

Mutta Clem, herjaten häntä nimityksellä, joka ei ollut naisen korville

tai nuoren pojan kielelle sopiva, käveli raivokkaasti tiehensä, jättäen

hänet tummana kuvapatsaana tanhualle seisomaan.

16.

Kauan jälkeenpäin näkyi tytön varjo häämöittävän hämärässä — tien

kosteassa kiillossa, okaisten pensasaitojen oksilla ja piikeissä,

kellervää sadetta tuhuttavalla kirkkaalla taivaalla. Se ei kuitenkaan

ollut hänen kauneutensa, joka tympäisi, vaan se julmuus, johon se oli

istutettu niinkuin ruusupensas tunkiolle. Hän oli julma — Clem näki

nyt, ettei tahra ollut hänen kauneudessaan, ei hänen muukalaisuudessaan

eikä hänen karkeudessaan, vaan jossakin niiden alla piilevässä syvässä

kerroksessa kuolettavaa julmuutta.