1.
Bodingmaresin Fullerit olivat asuneet High Tiltin pitäjässä lähes
kolmesataa vuotta. He olivat saapuneet seudulle kuninkaallisen Kaarlen
hallituksen köyhdyttäminä metsäjunkkareina, syömään niukkaa leipäänsä
maailmasta eristyneinä Cromwellin tasavallan aikana ja täällä vaipuneet
syrjäisen lymypaikkansa unhoon. Heidän asiansa elpyessä he itse eivät
elpyneet. Sussexilaisen kylän hiljaiset riennot nielivät heidän
sielunsa, niinkuin sen kirkkomaan multa otti vastaan heidän ruumiinsa.
Fullerit eivät enää seurustelleet prelaattien ja ylimysten, vaan
maalaispastorien ja pienten kartanonherrain kanssa. Samoin kuin
Bodingmares vaipui aatelishovista talonpoikaistaloksi, muuttui heidän
seurapiirinsäkin maanviljelijöiksi ja rämeseutujen karjankasvattajiksi;
ja kun Rotherin laakson isot maatilat ajanmittaan kasvoivat ja
yllättivät Bodingmaresin, olivat heidän tuttaviaan vähävaraisemmat
tilalliset, lampuodit, vuokratalolliset ja pienviljelijät. Verkalleen,
mutta armottomasti Rotherin tasankojen tienoo söi Fullerien omistuksia.
Bodingmares sijaitsi lähellä Rother- ja Dudwell-jokien yhtymäkohtaa
tasangolla Haremeren herraskartanon alapuolella. Asuinrakennus oli
lombardialaisten poppelien ympäröimänä latojensa ja kuivuuhuoneittensa
keskellä Bugshullin metsän ylävällä rinteellä, mutta Fullerien tilukset
— heidän peltonsa, joissa kasvoi sitkeäkuorista kauraa, heidän
laidunmaansa, heidän turnipsi- ja rehujuurikasvainionsa — viettivät
alas puronrantaa kohti. Siellä oli myöskin saanut suojaisen paikkansa
soikiomainen humalatarha, jonka vihreässä hämärässä ilma kesäisin
höyrysi tuikean huumaavana.
Kartanon nykyinen omistaja oli James Fuller, joka äskeisin oli saapunut
Bulverhythestä, missä hänellä oli ollut varsin tuottava kauppapuutarha,
kunnes lapsettoman sedän kuolema oli tehnyt hänet puolittain vastoin
tahtoaan näiden kahdensadan eekkerin omistajaksi. Hän oli kaupungissa
kasvanut, vaikkei kaupungissa syntynyt, ja se lienee ollut yhtenä
syynä, miksi hän rikkoi Fullerien perintätavat ja harjoitti hartauttaan
vaatimattomassa metodistikappelissa eikä pitäjän kirkossa. Fullerit
kylläkin olivat jo kauan sitten unohtaneet, että he asemastaan saivat
kiittää etupäässä uskollisuuttaan valtiokirkkoa kohtaan, mutta High
Tiltissä, kuten useimmissakin maanviljelyskunnissa, oli vakiintunut
katsantokanta, että vapaatilallisen ei mitenkään sopinut käydä
kappelissa, ja tämän sovinnaisuuden uhmaaminen alensi Jamesin mainetta
naapurien silmissä.
Moni mies olisi erehdyksensä huomattuaan sen korjannut, mutta niin ei
tehnyt James. Metodisteja hän sai kiittää kääntymyksensä ihmeestä,
paikastaan valittujen joukossa ja niistä ajoittaisista hurmioista,
jotka toivat vaihtelua hänen elämänkokemuksensa viileään harmauteen.
Muuttuipa hän hartaassa järkähtämättömyydessään katkeraksikin
ja soimasi lapsilleen kirkkoa, joka oli poikennut apostolisista
perintätiedoista ja repostellut armon vakavimpia dogmeja.
Hänellä oli kaksi lasta ensimmäisestä vaimostaan Susan Sharmanista,
joka luonteensävyltään oli ollut hyvin hänen kaltaisensa vaikkakin aina
oli enemmän korostanut säädyllisyyttä ja hyvää naapuruussuhdetta kuin
aviomies. Vaimo kuoli ennenkuin hän lähti Bulverhythestä, ja James oli
muuttanut maalle leskimiehenä, jolla oli poika ja tyttö. Sitten hän
oli eräänä päivänä High Tiltissä tavannut Elizabeth Boumerin ajamassa
isänsä linjaalivaunuja karjan perästä; ja tytön lempeät kasvot syvine
hymykuoppasineen poskien ruusujen keskellä, pyöreä, suloinen suu
rusohuulineen ja heteiden kukkapölyä muistuttava, himmeän kultaisena
liehuva tukka olivat herättäneet hänessä tunteita, joiden hän ei enää
koskaan ollut luullut elpyvän. Ne eivät liittyneet hänen muistoihinsa
Susanista, jonka hän oli nainut taloudellisista syistä, yhtä paljon
kuin muistoihin siitä menneisyydestä, joka hänellä oli ollut ennenkuin
Herra loi hänen sydämensä uudesti, joka nyt oli poissa ja jonka hän
toivoi olevan jo unohdettuna. Mutta hän ei voinut pitää näitä tunteita
pahoina, kun ne liittyivät Elizabethin kasvojen kukikkaaseen suloon
ja hänen ikäänkuin kastehelmien pehmentämään lempeyteensä. Niinpä hän
paljon rukoiltuaan oli antanut niille perään; ja neitonen sääli tuota
miestä, jonka silmät olivat sekä murheelliset että voitonriemuiset
ja kielellä sekä mettä että sappea. Hän oli ottanut vastaan hänen
kosintansa ja tullut niiden aatelisnaisten nöyräksi seuraajaksi, jotka
olivat liiankin hyvin alistuneet syrjäiseen osaansa.
2.
Eräänä lokakuun iltana seisoi James Fuller kartanonsa pihalla,
odottaen kahta poikaansa, jotka hänellä oli toisesta vaimostaan.
Vanhemmat lapset olivat jo äitipuolensa kanssa keittiössä teellä, mutta
nämä Elizabethin pojat olivat tapansa mukaan myöhästyneet. Hän oli
kiukuissaan ja ärtynyt, sillä sinä iltana hän aikoi viedä perheensä
High Tiltissä pidettävään herätyskokoukseen. Hänen suunsa oli ojentunut
viivaksi, joka olisi voinut merkitä hymyä, jollei se olisi ollut niin
ohut ja traagillinen. Jos jotakin oli jätettävä pois illan ohjelmasta,
niin se oli nuorukaisten tee. Sitten hänen suunsa viiva lerpahti leukaa
kohti, — hän muisti, ettei hän voinut jättää Robertia ilman teetä,
jos hän sitä halusi. Robert oli täysikasvuinen, täytti Mikonpäivänä
kaksikymmentäkaksi vuotta, eikä hänen isänsä ollut ainakaan viiteen
vuoteen kyennyt pakottamaan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei
tahtonut tehdä. Clemiä hän voi vielä hiukan komentaa, sillä Clem oli
ainoastaan seitsentoistavuotias ja arkaluontoisempi; mutta hän ei
niin paljoa välittänyt Clemistä, tämä kuuliainen poika kun ei koskaan
ollut uhmannut hänen heikkouttaan. Mutta tuon ison, rotevan, reippaan
Robertin, joka uhkui terveyttä ja synnillisyyttä, hän olisi tahtonut
taltuttaa. Unelmissaan hän joskus peittosi Robertin perinpohjin.
»Isäntä!» huusi hänen vaimonsa ääni huoneistosta, kutsuen häntä
kukkurallisen lautasensa ja jäähtyvän teekuppinsa ääreen. James
kääntyi. Hän oli harteva, kumarainen mies, mustiin kirkkovaatteisiinsa
puettuna. Tiililattiaisen kodan läpi, jossa oli kiiltäviä
vaskiastioita, hän astui lämpimään keittiöön, jossa Elizabeth Fuller
söi voileipää, juustoa ja punalaukkaa Susan Sharmanin lasten kanssa.
Jim oli isänsä kaltainen, mutta häneltä puuttui niitä heikontavia
ominaisuuksia, jotka tekivät Jamesin inhimillisemmäksi. Pojalla
oli isänsä ankara, ohut suu, mutta ilman sen surunvoittoista
taipuvaisuutta; hänellä oli isän silmät, mutta ilman niiden tuikkivaa
valoa. Muutoin hän oli sopusuhtainen, kolmikymmenvuotias mies, ja
Jamesista hän näytti vankasta juuresta kasvaneelta puulta. Hän ei
ollut koskaan pojassaan havainnut mitään nuorten miesten tavallisia
haihatteluja ja riehahteluja, jollaiset niin unohtumattomasti olivat
kuuluneet hänen omaan nuoruuteensa,— muttei myöskään oman henkisen
tulensa lämpöä tai leimahteina.
Mary muistutti paljonkin veljeään, jota hän oli kahta vuotta nuorempi,
kirkas- ja vilkassilmäinen neitonen. Aterioidessa piti etupäässä hän
puhumisesta huolta, sillä Elizabeth suunnitteli päässään hametta, joka
valmistettaisiin jonkun verran uutta kangasta lisäämällä vanhasta
viisikesäisestä hameesta. James mietiskeli, ja Jim oli nälissään.
»Minä olen aika väsynyt odottamaan niitä poikia aterioille», sanoi
Mary; »taas viime sunnuntainakin liha meni piloille heidän tähtensä,
vaikka minun täytyy sanoa, äiti, että sinä lämmitit uunin liian
kuumaksi... joutavaa polttoaineen kulutusta nykyisin, ja liha tulee
parempaakin, jos se kypsytetään hitaasti. Näithän, että se reisipala
oli paistunut sekä liian kuumassa että liian kauan. Mutta vielä
pahempi juttu oli, kun täytyi odottaa niitä kahta, jotka eivät koskaan
käy kirkossa, vaan juoksentelevat mailla mantereilla kuin pakanat,
laisinkaan välittämättä hyvän ruuan pilaantumisesta.»
»Emmehän ole heitä sentään teelle odottaneet», virkkoi Elizabeth
lauhkeasti; »ajatelkaahan, kuinka julman jäähtyneenä he saavat sen
hörpittäväkseen».
»Oikein heille. En voi sietää tommoisia, jotka eivät koskaan ajattele,
että ruoka on keitettävä yhtä hyvin kuin syötäväkin.»
»Sieltä he tulevat», virkkoi Jim, suu täynnä ruokaa.
Nopeita askeleita kuului pihasta, ulko-ovi pamahti auki, joku häristi
kissaa, ja sitten avautui keittiön ovi yhtä rajusti kuin toinenkin, ja
Elizabethin vanhemman pojan mukana tuoksahti huoneeseen eloisuutta ja
huolettomuutta.
»Missä Clem on?» kysyi Mary.
»Enpä tiedä; kaiketikin ulkona Pollyn kanssa. Hei, äiti, minä juon
kupillisen teetä.»
»Jos olet janoissasi, ei se ainakaan johtune juomattomuudesta», sanoi
herra Fuller, tunnustellen voimakasta oluenlemua, jonka Robert oli
tuonut tullessaan.
Robert nojasi taaksepäin tuolillaan ja oikaisi säärensä ulos. Hän
näytti ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat verevät ja
ylähuulessa oli pienet mustat viikset, jotka varjostivat, vaan
eivät kätkeneet hänen suupieltensä kaaria. Silmät olivat siniset ja
jokseenkin isot, tukka tumma ja huolellisesti öljytty. Hän oli puettu
High Tiltin keikarien tavoin vaaleanruskeaan takkiin ja ruudullisiin
ratsastushousuihin, nahkasääryksiin ja puolisaappaisiin.
»Tyhjensin kaksi tuopillista tummaa olutta Pixin ja Boormanin kanssa
'Georgen' kapakassa ja sitten yhden vaalean Woolpackissa vanhan
Pepperin kanssa. Muutoin on ollut kuiva iltapäivä.»
James Fuller huokaisi.
»Sillä tavoin sinä valmistaudut hartauskokoukseen.»
»Sitä paremmin minä veisaan, kun kurkku on kostea» — ja yhä nojaten
taaksepäin tuolillaan, siniset silmät kattoon tähdättyinä, Robert
aloitti:
»Käy verivirta kuohuen
haavoista Kristuksen.»
»Pidä kitasi kiinni, sinä pilkkaava syntinen!» huusi James.
Mutta Robert, josta virsi oli hauska, lauloi edelleen voimakkaalla
kouluttamattomalla äänellään:
»Mä uskon, _tahdon_ uskoa,
ett' omain Jeesus on.
Hän ristinpuulla eestäni
on käynyt kuolohon.»
James karahti pystyyn, käsi nyrkkiin puristettuna.
»Isäntä rakas!» ehätti Elizabeth.
»Älä tule väliin, Eliza. Olet jo tehnyt kylliksi pahaa antaessasi
minulle moisen pojan, joka tuhlaa iltapäivänsä juopotteluun ja iltansa
jumalanpilkkaan...»
»Miksikä se on jumalanpilkkaa, että veisaan virren teeni ääressä, mutta
hyvä ja pyhä asia, jos veisaan sen kirkossa?»
»Sinä veisasit sitä pilkataksesi?»
»Enpä niinkään.»
»Jatka atriaasi, isä», virkkoi Mary rivakasti, »muutoin ei kukaan
meistä ehdi kappeliin».
James kääntyi muristen jatkamaan syöntiään. Robertin käytös kiusoitti
häntä vielä enemmän kuin Clemin, vaikka hän tiesi, että viimemainittu
yritti jäädä pois kappelista, kun taas toinen oli kylläkin halukas
lähtemään. Ihmeellistä kylläkin, oli Robert karkeasta luonteestaan
ja paheksuttavasta käytöksestään huolimatta aina mielellään käynyt
jumalanpalveluksissa ja hoilannut virsiä, jotavastoin kuuliainen
Clement oli tässä suhteessa osoittautunut karkailevaksi ja vikuriksi.
Tänä iltana hän olisi ehkä kokonaan väistänyt velvollisuutensa, jollei
Robertin myöhäinen tulo ja hyvällä ruokahalulla ja katumattomin mielin
nautittu ateria olisi viivästyttänyt muiden lähtöä. He tulivat kaikki
talosta kovalla kiireellä, vyöryen tummina varjoina syksyn hämärään,
ja säikähdyttivät kaksi olentoa, jotka juuri olivat tulossa sisään
pihaportista.
»Uuhi»
»Sinäkö siinä, Clement?»
»Niin, isä — minä ja Polly.»
Valju keltainen kuu oli soutanut esiin uuninpiippujen yläpuolelle
ja päärmäsi pihan sumun hunajan väriseksi. Sen sameassa säteilyssä
hämärtyivät pojan ja tytön hahmot yhteen heidän seisoessaan käsi
kädessä.
»Sinä kiusallinen nuori maleksija!» huudahti James Fuller, »Minä tunnen
sinut! Hiipimässä sisälle, sitte kun luulit meidän menneen kappeliin.
Luulit poimivasi lihavan illallisen lautasilta. Mutta etpä saa
palaakaan. Sinä lähdet meidän kanssamme rukouskokoukseen heti kohta...
Ja sinä, Polly Ebony, mene kotiteloillesi. Kyllä minä sinulle näytän,
jos vielä tapaan sinut lurjustelemassa pitäjällä poikani kanssa,
esteenä hänen sielunsa pelastukselle. Menehän siitä!»
Polly Ebony tuijotti häntä ympäröiviin hämäriin kasvoihin; sitten hän
näytti kieltään James Fullerille ja, vaistomaisesti välttäen hänen
kätensä häilähdystä, kääntyi, sukelsi piementoon ja juoksi pois.
»Hän on omaistensa kaltainen», sanoi James tuijottaen tytön jälkeen.
»Onpa se oivallista seuraa Clemille — ne ovat säädytöntä väkeä, kaikki
hulttiomia, siellä Orznashissa, ja Polly on kerrassaan kelvoton kakara.»
»Minä pidän hänestä eri paljon», jupisi Clem.
»Tuki siivoton suusi ja astu minun viereeni.»
Clem loi rukoilevan katseen äitiinsä ja Robertiin, mutta huomasi,
ettei hän siltä taholta mitään apua saanut. Kyllähän Elizabeth
tapansa mukaan lausui lempeästi: »Isäntä rakas...» mutta James
kielsi häntä sekaantumasta, tehden sen kuitenkin varsin lauhkeasti,
koskei hän pelännyt antaa perään vaimolleen. Robert taas vain nauroi
hillittömästi, ajatellessaan, kuinka kauniisti Clem oli joutunut
kiikkiin.
3.
Clem ei vihoitellut siitä, että Robert hänelle nauroi; tunsipa hän
epämääräistä tyydytystäkin, että oli tuottanut hänelle huvia. Hän
tallusti kylläkin nöyrästi samean, kellervän hämärän läpi, tuon
tuostakin puhallellen kylmiä käsiään. Hän oli ruumiinrakenteeltaan
aivan toisenlainen kuin veli, nimittäin lyhyt ja sirotekoinen, mutta
silti kyllin jäntevä. Hänellä oli omituinen villavan musta tukka,
joka kihartui hänen päänsä yli kuin karitsantalja, ja silmät olivat
kirkkaasti ruskeankeltaiset kuin vesilätäköt kylän raitilla. Muutoin
olivat hänen kasvonsa aivan tavalliset sussexilaisen pojan kasvot,
suu laaja ja nenä lyhyt, ja ihossa hohti saksilaista vaaleutta kesän
ahavoittuman alta.
Kuu kiipesi usvan yläpuolelle, jonka keskeltä häämöittivät nukkuvan
seudun äänettömät muodot, metsän, aumojen ja pensasaitojen himmeät
ääriviivat. Sieltä täältä vilkkui valo tähtösen tavoin jonkun maatalon
ikkunasta tai joku lampare heijasti kuun heikkoa sumun tummentamaa
valoa. Ei käynyt tuuli, liikkumattomassa ilmassa oli pakkasen tuntua,
ja usva oli vaimentanut kaikki kujat, niin että yön pikku äänetkin —
koiran haukunta Bantonyssa, kavioiden kapse maantiellä, junan etäinen
vihellys ja kohina, Fullerien pehmeä astunta tanterella — kaikki
hiljenivät pensasaidan toisella puolen liikkuvien lehmien hamuamista
heikommiksi.
Metodistikappeli sijaitsi aivan kylän ulkopuolella tienristeyksessä,
mistä yksi tie menee Mountpumpsiin ja Little Pix Halliin, toinen
Switesdenin kautta ja Merrimentin maatilan ohi Kentiin ja kolmas sinne
tänne poikkeiltuaan vihdoin Lontooseen, vaikka tienviitta ei tiedä sen
ulottuvan viiden englanninpenikulman päässä sijaitsevaa Ticehurstia
kauemmaksi. Ovi oli avoinna, ja lampunvaloa ja petroolinhajua tulvahti
samalla kertaa ulos. Herra. Fuller otti hatun päästään ja puristi
Haiselmanin Coxin ja Little Moatin Breamin kättä, jotka seisoivat
ovensuussa virsikirjoineen. Herra Cox sanoi, että sananjulistaja oli
muualla saavuttanut saarnoillaan suurta suosiota, ja toivoi High Tiltin
herätyskokouksesta tulevan yhtä siunauksellisen; herra Bream taas
huomautti käheästi, että tällainen ilma oli mainiota juurikkaille.
Fullerit istuivat eräässä etumaisista penkeistä, vain kolmen rivin
päässä korkeasta kuusisesta saarnatuolista, joka oli varustettu
pieluksella ja kaikukatoksella. Jokainen tuijotti heihin, osaksi, koska
he olivat ylimystönä lampuotien ja ammattilaisten seurakunnassa, osaksi
siksi, että siellä päin oli tapana tuijottaa. Fullerit tuijottivat
takaisin — kaikki muut paitsi James, joka avasi raamattunsa ja luki
sitä. Clem istui lähinnä isäänsä, mikä oli onnetonta, koska mikään
määrä hengellistä ajatusten keskitystä ei näkynyt saavan Jamesia
olemaan huomaamatta poikansa monia rikkomuksia sopivaisuutta vastaan.
Robert oli penkin päässä onnellisemmin sijoittuneena, voiden sieltä
vapaasti mulkoilla Janie Luckia, höystekauppiaan ylhäällä parvekkeella
istuvaa tytärtä.
Pian kuultiin kuisketta ja telmintää kirkon perältä, ja kaikkialla
alettiin höpistä; »Ne ovat mustalaisia; mustalaiset ovat tulleet tänne.»
Mustalaiset asuivat isossa vanhassa Blindgrooms-nimisessä mökissä
High Tiltin maantien alkupäässä, ja tänä iltana heitä edusti vanha
Leonora Iden Hanna-tyttärineen sekä kaksi nuorta miestä nyöritetyissä
puuvillasameteissa. Ei ollut kovinkaan ihmeellistä nähdä heitä täällä,
sillä he tulivat usein kappeliin, jopa kirkkoonkin, jos luulivat siitä
jotakin hyötyvänsä; ja aina vanha Leonora vakuuttelikin rakastavansa
pyhää paikkaa. He eivät olleet puhdasverisiä mustalaisia — eivätkä
he silloin olisi taloissa asuneetkaan, — vaan suuren Ripley-suvun
jälkeläisiä, jotka olivat tavalla tai toisella kertyneet saman katon
alle. He omistivat Blindgroomsin ja pari muuta mökkiä High Tiltissä ja
Salehurstin naapuripitäjässä ja olivat nähtävästi varoissaan, vaikkei
se estänyt miehiä salametsästyksestä eikä naisia myyskentelemästä
vaatevaarnoja ja vasuja.
Clemiä tenhosi heidän henkipattoisuutensa, ja hän kääntyi penkissään
nähdäkseen heidät paremmin. Vanha Leonora oli ruma ryppyisine
kasvoineen ja siivoomattomine mustine hiuksineen, mutta miehet olivat
pulskia, reippaita pienikokoisia miekkosia, ja Hanna oli herttainen.
Hänellä oli pähkinänruskea hipiä ja tummanpunaiset huulet. Clem
tuijotti häneen ihastuneena, mutta tyttö ei viitsinyt vilkaista
vastaan; ja Clem huomasi, että hän vastasi Robert-veljen tähyilyihin,
joka oli kääntänyt pois silmänsä liiankin auliisti Janie Luckista.
Clemiä hirvitti, — High Tiltissä ei kukaan milloinkaan antautunut
tekemisiin mustalaisten kanssa, ja Hannaan mulkoilemalla ilkkui Robert
sovinnaisuudelle enemmän kuin koskaan ennen... Sitten hän ihmeekseen
näki, että Robert oli punehtunut ja kääntynyt pois ja tuijotti
saarnastuoliin, jossa herätyspuhuja nyt seisoi.
Jumalanpalvelus alkoi virrellä »Ijäinen kallio». Clem piti virrestä
ja veisasi sitä melkein yhtä äänekkäästi kuin Robert, vaikkei kukaan
voinut veisata ihan yhtä äänekkäästi kuin Robert Fuller seisoessaan
siinä rinta pystyssä, hajasäärin ja tunteellisesti kattoon tuijottaen.
Hän lauloi niin äänekkäästi, että hänen laulaessaan väärin, mikä
tapahtui pari kertaa, koko seurakunta erehtyi hänen mukanaan,
huolimatta urkuharmoonia soittavan neiti Breamin ponnistuksista ja
papista, joka juhlallisesti löi tahtia kädellään.
Kun virsi oli päättynyt, kumartuivat he polvilleen, nenäliinat suun
edessä, papin lukiessa rukouksen. Sitten he kaikki valmistautuivat
saarnaa kuulemaan. Clem tiesi kokemuksesta, että se saattoi kestää
miltei täyden tunnin, ja hän vilkaisi ympärilleen, keksiäkseen, millä
tavoin saisi ajan kulumaan hauskasti. Yksi hyvä keino oli vaihtaa
silmäniskuja Robertin kanssa, mutta Robert oli aina kummallinen ja
epäluotettava kirkossa, ja tänään hän istui silmäniskuista vähääkään
välittämättä, käsivarret ristissä rinnalla ja saarnaajaan tuijottaen.
Toinen hyvä keino oli piparmintun imeskeleminen, ja niinpä Clem
ottikin palasen nenäliinastaan, imeskellen sitä miettivästi eikä aivan
meluttomasti saarnastuolin kuusiseen etumukseen töllistellessään. Hän
ajatteli kujaa ulkopuolella, kuinka se oli paksun sumun verhoamana ja
kuinka siitä nousi suloista usvan ja mudan lemua... Ihmeellistä, että
tuon ulkopuolella olevan kujan ajatteleminen sai hänet suopealle ja
hyvälle tuulelle, sensijaan että kappeli ei hänessä laisinkaan mitään
hyviä tunteita herättänyt. Oli muutakin, mikä sai hänet tuntemaan
itsensä hyväksi: pienet vastasyntyneet eläimet, punainen taivaansyrjä
hämärässä ja munuaisputinki päivälliseksi. Bob oli toisenlainen,
sen hän tiesi. Bob viihtyi aina kirkossa ja oli hartaalla mielellä
silloinkin, kun vilkuili tyttöjä...
Clem loi itselleen pienen saaren ajatuksistaan, paeten sinne
ummehtuneesta kappelista, kuusisista penkeistä ja koinmyrkyltä ja
piparmintulta tuoksuvasta seurakunnasta. Saarnaajan sanat tuntuivat
humahtelevan kuin aallot hänen pienen saarensa ympärillä; hän kuuli
niiden voihkivan ja kohisevan meren lailla; mutta ne eivät voineet
tulla lähelle häntä, eivät tavoittaa häntä. Kuu riippui hyvin himmeänä
ja litteänä hänen päänsä yläpuolella — se oli kuin savuttanut lautanen
varjokohtineen. Taivas oli reunoiltaan punainen, sillä pakkanen oli
tullut ja jäädyttänyt taivaan reunat, veden kananpoikain kaukalossa ja
kaikki tanhuan tummanruskeat lätäköt... Tähdet leimahtelivat, niinkuin
ne aina leimahtelevat pakkasiltoina — ne hyppivät ja tanssivat,
pysytelläkseen lämpiminä. Siellä oli kousamainen otava — helpostihan
tunsi vanhan kousan siitä, kuinka se verkalleen heilui varrestaan
kaiken yötä. Oli lystikästä ajatella, että taivaalla oli patoja ja
pannuja... Taivas näkyi olevan täynnään kotoisia esineitä — kaikki
kiiltäviä ja välkkyviä. Miksei joitakuita sellaisia ollut kirkossakin?
Miksi kaikki herttainen ja kodikas oli jätettävä ulkopuolelle? Täällä
sisällä ei ollut mitään tähtiä — ainoastaan Jumala huutamassa hänelle.
Ja Jumala huuteli: »Kääntykää! syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»
Hän tunsi kaikkien syntisten kömpivän ylitseen, kun ne hyppäsivät
penkeistään ja riensivät Jumalan luo. Ne tallasivat häntä ja olivat
hänet tukehduttaa; ne potkivat häntä kylkiluihin... Oih!
Hän suoristausi tukehtumaisillaan ja kiemursihe pois isänsä
olkapäästä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saarnan
aikana vaipunut uneen, mutta tottumus ei ollut vielä paaduttanut
häntä syyntunnottomaksi. Hän oli varmaankin aivan kääntymätön; vain
kääntymättömät ihmiset nukkuivat saaman aikana — vieläpä piparminttua
imeskellen. Juuri se olikin aiheuttanut tuon tukehduttavan tunteen.
Saama jatkui nyt yhtä rauhallisen tarmokkaasti kuin ennen. Tosin hän
ei oikeastaan tiennyt, oliko se keskeytymättä jatkunut. Hän yritti
sovittaa laiminlyöntinsä kuuntelemalla sen loppuosaa. Onneksi se
jo olikin päättymässä. Hän näki häpeäkseen, ettei kukaan muu ollut
uinahtanut, ei edes Leslie Dunk. Päinvastoin olivat useat kumartuneet
eteenpäin istuimillaan, silmät ja suut ammollaan ja muutoinkin hartaan
ja hyvin tarkkaavaisen näköisinä. Robert oli näiden joukossa. Hän istui
tuijottaen saarnaajan kasvoihin, alaleuka lerpahtaneena kirkasväristä
kaulaliinaa kohti ja muutamia hikihelmiä otsalla.
»Nyt, veljet ja sisaret», virkkoi saarnaaja. »Ennenkuin istuudun
tahtoisin kysyä teiltä täällä jotakin. Nouskoot ne, jotka ovat
sieluissaan tunteneet Jumalan armon, seisaalleen, ollakseen todistajina
seurakunnalle!»
Hänellä oli miellyttävä, vakuuttava ääni ja länsi-englantilainen
lausumistapa. Clem tunsi uuden tunnonpiston. Hän olisi itse noussut,
jollei hyvin luultavasti jokainen olisi tiennyt, että hän oli
nukkunut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen saarnaajan sanojen
vaikutuksen ja toivoen hyvää vastausta. Pari kolme ukkoa ja mummoa
nousi sekä muuan nuori mies, jolla oli alaskäännetty palttinakaulus.
Mustalaiset seisoivat myös, tuijottaen hartaasti saarnaajaan. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, sillä he »todistivat» aina
joka kokouksessa. Clem kääntyi takaisin istuimellaan ja joutui sitten
perin hämilleen, sillä hänen veljensä Robert oli noussut seisomaan,
hengittäen kovin raskaasti avoimesta suustaan.
Siinä hän seisoi, tuo iso, roteva, voimakas mies — silmäänpistävimpänä
olentona koko huoneessa koruliiveissään ja ruudullisissa
polvihousuissaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän näytti
puolittain kirkastuneelta. Clem tunsi väristyksen selkäpiissään.
Robert oli pelastettu. Robert oli uskovainen — hän, joka vasta viikko
sitten oli talutettu juopuneena kotiin. Eikö hän enää koskaan joisi
itseään humalaan, eikö hän enää koskaan kapakassa pelaisi »kruunua ja
ankkuria»? Eikö hän enää tavoittelisi tyttöjä? Eiköhän...? Oi, kuinka
Clem toivoi, että olisi kuunnellut tuota saarnaa ja kuullut, mikä
siinä niin voimakkaasti oli liikuttanut Robertin sydäntä. Oliko Jumala
todellakin sanonut: »Kääntykäät, syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»
Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia
nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä
tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin
mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori
Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja
aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin
ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista
tämän seisoessa siinä _valittujen_ joukossa.
4.
Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä
ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella
osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary
oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien
töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert
olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti
hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes
kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin,
koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se
oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo
hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta.
Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan
tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä
juodessa.
»En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän,
mutta hän söi runsaasti.
»Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?»
Bob liikahteli tuolillaan.
»En tiedä.»
»Mitä tarkoitat...? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon
sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin
salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle... Miksi nousit
seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?»
Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti.
»Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti.
Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja
nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään
munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin
oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin
erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein
oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä.
»Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet,
jollet vain liene mitään pahempaa.»
Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan
rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se
oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla
seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä
iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain
puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät
yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja
usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille.
»No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen
äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät
luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen
toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia
asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita.
Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä
ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat
niskalihaksensa.
»Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?»
»Sitäpä minä itsekin kummeksin.»
»Bob!»
»Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle,
ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.»
»Mutta mikä pani sinut nousemaan?»
Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla.
»Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän
hiisku mitään isälle.»
»En suinkaan.»
»Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.»
»Minä lupaan juhlallisesti.»
»Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja
kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni:
'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei
minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan.
Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse
seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta
olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.»
»Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.»
»Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne
itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.»
»Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.»
»Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se
olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus
hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan —
jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin
aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai
minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät
minulta, miltä pelastus tuntuu!»
»Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole
pelastettu.»
»Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos
se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle
hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.»
»Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.»
»Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan
huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea
sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle
tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti
masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin
kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy
ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin
ihan tavallinen syntinenkin.»
Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin
katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta
maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta.
»Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi,
»kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert
Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa
pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja
otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen
koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.»
»Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja
mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.»
»Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä
porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä
olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen.
Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni,
koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.»
»Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman
hupsun.»
Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka
vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan.
»Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan
aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.»
Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja
pimento erotti heidät.
5.
Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva
oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka
hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät
nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma
tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat
kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste
oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin
ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia
lammikolle:
»Kun ma istuin nuotiolla,
iskin silmää neidolleni...»
Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi
äitipuolelleen:
»Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen
hänelle siitä kiitollinen.»
»Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein
oma itsensä».
Mary tuhautti nenäänsä.
»Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa
enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut
meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut
jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle
ei lopuksi kunnian kukko laula.»
»Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki
olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran
teette hänestä sen, miksi häntä luulette.»
»Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä
opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis
järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut
hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan
nenääni nyrpistämättä käryä haistella ... Kah, kattila jo kiehuu, enkä
ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei
niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.»
Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita
eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja
talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat
peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu.
Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja
tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin)
kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea
kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa
vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä
rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän
kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos
heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri
suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs
maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa,
ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen
aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut,
kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim
morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden
maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan,
runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin
syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita
jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin
päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri
maineensa säilyttäen.
Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa
laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa.
Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem
taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa
ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello
seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä.
Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt
auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut
vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine
hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien
juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt
huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan
lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli
markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua
juoda itsensä humalaan... kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein
ryyppäilivät.
Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan,
vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä
kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert
ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa:
»Polly.»